torstai 21. helmikuuta 2019

Gertrud (1964)


Niinpä siinä sitten kävikin yllättäen, että Sanasta muodostui pitkästä aikaa Carl Theodor Dreyerin uralla kansainvälinen menestys niin kriitikoiden kuin yleisönkin keskuudessa, joten olisi luullut mestarin seuraavan elokuvan julkaisun olevan lähempänä kuin jälleen kymmenen vuoden päässä. Toisin kuitenkin kävi tälläkin kertaa, sillä Dreyer ei monista erilaisista luonnostelmistaan ja ainakin osittain valmiista käsikirjoituksistaan huolimatta tuntunut vuosikausiin saavan vietyä eteenpäin suunnitelmiaan seuraavaksi teoksekseen. Sitten Dreyer tuli lukeneeksi erään analyysin Hjalmar Söderbergin Gertrudista ja inspiroitui siinä määrin, että valmis adaptaatio aiheesta putkahtikin maailmaan vain paria vuotta myöhemmin ohjaajalleen tyypillisesti mielipiteitä rajusti jakaen.
Nolostuttaa tällaista näppäimiltään päästääkään, mutta tällä kertaa Dreyerin ohjaustyön saama kritiikki on periaatteessa helppo ymmärtää. Aiemmin mainitusta ohjaajaa inspiroineesta analyysistä Dreyer nimittäin sai ajatuksen koettaa vaihteeksi tehdä aikaisemmista teoksistaan poiketen teatterimaisen dialogipainotteisen draaman sovitettuna omaan riisutumpaan tyyliinsä. Lopputulos ei ole likimainkaan yhtä helposti lähestyttävissä kuin mestarin aiemmat työnäytteet, etenkään kun jo Vihan päivässä ja Sanassa äärimmilleen viety liikkuva kameratyöskentely on tässä vedetty vieläkin pitemmälle ja yksittäiset otokset on venytetty parhaimmillaan jopa kymmenen minuutin paremmalle puolelle. Jo siis ei ole valmiiksi jo tottunut kyseiseen metodiin, tällaisen teoksen katseleminen voi olla kokemuksena mitä täydellisintä tuskaa.

Suurin osa Gertrudin sisällöstä on siis jo lähtökohtaisesti puhdasta dialogia ylellisissä kamareissa ja puistoissa nimihenkilön sekä tämän elämän seurapiirien taiteilijamiesten välillä. Ohjaajalleen tässä vaiheessa tuttuun tapaan jokainen valaisuratkaisu ja yksityiskohta on niin äärimmäisiin tarkkuuksiin asti suunniteltu kuin ihmismieli nerokkaimmillaankaan kykenee kuvittelemaan. Juonellisessa mielessä kyseessä on varsin yleisinhimillinen kertomus idealistisen päähenkilön pyrkimyksestä löytää elämäänsä aitoa ja puhdasta rakkautta epätäydellisessä maailmassa. Kuten varmasti jo lähtökohdista arvaakin, ei tarinan katkeransuloinen päätöskään ole laisinkaan niin ruusuinen tai sokerikuorrutettu kuin voisi monen muun teoksen kohdalla kuvitella. Matka onkin lopullista päätepistettä tärkeämpi.
Yhtenä erikoisuutena on pakko mainita henkilöiden tapa katsoa toisaalle keskustellessaan toistensa kanssa. Tiettävästi tämä oli ohjaajalta tarkoituksellinen päätös, jolla näyttelijät saatiin ilmaisemaan rennommin tunteitaan ja korostaa jäykän ja hitaan kerronnan ohella henkilöhahmojen välistä etäisyyttä vaativissa kymmenien minuuttien pituisten ottojen dialogeissa. Omalla kohdallani ensimulkaisulla eriskummalliselta tuntuva ratkaisu myös toimii erinomaisesti, samoin kuin koko muukin elokuva. Tähän mielipiteeseen on kuitenkin johtanut useiden osittaisten ja täysien katselukertojen summa sekä koko ohjaajan muun tuotannon kuoliaaksi asti analysoiminen. Gertrud kun sattuu olemaan jopa Dreyerin omassa filmografiassa siinä määrin valikoivaan makuun suunnattu, ettei kumpainenkaan edellisistä yhdessäkään välttämättä takaa sen kaltaiseen teokseen välitöntä rakastumista.

Tämä on muuten yksi Lars von Trierin suosikkileffoista. Dreyerin itsensä siirryttyä ajasta ikuisuuteen nuori herra päätti ottaa työstettäväkseen mestarin jälkeensä jättämät suunnitelmat ja käsikirjoitusluonnokset Medean tarinasta.



Arvio: 5/5



GERTRUD, 1964 Tanska
Ohjaus: 
Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: 
Carl Theodor Dreyer
Näyttelijät: 
Baard Owe, Bendt Rothe, Ebbe Rode, Nina Pens Rode

torstai 14. helmikuuta 2019

Sana (1955)


Lyhyessä ajassa hujahtikin koko Carl Theodor Dreyerin varsin niukkateoksinen, mutta sitäkin ikimuistoisempi ura kuin vettä vain. Tässä vaiheessa mestari ei ollutkaan tuottanut ainuttakaan taloudellisesti menestynyttä äänielokuvaa, joten uusien projektien aloittaminen oli jo lähtökohtaisesti täysin mahdotonta. Kaiken aikaa maestro oli kuitenkin jo 30-luvun alusta suunnitellut uransa huipennukseksi tarkoitettua suurteosta Kaj Munkin hengellisiä teemoja käsittelevästä näytelmästä, johon Munk itse suostui muokkaamaan käsikirjoituksenkin. Monien vastoinkäymisten, Munkin itsensä kuoleman sekä taloudellisten ja tekijänoikeudellisten ongelmien kautta syntyikin tulosta niinkin myöhään kuin vuonna 1954, lähes täydet kymmenen vuotta mestarin edellisen ohjaustyön jälkeen.
Sana on vanhalle tanskalaiselle maaseudulle sijoittuva kertomus Borgenin suvun talon asukkaista. Vanha isäntä ja sukunsa patriarkka Morten on paikallisen luterilaisen seurakunnan vaikutusvaltainen ja kunnioitettu jäsen. Vanhan ukon kolmesta aikuisesta pojasta Mikkel on maallistunut käytännön kristitty, yhteisönsä uskon puutetta manaava mielenterveytensä menettänyt Johannes uskoo olevansa uudestisyntynyt Jeesus Kristus ja nuorimmainen Anders on rakastunut skandaalinkäryisesti kilpailevan kristillisen lahkon jäsenen tyttäreen.

Dreyerin elokuvan sekä Munkin alkuperäisen näyttämöversion huomattavin käännekohta on keskivaiheilla nähtävä Mikkelin vaimon kuolema lapsivuoteelle. Tiettävästi pappina toiminut Munk saikin inspiraation teokselleen juuri vastaavasta tapahtumasta kotiseurakunnassaan. Toisin kuin todellisessa elämässä, on fiktion kuolemassa kyseessä vasta alkusoitto paljon suuremmille ja järisyttävämmille tapahtumille. Mikäli Sana on tullut nähtyä, todennäköisesti ymmärtääkin miksi se vetosi niin paljon juuri Carl Theodor Dreyerin kaltaiseen uskon ja kuoleman ajattoman suurten teemojen läpi uransa innoittamaan taiteilijaan. Tiettävästi raskaana ollutta vaimoa esittänyt näyttelijä oli siunatussa tilassa ihan oikeassa elämässä ja tämän kohtauksessa kuultavat tuskanhuudot ovat peräisin tämän aidosta synnytystilanteesta.
Maailmankirjallisuuden klassikkoon perustuvaksi teokseksi saattaa tuntua omituiselta, että Dreyer meni jo ennen kuvauksia saksimaan käsikirjoituksen dialogista kaksi kolmasosaa sikseen, mutta tekstin puute on onnistuttu korvaamaan täydellisesti silkan mestarillisen visuaalisen kerronnan avuin. Koko elokuvan otosten keskimääräinen kesto lähentelee kymmentä minuuttia ja kamera elää jatkuvasti tapahtumissa mukana siirtyen kubrickmaisella neuroottisuudella täydellisyyteen asti valaistusta ja suunnitellusta kuvasta toiseen sellaisella sulavuudella ettei koko tyylikeinoon enää edes kiinnitä huomiota. Itse en oikeasti tullut edes ajatelleeksi koko asiaa ennen kuin luin siitä jostain muualta. Koko rainassakin taitaa olla enintään puolet keskiverto nykyelokuvan otoksista ja niistäkin yli puolet nähdään viimeisen parinkymmenen minuutin aikana.

Juutinmaan suvereenin suurmestarin mestariteos onkin minimalismissaan jo siinä määrin pitkälle viety elämys, että koko teoksen luulisi helposti romahtavan kuin Hunnien valtakunnan omaan mahdottomuutensa. Todellisuudessa vaikeasti lähestyttävä teos tuntuu vain vahvistuvan sitä mukaa, mitä useammin sen vain uskaltautuu katsomaan. Itselleni tämä oli toinen kerta ja pidin Sanasta vieläkin enemmän kuin ensimmäisellä, joka jo yksinään riitti nostamaan tämän yhdeksi suosikkielokuvistani koskaan. Sanan hillitty ja rauhallinen tyyli vei tällä kertaa voiton jopa Jeanne d'Arcin kärsimyksen kaltaisesta lennokkaan yltiödramaattisesta mestariteoksesta, joka jo yksistään kuulunee kaikkien aikojen huikeimpiin saavutuksiin alallaan.
Olenkin sitä mieltä, että Sana on Carl Theodor Dreyerin uran paras yksittäinen ohjaustyö sekä mestariteos numero uno ja samalla yksi parhaista koskaan tehdyistä uskonnollisia aiheita tutkiskelevista seitsemännen taiteen luomuksista. Maailmassa ei taida tähän päivään mennessä ole jälkeenpäin tainnut syntyä ainuttakaan likimain samanlaista ja samalle täydellisyyden asteelle viilattua draamaa kuin Sana. Uskonkin kokevani Dreyerin uran kristallisimman kruununjalokiven elämäni aikana vielä monen monituista kertaa ja rakastavani sitä jokaisella katselulla vain enemmän ja enemmän kunnes pääni varmaan räjähtääkin silkasta puhtaasta rakkaudesta tätä teosta kohtaan. Resonoi meinaan henkilökohtaisella tasolla niin vahvasti.



Arvio: 5/5



ORDET, 1955 Tanska
Ohjaus: 
Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: 
Kaj Munk
Näyttelijät: 
Birgitte Federspiel, Einer Federspiel, Emil Hass Christensen, Gay Kristiansen, Henrik Malberg

Kaksi ihmistä (1945)


On hyvin todennäköistä, että vaikka lukija olisikin sattunut koko ikänsä ahmimaan elokuva-aiheista tietokirjallisuutta, seuraamaan akateemisempaakin hipsterimediaa tai vaikka tutustunut Carl Theodor Dreyerin omaan kirjalliseen tuotantoon sekä haastatteluihinkin, on tämän ruotsalaisen studion leivissä sotavuosina tuotetun pienen kamaridraaman koko olemassaolo aina tähän asti jäänyt täysin pimentoon. Tähän on myös varsin pätevä syynsä, sillä ohjaajamestari oli niin pettynyt luomukseensa että oli mieluummin mainitsematta sitä edes nimeltä koko lopun ikänsä aikana, eikä sukellus lippuluukuilla ole ruotsalaisten isäntien uudelleenjulkaisuhalukkuutta juuri lisännytkään. Aivan viime vuosiin asti kyseessä onkin ollut eräänlainen taiteenlajinsa kadonnut reliikki ja kuriositeetti, josta ei ole löytänyt tietoa edes internetistä mistään katsomisesta nyt puhumattakaan.
Kahden ihmisen täydellinen epäonnistuminen on kovin valitettavaa, sillä kyseessä oli alun perin äärimmäisen kunnianhimoinen teos jopa kuuluisan ohjaajan itsensä huikealla mittapuulla. Tiettävästi Dreyer suunnittelikin tästä kaikkien aikojen suurinta ja mahtavinta yhteen ainoaan huoneeseen sijoittuvaa draamaa, mutta loppujen lopuksi riidat tuottajan kanssa koituivat tämän turmioksi. Dreyer ei esimerkiksi saanut lainkaan haluamiaan näyttelijöitä vaan suunnittelemiaan täysin päinvastaisilla ominaisuuksilla varustetun puisevan ja kemiattoman kaksikon, tuottaja lisäili ja poisti kohtauksia täysin oman mielensä mukaan, päätettiinpä koko komeuden taustalle vielä lisätä melodramaattista musiikkiakin.

Näistä hankalista lähtökohdista syntyi draamallisessa mielessä äärimmäisen epätasainen sillisalaatti kilpailijansa plagioinnista ja murhasta epäillystä tutkijasta sekä tämän mielitetystä. Kovin mielikuvituksettomalta ja nopeasti kokoon kyhätyltä tuntuva juoni lässähtääkin käytännössä aina kokoon taustalla soivien dramaattisten sävelten kaikotessa ja näyttelijöiden avatessa suunsa päästääkseen niiden sijasta ilmoille kankeaa dialogiaan. Duon jutustelua mielenkiintoisempaa olikin seurata Dreyerin rohkeita kokeiluja erilaisten kuvaus- ja leikkausteknisten niksiensä parissa. Yhtenä poikkeamana alan kirjoittamattomasta säännöstä tässä ei esimerkiksi näytetä katsojalle koskaan mitä henkilöt katsovat, kamera on jatkuvassa hitaassa liikkeessä ja toisinaan tapahtumat nähdään vain epämääräisenä varjona seinällä Nosferatun hengessä.
On vähintäänkin mielenkiintoista pohdiskella mielessään, minkälainen teos Kahdesta ihmisestäolisi parhaassa mahdollisessa tapauksessa ilman tuotanto-ongelmiaan voinut kuoriutua. Ehkä kyseessä olisi voinut olla Vampyrin kaltainen tekijänsä vähäisempi mestariteos, uusi Naisen orja tai peräti Rakastakaa toisianne. Vastausta edelliseen emme luonnollisesti enää voi koskaan saada tietää, mutta tähän loppuun on kuitenkin pakko todeta, että huonompiakin "floppeja" on maailmassa nähty ja tehty monta sataa tusinaa pelkästään kuluneen vuoden aikana.



Arvio: 3/5



TVÅ MÄNNISKOR, 1945 Ruotsi
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: 
Carl Theodor Dreyer, W.O. Somin
Näyttelijät: Gabriel Alw, Georg Rydeberg, Stig Olin, Wanda Rothgardt

The Taste of Tea (2004)


En tiedä lukeeko näitä arvosteluja enää nykymaailmassa kukaan tai sattuuko siitäkään vähästä löytymään tarpeeksi uhkarohkeaa kokeillakseen joskus kirjoittaa kokonaista selkokielistä arvostelua tällaisesta "vähän hapokkaammasta" elämyksestä. Mitenkä muutenkaan sitä oikeasti ymmärtäisi, miten vaikea tämänkään kirjoittaminen oikeasti voi olla. Keskiverto Hollywood-leffoissa sentään tapaa yleensä olla perinteinen ja helposti ymmärrettävissä oleva juonikuvio hahmoineen, jotta niistä ylipäänsä osaa jotain järjellistä tällainen raitis ja hilseilevä sienestäjän painajainenkin sanoa ilman sen suurempaa henkistä jaakobinpainia aivopuoliskojensa välillä.
The Taste of Tea on sen sijaan vaikea, todella vaikea elokuva pukea kirjalliseen muotoon. Jos lukija on koskaan elämässään sattunut kuulemaan legendoja japanilaisesta hullusta luovuudesta, niin tämä on nyt sitten sitä tavaraa puhtaimmillaan ja vilpittömimmillään. Yksinkertaisimmillaan tätä voisi lähteä kuvaamaan vaikka jonkinlaiseksi tarantinomaiseksi moderniksi versioksi perinteisestä perheleffasta. Sellaisenakin kyseessä voisi hyvin olla joku Yasujiro Ozun klassisista tuotoksista, mutta pilleripäissään ja vähintään kolmen promillen humalassa ohjattuna. Itse asiassa tästä löytääkin paljon tarkoituksellisia viittauksia edellä mainitun mestarin tuotoksiin, joten ainakin siten vertaus osuu juurikin kohdalleen.

Mutta mitä minä turhia höpisen? Puhutaanpas vihdoin siitä sisällöstä. The Taste of Tea maalaa kuvan Tokiosta pohjoisessa sijaitsevassa Tochigin prefektuurissa asustelevasta eksentrisestä Harunon perheestä. Perheen äiti on kotonaan pienen projektinsa parissa työskentelevä taiteilija ja animaattori, joka saa työhönsä toisinaan apua höperöltä ex-malli-isältään Akiralta. Nobuo on hypnoterapeuttina työskentelevä perheenpää, joka tapaa opettaa teini-ikäistä poikaansa Hajimea pelaama go-lautapeliä. Heräävien hormoniensa kanssa kärvistelevä Hajime itse kärsii orastelevasta naisfobiasta. Harunon perheen nuorimmainen on 8-vuotias Sachiko, joka yrittää läpi elokuvan hypätä takaperinvolttia leikkikentän telineissä päästäkseen jättiläismäisestä kuvitteellisesta kaksoissisarestaan eroon.
Varsinainen audiovisuaalinen anti on parhaimmillaan juuri niin ihanan persoonallista jälkeä kuin miltä se kuulostaa, monella sivustolla tätä on luokiteltukin puhtaaksi fantasiaksi. Edellisestä huolimatta meno ei missään kohtaa varsinaisesti tuntunut ainakaan itsestäni liian hankalalta tai epäselvältä katsoa, ainoastaan pahuksen ennalta arvaamattomalta ja toisinaan vähän raskaalta. Pikkuhiljaa henkilöhahmojen loputtoman sympaattiset pienet ongelmat kuitenkin alkavat kehittyä eteenpäin ja risteillä keskenään kohti viimeistä paria kymmentä minuuttia ja veikeän hämmentävää lopetusta. Siihen mennessä heikkohermoisempi katsoja onkin todennäköisesti jo nukahtanut tai kaivanut jostain kirjan aikansa kuluksi, sillä näin hitaasti etenevän ja jokamiehelle heikosti tarttumapintaa tarjoavan taideleffan katsominen vaatii toisinaan todella lujaa tahdonvoimaa.

Mikäli tästä arvostelusta sai vahingossakaan kuvan yksisilmäisen fanipojan tyhjäpäisestä hehkutuksesta, syy on täysin omani. Absurdisti ja surrealisti Katsuhito Ishii ei ole ikinä kuulunut kotimaansa menestyneimpiin tai edes arvostetuimpiin ohjaajiin eikä mieheltä kovin montaa pitkää ohjaustyötä katalogistaan löydykään, mutta monen monituista palkintoa ja ylistyssanaa vuosien varrella kerännyttä The Taste of Teata pidetään monessa lähteessä yhtenä vuosituhannen alun ainutlaatuisimmista japanilaisista elokuvista ja tekijänsä ehdottomana päätyönä, vaikka jälkimmäistä tosin sillä varauksella että miehen urahan on tunnetusti vielä kesken. Kun kriitikot ja ohjaajat ympäri maailmaa kokoontuivat valitsemaan maailman parhaita elokuvia Sight & Soundin perinteisessä äänestyksessä vuonna 2012, mukaan eksyi tiettävästi jokunen ääni myös tälle Ishiin eriskummalliselle perhekuvaukselle.
Parasta ehkä lopettaa tähän. The Taste of Tea ei piittaa minkään valtakunnan luonnonlaeista ja siinä voi jo siksi tapahtua käytännössä aivan mitä tahansa. Jos satut kuulumaan todella ennakkoluulottomien kokeilijoiden harvalukuiseen heimoon ja itsekuria riittää pitempienkin taidepaukkujen katsomiseen, tämä saattaa olla kuin tehty juuri sinulle.



Arvio: 5/5



CHA NO AJI, 2004 Japani
Ohjaus: 
Katsuhito Ishii
Käsikirjoitus: 
Katsuhito Ishii
Näyttelijät: 
Anna Tsuchiya, Ikki Todoroki, Maya Banno, Satomi Tezuka, Tadanobu Asano, Takahiro Sato, Tatsuya Gashûin, Tomokazu Miura, Tomoko Nakajima

perjantai 8. helmikuuta 2019

Kulmahammas (2009)


Huom! Arvostelun kirjoittaja on pahasti ärrävikainen.
Olen päättänyt pienessä päässäni, että mikäli joskus saan poikalapsen, nimeän tämän Jorgokseksi. Nimi tuntuu mukavalta pärinältä kulmahampaiden välissä ja kuulostaakin allekirjoittaneen suusta ulostuneena vieläkin oudommalta. Vähän siis kuin Yorgos Lanthimoksen elokuvat, mutta vain auditiivisessa muodossa. Ehkä pojastani kasvaa vielä suomalaisen oudon aallon johtavia tekijöitä, muuten vain outo friikki tai vain oudolta kuulostava sellainen.
Kuka tietää miten kauan tätä Yorgos Lanthimoksen läpimurtoteostakin on ahnas allekirjoittanut halunnut katsoa, mutta ei vain ole jaksanut ikinä edetä ajatuksesta tekoihin asti tai vieläkin pitemmälle. Tiedätte varmaan tunteen kun pitäisi tehdä jotain, mutta jääkin vain tuijottamaan tyhjää ruutua minuuttikaupalla ilman mitään syytä vain lopulta keksiäkseen itselleen jotain muuta tekemistä. Viimeisimmän kotimaisen suoratoistomahdollisuudenkin alettua moni katselukerta yksinkertaisesti jäi vain osittaiselle aloittamisen aloittamisen asteelle, muttei sittenkään realisoitunut sen pitemmälle ennen kuin huomasin rajallisen katseluajan vihdoin umpeutuvan muutaman naurettavan päivän sisällä.

Hypoteettisen poikani kreikkalaisen kaiman outo läpimurtoteos kertoo omituisesta kreikkalaisesta ökyperheestä, jonka kolme nimetöntä aikuista lasta on kasvatettu muusta maailmasta erillään hienossa huvilassa, josta näillä on lupa poistua "oikeasti" vasta näiden kulmahampaiden eli koirahampaiden pudottua. Siihen asti noudatetaan kiltisti ylihuolehtivien kontrollifriikkien vanhempien absurdeimpiakin päähänpistoja, kutsutaan kukkia zombeiksi ja pelätään kissojen hyökkäystä.
Yorgos Lanthimos on meidän aikanamme kerännyt mainetta jonkinlaisena pyhän helleenisen hulluuden ruumiillistumana ja oikeasti haluaisin itsekin antautua mukaan tämän pähkähullun Zeuksen vieläkin pähkähullumman pojanpojan palvontaan, mutta kun en vain saa itseäni taipumaan aivan niin pitkälle. Omissa silmissäni Olympoksen kasvatin tuotokset tuntuvat parhaimmillaankin yrittävän olla tarkoituksellisen outoja vain outouden itsensä vuoksi ja lopputuloskin tuntuu lähes säännönmukaisesti tarkoituksettomalta kikkailulta, joka ehkä parhaimmillaan onnistuu väistelemään kaikenlaisia genremääritelmiä, näyttämään ihan kivalta sekä naurattamaankin huumorillaan, mutta mitenkään spontaanilta miehen otteet eivät tunnu koskaan. Itse asiassa en välittänyt Kulmahampaankaan tarinasta tai hahmoista tuon taivaallista, sillä halusin vain ihastella omaksi ilokseni tämän näppärää kuvausta ja sitä kuuluisaa huumoria. Kumpaankaan ei tarvinnut pettyä.

Omituisen ja luovan art house -meiningin erityismiehen tekeleeksi Kulmahammas kuitenkin kalskahtaa yllättävänkin epäoriginaalilta, onhan kyseessä periaatteessa jälleen yksi versio klassisesta Platonin luolavertauksesta, jota olen pelkästään tämän vuoden puolella nähnyt varioitavan ainakin puolisen tusinaa kertaa, viimeksi thaimaalaisen Cemetery of Splendourin muodossa. Lanthimosta epäiltiinkin aikoinaan samanlaista asetelmaa hyödyntävän meksikolaisen Arturo Ripsteinin vuonna 1973 ilmestyneen klassisen El castillo de la purezan suorasta plagioinnista, mutta itse uskon samankaltaisuuksien liittyvän kumpaisenkin esikuvana enemmän tai vähemmän toimineeseen universaaliin ja ajattomaan alkuperäisteokseen.
Koko edellisen vuodatuksen tarkoituksena oli siis todeta kaikessa yksinkertaisuudessaan, ettei Yorgos Lanthimoksen kaltaisen täysin uniikkina ja erityislaatuisena markkinoidun luovan taiteilijaneron tapauksessa pitäisi pystyä vetämään turhan lukuisia yhtäläisyysmerkkejä muiden teosten välillä. Fakta että näin kuitenkin kykenee amatöörikin kaikesta huolimatta tekemään, himmentää miehen legendaarista outoiluhypeä ainakin omissa silmissäni huomattavasti. Muutoin kului vajavainen aikani Dogtoothin parissa parhaimmillaan varsin rattoisasti. Ja kuulostaahan ohjaajan nimi edelleen omasta suustani lausuttuna kovin oudolta, vähän kuin Lanthimoksen elokuvat auditiivisessa muodossa, mutta vieläkin oudommalta.



Arvio: 3.5/5



KYNODONTAS, 2009 Kreikka
Ohjaus: 
Yorgos Lanthimos
Käsikirjoitus: 
Efthymis Filippou, Yorgos Lanthimos
Näyttelijät: 
Aggeliki Papoulia, Anna Kalaitzidou, Christos Stergioglou, Hristos Passalis, Mary Tsoni, Michele Valley

Tule ja katso (1985)


"Ja kun Karitsa avasi neljännen sinetin, kuulin minä neljännen olennon äänen sanovan: "Tule!" Ja minä näin, ja katso: hallava hevonen; ja sen selässä istuvan nimi oli Kuolema, ja Tuonela seurasi hänen mukanaan, ja heidän valtaansa annettiin neljäs osa maata, annettiin valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta."
 (Ilm. 6:7-8)
Olin jo melkein viettämässä lämmintä ja jouluisaa maanantaipäivää perheeni ja sukulaisteni kanssa, katsomassa televisiosta Joulupukin kuumaa linjaa sekä perinteistä Lumiukkoa, kuulemassa presidentin joulurauhan julistusta ja syömässä kinkkua, mutta sitten heräsinkin Matrixista ja muistin että tässähän olisi vielä muutama neuvostoliittolaista kansanmurhaelokuvaa katsomatta ennen hetkellistä vaihtamista muuhun tulevan vuoden alkajaisiksi. Mikä voisi olla oikeasti jouluaamuna parempaa kuin etninen puhdistus Ilmestyskirjan mukaan nimetyssä sotaelokuvassa?

Elem Klimoville täytyy ainakin ennen itse elokuvan näkemistäkin antaa aplodit armottoman teoksensa upeaakin upeammasta ja osuvasta markkinoinnista, sillä Ilmestyskirja, ihmiskunnan massatuho ja maailmanloppu ovat juurikin täsmällisiä käsitteitä kuvaamaan tämän mestariteoksen tyyliä ja sanomaa. Samalla ne ovat nerokkaita vihjeitä herättämään länsimaisiin sotaleffoihin mieltyneidenkin mielenkiinnon silkalla synkkyydellään ja selvällä vihjailullaan ruumiskasoista sekä väkivallasta.
Mikään iskulause tai arvostelu maailmassa ei kuitenkaan riitä etukäteen kuvaamaan, miten äärimmäisen julma ja surrealistisen rankka Klimovin visio todellisuudessa on. Jos neuvostoliittolaista sotaelokuvaa Stalinin kuoleman jälkeen ajattelee aiemmin propagandakäyttöön idealisoidun suuren isänmaallisen sodan riisumisprosessina kaikesta kunniasta ja sankaruudesta, ensin Kurjet lentävät ja Balladi sotilaastan tyyliin kovin varovaisella otteella, sittemmin yltyen musertavan inhimillisyyden ja tuskan korkeimpiin sfääreihin Klimovin edesmenneen vaimon Larisa Šepitkon legendaarisessa Nousussa, edustaa Tule ja katso lajissaan korkeinta ja hienostuneinta sodan koruttomuuden ja nihilismin kuvausta, jonka veroista ei kapitalistinen järjestelmäkään liene ikipäivänä kyennyt tai kykene tuottamaan.

Matka helvettiin alkaa viattomalla kohtauksella lasten sotaleikeistä. Pahaenteisesti pikkupoikien yllä kiitävä sotilaslentokone antaa jo tässä vaiheessa vihiä lähestyvästä tuhosta ja kuolemasta. Kotiinpaluun jälkeen toinen pojista jatkaa matkaansa metsissä piileskelevien partisaanien joukkoon, vielä tässä vaiheessa sota on koreita kansalauluja ja muodollisia tervehdyksiä sankareineen ja roistoineen kuin lasten leikeissä.
Lapsuuden loppu kuitenkin koittaa jo seuraavassa kohtauksessa, jossa päähenkilö eksyy metsään samanikäisen tytön kanssa. Yhdessä mitättömän pienessä unenomaisessa hetkessä pommitusten nostattama valtava auringon pimentävä multa- ja pölypilvi pyyhkii kaksikon yli. Paluumatkalla kotikyläänsä näitä odottavat vain alastomien ja runneltujen ihmisruumiiden röykkiöt ja kuolemaa kaipaavien kitumaan jääneiden tuskainen huuto ja vaikerrus. Leikistä on tullut todellisuutta.
Edellinen on kuitenkin vasta alkua tulevalle, edetessään yhä raadollisemmaksi muuttuvalle sumuiselle sotanäyttämölle. Alun jälkeen ei käytännössä kuulla kertaakaan hilpeitä marssilauluja eikä parhaimmillaan juuri dialogiakaan. Itse asiassa suurin osa koko elokuvan äänimaailmasta taitaakin koostua aavemaisesta hiljaisuudesta, ihmisten itkusta ja huudahduksista tai pelkästä hulluuden ja koirien haukunnan vallitsemasta puhtaasta kaaoksesta. Näitä kaikuja vasten nähdään koko joukko ihmisiä ja eläimiä kohtaan suunnattua tarpeetonta ja julmaa väkivaltaa, joukkomurhia, kuolemaa tekeviä siviilejä, maasta summittaisesti löytyviä irtojäseniä ja muuta mukavaa. Äärettömän vahva unenomainen tunnelma yhdistettynä helvetillisen järkyttävään kuvamateriaaliin oli tiettävästi aikoinaan niin hurjaa kamaa, että pyörtyneitä katsojia kärrättiin teattereista ulos paareilla parhaimmillaan satapäin.

Yritin tätä arvosteluani varten valita yhden tai kaksi erityistä suosikkikohtaustani tarkempaa analyysiä varten, mutta totesin tehtävän nopeasti täysin mahdottomaksi. Ei siksi, etteikö Klimovin sotahelvetissä olisi ikimuistoisia kohtauksia vaan yksinkertaisesti siitä syystä että jokainen kohtaus koko elokuvassa on omalla tavallaan ikimuistoinen. Tule ja katso iskee jokaisella kuvallaan katsojan takaraivoon raivoisasti kuin poltinraudalla eikä päästä itseään häipymään alitajunnasta vielä vuosikymmenienkään jälkeen. Ilmeisesti muutaman vuoden takainen Son of Saul pyrki samaan, mutta osittain epäonnistuen.
Näin ollen puheet kaikkien aikojen sotaelokuvasta, koko neuvostoliittolaisen elokuvataiteen vaikuttavimmasta ja ravisuttavimmasta sotaelämyksestä sekä kautta aikain parhaan sodanvastaisen elokuvan tittelistä eivät ole laisinkaan liioiteltuja. Elem Klimov oli omien sanojensa mukaan niin tyhjentävästi onnistunut sanomaan kaiken liikenevän sanottavansa koko tähänastisella tuotannollaan että mies päättikin lopettaa uransa huipulla tähän kyseiseen mestariteokseen. Ratkaisu myös tuntuu jälkikäteen ymmärrettävältä, sillä tällaisen taidonnäytteen jälkeen varaa parantaa ei vain yksinkertaisesti enää ole olemassa.



Arvio: 5/5



IDI I SMOTRI, 1985 Neuvostoliitto
Ohjaus: 
Elem Klimov
Käsikirjoitus: 
Ales Adamovitš
Näyttelijät: 
Aleksei Kravtšenko, Jüri Lumiste, Liubomiras Laucevičius, Olga Mironova, Vladas Bagdonas

maanantai 4. helmikuuta 2019

Murskattuja kukkia (1919)


Viime vuosisadan alkupään Lontoon sisäkaupungin slummien likaisilla ja pimeillä kaduilla vaeltelee isänsä säännöllisesti henkihieveriin pieksemä teini-ikäinen Lucy, "murskattu kukkanen", joka erään väkivaltaisen kohtauksen jäljiltä löytää tiensä hyväntahtoisen nuoren kiinalaisen miehen luokse. Tuona ohikiitävänä yhteisenä hetkenä yhteiskunnan hylkimä kaksikko onnistuu kehittämään välilleen suhteen, mutta parin lyhyttä onnea kestää lopulta vain niin kauan kuin isä ei tiedä tyttärensä olinpaikkaa.
Taisinkin jo aiemmin julistaa omistavani tämän jouluisen lomakuukauden ensisijaisesti kaikille omissa loputtomissa arvostelujonoissani vuosikausia nököttäneille aasialaisille ja eurooppalaisille art house -leffoille, mutta löysin itsestäni sen verran ylimääräistä energiaa kaiken laatuajan lisäksi, että intoa riittää hoitamaan myös muutamia vanhempia amerikkalaisia klassikoita. Ja mikäpä muukaan elokuva sen klassisempi ja ajattomampi olisikaan kuin vanhan kunnon D.W. Griffithin legendaarinen Murskattuja kukkia, yksi lätäkön toispuolisen kullan ja hunajan maan mykän kauden hienoimmista romanttisista tragedioista.

Tuntuu melkein naurettavalta, miten yksinkertaisen tarinan ympärille kokonainen puolitoistatuntinen elokuva on saatukaan rakennettua ilman hetkenkään tyhjäkäyntiä. Suurimpana syynä tähän lienee aikansa huippua edustava tunnelmallinen lavastus yhdessä G.W. Bitzerin loisteliaan kuvaksen kanssa, mutta eipä parane mukavan tasaisella tempolla etenevää tarinaa ja erinomaisia näyttelijöitäkään unohtaman. Uskottekos jos sanon, että Lillian Gish oli tätä tehdessään niin kovassa kuumeessa, että tämän tilalle oltiin jo palkattu sijaisnäyttelijäkin?
Gishin sairastelua ei oikeastaan huomaakaan kuin yhdessä ainoassa kohtauksessa, ja siinäkin ainoastaan positiivisessa mielessä. Puhun nyt tietysti koko Griffithin teoksen kuuluisimmista yksittäisestä kohdasta, jossa Lucy piiloutuu kirveellä aseistetun isänsä raivonpuuskaa lähimpään vaatekomeroon. Murskattuja kukkia olikin tekoaikanaan niin hurja ja äärimmäisen väkivaltainen tapaus, että alkuperäinen levittäjäkin kieltäytyi päästämästä sitä teattereihin asti ja Griffith joutui lopulta turvautumaan vastaperustetun United Artistsin apuun saadakseen teoksensa julkaistua. Jälkiviisaasti voi vain todeta kaiken synkistelyn olevan tärkeä osa itse elokuvan taikaa, sillä se saa Lucy-paran lyhyen onnellisen hetken tuntumaan paljon suuremmalta ja kauniimmalta kuin mitä se periaatteessa onkaan.

Viimeiseksi on vielä pakko mainita se kaikkein isoin juttu, joka monia tuntuu näin vanhassa teoksessa häiritsevän: Murskattujen kukkien kiinalaista näyttelee selvästi länsimainen näyttelijä. Pitää kuitenkin muistaa, että Griffithin suuren tragedian tekoaikaan elettiin huomattavasti nykyistä rotutietoisempaa vuosikymmentä ja "keltainen vaara" oli vielä hyvässä muistissa, siten roturajat ylittävän rakkauden kuvaaminenkin oli sellaisenaan mahdotonta jo valmiiksi näin rankassa ja skandaalinkäryisessä elokuvassa.
Antoipa lukija näiden pienoisten aikansa kauneusvirheiden häiritä itseään tai ei, lukeutuu Murskattuja kukkia joka tapauksessa harvojen ja valittujen erityisen merkittävien ja rakastettujen klassikoiden joukkoon, jotka jokaisen taiteenlajin ystävän tulisi nähdä vähintään kerran elämässään, mieluiten useammin.



Arvio: 5/5



BROKEN BLOSSOMS, 1919 USA
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: D.W. Griffith
Näyttelijät: 
Donald Crisp, Lillian Gish, Richard Barthelmess

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Oasis (2002)


Siinä tapauksessa että lukija on kertaakaan elämässään sattunut tunnustelemaan kriitikoiden tai vaikkapa muiden kanssaharrastajien mietteitä 2000-luvun alkuvuosien parhaimmista ja merkittävimmistä aasialaisista draamaelokuvista, on melkoisella varmuudella tullut törmänneeksi vähintäänkin nimenä myös tähän eteläkorealaisen Chang-dong Leen tuottamaan pikku indie-teokseen, joka keräsi aikoinaan Kultaista leijonaa ja Oscaria lukuun ottamatta käytännössä kaikki jaossa olevat alan palkinnot sekä koko joukon ylistäviä arvioita alan mediassa ympäri Telluksen. Nimi lienee tosin tuttu myös erään takavuosien suositun tanssi- ja humppaorkesterin yhteydestä, mutta sillä asialla ei tietenkään ole tämän teoksen kanssa mitään tekemistä.
Toisaalta mikäli Oasiksen nimi ei satu olemaan tuttu eikä kriitikoiden mielipiteitäkään ole tullut seurattua, ei tuostakaan pidä pahastuman. Leen suuren teoksen aihe kun on nykyäänkin siinä määrin epätyypillinen ja rohkea ettei valtavirtamediassakaan tällaisesta hevin puhella. Kyseessä nimittäin on pohjimmiltaan lievästi vajaaälyisen luuserimiehen ja pakkoliikkeistä kärsivän CP-vammaisen naisen epätavallinen rakkaustarina; kumpikin vähän lapsenomaisia ja säälittäviä hahmoja, kumpikin yhteiskuntansa sekä sukunsa häpeämiä hylkiöitä.

Hauskan ja sydämellisen Last Life in the Universen jälkeen Oasista oli pelkästään vaikeaa ja masentavaa katsoa yhteen putkeen alusta loppuun. Kehitysvammaisuus ei varsinaisesti ole luonnollista kauneuttaan julistaviin botox-kaunottariin ja photoshopattuihin tissimisseihin tottuneelle hemmotellulle länsikatsojalle se kaikkein mielekkäin juttu, mutta Oasispa sattuu vielä olemaan varsin synkähkö kuvaus aiheestaan. Lopussa vilpittömän optimistisesti maailmaan suhtautuvaa kaksikkoa odottaa vain onnettomuus toisensa perään eivätkä tekopyhät perheenjäsenetkään ole valmiita hyväksymään kahden omituisen kanssaihmisen onnea.
Teknisessä mielessä Chang-dong Leen elokuvassa ei juuri ole puhumista, sillä kyseessä on tekoaikansa muodin mukaisesti halpakameralla puolidokumentaariseen tyyliin kuvattu kokonaisuus, joten perinteisen tönkön ilmaisun sijaan tässä päästään aiheeseen jo lähtökohtaisesti useimpia kaltaisiaan lähemmäs ja teennäisen teatterimaisen näyttelyn sijaan hahmoista loistaa läpi puhtaan raaka tunne ja ehta tekemisen meininki. Näyttelemisestä puheen ollen, pääkaksikko heittääkin helposti yhden upeimmista roolisuorituksista joita olen vuosikausiin nähnyt. Erityisesti The Handmaidenista tuttu So-ri Moon vammaisena naisena on aivan käsittämättömän kova veto, suorastaan ällistyttävää jälkeä. Moonista tulikin pelkästään tämän leffan myötä valtava tähti kotimaassaan ja aika pahuksen hyvästä syystä.
Kaikesta synkistelystään huolimatta Oasiksella on kuin onkin lopussa sydän paikallaan ja kaunis sellainen onkin. Loppujen lopuksi näiden näkymättömien ihmisten elämässä pienet eleet, kirjeet ja pihamaalta oksittu pelottava puukin puhuvat koska tahansa enemmän omaa katkeransuloista romanttista kieltään kuin sata hidastettua auringonlaskuun käsikädessä kulkevaa muiskuttelevaa muikkuhuulista Hollywood-kyyhkyläistä yhteensä kolmanteen potenssiin korotetulla miljardilla kerrottuna. Näin kuuluu romanttiset elokuvat tehdä.



Arvio: 4.5/5



OASISEU, 2002 Etelä-Korea
Ohjaus: 
Chang-dong Lee
Käsikirjoitus: 
Chang-dong Lee
Näyttelijät: 
Byung-ho Son, Ga-hyun Yun, Jin-gu Kim, Kwi-Jung Chu, Kyung-geun Park, Kyung-gu Sol, Myeong-shin Park, Nae-sang Ahn, Seung-wan Ryoo, So-ri Moon

Lumikuningatar (1957)


Yllätin itseni niin sanotusti housut kintuista huomattuani etten vielä tähän päivään mennessä ole tainnut kirjoittaa riviäkään neuvostoliittolaisesta animaatiosta vaikka koko muu itäinen tuotanto niiden suurimpien merkkiteosten osalta taitaakin jo olla kätevästi hanskassa. Itäisellä animaatiolla nimittäin sattuu olemaan oma pitkälle ennen vallankumoustakin ulottuva mielenkiintoinen historiansa sekä traditionsa sosialismin romahtamisen jälkeenkin, mutta aiheesta löytyy kovin niukalti kunnollista englanninkielistä lähdemateriaalia edes internetin ihmeellisestä maailmasta kaikkein viimeisimpiä tuotoksia lukuun ottamatta.
Lev Atamanovin suojasään ajan vapaampina vuosina tuottama täysiverinen Lumikuningatar kuitenkin kuulunee niihin harvoihin ja valittuihin lajinsa ja genrensä kansainvälisiin klassikoihin, jotka suomalainen maallikkokin todennäköisesti tuntee muodossa tai toisessa. Tiettävästi tästä löytyy vanhalta ajalta useampikin fyysinen julkaisu vaihtelevalla ääninäyttelyn tasolla, mutta itse muistan nähneeni tämän monta kertaa muinoin televisiosta kun tällaisia eksoottisempia helmiä vielä tavattiin siellä näyttää.

Hayao Miyazakin nuoruusvuosien suosikkielokuva kertoo pienessä kaupungissa asuvasta tytöstä ja pojasta, joista jälkimmäinen joutuu pohjoisen lumen ja jään maassa elävän tunteettoman Lumikuningattaren lumouksen valtaan. Kylmäverinen henkiolento päättää viedä lapsen mukanaan valtakuntaansa ja jäädyttää tämän sydämen kaikelta kauneudelta ja rakkaudelta. Yksin jäänyt tyttölapsi päättää lähteä peuralla ratsastaen seikkailuun hakeakseen ystävänsä takaisin lumen haltian hyisestä valtakunnasta.
Luit oikein, tämä nimittäin oli SE Japanissa asti häkellyttänyt ja ihastuttanut suurteos, joka aikoinaan sai Hayao Miyazakin ryhtymään täysiveriseksi animaattoriksi. Valistunut lukija todennäköisesti tämän jo tiesikin, jos ei muuta niin 60-luvulla tuotetuista varhaisista anime-elokuvista ja erityisesti Horus, auringon prinssin läpi paistavista päivänselvistä vaikutteista ja tribuuteista tälle itäklassikolle. Aikaansa ja tekomaahansa nähden kyseessä onkin selvästi ollut poikkeuksellisen kunnianhimoinen tuotos, sillä tässä on selvästi haettu mallia vanhan ajan hienoimmista Disney-leffoista rotoskoopattuine hahmoineen ja alansa hienointa osaamista edustaneine monitasokameroineen. Yleinen design arvokkaasti patsastelevine hahmoineen kuitenkin huokuu tekomaansa kuvallisia perinteitä, monelle notkeampaan ja vauhdikkaampaan menoon tottuneelle nykykatsojalle ehkä vähän liiankin kanssa.

Mikäli Atamanovin pieneltä mestariteokselta kuitenkaan odottaa mitään Disneyn tai Miyazakin parhaiden teosten kaltaista spektaakkelia, tulee varmuudella pettymään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että Lumikuningarkaan varsinaisesti onneton viritelmä olisi, sen runollinen tarina on omasta mielestäni aina kuulunut genrensä kauneimpiin, tytön matkallaan kohtaamat hahmot ovat erittäin sympaattisia ja mieleen jääviä, ikonimaalauksen ikivanhoista perinteistä ammentava visuaalinen tyyli on omaan makuuni vain mielekkään persoonallista jälkeä ja turhaa joutokäyntiä kaihtavalla rainalla on pituuttakin vain passelisti tunnin verran eikä sekuntiakaan yli. Eipä Lumikuningattaren hahmokaan lopulta ole vain yksinkertaisen kieroutunut ja paha eikä tarinan ongelmia ratkaista väkivallalla kuten monissa muissa kaltaisissaan satuleffoissa on tyypillisesti tapana.
Itse on oikeastaan jäänyt Lumikuningattaren kohdalla varsinaisesti edes kaipaamaan minkäänlaisia lisäyksiä tai muutoksia, mikä on jo itsessään merkki harvinaisen onnistuneesta ja nautittavasta elokuvasta.



Arvio: 5/5



SNEZHNAJA KOROLEVA, 1957 Neuvostoliitto
Ohjaus: 
Lev Atamanov
Käsikirjoitus: 
Alan Lipscott, Bob Fisher, Georgi Grebner, Hans Christian Andersen, Lev Atamanov, Migail Svetlov, Nikolai Erdman, Nikolai Zabolotski
Näyttelijät: 
Anna Komolova, Aöelseo Konsovski, Galina Kožakina, Irina Murzajeva, Janina Žeimo, Jelena Ponsova, Marija Babanova, Sergei Martinson, Vladimir Gribkov

lauantai 2. helmikuuta 2019

Pähkinänsärkijä (1973)


Eiköhän se taida olla taas holokaustit ja kansanmurhat tältä päivältä nähty ja koettu. Menkäämme siis lapsenomaisemmalle linjalle tällaisen pienen ja sievän jouluspesiaalin muodossa. Joskus ysärillä näytettiin erityisesti joulun aikaan neuvostoliittolaisia piirrettyjä lyhäreitä, jotka oli vain ajan hengen mukaisesti paketoitu epämääräisen televisiosarjan muottiin, lyhyemmät yksittäisiksi jaksoiksi ja pitemmät tarvittaessa useampiosaisiksi. Muistan nähneeni nämä kaikki vähintään puolisen tusinan kertaa jokaisen, mutta kaikkein vahvimmin mieleeni on jäänyt juurikin tämä Boris Larinin ja Boris Stepantsevin hauska näkemys klassisesta Pähkinänsärkijästä.
Televisiossa näytetystä versiosta saan palautettua mieleeni ainakin sen verran, että se oli suomeksi dubattu ja yhtenä äänenä kuultiin Jarmo Koskea eli Seppo Taalasmaata. Noin yleensä ajan kotimainen ääninäyttely oli keskimäärin erinomaista tasoa, mutta vasta myöhemmin huomasin alkuperäisen version olevan todellisuudessa kokonaan mykkä. Ilmeisesti tämä olikin suunniteltu varta vasten vientiin ja tekijöiden valinta helpotti siksi jo kääntäjienkin työtä.

Tarinamielessä kyseessä on kuitenkin vanha tuttu satu jouluyönä tapahtuvasta pienestä seikkailusta, vaatimattomasta Klaarasta ja tämän kuusen alta löytämästä satuprinssiksi paljastuvasta pähkinänsärkijästä. Hiirikuningas sotilaineen haluaa kuitenkin pähkinänsärkijän päiviltä, mistä seuraa jännittävä loppumittelö, jossa hiiret tuhoutuvat veikeästi aivastelemalla itsensä taivaan tuuliin. Lopussa vanha kirous murtuu ja prinssi sekä prinsessa saavat vihdoin toisensa.
Lyhytelokuvana Pähkinänsärkijässä ei luonnollisesti ole paljoa kirjoitettavaa, joten sanon asiani vain lyhyesti. Öljyvärejä ja stop motionia hyödyntävä animaatio taustamaalauksineen miellyttivät ainakin omaa silmääni ja tekijöiden velmu huumori etenkin alun flashbackissä hymyilytti jo lapsena. Kaikkein nerokkaimpana päätöksenä Borikset olivat keksineet käyttää Tšaikovskin aiheesta kirjoittamia kauniita sävellyksiä sellaisenaan osana kerrontaansa ilman turhia krumeluureja. Ilman musiikkejaan Pähkinänsärkijä tuskin toimisi puoliksikaan yhtä hyvin kuin niiden kanssa.

En kyllä itse voi sille mitään, että Pähkinänsärkijä on vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen itselleni se ainut oikea ehdoton jouluelämys, jota vailla ei rauhaa maassa ole eikä tule edes Lumiukon voimalla. Sääliksi käy kaikkia niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät koskaan saa nähdä tai kuulla näitä vanhan hyvän ajan animoituja satuklassikoita.



Arvio: 4/5



SHCHELKUNCHIK, 1973 Neuvostoliitto
Ohjaus: 
Boris Larin, Boris Stepantsev
Käsikirjoitus:
Boris Stepantsev, E.T.A. Hoffman, Pjotr Tšaikovski