The Club of the Big Deed (1927)

Eletään suurten Napoleonin sotien jälkeistä aikaa Venäjän keisarikunnassa. Eurooppaa riepotelleiden veristen sotien taitteissa venäläinen aristokraattinen upseeristo pääsi tutustumaan eurooppalaisiin yhteiskunnallisiin oloihin ja kulttuureihin. Joulukuussa 1825 keisarillisen armeijan upseerit nousivat kapinaan vanhoillisen Nikolai I:n valtaannousua vastaan ja vaatimaan eurooppalaishenkisiä liberaaleja uudistuksia. Joulukuun kapinallisten eli dekabristien reformivaatimukset murskattiin verisesti, mutta tapahtuman muisto elää vahvana edelleen.

Kuten minkä tahansa muun pienemmänkin vallankeikauksen ja kapinan kohdalla, Neuvostoliitossa aristokraattisten dekabristien epäonnistunutta reformiyritystä ihannoitiin surutta, ihan kokonaisen vallankumouselokuvan verran. Leonid Traubergin ja Grigori Kozintsevin tapauksessa vallankumous ei tosin saavuta likimainkaan Sergei Eisensteinin ja Vsevolod Pudovkinin visioiden kaltaista sähköä ja voimaa, muttei sellaista oikeastaan ohjaajaduon elokuvissa yleensä haettukaan. Kozintsevin ja Traubergin vahvuudet ohjaajina ovatkin aivan jossain muualla kuin nopeissa leikkauksissa.

Mikäli puuhapari T & K:n tuotanto ei vielä ole ennestään tuttua niin sanottakoon, että kyseessä on nimenomaan pilkuntarkkaan visuaalisuuteen ja saksalaisesta ekspressionismista ammentavaan kuvastoon erityisesti panostava parivaljakko, jonka työjälki onkin omasta mielestäni klassisista neuvostohjaajista parasta heti Aleksandr Dovzenkon jälkeen – jonka elokuvista muuten on tässäkin selvästi ammennettu. Lähestulkoon jokainen kuva onkin jälleen taattua T & K:ta, jokaisesta liikenevästä varjosta ja sotilasmuodostelmasta on osattu jälleen ottaa kaikki liikenevä ilo irti ja kauttaaltaan tämä onkin näyttävä, kunnioitettavilla tuotantoarvoilla siunattu historiallinen leffa – ilo silmälle.

Päällystakin arvostelussani taisin tehdä selväksi repineeni ihokkaani elokuvan päälle lyttäistyn sielua ja korvia riipivän hirvittävän kokeellisen mekkalan vuoksi. Tällä kertaa korvaparkani pääsivät nauttimaan myös musiikista, joka enimmäkseen koostui sattumanvaraisista klassisen musiikin sävellyksistä. En nyt mene liikoja kehumaan kunkaan kipaleen sopivuudesta tiettyihin kohtauksiin, mutta olipahan kuitenkin nautittavaa katsoa elokuvaa vaihteeksi ilman taustalla pauhaavaa pahoinvointia aiheuttavaa elektris-mekaanista kätkätystä helvetistä.

On tässä toki nimetyt päähenkilönsäkin ja jonkinasteinen rakkaustarinakin. En vain ole viitsinyt niitä vielä erikseen mainita, sillä omasta mielestäni heikot henkilöhahmot ja enimmäkseen pinnalliseksi jäävät ihmissuhteet edustavat nimenomaan tämän heikompaa antia. Sen suurempaa vääryyttä tässä ei oikeastaan sitten taida ollakaan. Kun kuvaus on niinkin hyvää kuin tällä kaksikolla yleensä ja musiikkikin muuta kuin liitutaulun raapimista haravalla, nautiskelee tällaista elokuvaa mielikseen välittipä tarinan henkilöistä eli ei.


Arvio: 4/5


S.V.D. - SOYUZ VELIKOGO DELA, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus: Leonid Trauberg, Grigori Kozintsev
Käsikirjoitus: Yulian Oksman, Yuri Tynyanov
Näyttelijät: Andrei Kostrichkin, Emil Gal, Konstantin Khokhlov, Mikhael Mishel, Pyotr Sobolevsky, Sergey Gerasimov, Sofiya Magarill

Legend of the Galactic Heroes (1988)

"In every age, in every place, the deeds of men remain the same..."

Vihdoin ja viimein pääsen tarinoimaan tästä sarjasta. Kyseessä on Yoshiki Tanakan alkuperäisen Tähtien sodan ja Frank Herbertin Dyynin innoittamana syntynyt eeppinen avaruusooppera ja yksi lajityyppinsä parhaista edustajista, joka jostain kumman syystä ei meilläpäin ole saanut ansaitsemaansa glooriaa alkuunkaan. Pelkästään tämän arvostelun kirjoitushetkellä The Legend of the Galactic Heroes paistattelee suunnilleen kaikissa maailman listauksissa animesarjojen kärkipaikoilla, tällä on IMDB:n ja Myanimelistin pistekeskiarvot luokkaa 9.1/10 ja suunnilleen koko internet on täynnä täysien pisteiden arvosteluja. Mistään ihan turhasta sarjasta ei siis olekaan kyse.

“An army is a tool for violence, and there are two kinds of violence…Violence to control and oppress, and violence as a means of liberation.

Kaikesta maineesta ja kunniasta huolimatta The Legend of the Galactic Heroesia ei virallisesti tuotu länsimaihin kuin vasta aivan viime aikoina. Suurin syy lienee, että sarja julkaistiinkin alunperinkin kasetilla jakso kerrallaan eikä tätä oikeasti ole ollut mahdollista julkaista lännessä kokonaista monen levyn boksia pienemmässä muodossa, sillä tässä tapauksessa kysymys on ennen kaikkea pahuksenmoisesta sadan ja kymmenen jakson massiivisesta tarinakokonaisuudesta, jota ei ole ollut mahdollista pilkkoa pienemmiksi paloiksi yksittäisjulkaisuja varten. Legend of the Galactic Heroesia ei oikeasti ole vieläkään mahdollista saada fyysisessä muodossa, mutta sen voi katsoa laillisesti lisenssin omistajan omasta nettipalvelusta.

Yang Wenli on paitsi sotilaallinen nero, myös kahvin ja galaktisen imperiumin vannoutunein vihollinen.

“I want to become a soldier who protects freedom and equality. Not a soldier who starts invasions and oppresses people, but a soldier who protects the rights of the people.”

Koska animesaagojen ykkönen ja alkuperäinen kirjasarja vihdoin julkaistiin myös länsimaissa, halusin omistaa kokonaisen arvostelusarjan pelkästään tätä tarkoitusta varten. Koko alkuvuoden kestänyt "voi Japani minkä teit" -saaga oli siis alunperinkin The Legend of the Galactic Heroesille omistettu temppu ja "arvostelusaagan" piti lopulta huipentua tähän sarjaan, mutta päätin huvikseni vähän huijata ja mennä asioiden edelle. Saaga jatkuu entiseen tapaan jatkossakin ja menee vielä tämänkin ohi.

Vuonna 2801 jKr, 1. vuosi avaruusaikaa Linnunradan valoittanut ihmiskunta perusti planeettojen välisen Galaktisen federaation, joka siirsi vallan ja rahan painopisteen pois ihmisen alkuperäiskodista, Maasta. Vuoteen 3110 jKr, 310 aa mennessä federaation demokraattiset ihanteet ja moraali olivat jo rappeutuneet, amiraali Rudolf Goldenbaum kaappasi vallan ja alkoi puhdistaa valtakuntaa ei-toivotusta aineksesta ja saastasta voimakeinoin. Myöhemmin diktaattori korvasi vanhan järjestyksen Goldenbaumin dynastian hallitsemalla absoluuttisella monarkialla. Rudolf I:n vallankaappauksesta alkaa keisarillinen ajanlasku.

Walter von Schönkopf, Rosen Ritterien päällikkö ja avaruusäijä numero uno.

“All heroes have established their thrones atop not just their enemies, but a large quantity of allied corpses as well. There are no monarchs with clean hands.”

Vuonna 3273 jKr, 473 aa, 164 ka joukko kapinallisia tekivät pitkän marssin Jousimiehen tähdistöön, perustivat uuden tasavallan Heinessen-planeetalle ja loivat samalla pohjan tulevalle demokraattiselle Vapaiden planeettojen liitolle.

Vapaiden planeettojen liiton ja Galaktisen imperiumin ensimmäinen suuri taistelu käytiin vuonna 3440 jKr, 640 aa, 331 ka ja se päättyi Vapaiden planeettojen liiton voittoon. Kaksi avaruuden suurmahtia ovat olleet sodassa siitä lähtien.

The Legend of the Galactic Heroesin tarina alkaa vuodesta 3596 jKr, 796 aa ja 487 ka. Sota Goldenbaumin dynastian hallitseman aristokraattisen Galaktisen imperiumin sekä tasavaltaisen Vapaiden planeettojen liittojen välillä on kestänyt yli 150 vuotta, mutta lopullista ratkaisua ei vieläkään ole näköpiirissä.

“To me, political power is like sewage. You can’t do without it, but it’s not something you want to approach.”

Paul von Oberstein meni juonitteluissaan liian pitkälle.

Samaan aikaan köyhtyneeseen aristokraattiperheeseen syntynyt Reinhard von Müsel vannoo vapauttavansa keisarin jalkavaimoksi myydyn sisarensa ja johtaa Galaktisen imperiumin voittoon sekä päättää loputtoman sodan. Müselia vastaan tasavaltalaisten puolelta nousee Yang Wenli, renttumainen historioitsija ja nerokas sotastrategi, joka toivoo vain sodan nopeaa ja väkivallatonta päättymistä.

Edellinen kattaa todellisuudessa vain ensimmäiset pari jaksoa itse sarjasta. Loppua en edes yritä selittää, mutta kyseessä on vähän kuin japanilainen vastine Leo Tolstoin tiiliskiviromaaneille ja Frank Herbertin Dyyneille. Pelkästään yksilöllisiä ja tunnistettavia hahmoja on tässä niin paljon (satoja?), että tekijät joutuivat käyttämään selvyyden vuoksi dialogeissa ylimääräistä tekstiä pelkästään kertomaan katsojalle kuka kukin on sekä lisäämään kertojaäänen selittämään auki pökerryttävän monimutkaisia juonikuvioita.

“One cannot live by jokes alone. But if there were no jokes, I’d rather not live.”

Tarinassa itsessään on kiemuroita ja yllätyksiä niin paljon, ettei tosikaan. Upeinta koko jutussa kuitenkin on, että homma toimii alusta asti täydellisesti ilman minkäänlaisen moitteen sijaa. Kuvio toimii juurikin siksi, että tekijät ovat kaikista muista yrittäjistä poiketen ymmärtäneet ettei Star Warsien ja muiden avaruustarinoiden hienous perustu avaruusaluksiin, räjähdyksiin, robotteihin tai niihin söpöihin pikkueläimiin vaan vahvaan draamaan, muistettaviin yksilöllisiin henkilöhahmoihin ja lievään saippuaoopperamaisuuteen. Niin pieni ja mitätön juttu, mutta mennyt useimmilta katsojiltakin täysin ohi.

Pienenä twistinä tässä ei oikeasti edes sodita koko aikaa vaan pääpaino on erilaisissa ihmissuhdekuvioissa ja elämää suuremmassa juonittelussa hyvän eeppisen jännärin tavoin. Itse löysin tästä paljon viittauksia Shakespearin klassikoihin, mutta monesta kohtaa paistaa selvästi myös tämän tekijöiden klassisten historiallisten eepposelokuvien erinomainen tuntemus. Koko tarinahan on allegoria ihmiskunnan historialle ja sarjan keskeisten tapahtumien ja hahmojen esikuvina on selvästi käytetty oikeita ihmisiä ja taisteluja, mutta sitten on esimerkiksi yhden hahmon eeppinen kuolinkohtaus, joka on otettu suoraan Stanley Kubrickin Spartacuksen "tämä on poikasi, Spartacus." -kohtauksesta. Yksi sarjan keskeisistä hahmoista on lisäksi lainannut kasvonpiirteensä itseltään Charles Bronsonilta!

Imperiumin kunnianhimoisin nousukas ja sarjan toinen päähenkilö.

“There is great satisfaction in fighting for the sake of gaining power, but it’s joyless to fight for the sake of maintaining it.”

Sitten ovat vielä erikseen kaikki viittaukset alkuperäiseen Star Wars -trilogiaan. Kuolontähti on napattu tähän lähes suoraan sellaisenaan ja se on vuoroin sekä tasavaltalaisten sekä keisarillisen imperiumin hallussa. Moni avaruusaluksen ja hahmojen vaatteiden design on otettu suoraan alkuperäisestä Tähtien sodasta, onpa tähän velmusti saatu myös ujutettua niiden elokuvien nimiäkin pariin, kolmeen dialogiin.

Nyt kun Star Wars mainittiin, tässä on myös yksi suurempi juonikokonaisuus, jossa
1. yksi ovela juonittelija keplottelee itsensä keisariksi,
2. tasavalta tuhoutuu uuden galaktisen imperiumin tieltä,
3. syttyy sota imperiumin ja kapinallisten välillä,
4. välissä kuullaan paljon poliittista jargonia – joka tässä on tosin erittäin selkeää ja johdonmukaista eikä lähde ollenkaan käsistä.

Onkohan George Lucas koskaan nähnyt tai kuullut Legend of the Galactic Heroesista?

“I’d rather fight and regret it than not fight and regret it.”

Mikäli lisäksi moitteeni Disneyn uudemmille Star Wars -leffoille on tuttua, mainittakoon vielä erikseen ettei tämä kapsahda niistä pointeista ainoaankaan. Tässä esimerkiksi rajallisilla resursseilla on merkitystä, kamikaze-iskut tunnetaan jo tarinan alussa ja avaruusaluksia ohjastetaan erilaisilla tekoälyillä sekä sikäli kun fysiikan laeista on otettu vapauksia, niissä myös pysytään johdonmukaisesti loppuun asti. Tässä lisäksi äärimmäisen inhimilliset ja syvälliset hahmot oppivat jatkuvasti uutta, tekevät virheitä ja kuolevat yhtäkkiä mitä dramaattisimmin tavoin. Kaikki merkitsee, jopa tarinan henkilöiden kuolemalla voi olla koko sarjan loppuun asti vaikuttavia arvaamattomia seurauksia. Jopa tarinan päähenkilöt voivat epäonnistua ja kuolla koska tahansa, mikä jo yksinään riittää tekemään tästä uskomattoman jännittävän sarjan seurata.

Charles Bronson, hyvää päivää.

Mitään John Williamsin tuotosten kaltaista elämää suurempaa alkuperäissaoundtrackiä tässä ei luonnollisesti kuulla alkuunkaan vaan Legend of the Galactic Heroesin eeppinen taustamusiikki on koottu pääosin oikeuksista vapaasta klassisesta musiikista: Galaktiseen imperiumiin sijoittuvissa kohtauksissa taustalla soivat yleensä barokin ja klassismin ajan mahtipontisemmat sävellykset kun taas tasavaltalaisten kohtauksissa on pitäydytty romantiikan ajan teoksissa. Näiden lisäksi kummallekin osapuolelle on sävelletty oma kansallislaulunsa, joihin löytyy myös sanat.

Tiedättekös, mikä tässä oikeasti on parasta? Koko sarjassa ei ole oikeasti minkäänlaista suvantovaihetta, ainuttakaan fillerijaksoa tai ylimääräistä hahmoa, turhaa dialogia tai muutakaan erityisesti silmään osunutta mainittavaa kuprua. The Legend of the Galactic Heroeson mittaisekseen eepokseksi harvinaislaatuinen virheetön teos, josta ei oikeasti löydä kirveelläkään napisemista. Ehkä animaatio parissa alkujaksossa vielä haki vähän suuntaansa ja englanninkielinen käännös hukkasi alkuperäisdialogin väriä, mutta siinä se sitten onkin.

Lopullinen tuomio? Paras anime, paras televisiosarja ja paras tieteistarina koskaan. Ehkä ainut maailman Star Wars -klooni, joka kykenee nousemaan sen alkuperäisenkin yläpuolelle.

Toivottavasti Disney ei koskaan hanki tätä omistukseensa.

Malja sille. Prost!

”The legend ends, and history begins.”

”SIEG KAISER!”


Arvio: 5/5

Mikäli omat suositteluni eivät täysin vakuuta, suosittelen katsomaan tämän kanssaihailijan kattavamman esityksen aiheesta.


GINGA EIYUU DENSETSU, 1988 Japani
Ohjaus: Masato Kohara, Masatoshi Tahara, Noboru Ishiguro
Käsikirjoitus: Akinori Endo, Hiroshi Konishikawa, Hiroshi Toda, Shigeru Yanagawa, Shimao Kawanaka, Takeshi Shudo, Yūho Hanazono
Näyttelijät: Goro Naya, Kaneto Shiozawa, Katsuji Mori, Kazuhiko Inoue, Keaton Yamada, Kei'ichi Noda, Keiko Han, Kei Tomiyama, Kiyoshi Kobayashi, Ryô Horikawa

Saint Seiya (1986)

Tässä viime aikoina ahkerasti erilaisia animeleffoja ja -sarjoja katsoessa sekä arvostellessa on takaraivossa tykyttänyt vastustamattomasti tällainen vanhempi tuttavuus, joka tuntuu vain odottaneen oikeaa tilaisuutta päästä Tykkiin valloilleen suomalaisen kansan iloksi ja ihmetykseksi. Täytyy saada tämä nyt äkkiä pois alta niin voi taas levätä yönsä rauhassa.

Saint Seiya on yksi kaikkien aikojen suosituimmista ja vaikutusvaltaisimmista Japanista lähteneistä kasarianimeista. Luonnollisesti tämä on myös muokannut genrensä tyypillisimpiä kliseitä ja siihen liitettyjä mielikuvia siinä määrin, että sitä voi nykyään tarkastella jonkinlaisena alan epäpyhänä kulmakivenä ja reliikkinä, jonka typeryydelle voi nauraa, mutta jonka merkitystä ei pysty millään selittämään täysin pois.

Antakaahan kun selitän.

Saint Seiya on ns. manime eli tässä on kysymys hassusti pukeutuvien myyttisten sotureiden loputtomasta taistelusta toisia hassusti pukeutuvia ukkeleita vastaan. Hyviksiä kutsutaan pyhimyksiksi ja pahiksina ainakin sarjan alkuperäisissä jaksoissa nähdään PAAVIN NINJA-ARMEIJA, joka havittelee itselleen pyhimysten suojelemaa Athena-jumalatarta.

Koko homman pointtina on, että jumalatarta suojelevat pyhät on nimetty horoskooppien mukaan ja jokaisella on omat erityisvoimansa ja -taitonsa. Päähenkilö on Pegasos-soturi, mutta sekaan mahtuu myös lohikäärmisoturi, Andromeda-mies ja ties mitä kaikkea. Aina tehdessään jotain erityisiskuaan jokainen soturi muistaa aina huutaa sen nimen ja tehdä samat erikoisrituaalit tietyn lauletun kappaleen soidessa taustalla jaksosta toiseen. Idean tunnistaa jokainen.

Musiikista puheen ollen tässä on myös perinteiseen japanilaiseen tyyliin tajuttoman tarttuva tunnari ja hienosti animoitu alkuvideo. Olen katsonut tuon pahuksen pätkän varmaan miljoona kertaa, mutta se vain jaksaa ihastuttaa uudestaan ja uudestaan. Arrggghh!!1

Saint Seiya on toisin sanoen tarinamielessä juuri niin uskomattoman typerää ja järkijättöistä settiä kuin miltä se kuulostaakin. Oikeastaan oma syyni katsoa sarja alunperinkin oli sen älytön premissi enkä todellakaan saanut pettyä. Paavin ninja-armeija... Hahahaha! Tämä ei siis ole edes vitsi. Kas kun eivät keksineet panna koko roskan loppuvastukseksi jotain Galactus-tyylistä steroideilla pumpattua ja ristiltä alas kiipeävää jättiläisjeesusta maailmaa ja koko universumia tuhoamaan.

Todellisuudessa koko jutun pähkinä onkin vain rakennettu kyynisen tuotteistamisen ympärille: tarinaa tässä on vain sen verran, että katsoja saadaan koukutettua katsomaan mättöä mahdollisimman pitkälle. Jokaisen jakson ainut tarkoitus on päättyä cliffhangeriin ja esitellä uusi soturiukkeli, josta luonnollisesti sitten julkaistaan myös läjäpäin erilaisia lelufiguureja ja keräilykortteja. Itse sarjan pohjalta on sitten miljoona erilaista tappelupeliä, televisioleffaa, sarjakuvia ja muuta krääsää. Tämän julkaisusta on jo aikaa reipas parikymmentä vuotta, mutta uutta kamaa puskee markkinoille edelleen jatkuvasti.

Tämä on siis juurikin SITÄ animekamaa, jota South Park aikoinaan niin ansiokkaasti parodioi "Good Times With Weaponsissa" ja "Chinpokomonissa".

Joudun itsekin myöntämään koukuttaneeni tätä sarjaa joskus nuoruusvuosina vaikka kuinka, mutta en koskaan päässyt kovimmistakaan maratoneista huolimatta täysin loppuun. Syy on yksinkertaisesti se, että tätä on venytetty aivan liian pitkäksi ja mitä pitemmälle juoni etenee, sen kömpelömmältä ja kehnommalta tarina alkaa maistua. Alun jännittävien jaksojen jälkeen ei esimerkiksi nähdä enää verta vaan tekijät päättivät siistiä sarjansa nopeasti koko perheen viihteeksi. Animaation taso noin yleensäkin laskee dramaattisesti sarjan edetessä. Buuuuu!!

Mutta loppujen lopuksi täytyy kuitenkin sanoa, että kaikesta kliseisyydestä huolimatta itse tykkäsin Saint Seiyasta aivan liian paljon ja ymmärrän täsmälleen, miksi se on maailmalla edelleenkin niin pahuksen suosittu. Ei tässä ole kyllä mitään järkeä tai logiikkaa, mutta siinähän se pointti onkin. Saint Seiya on periaatteessa typerintä mahdollista kamaa, mutta se on ainakin tiettyyn pisteeseen asti tyhmyydessäänkin älyttömän viihdyttävää seurattavaa.

Ilmeisesti lisäksi ajatus Pyhästä isästä ninja-armeijan päällikkönä on aikojen saatossa huvittanut tavattoman paljon muitakin kuin itseäni. Saint Seiyahan oli siis valtava hitti nimenomaan katolisissa maissa!


Arvio: 4/5


SEINTO SEIYA, 1986 Japani
Ohjaus: Kazuhito Kikuchi, Kōzō Morishita
Käsikirjoitus: Masami Kurumada, Takao Koyama, Yoshiyuki Suga
Näyttelijät: Hideyuki Tanaka, Hirotaka Suzuoki, Keiko Han, Kôichi Hashimoto, Ryô Horikawa, Tôru Furuya

Suicide Club (2003)

Japanissa itsemurha on tunnetusti melko monimutkainen juttu: toisaalta sitä pidetään kunniallisena tapana lähteä, toisaalta kyseessä tabu josta ei julkisuudessa paljoa puhella. Tämän elokuvan tekoaikoihin Nipponissa päivän polttavana puheenaiheena oli maan ennätyksellisen korkea itsemurhaluvut, joihin valtiokin pyrki puuttumaan kovin keinoin.

Suicide Club on nimensä mukaisesti tarina itsemurhasta. Tällä kertaa Japania riivaa nuorison joukkoitsemurhabuumi ja vanhemmat sukupolvetkin vihdoin heräilevät huomaamaan ettei lintukodon idylli olekaan enää klaari vanhan hyvän ajan hengessä. Nousevan auringon maan nuorison heittäessä veiviään poliisit alkavat kaivaa esiin tapahtumien perimmäisiä syitä ja syyllisiä.

Koska kyseessä on yksilön mielihaluja halveksiva kollektivistinen kulttuuri ja kaikenlaista yhteispeliä pidetään tärkeänä, myös itsemurha on yhteinen asia ja suoritetaan aina isommalla porukalla. Tästä elokuvan nimikin tulee. Japanissa nuorisolla on tapana verkostoitua ja sosiaalistua nimenomaan erilaisten kerhojen kautta – miksei sitten itsemurhakerhonkin.

Ymmärtääkseni Sion Sono on tässä elokuvassaan tarkastellut aihetta erityisesti yhteiskunnasta vieraantumisen, perheiden hajoamisen ja perinteisen japanilaisen kulttuurin degeneroitumisen kannalta. Tässä esimerkiksi kuullaan j-poppia Dessert-nimiseltä bändiltä. Jälkiruoka on siis yleensä sisällötöntä ja ravinoaineetonta makeaa - aivan kuten överiksi prosessoitu dekadentti nykypop ja kaupallinen mainstream-kulttuurikin.

Sanalla sanoen minuuttikaupalla pauhaava aivoton j-poppeli saisi varmaan tosielämässä sitkeämmänkin äijän harkitsemaan seppukua. Mutta kyseessä on kuitenkin vain osa suurempaa ongelmaa.

Itse asiassa Suicide Club toi vähän mieleen yhden tarinan, jonka luin joskus yhdestä historiankirjasta. Joskus antiikin aikaanhan Egyptissä ja Kreikassa eli ja voi hyvin hedonistinen koulukunta, joka saarnasi hyvän elämän seuraavan maallisista nautinnoista ja orgioista. Koska kaikenlainen mässäily oli harvojen rikkaiden etuoikeus, alkoi tavallisten ihmisten keskuudessa levitä massiivinen itsemurha-aalto, joka lopulta johti koko koulukunnan lakkauttamiseen. En osaa sanoa onko Sono elokuvallaan varsinaisesti ajanut samaa ideaa takaa, mutta miehen tuntien en yhtään ihmettelisi.

Junan alle pläts!

Suicide Club on oikein mielenkiintoinen ja puhutteleva surrealistinen musta komedia, mutta omasta mielestäni tämä ei yllä likimainkaan parhaiden Sonon leffojen joukkoon. Omaan makuuni tämä vielä hakee turhan paljon suuntaansa eikä myöhempien leffojen tiukkaa otetta ole tässä havaittavissa kuin paikka paikoin. Ei tämä kai mitenkään erityisen huono ole, mutta Sonon leffaksi vielä melko vaatimaton.


Arvio: 3.5/5


JISATSU SAAKURU, 2003 Japani
Tuotanto: Seiya Kawamata, Junichi Tanaka, Toshiie Tomida, Seiji Yoshida
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Akaji Maro, Hideo Sako, Kimiko Yo, Mai Hosho, Masatoshi Nagase, Ryo Ishibashi, Saya Hagiwara, Takashi Nomura, Tamao Satô, Yoko Kamon

Zvenigora (1928)

Aleksandr Dovzenkon läpimurtoelokuvan juonta on vähintään yhtä vaikeaa selittää auki kuin mitä sitä on katsoa. Kyseessä on vähän D.W.Griffithin Suvaitsemattomuuden kaltainen useampaan aikatasoon sijoittuva löyhän episodimuotoinen historiallinen eeppos, jonka keskiössä on luonnollisesti Ukraina ja Zvenigoran vuoren salaperäinen aarre, jonka ulkopuolinen valloittaja toisensa jälkeen on yrittänyt saada käsiinsä. Yksittäisiä henkilöhahmoja elokuvassa ei tyypilliseen neuvostoelokuvien tyyliin ole tarinaa kertovaa vanhaa ukkoa lukuun ottamtta.

Zvenigora on hyvin abstrakti ja kaikenlaista symboliikkaa vilisevä katsomiskokemus, joten viihteellistä elokuvaa kannattaa suosiolla jättää väliin. Oikeastaan tämä on jo niin kimurantti ja vaikeaselkoinen, että tämä käy välillä jo melko raskaanpuoleiseksi vaikka kaikenlaista vaikeampaa olisikin tottunut katsomaan. Pienen kirja- ja nettikaivelun tuloksena sain selville elokuvan kertovan todellisuudessa ihmisen ja luonnon suhteesta. Erityisesti Dovzenko oli kiinnostunut ihmisen kyvystä hallita luontoa, minkä ymmärtämisen hän näki työväestön vallankumouksen yhtenä päällimmäisistä ansioista.

Äärimmäisestä vaikeaselkoisuudesta huolimatta Zvenigora on kuitenkin perinteiseen Dovzenkon tapaan äärimmäisen kiinnostavaa katseltavaa ja vaikkei tästä aina kovin helpolla perille pääsekään, iskee elokuvan visuaalinen ilme kuin lekalla jakaukseen. Dovzenko oli selvästi mieltynyt jo tässä vaiheessa erilaisiin siluettiotoksiin ja erityisesti teollisuutta kuvaavissa jaksoissa nähtäviin toisiaan leikkaaviin monimutkaisiin geometrisiin kuvioihin, mutta kumpiakaan ei onneksi viljellä liiaksi. Ainut negatiivinen asia, jota tästä visuaalisessa mielessä voi sanoa, on että Arsenal ja Maa tekivät saman vieläkin paremmin.

Koko vuosikausia kestäneen elokuvaharrastukseni taitteissa ei vastaani ole tullut vastaani toista Zvenigoran kaltaista kokeellista elokuvaa. Zvenigora on ainutlaatuisen kummallinen sekoitus lähes uskonnollista paatosta, vauhdikasta neuvostomontaasia ja jos jonkinlaista symbolia ja allegoriaa joka lähtöön. Jos tietää tykkäävänsä tällaisesta vaatimattomasta kikkaeuforiasta, tätä kannattaa harkita. Jos taas kevyempi hömppä kiinnostaa, kannattaa toimia ohjaajan itsensäkin toteamalla tavalla ja jättää tämä suosiolla väliin.


Arvio: 4.5/5


ZVENIGORA, 1928 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Dovzenko
Käsikirjoitus: Juri Tjutjunik, Mikhail Johansson, Aleksandr Dovzenko
Näyttelijät: Georgi Astafjev, I. Seljuk, L. Barbe, Les Podorožnyi, Nikolai Nadenski, Semen Svašenko, Vladimir Uralski

Devilman (1987)

Koska katsoin ja arvostelin juuri äskettäin Masaaki Yuasan uuden näkemyksen Devilmanin tarinasta, katson velvollisuudekseni käydä läpi myös tämän suoraan kasetilla julkaistun kasariversion, johon moni tuntuu sitä uutta kovasti vertailevan.

Tarina tässä vastaa käytännössä uuden sarjan 2-3 ensimmäistä jaksoa. Akira on nössö pupupoika ja itkupilli, joka joutuu alussa pirun riivaamaksi ja muuttuu Devilmaniksi, joka on puoliksi sielunvihollinen ja puoliksi ihminen. Yhdessä ystävänsä Ryon kanssa Vihtahousumies sitten taistelee maailmaa riivaavia demoneita vastaan.

Isoin ongelma tässä versiossa käytännössä jo paperilla on sen lyhyys. Kasari-Devilman kun sattuu olemaan vain kahden osan pituinen raakile, tästä on ihan suosiolla jätetty kaikenlainen tarinallinen osuus pois ja keskitytty lähes pelkästään mättämiseen. Siinä käytännössä onkin koko juttu pähkinänkuoressa: Vihtahousu-Akira vetää pahiksia turpaan ja se siitä.

Ärsyttävänä puolena tämän tekijöillä on ollut samalla paha taipumus vetää kaikenlaisia juttuja hihastaan milloin sattuu. Ensimmäisessä osassa ei esimerkiksi nähdä Devilmania kuin pieksemässä pahiksia vähän nyrkkisillään kun seuraavassa jaksossa hemmo osaakin jo ampua laaseria ja yhtäkkiä lentääkin. Mistäköhän nämäkin supervoimat näin yhtäkkiä taas tupsahtivat?

Aidosti viihdyttävintä ainesta Devilmanissa on sen LEGENDAARISEN karmaisevat englanninkieliset dubbaukset. Ei riitä, että hahmojen reaktiot ovat perinteiseen tapaan muutenkin miten sattuu, mutta jostain ihme syystä tämän dubbaajat päättivät lisätä sekaan läjäpäin turhaa ja tahattoman koomista kiroilua.

"Hey you, fucker!"
"Fuck you, bitch!"
"Hey, what the hell!? Fuck!!1"

En tiedä onko tästä olemassa jonkinlaista suomalaista dubattua versiota, mutta olisi taatusti näkemisen arvoinen tapaus.

Muutoin en sitten keksikään mitään erityisen ihmeellistä sanottavaa koko Devilmanista. Koko minisarja on vain äärimmäisen keskinkertainen, persoonaton ja unohdettava tappeluanime ilman sen kummempaa sisältöä. Mitä tahansa kansa tässä näkeekään, en itse kykene alkuunkaan ymmärtämään. Ehkä nostalgia on tehnyt joillekin taas tepposet?


Arvio: 3/5


DEBIRUMAN, 1987 Japani
Ohjaus: Iida Umanosuka
Käsikirjoitus: Go Nagai
Näyttelijät: Jun Konomaki, Mahito Tsujimura, Masako Ikeda, Mikio Terashima, Naoya Uchida, Shô Hayami, Sukekiyo Kameyama, Tesshô Genda, Yû Mizushima

Devilman: Crybaby (2018)

Kuten yleisesti tunnettua, Netflixin oma tarjonta on noin niin kuin yleensäkin aikast lailla pyllystä. Ilmeisesti firmassa itsekin huomattiin tason heilahtelevan vähän turhansa kanssa, joten apuun pestattiin kulttikuningas Masaaki Yuasa, mies Kaiban, The Tatami Galaxyn, Ping Pong the Animationin ja Mind Gamen takaa.

Sitten Masaaki Yuasa napsautti sormiaan ja sanoi ”tulkoon uusi mestariteos”. Ja uusi mestariteos tuli.

Devilman: Crybaby on muodikkaasti remake Go Nagain ikivanhasta klassikkosarjakuvasta ja sen miljoonasta erilaisesta animefilmatisoinnista. Tarinan päähenkilö on itkupilli teini nimeltä Akira, joka joutuu heti sarjan alussa pirun riivaamaksi. Akirasta tulee ihmisen sydämellä varustettu ihmispaholainen eli Devilman, joka taistelee maailmaa riivaavia demoneja parhaan kaverinsa Ryon kanssa.

Mikäli sattuu odottamaan tältä jotain nykyajan hajutonta ja mautonta standardoitua ja tylsää mainstream-höttöä, ei todellakaan tunne herra Masaaki Yuasan tyyliä ollenkaan. Devilman on eräänlainen hybridi miehen perinteistä hulluttelua ja vanhan liiton tosi likaista underground-animea, jossa jo aivan alusta lähtien pannaan ihmisiä silpuksi lihansyöjätisseillä ja ties millä vempeleillä. Yhdessä jaksossa nähdään kannibalismia, melkein jokaisessa hämmentävän paljon seksiä ja paljasta pintaa. Lähes jokainen tarinan keskeisimmistäkin henkilöistä saattaa kuolla ja silpoutua äärimmäisen tuskallisesti koska tahansa.

Toisin sanoen mikäli Fist of the North Starin ja Ninja Scrollin kaltainen mättö on lähellä sydäntä, toimii varmasti tämäkin.

Taatun masaakiyuamaista outoa huumoriakin nähdään heti parin ensimmäisen jakson aikana erään hahmoista masturboidessa raiskausfantasioille päästäen samalla suustaan aasin voihketta.

Aasin voihketta.

Sarja on siis lapsilta kielletty.

Kaikkea groteskia ja ääriväkivaltaista menoa miettiessä ei ihan heti taitaisi arvata tämän olevan samalla erittäin älyllä tehty ja sisältävän yllättävänkin paljon liikuttavia kohtauksia sekä taidolla tehtyä draamaa, mutta Kaiban mahtavuuden kokeneille asia tuskin tulee kovin kaksisena yllätyksenä. Todella piinaavaksi tämä muuttuu aika tarkalleen siinä puolivälin jälkeen, jolloin tarinan henkilöitä alkaa tosissaan putoilla yksitellen pelistä pois.

Tietenkin jätin kaikkein olennaisimman viimeiseksi. Devilman: Crybabyssä on syystä tai toisesta käytetty pääasiasiallisena taustamusiikkina elektronista jytkydubsteppiä vähän Driven tyyliin. En todellakaan tiedä kuka keksi vääntää Vihtahousumiehen yökerhojytkytykseksi, mutta ratkaisu todellakin antaa sarjalla roppakaupalla persoonallisuutta ja tyylitajua. Kaikkein omituisinta on, että käsittämättömän hämärä musiikkivalinta myös toimii ja sarjaa seuratessa huomasin itsekin jo pakosti kaivavani jostain esiin coolisti subbareista tykyttävää maailmanlopun soundtrackiä silkkaan tehokuunteluun.

Masaaki Yuasalla on ollut pirunmoinen vuosi. Ensin miehen uusimmat elokuvat The Night Is Short, Walk on Girl ja Lu Over The Wall pääsivät kiertämään maailmaa erilaisilla festareilla, sitten jälkimmäinen voitti vuoden parhaan täyspitkän animaatioelokuvan palkinnon Annecyllä, sitten miehen lähes koko aiempi tuotanto päätettiin vihdoin julkaista lännessä, sitten mies menee ja tempaisee Devilman: Crybabyllä ja saavuttaa jonkinlaista mainstream-suosiotakin!

Eipä tuohon voi muuta sanoa kuin että olipahan jo aikakin!

Palatakseni Devilman: Crybabyyn, kyseessä on taatusti vuoden parhaita uusia animesarjoja vaikka Yuasan omassa tuotannossa tämä ei omasta mielestäni aivan kärkeen kuulukaan. Rima heebon tuotosten suhteen on pelkästään tässä vaiheessa yksinkertaisesti niin korkealla, ettei siitä ihan helpolla enää paremmaksi pistetäkään edes Devilman: Crybabyn kaltaisella välittömällä klassikolla.



Arvio: 5/5


DEVILMAN: Crybaby, 2018 Japani
Tuotanto: Eunyoung Choi
Ohjaus: Masaaki Yuasa
Käsikirjoitus: Go Nagai, Ichirô Ôkôchi
Näyttelijät: Ami Koshimizu, Atsuko Tanaka, Ayumu Murase, Eri Inagawa, Junya Hirano, Kenjiro Tsuda, Masato Obara, Megumi Han, Rikiya Koyama, Sayaka Kobayashi

Bon Voyage Yamato (1979)

Niin siinä sitten kävi, ettei Farewell to Space Battleship Yamatosta tullutkaan koko eeppisen avaruusanimen eeppistä päätepistettä vaan yleisön kiihkeän reaktion seurauksena homma päätettiin sittenkin herättää jälleen henkiin uuden televisiosarjan ja jatko-osien voimin. Tietysti päätökseen myös vaikutti, että edellinen osa oli ensimmäisen tavoin jättihitti ja murskasi sen alkuperäisen Tähtien sodankin Japanin markkinoilla.

Edellisessä osassa avaruuslaiva Yamaton miehistö kuoli yksitellen traagisesti taistelussa pahaa imperiumia vastaan. Lopussa tarinan sankari tuhosi ylivoimaisen vihulaisen pääaluksen ohjastamalla Yamaton tuhoisaan itsemurhaiskuun yhdessä kuolleen rakastettunsa kanssa. Ihmiskunta pelastui ja Yamaton legenda sai arvoisensa päätöksen.

Bon Voyage Yamato jatkaa omalla tavallaan siitä mihin edellinen osa jäi, mutta hommaa on ymmärrettävistä syistä vähän muokattu uudempaa uskoon. Leffa alkaa ruhjoutuneen Yamaton palatessa takaisin Terraan tuhottuaan imperiumin pääaluksen. Tarinan sankari ja tämän rakastettu ovat elossa ja Yamaton miehistökin marssii terveenä ja omin jaloin sairaalasta pihalle; katsojalle kerrotaan hahmojen olleen hoidossa ”maailman parhaalla lääkärillä” joten kaikki on nyt hyvin.

Samaan aikaan ihmiskunnan arkkivihollinen – joka niinikään kuoli edellisessä elokuvassa – palailee kotiplaneetalleen vain huomatakseen sen joutuneen TOISEN pahan imperiumin hyökkäyksen kohteeksi. Kotoplaneetta ottaa sitten ja räjähtää suistaen samalla ensimmäisestä osasta tutun Iscandar-planeetan radaltaan. Lopulta Yamaton miehistön on liittouduttava entisen vihollisensa kanssa uutta häijyläistä vastaan.

Kaikki tarpeellinen näiden elokuvien köpöisestä animaatiosta taitaa olla jo sanottu, joten ei siitä enää tällä kertaa paljoa enempää. Bon Voyage Yamato on kuitenkin suoraan televisioon tehty, joten tässä liikutaan jälleen melko tarkkaan ensimmäisen osan halvahkolla tasolla. Tarinapuoli taas on tuttua ja turvallista Leiji Matsumotoa eli perinteikästä avaruusoopperaa klassisen tragedian elementeillä. Mikäli elokuvasarja on tähän mennessä tuttu, tämä tuskin tuottaa kovinkaan paljon yllätyksiä.

Yksi asia, johon Bon Voyage Yamatossa kiinnitin pakosti huomiota oli sen höpsö äänisuunnittelu, joka vanhoilla efektisyntikoilla toteutetuilla viattoman höhlillä piupiu- ja bzzzinnggg-ääniefekteillään toi positiivisella tavalla mieleen 50- ja 60-lukujen halvat camp-leffat. Kunnon avaruusoopperan perinteitä kunnioittaen tässä kuullaan myös jonkin verran klassista musiikkia erilaisten avaruusmontaasien taustalla. Toisaalta tässä kuullaan myös tekoaikaan trendikästä 70-lukulaista funkahtavaa rockmusiikkia ja japanilaista iskelmää.

Viimeinen ei siis ole mikään vitsi.

Bon Voyage Yamato on viattoman hölmö ja viihdyttävä leffa. Jos on ylipäänsä jaksanut katsoa koko elokuvasarjaa tähän asti, tykkää todennäköisesti tästäkin. Pituuttakin tällä on sarjan muista osista poikkeuksellisesti vain armeliaat puolisentoista tuntia, joten tämän katsomiseen ei onneksi verta ja hikeä juuri kulu.

Bzzzingg! Piupiu! Wowowooouuu!!


Arvio: 3.5/5


UCHU SENKAN YAMATO ARATANARU TABIDACHI, 1979 Japani
Tuotanto: Yoshinobu Nishizaki
Ohjaus: Takeshi Shirato, Toshio Masuda
Käsikirjoitus: Hideaki Yamamoto, Leiji Matsumoto, Toshio Masuda, Yoshinobu Nishizaki
Näyttelijät: Ichirô Nagai, Kazuo Hayashi, Kei Tomiyama, Kenichi Ogata, Shinji Nomura, Shûsei Nakamura, Takeshi Aono, Yôko Asagami, Yoshito Yasuhara

Unico: Black Cloud, White Feather (1979)

Sanrion edellinen, Muodonmuutoksia-nimeä kantava leffa oli karvas pettymys ja taloudellinen katastrofi, jossa kuitenkin oli huikean hienona ideana yhdistellä antiikin tarinoita Disneyn Fantasiaan ja 70-lukulaiseen funkahtavaan rockmusiikkiin. Virheistä onneksi otettiin opiksi ja Disneyn klassikoiden lyhytnäköinen apinoiminen päätettiin jatkossa jättää suosiolla sikseen ja keskittyä olennaiseen.

Tällä kertaa Sanrion antiikkikäsittelyyn päätyi mangalegenda Osamu Tezukan Unico, lapsille suunnattu tarina pienestä yksisarvisesta, jolla on erityinen taito tehdä ihmisistä onnellisia. Alunperin Tezukan sarjakuvaa julkaistiinkin nimenomaan Sanrion kustantamana, joten alkuperäissarjakuvan siirtäminen kokonaiseksi kunnianhimoiseksi televisiosarjaksi ei ainakaan ideatasolla olisi ollut temppu eikä mikään, mutta syystä tai toisesta homma ei sitten edennytkään alkuperäisessä muodossaan tätä suoraan videolla julkaistua pilottijaksoa pitemmälle.

Tarinan pieni yksisarvinen Unico oli alunperin jumalaisen kauniin ja onnellisen Psychen suosikki, mutta Venuksen ja ikuisten jumalten kateuden vuoksi se riistettiin emännältään ja karkotettiin vaeltamaan yksin ja lohduttomana ihmisten maailmaan. Jokaisen jakson päätteeksi ihmishahmoinen Länsituuli vie Unicon toisaalle ja pyyhkii sen muistot, jolloin kukin Unicon episodi ja tarina alkaa loogisesti ”tyhjästä”.

Jos tästä nyt heti kättelyssä jotain positiivista on sanottava, niin Unicon hahmo syntytarinoineen on harvinaisen hyvin suunniteltu. Alkuperäisessä sarjakuvassa Unicolla ei ole emäntää eikä Venuksella ole tapahtumiin osaa eikä arpaa. Unico kuitenkin herättää jumalissa kateutta nimenomaan kyvyllään vaikuttaa ihmisiin ja Länsituuli yrittää suojella traagista hahmoa viemällä tämän paikasta toiseen aina tämän tehtyä kohtaamistaan ihmisistä onnellisia. Omasta mielestäni Sanrion versio on kahdesta ehkä hitusen parempi vaikkein oikeastaan edes ymmärrä miksi menivät sen muuttamaan.

Koska kyseessä on 20-minuuttinen televisiosarjan episodi, tässä ei hahmon esittelyn lisäksi oikein muuta tarinaa olekaan. Tässä Unico taivaltaa perinteiseen Sanrio-tyyliin ankeaan post-apokalyptiseen tehdaskaupunkiin ja kohtaa kuolemansairaan Chicon, jonka toiveita tämä käy toteuttamaan. On tässä kai pahiskin, mutta hahmo ei oikeastaan sano tai tee mitään ennen kuin Unico päättää panna sen silpuksi.

Omasta mielestäni Unico: Black Cloud, White Feather on erittäin onnistunut ja aikansa tuotteeksi poikkeuksellisen hyvin animoitu pieni piirretty lyhäri, jossa olisi ollut helposti ainesta kokonaiseen televisiosarjaan. Onneksi samaa tuumailtiin ilmeisesti Sanriollakin, sillä firma päätti tuottaa sen alkuperäisen peruutetun televisioprojektin tilalle kokonaisen trilogian verran Unico-leffoja!


Arvio: 3/5


UNICO: KUROI KUMO TO SHIROI HANE, 1979 Japani
Tuotanto: Shintaro Tsuji
Ohjaus: Toshio Hirata
Käsikirjoitus: Osamu Tezuka
Näyttelijät: Hiroya Oka, Ichirô Arishima, Junpei Takiguchi, Kaneta Kimotsuki, Kyoko Iwata, Minori Matsushima

The Devil's Wheel (1926)

Laiva lipuu yöksi nimeämättömän kaupungin satamaan; laivan nuori miehistö päättää tappaa vapaa-aikaansa paikallisessa tivolissa. Yksi merimiehistä tapaa viehättävän nuoren naisen ja päättää ottaa tämän kanssa ylimääräisen kierroksen ”paholaisen pyörässä” sillä seurauksella, että miekkonen joutuu eroon ystävistään ja myöhästyy laivastaan. Nuori mies päätyy kotoaan häädetyn nuoren naisen kanssa mukaan kaupungin alamaailman ympyröihin ja roskaväen asuttamille likaisille ja rappioituneille syrjäkujille.

En muistakaan hetkeen nähneeni toista neuvostoliittolaista elokuvaa, joka kuvaisi rappiota ja saastaa yhtä antaumuksella kuin The Devil’s Wheel. Sanoisin, että selkein inspiraationlähde tälle synkistelypätkälle onkin ollut jonkun Erich von Stroheimin tuotanto ja erityisesti saksalaiset elokuvat, joiden vaikutus näkyy etenkin yökohtauksissa ja puuhapari Trauberg & Kozintsevin varjojen käytössä. Itse asiassa tämä tuo jo vähän mieleen Pandoran lippaankin, mutta se ilmestyi muutaman vuoden tämän jälkeen. Vaikutteet taitavat kuitenkin olla molemmilla vain samasta lähteestä saatuja.

Parasta tässä elokuvassa ovat kaiken ihanan kauniin saastan ja rappion lisäksi etenkin alun huvipuistokohtaukset, joista tässä on kyllä osattu ottaa ennakkoluulottomasti kaikki ilo irti. Melkein heti kärkeen nähdään esimerkiksi koko joukko vuoristoradasta, maailmanpyörästä ja karusellista kuvattuja vauhdikkaita kohtauksia, joita seuraa ilotulituksia ja komeilla valo- ja varjoefekteillä kuvattuja joukkokohtauksia. Tekijöille perinteiseen tapaan tässäkin nähdään paljon massiivisia ja vauhdikkaita tanssikohtauksia. Ainut harmi näissä oli, että lähes kaikki edelliset tulivat heti alussa ja loppuelokuva tuntui jäytävän eteenpäin harmittavan normaaliin tasaiseen tahtiin ilman sen suurempia tajuntaa räjäyttäviä paukkuja.

Verrattuna samojen tekijöiden samana vuonna ilmestyneeseen Päällystakkiin, The Devil’s Wheel on melkoinen tasonnosto – tällä kertaa taustalla soiva musiikkikin sopi itse elokuvaan. Vieläkään ei sentään aivan liikuta esimerkiksi Uuden Babylonin tai Maksimin nuoruuden tasolla, sen verran heppoinen tämän juoni vielä oli. Kuitenkin, olipahan iloinen yllätys odotukset lievästi pettäneen Päällystakin jälkeen.


Arvio: 3.5/5


CHYORTOVO KOLESO, 1926 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Käsikirjoitus: Adrian Piotrovsky
Näyttelijät: Andrei Kostrichkin, Emil Gal, Lyudmila Semyonova, N. Foregger, Pyotr Sobolevsky, Sergey Gerasimov

The Room (1992)

Siekailematon seikkailuni läpi Sion Sonon vuoristoratamaisen kirjavan ja moniulotteisen tuotannon saapui tällä erää yhteen miehen nuoruusvuosien tuntemattomammista omakustanneleffoista muinaisilta ajoilta kauan ennen miehen kansainvälistä läpimurtoa. Länsimaissa The Roomia ei ole taidettu nähdä kuin 1-2 festivaalinäytöksessä ja kaikenlaiset fyysiset julkaisutkin taitavat olla parhaimmillaankin kämäistä bootleg-luokkaa, joten mistään ihan tavallisesta supermarketista tätä ei sitten löydäkään.

Tarinahan tässä on mitä yksinkertaisin. Viiksekäs berberitakkiin ja fedorahattuun pukeutunut nimetön palkkatappaja etsii itselleen sopivaa huonetta ja tämä matkustaa yhdessä pelkällä numerokoodilla tunnetun nimettömän neitokaisen kanssa sitä etsimään laman rappeuttamasta ja slummiutuneesta Tokiosta. Lopulta huone myös löytyy.

Siinä se.

Tyyliltään The Room on varsin kaukana Sonon myöhemmistä räväkämmistä teoksista. Itse asiassa lähimmäksi Sonon uudemmasta tuotannosta tätä päässee edellisvuonna ilmestynyt vanhaan käsikirjoitukseen perustunut The Whispering Star, joka oli naurettavuuksiin asti tyylikäs minimalistinen tieteisleffa, jossa ei oikeastaan tapahtunutkaan juuri mitään ja jonka muutamat repliikitkin lausuttiin varovaisesti kuiskaten.

Juurikin samasta ideasta on kyse The Roominkin kohdalla: äärimmäinen minimalismi ja lähes olematon, varovaisen hiljaisesti lausuttu dialogi saumattomasti yhdistettynä viimeisen päälle hiottuun visuaalinen kerrontaan. Erityisen kiinnostavaa tässä on selvästi huomata myös Sonon muilta ohjaajilta selvästi imemät vaikutteet; nimiä voisi alkaa ladella vaikka Michelangelo Antonionista, ranskalaisen uuden aallon tekijöistä ja Andrei Tarkovskista lähtien. Lemmy Caution - piru mieheksi on selvästi toiminut tälle jonkinlaisena esikuvana.

The Roomilla on mittaa sellaiset 90 minuutttia, mutta se koostuu vain vähän yli 40 otoksesta, mikä luonnollisesti tarkoittaa keskimäärin useiden minuuttien pituisia ja hitaita kohtauksia, joissa ei useinkaan tapahdu mitään näennäisen kiinnostavaa. Sono kuitenkin onnistuu luomaan pitkien otosten ja läpi elokuvan taustalla pärräävän suurkaupungin mekkalan avulla harvinaisen aavemaisen ja unenomaisen tunnelman, jota on vaikea lähteä sanoin kuvailemaan.

Henkilökohtaisesti miellyin odottamattoman paljon tähän elokuvaan. Ennen tämän katsomista en oikeastaan tiennytkään tästä mitään, joten sain katsoa The Roomin lähes täysin vailla ennakko-odotuksia - ”lähes” siksi, että eräs toinen samanniminen sattuu olemaan yksi maailman huonoimmista pannukakuista. Sion Sonon The Room on taattua laatua äärimmäisen elokuvallisen minimalismin ystäville.

Kunpa maestro Sono tekisi tällaisia leffoja vastakin!


Arvio: 5/5


HEYA, 1992 Japani
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Akaji Maro, Sayoko Takahashi, Shirô Sano, Yoriko Douguchi