Too Much Johnson (1938)

Too Much Johnson on elokuva. Too Much Johnson on erittäin mielenkiintoinen elokuva. Tai ei, ei elokuva vaan sellaisen erikoislaatuinen elokuvan raato, joka on kuitenkin suhteellisen kiinnostavaa tavaraa ihan sellaisenaankin. Maailman parhaaksi alansa klassikoksi tituleerattu Citizen Kanehan on tunnetusti jäänyt aikakirjoihin Orson Wellesin luovan nerouden ensimmäisenä kokopitkänä realisoitumana, mutta todellisuudessa mies ainakin yritti kertaalleen voimiaan myös tällaisen vähän vaatimattomamman teoksen parissa, joka ei syystä tai toisesta valmistunut koskaan ainakaan virallisesti.

Too Much Jonsonin keskeneräisyyden ja selventävien välitekstien puuttumisen vuoksi sen konkreettisesta juonta on suoralta kädeltä varsin vaikeaa hahmottaa – mitä vielä tässä vaiheessa tylsyydestä kärsivä tarinankerronnallinen terä entisestään hankaloittaa. Kuitenkin kyseessä on Wellesin teatteriseurueen suunnitteleman William Gilletten Too Much Johnson -näytelmän perinteistä mykkäelokuvaa ja näyteltyä teatteria kunnianhimoisesti yhdistävän kokeilun puolikas, jossa newyorkilainen playboy pakenee rakastajattarensa väkivaltaista miestä.

Jos Too Much Johnsonista nyt jotain voi sanoa, niin ainakin tämä on pahuksen sekava ja epätasainen elämys; etenkin alussa leikkaus tuntuu säheltävän kaoottisesti aivan miten sattuu vailla järjen häivääkään, eikä muu kokonaisuus samaisessa puolikkaassa juuri eroa jostain 1910-luvulla tehdyistä, nyt jo armottoman vanhentuneista slapstick-komedioista. Viimeistään puolivälin paikkeilla meno alkaakin sitten toisaalta muuttua jo aikansa näkemyksellisintä osaamista hyödyntäväksi kuvaukseksi huikeiden pilvenpiirtäjien peittämän New Yorkin asfalttiviidakon vilinästä. Tuntuu aivan kuin Wellesillä tiimeineen ei olisi alkajaisiksi ollut mitään käsitystä mitä olivat tekemässä, mutta pääsivät paremmin jyvälle, mitä pidemmälle jatkoivat.

Luonnollisesti kaikkein mielenkiintoisin kysymys liittynee Too Much Johnsonin ja Citizen Kanen yhtäläisyyksiin – joita myös löytyy yllättävänkin paljon. Welles on selvästi Citizen Kanessaan kierrättänyt useita tässäkin vielä kokeiluvaiheessa kyteviä ideoitaan, kuten erilaisia alaviistoisia kuvakulmia, syvyyskuvausta ja klassisia sommitelmia, joita nähdään sellaisenaan runsaasti myös miehen myöhemmissä töissä. Ei pidä unohtaa myöskään komeita stuntteja heittelevää Joseph Cottenia ja muita samaisen teatteriremmin näyttelijöitä, jotka niin ikään työskentelivät Wellesin parissa myös tämän tulevissa hengentuotoksissa.

Miten tai miksi Too Much Johnson aikoinaan hylättiin, voi nykyään vain arvailla. Perinteisen tulkinnan mukaan syy oli ensisijaisesti taloudellinen, mutta Wellesin änkyräperfektionismin tuntien mies ei välttämättä ollut tähän tuotokseensa kovinkaan tyytyväinen vaan todennäköisesti päätti vetää stöpselin seinästä hyvissä ajoin ennen koko roskan julkaisua. Ainoata tunnettua kopiota keskeneräisestä teoksestaan Welles tiettävästi säilöi huvilassaan, joka paloi maan tasalle jo vuosikymmeniä sitten. Kuin ihmeen kaupalla tästä kuitenkin löydettiin ennestään tuntematon yksilö muuasta italialaisesta varastorakennuksesta, ja nykyisin Too Much Johnsonin pystyy katsomaan kuka tahansa laillisesti internetissä kopion oikeuksien omistajan sivuilla.


Arvio: 3/5


TOO MUCH JOHNSON, 1938 USA
Ohjaus: Orson Welles
Käsikirjoitus: Orson Welles, William Gillette
Näyttelijät: Arlene Francis, Edgar Barrier, Eustace Wyatt, Joseph Cotten, Mary Wickes, Orson Welles, Ruth Ford, Virginia Nicolson

Belladonna of Sadness (1973)

Niin mielenkiintoista kuin 60- ja 70-lukujen psykedeelinen japanilainen anime onkin, löytyy kyseistä genreä maailmasta aivan liian vähän, jotta siitä voisi vetää mitään syvällisempiä johtopäätöksiä. Belladonna of Sadness on Osamu Tezukan ja Eiichi Yamamoton ideoiman eroottisen taidekokeilun kolmas ja viimeinen osa, joka veti muinoin silkassa kunnianhimossa niin komealla tavalla yli ja överiksi, ettei Japanista saati sitten sen ulkopuolelta löytynyt kuin hyvin marginaalinen yleisö sitä kokemaan. Lopulta koko studio ajautui sen myötä taloudelliseen ahdinkoon, eikä mitään vastaavaa ole tietääkseni enää näihin päiviin asti lähdetty edes yrittämään.

Miten uniikki ja lennokas Belladonna of Sadness sitten on? Sanotaan vaikka näin: Jos Yamamoton kaikkia kuviteltavissa olevia inhimillisiä rajoja rikkovan teoksen dubbaisi jollakin muulla kielellä kuin japaniksi, itse teosta tuskin itämaiseksi hevin uskoisikaan. Japanilaiseksi animeksi kyseessä on niin reippaasti omia vakiintuneita kliseitään ja temppujaan kiertävä taiteellinen elämys, että tätä voi jo suositella niillekin, jotka eivät muuten genren tuotoksista välittäisikään. Itse en Belladonna of Sadnessiä luonnehtisikaan enää edes animeksi, vaan yleisesti äärimmäisyyksiin asti omanlaisekseen tyylillisesti kansainvälisiä vaikutteita sekoittavaksi art house -animaatioksi sekä Yamamoton itsensä magnum opukseksi.

Belladonna of Sadnessia lieneekin helpompi lähestyä aluksi sen suorien vaikutteiden kuin varsinaisen juonen kautta, sillä – sanotaan nyt suoraan – juonta tässä ei oikeasti ole kuin nimeksi, ja sekin vähä on kerrottu pitkälti tajunnanvirtamaisen abstraktin visuaalisen ilotulituksen välityksellä. Ensinnä mieleen Belladonnaa katsoessa tuli koko joukko uusia ja vanhoja eurooppalaisia taiteilijoita, kuten Gustav Klimt, Moebiuksen eroottisemmat sarjakuvat sekä tarotkorttien klassiset kuvitukset, mutta niiden lisäksi Yamamoto on imenyt selvästi vaikutteita itämaisesta zen-taiteesta ja akvarellimaalauksista. Silkan liikkuvan kuvan ohella tarinaa kuljetetaankin monesti pelkkien käsin maalattujen staattisten kuvien, luonnosmaisten piirrosten sekä taustalla lähes tauotta raikaavan italialaisvaikutteisen progen sekä krautrockin voimalla.

Sanoinhan, että tätä voi olla vähän vaikea selittää auki, mutta uskokaa pois: parhaimmillaan Belladonna of Sadness lipuu silkassa happoisuudessaan ja mielikuvituksellisuudessaan Alejandro Jodorowskyn kaltaisten surrealismin mestareiden näkemysten arkijärjeltä vapaissa henkisissä sfääreissä. Viimeistään puolivälin mailla tulevan pitkän surrealistisen montaasin kohdalla katsojan tajunta alkaa sulaa sateenkaarenväriseksi mössöksi kaikesta upean rajoittamattomasta luovuudesta, jota Yamamoto taiteilijakollegoineen on sienipöllyissään keksinyt paperille taikoa. Tällaisia taideteoksia katsoessa tuntuu itsekin saavansa jotain mystistä energiaa, kuin lähestyisi jotain buddhalaista valaistumista tai lähtisi lentoon kohti taivaan portteja.

Puhutaanpa sitten lyhyesti koko komeuden yhteen nivovasta löyhästä juonirakennelmasta, joka siis perustuu muuaan feministiseen noitavainoista kertovaan kirjaseen. Tarinan päähenkilö on kaunis ja hekumallinen nainen, joka raiskataan tarinan alussa ja joka päätyy pyytämään itseltään paholaiselta taikavoimia muuttaakseen maailmaa. Eroottis-psykedeelinen odysseia luonnollisesti heijastaakin aikansa radikaalin seksuaalivallankumouksen henkeä: Lopussa väläytellään, että kyse onkin vain pienestä osasta paljon suurempaa ja ajattomampaa vallankumouksellista taistelua, joka huipentuu… niin mihin? Modernin feminismin nousuun? Uuteen vallankumoukseen? Seksuaaliseen vapautumiseen?

Belladonna of Sadness on elämys, jolle on vaikeaa keksiä mitään suoraa vertailukohtaa edes kiivaimpien hippivuosien värikkäästä elokuvatarjonnasta. En tiedä mitä tajuntaa laajentavia aineita Japanin juomavesissä näihin aikoihin liikkui, mutta näiden tekijöiden luovaa hulluutta ei voi nykypäivänäkään kuin varauksettomasti ihailla. Osamu Tezuka päätti jo kesken käsillä olevan elokuvan nälkävuosien pituisen tuotantoprosessin vetäytyä takaisin sarjakuvien pariin, kun taas Eiichi Yamamoto jatkoi menestyksekästä uraansa Toein Space Battleship Yamaton parissa ja jäi eläkkeelle vuonna 1991. Osamu Tezuka itse kuoli syöpään 60-vuotiaana vuonna 1989.


Arvio: 5/5


KANASHIMI NO BERADONNA, 1973 Japani
Ohjaus: Eiichi Yamamoto
Käsikirjoitus: Eiichi Yamamoto, Yoshiyuki Fukuda
Näyttelijät: Aiko Nagayama, Katsuyuki Itô, Tatsuya Nakadai

Primal (2019)

En taida olla ainut, jota oikeasti alkaa jo kyllästyttämään tämä viimeiset parisenkymmentä vuotta läntisen maailman animaatiokenttää hallinnut persoonaton ja ajan hampaalle kuolettavan altis tietokonepohjainen huttu, jota valtavirran studiot ovat jo nykyisin erikoistuneet tuottamaan liukuhihnalta kolmetoista tusinassa vuosittain sen aidon ja oikean käsinpiirretyn klassisen tyylin sijaan. Onneksi meille harvoille käsityötä arvostaville kapinallisille on aina olemassa tyylitaituri Genndy Tartakovskyn kaltaisia mestareita, jotka ovat koska tahansa valmiita uhmaamaan kohtaloaan tuottamalla käsipelillä ajattominta ja parasta kuviteltavissa olevaa animaatiota, jota hien ja veren voimin on vain koskaan mahdollista tuottaa.

Jaa että kukako? Kyllähän jokainen piirrettyjä seurannut Tartakovskyn tuntee: Mies löi omalaatuisella tyylillään läpi jo 90-luvun kultaisina renessanssivuosina Dexterin laboratorion ja Tehotyttöjen kaltaisten sarjojen parissa. Myöhemmin miekkonen räjäytti pankin 60-luvun kikkailuanimesta ammentaneella legendaarisen tyylitajuisella Samurai Jackilla, mutta viimeiset vuodet maestro on keskittynyt lähinnä Hotel Transylvanian ja sen jatko-osien tuottamiseen. Primalin kohdalla Tartakovsky halusi yksinkertaisesti palata vanhan lempilapsensa pariin, tavoitteenaan yhdistää tässä barbaarisessa toimintapaukussaan kaikkien aiempien luomustensa parhaat puolet ilman niiden heikkouksia.

Tämä saattaakin nyt olla tosi paljon sanottu, mutta omasta mielestäni Primal voi hyvinkin olla joka suhteessa vaikuttavinta ja voimakkainta, mitä Tartakovsky on toistaiseksi milloinkaan urallaan päätynyt luomaan. Barbaarisen taidokkaasti kokoon kursittu Primal huokuu puhdasta laatua jo ensimmäisistä sekunneistaan lähtien – joiden kuluessa maailmaa nähnyt populäärikulttuurin veteraani jo huomaakin helposti Tartakovskyn taideteoksen ilmiselvät esikuvat: Ralph Bakshin Fire and Ice - Tulen ja jään maa, vanhat Conan-sarjakuvat sekä yllättävimpänä kaikista Studio Ghiblin vuosipari takaisin tuottama The Red Turtle, jonka tavoin Primalissakin keskitytään selkeän dialogin ja turhan pälpätyksen sijaan erilaisten miehisen alkuvoimaisten murahdusten ja örähdysten säestämään tyylipuhtaaseen, täydellisyyteen asti viilattuun audiovisuaaliseen tarinankerrontaan ja maestron itsensä omimpaan erikoisalaan: suoraan toimintaan.

Lienee kuitenkin tarpeellista huomauttaa, ettei kyseessä suinkaan ole mikään pienten lasten hupipiirretty vaan aikuisille suunnattu väkivaltainen barbaariseikkailu, jossa veri ja irtojäsenet lentävät komeassa kaaressa jo ensimmäisestä jaksosta lähtien. Varsinainen päähenkilö on dinosaurusten asuttamassa nietzscheläisessä maailmassa elävä nimetön luolamies, jonka perheen hirmuliskot pistävät pilottijakson aluksi poskeensa. Myöhemmin miekkonen lyö hynttyyt yhteen vastaavan kohtalon kokeneen dinosauruksen kanssa, jolloin seikkailu muuttuukin nopeasti klassiseksi buddy-tarinaksi kaikkine käänteineen päivineen.

Tässä tulee kuitenkin koko jutun kova ydin: Primalin kaksikko ei varsinaisesti tavoittele mitään, eikä näiden matka vie minnekään tiettyyn päämäärään, vaan tarinan runko on selvästi ottanut vaikutteita Kinji Fukasakun elokuvista, joiden perinteisimpänä pääteemana on lähinnä hengissä selviytyminen äärimmäisimmissä mahdollisissa olosuhteissa, kuten järjestäytyneen rikollisuuden, dystooppisen yhteiskunnan tai sodan hallitsemassa kaoottisessa ja armottomassa maailmassa. Tartakovskyn barbaariversumin kohdalla selviytyminen tarkoittaa kahden erilaisen hahmon yhteispeliä sekä seikkailua sarjakuvamaisten hirviöiden sekä ali-ihmis- ja apinamiessivilisaatioiden asuttamassa verisessä fantasiamaailmassa, jossa yhden ihmisen tai eläimen selviytyminen vaatii aina jonkun toisen kuolemaa.

Maailmasta tuskin löytyy täysin kuvaavia kielellisiä ilmaisukeinoja Primalin herättämien tuntemusten täydelliseen selittämiseen, mutta silkan hurmeisen räjähtävän toiminnan ja piinaavan jännityksen ohella sarjasta löytyy myös yllättäviä hiljaisempia ja melankolisempia hetkiä – puhumattakaan tuntemuksista, joille ei suomen kielessä ole olemassa erillistä määrättyä kategoriaansa. Tällaiset elämykset kertovat paitsi audiovisuaalisen median kyvystä imaista oikeissa käsissä katsojan mukaansa tavalla, johon mikään muu taiteen muoto ei täysin kykene. Kun tähän yhdistää Tartakovskyn itsensä pikkutarkan visuaalisen taituruuden sekä äänisuunnittelusta vastanneiden tekijöiden selkeän rakkauden työhönsä, tuntui katsoessa kuin itsekin seikkailisi nimettömän päähenkilön mukana jättiläislepakoiden luolassa, kokisi perheensä verisen kuoleman ja tuhoaisi yhdessä raakalaismaisessa orgastisessa väkivallanpurkauksessa kokonaisen ikivanhan sivilisaation takaisin alkutekijöihinsä.

Genndy Tartakovsky on yksi aikamme tyylitajuisimmista animaattoreista, ja Primal on taatusti yksi Tartakovskyn tyylikkäimmistä ja kurkoimmista tekosista about koskaan. Ehkä pienoisena harmina tätä tuskin tullaan saamaan ihan heti lisää, sillä viimeinen jakso luolamiehen ja dinosauruksen seikkailuista päättyy niin tylysti, että ainakaan minkäänlaista suoraa seuraajaa tälle on täysin mahdotonta kuvitella. Itse asiassa Primalin aivan liian pian vastaan tullut armoton päätös taitaakin olla henkilökohtaisesti ainut mainitsemisen arvoinen ryppy rakkaudessa – olkoonkin, että häijyltä turpasaunalta tuntuva lopetus sopii itse sarjan teemaan kuin nyrkki Ransun persiisiin.


Arvio: 5/5


PRIMAL, 2019 USA
Ohjaus: Genndy Tartakovsky
Käsikirjoitus: Bryan Andrews, Darrick Bachman, David Krentz, Genndy Tartakovsky
Näyttelijät: Aaron LaPlante

Norsunluukuningas (1915)

Olen tähän mennessä arvostellut ja vähintään kommentin tasolla käsitellyt näitä vanhempia varhaisaikojen Hollywood-leffoja pituudeltaan muutamasta minuutista aina puoleentoista tuntiin asti. Mikäli laadultaan rajusti heittelevät triviaalimmat pioneerivuosien kokeilut eivät mainittavasti kiinnosta, sopii oma harrastuksensa näiden parissa aloittaa vähintään tästä, Cecil B. DeMillen alkuperäisestä suuresta läpimurtotyöstä, joka lasketaan edelleen julkaisuajankohtansa keskeisimpien ja vaikutusvaltaisimpien alansa luomusten joukkoon. Norsunluukuningas yksinään herätti ilmestyessään päivänpolttavan keskustelun massoille suunnatuksi roskaksi mielletyn elokuvan asemasta vakavasti otettavana taiteena.

Norsunluukuninkaan tarina kertoo amerikkalaiseen yläluokkaan kuuluvan naisen ahdingosta. Pilalle hemmoteltu pikkuvaimo kun sattuu aluksi pihistämään suuren summan rahaa paikalliselta hyväntekeväisyysjärjestöltä sekä pääsemään vähintään yhtä nopeasti ryöstösaaliistaan. Apuaan tälle tarjoaa muuan norsunluukauppaan erikoistunut, erityisen luotettavalta vaikuttava japanilainen liikemies, jonka julkisivu paljastuukin nopeasti silkan manipulatiivisen lieron luomaksi harhaksi. Todellisuudessa kiero itämainen liikemies katsoo summan maksettuaan omistavansa porvarisvaimon kuin minkä tahansa käyttöesineen.

Näin vanhasta elokuvasta tuskin helpolla osaisi nykyään nostaa jalustalla yksittäisiä näyttelijäsuorituksia, mutta superkarismaattisen Sessue Hayakawan modernia otetta perinteiseen teatterimeininkiin saumattomasti sekoittava tulkinta ilman maskeerauksia ystävällisestä hyväntekijästä hirviömäiseksi roistoksi muuttuvasta herrasmiehestä säväyttää yhä edelleen. Sessue Hayakawasta itsestään tuli Norsunluukuninkaan myötä ansaitusti ensimmäinen kansainvälisen tason japanilainen supertähti ja seksisymboli, jonka ura jatkui menestyksekkäästi Tyynenmeren molemmin puolin vielä pitkälle 60-luvulle asti. Miehen myöhemmistä töistä mainittakoon vaikkapa sellainen sotaklassikko kuin Kwai-joen silta, joka poiki Hayakawalle Oscar-ehdokkuudenkin.

Oma henkilökohtainen suosikkikohtaukseni sekä -yksityiskohtani DeMillen klassikossa käsittää juurikin Sessue Hayakawan omimmassa elementissään: Aivan alussa Sessue nähdään polttomerkitsemässä norsunluisia esineitään, ja saatuaan ”ostamansa” naisen itselleen mies päättää polttomerkitä myös tämän vaikka sitten väkivalloin. Tarinan lopussa tuo kyseinen poltinmerkki osoittautuu ratkaisevaksi tekijäksi, joka syöksee juonittelevan idän ihmemiehen tuhoonsa.

On Norsunluukuninkaassa toki paljon muutakin hyvää. Jos The Virginian edusti ja selvää edistystä kankeahkosta The Squaw Manista, puhkeavat DeMillen kertojanlahjat vihdoin kertakaikkisesti kukkaan kuin Amazonin sadekaudella. Norsunluukuningas tuntuu aivan ensimmäisistä kuvistaan lähtien ottavan katsojan kiinnostuksen tiukkoihin pihteihinsä, eikä suostu päästämään niitä missään kohtaa lipeämään otteestaan. Kun draama toisinaan hiljenee, voi katsoja nauttia vaikkapa DeMillen ja elokuvaaja Alvin Wyckoffin suunnittelemista ekspressionistisista valaistus- ja kuvausratkaisuista, komeista trikkiotoksista ja hienostuneista silueteista. Jos näistäkään ei ole vielä tarpeeksi iloa, voi Norsunluukuningasta tarkastella myös mielenkiintoisena aikansa amerikkalaisen yläluokan elämäntavan kuvauksena.

Norsunluukuningas on niitä alansa perusklassikoita, joiden luulisi kuuluvan jokaisen vähänkään wanhaa Hollywoodia diggaavan yleissivistykseen vähintään nimeltä. Kuten ehkä arvata saattaa, se herätti ilmestyessään yleisen innostuksen ohella myös valtavasti pahennusta erityisesti japanilaisen yleisön keskuudessa, ja uusintajulkaisuissa kiero japanilainen ryökäle onkin suosiolla muutettu burmalaiseksi, sillä Hollywood-pamput laskivat, ettei niin pienen ja syrjäisen maan väestön protesteilla olisi merkittävää vaikutusta elokuvan tuottoihin tai tuotantoyhtiön imagoon. Japanissa Norsunluukuningasta näytettiin tiettävästi ensimmäisen kerran virallisesti vasta 2000-luvulla osana sikäläisen elokuvafestivaalin ohjelmistoa.


Arvio: 4.5/5


THE CHEAT, 1915 USA
Ohjaus: Cecil B. DeMille
Käsikirjoitus: Hector Turnbull, Jeanie Macpherson
Näyttelijät: Dana Ong, Fannie Ward, Hazel Childers, Jack Dean, James Neill, Sessue Hayakawa, Yutaka Abe

The Virginian (1914)

Kai se kuulkaas niin on, että rehellisyys maan perii, eikö vaan? Maamiehen reippaan rehellisyyden nimissä onkin siis jo näin alustukseksi sanottava, että tämä kiinnostava leffa on pyörinyt työpöydälläni jo useammankin päivän odottamassa kokonaisen arvostelun kirjoittamista. En vain koskaan ole tuntenut olevani valmis aloittamaan varsinaista ruotimisurakkaani, sillä Cecil B. DeMillen ensimmäinen ikioma ohjaustyö on hyvässä ja pahassa mitä vanhanaikaisin ja yksinkertaisin elokuva, joten kaikenlaisen vähänkään järjellisen sisällön vääntäminen on tällaisen kohdalla enemmän kuin tiukassa. 

Noin, kyllä tämä tästä taas lähtee.

Kuten alkuaikojen Hollywoodille oli jo tässä vaiheessa tavaksikin ehtinyt muodostua, on The Virginian osa suurempaa lyhyen ajan sisällä taloudellisesti tuotettua rypästä samaan genreen lukeutuvia leffoja. Tässä tapauksessa tuotantotiimi näyttelijöineen ja lajityyppeineen on säilynyt länkkäripioneeri The Squaw Manista lähes sellaisenaan yhtä merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta: kameran varteen on tällä kertaa löydetty osaaja nimeltään Alvin Wyckoff, yksi oman aikansa lahjakkaimmista elokuvaajista, ensimmäistä kertaa tulevan työparinsa DeMillen leivissä. Varmaan sanomattakin selvää, että Wyckoffin parhaimmillaan henkeäsalpaavan komea, länsirannikon upeita luonnonmaisemia hyödyntävä kuvaus on lajissaan parhaimmillaan ajattominta mahdollista laatutyötä.

Pääosan Dustin Farnum poseeraa hevosensa kanssa.

Mistä The Virginianin tarina siis kertoo? Kyseessä on periamerikkalaiseen tapaan kertomus hyveellisten pyssymiesten, rikollisten karjavarkaiden sekä viattomien naisten ja lasten asuttamasta seikkailujen täyttämästä cowboy-maailmasta, jonne muuan nuori opettajatar matkaa aloittamaan elämäänsä alusta. Samaan aikaan kaksi nuorta pyssymiestä ajautuvat lain eri puolille, toinen kaidalle ja toinen hurjien korttipelejä harrastavien viskisiepporyöväreiden sakkiin. Lopussa hyvä ja paha ottavat yhteen, pyssyt paukkuvat ja lempi leiskuu. Loppu on onnellinen, totta kai – mutta eipähän viiksekkäät karjavarkaat enää juokse suoraselkäisten lännenmiesten nurkissa!

The Virginianin juoni saattaa kuulostaa todella kliseiseltä, mutta todellisuudessa se onkin alkuperäisessä kirjallisessa sekä elokuvamuodossaan ollut popularisoimassa useita perinteisimpiä joka klopin tuntemia länkkäritrooppeja. Kuinka monessa westernissä ollaan esimerkiksi nähty opettajatar tai prostituoitu pulassa, pyssysankari ottamassa kadulla mittaa pahoista roistoista tai alussa hyvän tyypin ajautuvan vähitellen lain väärälle puolelle? The Virginianin kohdalla kliseisyys ei välttämättä ole kuitenkaan isoin ongelma, sillä kehittyneempien kerronnan keinojen puuttuessa tietty ydintarinan perinteisyys auttaa pysymään juonesta paremmin perillä.

DeMillen soolodebyytiltä ei kuitenkaan kannata odottaa mitään suurempia tunteenpurkauksia tai syvempiä aatteellisia teemoja. The Squaw Maniin verrattuna kyseessä on helposti valovuosia edistyneempi teos, jossa tuleva suurohjaaja on jo päässyt selvästi jyvälle erilaisten edistyksellisten valaistus-, leikkaus- ja kuvakerrontatekniikoiden käytöstä, mutta kiinnostavana draamana kokonaisuus tuntuu vielä tässä vaiheessa hakevan suuntaansa. Isovanhempieni vanhempien nuoruusvuosien elokuvatuotannon keskimääräisellä mittapuulla kyseessä on periaatteessa leikkaavinta mahdollista länkkäriviihdettä, mutta nykyaikaan suhteutettuna sen paras terä on auttamattomasti päässyt jo tylsymään aika päiviä sitten. Onneksi lyhyehkö kesto takaa, ettei The Virginianin parissa aikakaan ehdi käymään niin pitkäksi kuin mitä voisi helposti luulla.

Ihan hauskana triviana opettajatarta näyttelevä Winifred Kingston meni naimisiin sankaricowboyta esittävän Dustin Farnumin kanssa ihan oikeassakin elämässä.


Arvio: 2.5/5


THE VIRGINIAN, 1914 USA
Ohjaus: Cecil B. DeMille
Käsikirjoitus: Kirk La Shelle, Owen Wister
Näyttelijät: Dustin Farnum, Jack W. Johnston, James Griswold, Sydney Deane, William Elmer, Winifred Kingston

Vanhat tarinat (1946)

*Varoitus! Tämä elokuva edustaa puhdasta pahuutta ja saattaa myrkyttää sinunkin sielusi.*

Menin toissa päivänä auttamaan unkarilaista naapuriani erään miekkosta huolestuttaneen seikan suhteen, ja palkkioksi kaverilta sain tällaisen pikkuisen pullon valkoviiniä. Koska en noin muuten harrasta kylillä liehumista enkä halua päästää hyvää janojuomaa hukkumaankaan, päätin omaksi huvikseni kehittää iltani ratoksi mukavan juomapelin, jossa etsin tarkoituksella käsiini kieroimman ja rasistisimman pirulaisen jota maa päällään kantaa, ja naukata suullisen aina kun näen tai kuulen jotain oikeasti törkeää tai loukkaavaa. Olin kahden vaiheilla Disneyn Vanhojen tarinoiden ja natsi-Saksan Ikuisen juutalaisen välillä – päädyin lopulta ensimmäiseen, onhan sen esittäminen koko perheen viihteeseen erikoistuneelle tekijälleen poikkeuksellisesti kiellettyä käytännössä kaikkialla. Viime aikoina on puhuttu jopa kokonaan sensuroidun ja uusiksi leikellyn poliittisesti korrektimman näkemyksen julkaisusta, joten kyseessä on oltava todella helvetillinen ja traumatisoiva tekele.

Vanhat tarinat sijoittuu syvän etelän plantaaseille Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen myöhäisviktoriaaniseen aikaan. Vauraan valkoisen perheen poika jätetään kesäksi isovanhempiensa luokse tämän eripuraisten vanhempien muutettua eroon toisistaan. Perheensä ankean tilan ymmärrettyään poika päättää karata kotoaan takaisin isänsä luokse, mutta matkan varrella tämä tuleekin törmänneeksi plantaaseilla työskenteleviin ja asuviin entisiin mustiin orjiin, joiden kanssa nassikka myös sattuu ystävystymään. Mustista hahmoista keskeisessä osassa on tunnetusti James Baskettin ikimuistoisella tavalla tulkitsema huoleton ja viisas Remus-setä, joka kertoilee lapsille Aku Ankka -sarjakuvista tuttuja tarinoita Veli Kanin, Veli Nallen ja Mikko Repolaisen törmäilyistä sekä laulaa Oscarin arvoisesti ”Zip-a-Dee-Doo-Dah” -ikivihreän.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun blackfacea käyttävä Hitler-viiksinen Mikki Hiiri ratsastaa kaupunkiin, orjuus palautetaan voimaan ja iloiset valkoiset lapsetkin paljastuvat Gestapon kataliksi agenteiksi. Sitten kaikki laulaen onnellisina valkoisen miehen alaisina yötä päivää ahertavat, korostetun rumina ja lapsekkaina kuvatut mustat syövätkin loppuajan pelkkää vesimelonia minkä puuvillapeltojen kaitsemiselta ehtivät, kirjaroviot palavat ja sudet ulvovat ”Eerikaa”. Sitten Ku Klux Klan polttaa muutaman ristin, marssimusiikki raikaa, tosielämän mustilta riistetään loputkin kansalaisoikeudet ja…

No ei vaiskaan. Todellisuudessa animaatiota ja näyteltyä materiaalia yhdistelevä Vanhat tarinat on ihan tavallinen lapsille suunnattu sentimentaalinen Disney-musikaali, jossa lauletaan ystävyydestä sun muusta vastaavasta. En suin surminkaan keksi, miksi joku haluaisi tällaista teosta mennä luonnehtimaan erityisen rasistiseksi tai loukkaavaksi, sillä tiettävästi Disneyllä niitä alkuperäisiä 1800-luvun puolivälin Remus-sedän tarinoitakin reivattiin tarkoituksella vielä vähän modernimpaan ja suvaitsevaisempaan suuntaan, vaikka nekin mokomat olivat nimenomaan orjuutta ja rotusortoa vastustaneen kaverin julkaisemia ja perustuivat suoraan afroamerikkalaisiin kansantarinoihin – eivät valkoisen herrarodun orjafantasioihin!

Suoraan sanottuna Vanhojen tarinoiden suurin synti ei mielestäni olekaan rasismi vaan suoranainen pitkäveteisyys, joka saa jo melkein toivomaankin jonkinlaista räväkämpää sisältöä. Äärimmäisen vaaralliseksi ja pirullisen syrjiväksi leimattu, steriiliyteen ja imelyyteen asti turvallinen tekele tuntuukin lässähtävän nimenomaan keskittyessään latteiden ja unohdettavien valkoisten hahmojensa sielunelämään. Maailman kohutuin, kamalin ja kaikin mahdollisin kuviteltavissa olevin tavoin rasistisin elokuva esittääkin afroamerikkalaisen vähemmistön erityisen positiivisessa ja sympaattisessa valossa. Ironiamittarini räjähti just.

Vanhat tarinat ei varsinaisesti olekaan kauhean kaksinen teos oikein millään mittarilla, edes itsessään korkeatasoinen animaatio ei ole istunut kovinkaan hyvin näyteltyyn osuuteen, vaikka ruorissa on ollut aikansa animaattorien kerma Milt Kahlista ja kumppaneista lähtien. Teknisesti isoimmaksi ongelmaksi muodostuukin tällä kertaa, että näyteltyä osuutta on jouduttu liiaksi yksinkertaistamaan ja suoraviivaistamaan animaattorien työn helpottamiseksi, mutta toisaalta kaksiulotteisilta piirroshahmoilta puuttuu kaikenlainen syvyys ja varjostukset, jotka näytellyillä hahmoilla luonnollisesti löytyy. Edesmennyt animaattorilegenda Richard Williams kommentoi taannoin, että oli jo kertaalleen kieltäytymässä Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?in huippupestistä pelkästään tämän esityksen perusteella, mutta muuttikin onneksi lopulta mielensä.

Maailmassa on taatusti monta tusinaa oikeasti provokatiivisempaa ja kohutumpaakin valtavirran elokuvaa, mutta Vanhoista tarinoista erityisen kiehtovan tekee sen herättämä keskustelu nykypäivänä epäkorrektina ja kiusallisena pidetyn taiteen ja historian kieltämisen sekä molempien jälkikäteen tehdyn muokkaamisen moraalisesta oikeutuksesta. En henkilökohtaisesti pidä kummankaan käpälöintiä milloinkaan erityisen perusteltuna, enkä etenkään tällaisen teoksen kohdalla, jossa ei päällisin puolin näyttäisi koskaan olleenkaan mitään erityisen pahaa tai kiellettyä muualla kuin niiden valikoitujen vainoharhaisten kiukuttelijoiden ja elämäntapaloukkaantujien korvien välissä. Väitänkin täysin vakavalla naamalla, että suurin osa tästä nykypäivänäkin kohisevista hysteerikoista ei ole itse leffaa ikinä nähnytkään vaan juossut vain sokeana vauhkoontuneen lauman mukana vailla järjen häivää.

Katsokaa itse niin näette.

Avaamattomalle valkoviinille pitää toisin sanoen keksiä jotain parempaa käyttöä...


Arvio: 2/5


SONG OF THE SOUTH, 1946 USA
Ohjaus: Harve Foster, Wilfred Jackson
Käsikirjoitus: Bill Peet, Dalton S. Reymond , Joel Chandler Harris, Maurice Rapf, Morton Grant, Ralph Wright, Vernon Stallings
Näyttelijät: Bobby Driscoll, Hattie McDaniel, James Baskett, Luana Patten, Lucile Watson, Ruth Warrick

Undone: 1. tuotantokausi (2019)

Vuosi 2019 oli pelkästään animaation saralla niin huikeaa jälkeä, että vaikka yksittäiset leffailut saisikin joskus suosiolla pakettiin, löytyy niiden lisäksi vielä toinen mokoma poikineen lukuisissa suoratoistopalveluissa pyörineitä helmiä, joita on aina valtava nautinto tapittaa tylsien ja talvisaikaan myös lukemista ajatellen aivan liian pimeiden bussimatkojen ratoksi. Undone tuskin ensikuulemalla monellekaan sanoo tuon taivaallista, mutta jos huikkaan kyseessä olevan BoJack Horsemanin käsikirjoitustiimin ja Amazonin niksipajan tuottama, jälkimmäisen oman leffapalvelun lippulaivaksi tarkoitettu tuotos, joka on jo ehtinyt keräämään kottikärryllisen alan palkintoja ja aseman yhtenä viime vuoden parhaista uusista sarjoista, luulisi nihkeimmänkin animaatiomiehen hämähäkkivaiston värähtelevän euforisesti.

Käsikirjoitus. Siinä avainsana Undonen vavisuttavaan nerouteen. Undone on pelkästään käsikirjoitustasolla paikoitellen niin laadukasta jälkeä, että se on jo melkein pelottavaa seurattavaa. Ensimmäisessä jaksossa Rosa ”Alita” Salazarin esittämä nuori nainen joutuu onnettomuuteen ja herää sairaalasta otsa rumasti ruvella. Pian osoittautuu, että päähän osunut vamma on vahingoittanut naikkosen luonnollista ajan- ja paikantajua: tämä tuntee toisinaan kiertävänsä kehää kuin Bill Murray Päiväni murmelina -leffassa, toisinaan matka vie menneisyyteen, tulevaisuuteen tai vaikka kaikkea samaan aikaan. Professorismiehenä yliopistossa työskennellyt isävainaakin ilmestyy neitokaiselle kertoilemaan juttujaan – ja pyytämään tätä selvittämään oman hämäräperäisen kuolemansa.

Mikäli tässä vaiheessa takaraivoon on jo ehtinyt kiipimään minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai epäilyksiä, sopii mokomat heittää kerralla romukoppaan, sillä parhaimmillaan aivot nyrjäyttävän surrealistisen Undonen todellinen forte on sen yllätyksellisyys, jonka puitteissa mattoa vedetään katsojan alta lähes jokaisessa jaksossa alusta aivan viimeisen jakson loppuun asti sellaiseen tahtiin, että kokonaisuuden voisi helposti luulla romahtavan kuin Rooman valtakunnan. Ensimmäisten episodien perusteella itselleni kohosi Undonesta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jonkinlainen Matrixin filosofisempaa puolta ja Philip K. Dickin hurmeista paranoiascifiä yhdistelevä Aikavaras, mutta loppua kohden huomasin kääntyväni jopa Your Namen ja Lähtöjä -leffan kaltaisten täysin vastakkaista laitaa edustavien laatutuotosten pariin. Kaiken edellisen päälle vielä sopiva annos telenovela-vaikutteita sekä eteläamerikkalaista uskonnollista mystiikkaa. Muistinko jo kehua Undonen käsikirjoitusta?

Ei pidä kuitenkaan unhoittaa myöskään sarjan näyttävää animaatiota, joka perustuu Undonen kohdalla perinteisen rotoskooppauksen ja nykyaikaisen digitekniikan näppärään yhdistelyyn. Homman perimmäisenä ideana on selvästi ollut luoda mahdollisimman luonnolliselta ja elävältä tuntuva animaatiomaailma, jossa genren efektejä on pystytty vapaasti hyödyntämään erilaisten harhanäkyjen ja aikasiirtymien muodossa. Tiedän varmuudella, että vastaavaa tekniikkaa on sovellettu monta kertaa useissa muissakin leffoissa ja sarjoissakin, mutten nyt näillä näppäimillä saa niitä montaakaan palautettua mieleeni. Valveunessa? Hämärän vartija?

Undone on sellaista namiskuukkelia kuulkaas, että pelkkä ajatteleminenkin saa pään huippaamaan ja kuolleet esi-isät nousemaan haudoistaan. Uhhuhhuuuhh! Niin nerokas kuin käsikirjoitus sellaisenaan onkin, jäi siihen omasta mielestäni vielä jatkoa ajatellen hitusen verran paikkaamisen varaa. Suurin osa sarjan tapahtumistahan esimerkiksi sijoittuu päähenkilön pään sisälle, ja yksi Undonen pointeista on jatkuvasti arvuutella, onko Salazarin esittämä aikamatkaaja todellisuudessa hajoamassa omaan hulluuteensa vai kykeneekö tämä oikeasti puhumaan kuolleiden kanssa ja vaikuttamaan ajan kulkuun. Luonnollisesti totuus jätetään lopussa myös sopivan avoimeksi ja katsojan itsensä pähkäiltäväksi, mutta tarinan itsensä sisällä hahmot tuntuvat vajoavan toisinaan turhaan selittelyyn, kuten eräässä jaksossa, jossa tavallinen kadunmies vain mainitsee epäuskottavasti päähenkilön elämysten muistuttavan jotain tiettyä mielisairautta sen sijaan että olisi vain intuitiivisesti todennut tämän olevan omituinen tai järkeä vailla.

Tarvitseeko lopullista arvosanaa enää tämän enempää perustellakaan? Undonessa on ainesta tulevaisuuden kulttiklassikoksi. Kyseessä on mitä persoonallisin ja kekseliäin psykologinen tieteisfantasia, jolle on suhteellisen haastavaa keksiä joka suhteessa yhteensopivaa vertailukohdetta sen enempää viime vuosilta kuin kauempaakaan historiasta. Mikäli lukija ymmärsi vähääkään aiemmin luettelemistani nimistä, todennäköisesti jo pääsi ainakin jyvälle tämän aikamatkailusarjan kiemuroista, mutta mikään pintaraapaisua tyhjentävämpi totuus sekään ei kuitenkaan ole. Tajunnan pysyvästi laajentava Undone kannattaa ehdottomasti katsastaa itse ja jättää tällaiset vanhan bussipierun selittelyt omaan arvoonsa.


Arvio: 4.5/5


UNDONE, 2019 USA
Ohjaus; Hisko Hulsing
Käsikirjoitus: Elijah Aron, Joanna Calo, Kate Purdy, Lauren Otero, Raphael Bob-Waksberg
Näyttelijät: Angelique Cabral, Bob Odenkirk, Constance Marie, Daveed Diggs, Rosa Salazar, Siddharth Dhananjay

Cleopatra (1970)

Lapsettaa ja laiskottaa. Piti tänään mennä pariksi tunniksi takaisin koulunpenkille kuuntelemaan jonkun minua viisaamman selityksiä epäsileän matemaattisen analyysin kiemuroista, mutta nukuinkin vahingossa sen yli. En ehkä tullut siitä sen viisaammaksi, mutta löysin ainakin hetken aikaa hoidella näitä juoksevia asioitani sekä katsoa jopa yhden kokonaisen elokuvankin. Ehkä alitajuisesti vain tiesin haluavani nähdä luokkahuonetta ja kalvosulkeisia mieluummin kokeellista japanilaista erotiikkaa, ja kehoni reagoi ajatukseen juuri sellaisella jämäkkyydellä, jolla ihmiskeho tällaisiin aatoksiin yleensä tuppaa reagoimaan.

Cleopatra jatkaa käytännössä suoraan siitä, mihin animelegenda Osamu Tezukan studion vuotta paria aiemmin ilmestynyt aikuisdebyytti One Thousand and One Nights jäi. Tällä kertaa pikkutuhman irvailun kohteeksi on vain valittu klassisen satukirjameiningin sijaan samoihin aikoihin ilmestyneen Asterix ja Kleopatran tavoin yksi vuosikymmenen suurista tai vain suuruudenhulluimmista luomuksista, Elizabeth Taylorin naurettavuuksiin asti mammuttimainen Kleopatra, joka kaikessa jättiläismäisessä pompöösiydessään huvitti kansaa jo ihan sellaisenaankin.

Tarina alkaa hamasta animaatiota ja näyteltyä kuvaa vapaasti sekoittavasta tulevaisuudesta, josta sekalainen joukko tiedemiehiä lähetetään henkisesti ajassa takaisin Kleopatran ja Markus Antoniuksen aikaan – tai ainakin sinnepäin. Tezukan Egyptissä nimittäin aika ja paikka ovat varsin suhteellisia käsitteitä, ja siinä missä tapahtumat tuntuisivat seuraavan tuttua traagista historiaansa varsin uskollisesti, on mukaan heitetty ninjojen, käryävien sikareiden, pyssyjen, kabukiteatterin ja psykedeelisen hippirockin kaltaisia juttuja, joista en muista koskaan lukeneeni aihetta käsitelleissä opuksissa.

Idän ihmeluomuksen kuvallinen ilmaisu on ajalleen tyypillisesti varsin halvahkoa ja suoraan sanoen myös perinteisenä käsinpiirrettynä animaationa paikoin todella kankeaa, mutta Tezuka tiimeineen on onnistunut kiertämään budjetin puutteita silkalla rajattomalla luovalla ilottelullaan, jossa sekoitetaan nerokkaimmillaan ainakin puolta tusinaa erilaista tyylilajia ja tekniikkaa klassisesta stop motionista lähtien. Toisinaan homma on haudanvakavaa kuin historiallisissa eepoksissa tunkkaisimmillaan, mutta toisinaan taas liikutaan jonkinlaisen ihanan kotitekoisen psykedeelisen musiikkivideon maisemissa ja toisinaan henkilöhahmot näyttävätkin pelkiltä mustalla vahaliidulla piirretyiltä karikatyyrimäisiltä luonnoksilta suoraan jostain UPAn taidelyhäreistä. Taiteellisesti Cleopatra onkin mitä korkeatasoisin ja tajuntaa positiivisessa mielessä laajentavin kokonaisuus, lähin vertailukohta elämykselle lienee joku Keltainen sukellusvene.

Tiedättekös, mikä tässä postmodernissa komediassa on kaikkein omituisinta? Siinä on kaikessa happoisuudessaan ja häröilyssään ihan oikea toimiva riemukas narratiivinsakin, jota on edeltäjästään poiketen helppoa ja hauskaa seurata ilman erillisiä käännöksiä tai tekstityksiäkin. Olen lukenut, että Cleopatra tai pitemmässä muodossaan Cleopatra: Queen of Sex julkaistiin takavuosina myös lännessä jonkinasteisena englanniksi dubattuna versiona, mutta tuosta kyseisestä julkaisusta ei tunneta nykyäänkään meidän päiviimme selvinneitä kopiota, mikä onkin johtanut koko käännösversion olemassaolon kyseenalaistamiseen.

Cleopatra on kertakaikkisen hykerryttävää, ihanan repäisevää ja epäkaupallisen luovaa korkeatasoista eroottista taideanimaatiota – ainutlaatuista aikuisten ihmisten itseironiaa ja rehellistä hulluutta tursuavaa kieli syvällä poskessa tuotettua viihdettä, jollaista ei enää ole pitkiin aikoihin uskallettu tehdä. Tuntuu huvittavalta, että tällaisen marginaalisen alagenren huipputeokset tehtiin todellisuudessa Aasiassa vuosikausia ennen vastaavan ilmiön länsimaista aamunkoittoakaan, mutta milloinka elämä olisikaan ollut erityisen reilua?


Arvio: 4.5/5


KUREOPATORA, 1970 Japani
Ohjaus: Eiichi Yamamoto, Osamu Tezuka
Käsikirjoitus: Osamu Tezuka, Shigemi Satoyoshi
Näyttelijät: Chinatsu Nakayama, Kazuko Imai, Kotoe Hatsui, Nachi Nozawa, Nobuo Tsukamoto, Susumu Abe, Tsubame Yanagiya, Yoshiro Kato

Asterix - gallialaisten sankari (1985)

Asterix valloittaa Rooman on omaan makuuni koko saagan oivaltavin, hauskin ja paras osa, mutta harmittavasti se jäi samalla myös René Goscinnyn joutsenlauluksi, sillä mies otti ja kuoli vajaata vuotta myöhemmin vain 51-vuotiaana. Albert Uderzo jatkoi menestyksekkään sarjakuvansa julkaisemista vaihtelevan tekijäkatraan avustuksella vielä 2000-luvulle asti, mutta seuraavaa elokuvaa saatiin odottaa aina vuoteen 1986, jolloin suruajat oli jo käytetty ja hetki oli kypsä elokuvasarjan ylösnousemukselle.

Aiemmista sarjan leffoista poiketen Asterix - gallialaisten sankari ei varsinaisesti perustu mihinkään yhteen sarjakuva-albumiin, vaan on eräänlainen tilkkutäkki ideoita ja yhteen nivottuja juonenpätkiä vähän sieltä täältä, erityisesti sellaisista varhaistuotoksista kuin Asterix legioonalaisena ja Asterix Gladiaattorina. Nimensä mukaisesti Asterix ja Obelix liittyvätkin Rooman legioonaan ja lopulta gladiaattoreiksi pelastaakseen päällikön veljentyttären sekä tämän He-mania muistuttavan poikaystävän länsimaisen väkivaltaviihteen pioneerien parrasvaloista.

En tiedä painoiko René Goscinnyn poismeno yhä Uderzon ja muiden tämän elokuvan tekijöiden mieliä, mutta katsoessa tuntui suuren osan alkuperäisteosten hyväntuulisesta satiirisesta huumorista unohtuneen jonnekin matkan varrelle silkan perinteisen draaman ja seikkailun vallatessa alaa sitten senkin edestä. Eikä tätä nyt pidä mennä ymmärtämään mitenkään väärin, sillä Asterix-tarina toimii suhteellisen mukiinmenevästi koska tahansa ihan jo tällaisenaankin, mutta Asterix ja Kleopatran sisällölliseen rikkauteen ja Asterix valloittaa Rooman lennokkaaseen nerouteen verrattuna irto-osista kokoon kursittu tekele tuntuu kovin tyhjältä ja keskinkertaiselta, vaikkei aika pitkäksi missään kohtaa varsinaisesti tälläkään kertaa käynyt.

Koetetaanpa nyt kuitenkin löytää tästä jotain hyvääkin, ettei mene koko arvostelu silkaksi napinaksi. Animaation taso on noussut ainakin teknisessä mielessä huomattavasti kymmenessä vuodessa, vaikka hahmojen ilmeikkyys ja silkka luonne häviävät helposti kahdelle edelliselle osalle. Samoin englanninkielinen ääninäyttely on jälleen hyvää, keskivertoa hivenen parempaa jälkeä, muttei taaskaan nouse sarjan elokuvien parhaimmistoon. Synkistely ja vakavoituminenkin periaatteessa tuovat itse sarjaan jotain oikeasti uutta, joten silkasta haparoinnista ei senkään suhteen ole kyse, mutta...

Henkilökohtaisesti en vain saa tästä tekeleestä samanlaista iloa irti kuin Asterix-leffoista yleensä - erilaisia häiritseviä tekijöitä on aivan liikaa, alkaen vaikka deus ex machina -taikajuomasta, jolla kaikki ongelmat tylsästi ratkeavat lopussa jonkin nokkelamman ja kekseliäämmän kommervenkin sijaan sekä Flaviusten amfiteatterista eli Colosseumista, joka rakennettiin todellisuudessa vasta satakunta vuotta Caesarin kuoleman jälkeen. Varmaan tällekin oma yleisönsä on, sillä muistan Asterix - gallialaisten sankarin tulleen eräässä vaiheessa televisiosta monta kertaa vuosittain ihan kyllästymiseen asti - omalla kohdallani kai sitten ihan kirjaimellisesti. Huonoimman sarjan elokuvan titteli menee kuitenkin muualle.


Arvio: 3/5


ASTERIX ET LA SURPRISE DE CAESAR, 1985 Ranska
Ohjaus: Gaëtan Brizzi, Paul Brizzi
Käsikirjoitus: Albert Uderzo, Pierre Tchernia, René Goscinny
Näyttelijät: Henri Labussière, Pierre Mondy, Pierre Tornade, Roger Carel, Roger Lumont, Serge Sauvion

Asterix ja Kleopatra (1968)

Kuten jo aiemmin tulikin todettua, ensimmäinen Asterix-elokuva tuotettiin ilman alkuperäissarjakuvan tekijöiden suostumusta, mikä lopulta johti suunnitellun jatko-osan, Kultaisen sirpin, peruuntumiseen. Ajatus sarjakuvan siirtämisestä kinematografiseen muotoon kuitenkin jäi elämään, ja niinpä Albert Uderzo ja René Goscinny päättivätkin jatkossa pitää luovat ohjakset enemmän tai vähemmän omissa käsissään. Asterix ja Kleopatra oli järjestyksessä kuudes ja samalla ensimmäinen suomeksi julkaistu alkuperäisistä sarjakuvista, adaptaatiosta itsestään tuli tekijöidensä yhteinen debyyttiohjaus ja ensimmäinen oikeasti hyvä Asterix-elokuva.

Jo ensimmäiset kuvat Asterix ja Kleopatrassa kertovatkin tason huomattavasta kohoamisesta sitten ensimmäisen osan. Alussa René Goscinnyn kertojaääni pitää lyhyen, mutta sitäkin surrealistisemman luennon muinaisten egyptiläisten puhumasta kielestä, ja huomaan kuin varkain nauravani tuon lyhyen prologin aikana enemmän ääneen kuin koko Asterix - pieni suuri mies Galliasta aikana. Pelkästään käsikirjoituksen taso ja erityisesti sen sisältävä viiltävä huumori ovat tällä kertaa niin huimasti edellistä parempaa jälkeä, että aivan päätä huippaa.

Varsinainen ydintarina lienee sekin koko saagan tunnetuimpia: Asterix, Obelix ja Akvavitix matkaavat Kleopatran Egyptiin. Kotkannokkainen Caesar ja varpusennokkainen Kleopatra kun ovat lyöneet vetoa siitä, pystyisivätkö perunanenäiset egyptiläiset rakentamaan kokonaisen palatsin vain kolmessa kuukaudessa. Mahdottomaan tehtävään luonnollisesti tarvitaan lopulta myös gallialaisten viisaita neuvoja, sillä epäonnistuessaan paikallinen arkkitehti löytäisi itsensä nenineen päivineen pyhien krokotiilien pyhältä ruokalistalta. Toisin sanoen tällä kertaa elokuvaan on eksynyt ihan oikea toimiva tarinakin ensimmäisen osan löyhän tasapaksun kohtaussikermän sijaan.

Jatketaanpa viimeistä edeltäneen kappaleen ylistyssanoja vielä ihan hiukkasen. Asterix ja Kleopatrahan on tunnetusti parodiaa vanhan ajan Hollywoodin eepoksista, ja sopi jo siksi kaikista Asterix-sarjakuvista täydellisesti elokuvan muotoon. Alkuperäistekijöiden mukanaolo on vielä taannut, että hahmot näyttävät ja kuulostavat juuri siltä kuin ne on totuttu näkemään ja animaation tasokin on kaikessa värikkyydessään, yksityiskohtaisuudessaan sekä rikkaudessaan vihdoin kansainvälistä tasoa ilman edellisessä nähtyjä turhia tönkköjä kompromisseja. Tällä kertaa taikajuoman nauttiminen esimerkiksi eroaa ulkoisesti minkä tahansa muun litkun nauttimisesta, moni merkityksettömältä tuntuva sivuhahmokin on todellisuudessa karikatyyri jostain aikansa poliitikosta tai julkkiksesta, löytyypä muutamasta kohtaa jopa satiiria kylmän sodan ajan vastakkainasetteluistakin!

Asterix ja Kleopatra on positiivisessa mielessä kaikkea, mitä hyvän Asterix-tarinan kuuluukin olla: koko elokuvassa ei taida olla ainuttakaan tylsää tai turhaa hetkeä, vaan nauruhermot ovat koetuksella loputtomassa surrealistisen huumorin sarjatulessa koko keston ajan. Jos Kleopatran laulava leijona ei saa absurdiudessaan katsojaa ulvomaan ääneen, on jossain oltava pahasti vikaa, eikä se "joku" taatusti ole tässä tapauksessa Asterix ja Kleopatra.


Arvio: 4/5


ASTERIX ET CLEOPATRE, 1968 Ranska, Belgia
Ohjaus: Albert Uderzo, Lee Payant, René Goscinny
Käsikirjoitus: Albert Uderzo, Eddie Lateste, Jos Marissen, Pierre Tchernia, René Goscinny
Näyttelijät: Bernard Lavalette, Henri Labussière, Jacques Balutin, Jacques Morel , Micheline Dax, Pierre Trabaud, René Goscinny, Roger Carel, Serge Sauvion

Asterix - pieni suuri mies Galliasta (1967)

Jokainen vähääkään elo- tai sarjakuvia seurannut tuntee melkoisella varmuudella Asterixin, tuon gallialaisten ikonisimman sankarin tarinan. Muuan oluesta pitävä kaksikko nimeltään René Goscinny ja Albert Uderzo sattuivat luomaan nopeasti suureen suosioon nousseen hupailusarjakuvansa 60-luvun alkupuolella, mistä lähtien se onkin kummitellut suunnilleen jokaisessa suomalaisessa kodissa ja koulussa osoituksena ranskalais-belgialaisen populäärikulttuurin laadusta parhaimmillaan, kotimaisina murrejulkaisuina vielä aivan erityisen hauskassa ja kekseliäässä muodossa.

Niiden ensimmäisten sarjakuvien tekoaikaan joku jossain keksi alkaa adaptoimaan miekkosten klassikkoasemaan noussutta kokonaisuutta ihan piirretyksi elokuvasarjaksi asti. Asterix - pieni suuri mies Galliasta onkin näistä suunnitelluista adaptaatioista ensimmäinen, ja se perustuukin lähes sellaisenaan alkuperäisistä albumeista ensimmäiseen, mikä myös valitettavasti näkyy varsinaisen tarinan selkeänä hapuiluna ja jälkikäteen katsoen turhana selittelynä: Ensimmäiset kymmenkunta minuuttiahan menevät dialogeineen tällä kertaa siis puhtaasti saagan tutun perusasetelman sekä hahmojen perusteelliseen esittelyyn, johon en tässä kohtaa enää viitsi itse edes vaivautua.

Kun todellinen ydintarina pääsee vauhtiin, huomaakin nopeasti kasassa olevan varsin perinteisen kokoelman irtonaisia perättäisiä kohtauksia, jotka eivät kasva tai huipennu oikein mihinkään suuntaan. Alussa roomalaiset saavat selville Ceasarin valtaa vastustavien gallialaisten käyttävän supervoimat antavaa taikajuomaa, kidnappaavat tietäjä Akvavitixin ja yrittävät kiristää tältä itselleen samaista ihmelitkua, mutta lopulta gallialaiset vetävätkin jälleen pitemmän korren. Tämän yliyksinkertaisen ja hyvin ennalta arvattavan kaavan lisäksi ensimmäiseen Asterixiin ei juonellisessa mielessä mahdu oikein mitään muuta kuin vähän sinne päin epämääräisellä tarkkuudella osuvia irtovitsejä.

Ensimmäinen Asterix on vain niin... kauhean kankea elokuva, jossa edes animaatio ei vielä ole kovin kaksista, vaan ajan halpamuodin mukaisesti taustat ovat pahimmillaan pelkistetty yksittäisiin tylsiin väreihin asti, virheitä vilisevää animaatiota kierrätetään armottomat määrät ja kaikenlainen ilmeikkyyskin on karsittu niin minimiin kuin mahdollista. Englanninkielisessä versiossa eri hahmoja kuullaan näyttelemässä vieläpä koko joukko samoja kumisia näyttelijöitä, mikä vain onnistuu lisäämään katsojaparan tuskaa entisestään, eikä kunnollista musiikkia tai taustaääniäkään kuulla kuin enintään paikka paikoin.

Mitäpä edelliseen onkaan enää lisättävää? Tiettävästi tämä leffa tehtiin kyselemättä erityisiä lupia Albert Uderzolta tai René Goscinnyltä itseltään, mistä duo poltti päreensä siinä määrin, että suunnitellun luvattoman jatko-osan tuotanto päätettiin lopettaa jo alkuunsa, ja tulevaisuudessa homma jatkuikin sitten alkuperäisten tekijöiden tiukassa valvonnassa. Ray Goossens ei käytännössä ole ohjannut ainuttakaan edes etäisesti mainitsemisen tai muistamisen arvoista ennen tai jälkeen Asterixin, ja itse melkein unohdin jo senkin ennen kuin pääsin arvosteluni loppuun ast... mistäköhän olinkaan kirjoittamassa?


Arvio: 2/5


ASTERIX LE GAULOIS, 1967 Ranska, Belgia
Ohjaus: Ray Goossens
Käsikirjoitus: Albert Uderzo, Jos Marissen, László Molnár, René Goscinny, Willy Lateste
Näyttelijät: Jacques Jouanneau, Jacques Morel , Pierre Tornade, Roger Carel

Kuulustelu (1989)

Pakko jo tähän alkuun todeta, etten tiedä alkuunkaan, mitä tästä Ryszard Bugajskin tunnetuimmasta ja kohutuimmasta teoksesta voisi sanoa, mitä ei erikseen olisi jostain näppäimistä jossain jo joskus tullut ilmoille kajautettua. Kuulustelu oli muinoin erityisen arkaluontoinen tekele, joka kuvattiin puolisalaa 80-luvun levottomina sotatilan vuosina ja kiellettiin käytännössä heti valmistuttuaan vuosikausiksi. Ohjaaja itse piti teoksensa elossa jakelemalla siitä teettämiään huonolaatuisia bootleg-kopioita aina rautaesiripun romahtamiseen ja maan taiteen vapautumiseen asti. Nykyisin tämä luetaankin puolalaisen elokuvataiteen suuriin ja tärkeimpiin teoksiin, sellaisten yleissivistävien leffojen kastiin, jotka on vain nähtävä.

Kuulustelun vaarallisuus aikansa sosialistiselle sotilaseliitille onkin helppo ymmärtää, sillä hengessä Bugajskin elokuva liikkuu pitkälti Vankileirien saariston viitoittamalla tiellä stalinististen kidutuskammioiden ja perättömien tunnustusten maailmassa, tarkemmin sanottuna 50-luvun Puolassa, suuren sosialistisen emämaan vastaavaa jäljittelevän poliittisen puhdistus- ja uudelleenkoulutusohjelman synkissä selleissä, joiden likainen ja rottia kuhiseva mikrouniversumi tuli monille toisinajattelijoille tutuksi vielä pitkälle 80-luvulle asti.

Tämän tarinan päähenkilö on Antonina, lyhyemmin Toninana tunnettu kabareelaulajatar, joka kostean illan päätteeksi herääkin poliittisen poliisin vankilasta. Syytä pidätykselle ei koskaan kerrota, mutta kuulustelijat alkavat vähä vähältä tivata naiselta tämän elämän ihmis- ja parisuhteista alkaen tuttavallisesta jutustelusta, mutta edeten yhä kovempiin keinoihin. Toninalta aletaan vaatia allekirjoitusta tunnustukseen rikoksista, joita tämä ei ole tehnyt. Kiven sisässä Toninan ajantaju alkaa pikkuhiljaa hämärtyä ja vainoharhaisuus vallata alaa järjestelmän rakkikoirien ajaessa nuorta naista yhä syvemmälle epätoivon ja hulluuden syövereihin.

Kuulustelu ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan mitään kidutuspornoa tai kurjuuden maksimointia, vaikka se erittäin karu ja kolkko teos pohjimmiltaan onkin. Todellisuudessa Toninan linnareissu sisältääkin hyvin vähän kuvamateriaalia oikean elämän raaoista kidutusmetodeista, mutta varsinaiseen draamaan niiden näyttäminen ei varsinaisesti ole ollutkaan välttämätöntä. Todellisuudessa kyseessä onkin varovaisen toivorikas kuvaus moraalista oikeutta vailla rikollisliigan logiikalla jauhavan väkivaltakoneiston riisumisesta aseistaan. Lopulta yhä epätoivoisempiin keinoihin tarttuvista vangitsijoista itsestään onkin tullut sitkeän ja päättäväisen uhrinsa vankeja.

Varsinainen lopetus… noh, jokaiselle Gulagin ja sosialistimaiden poliittisten vainojen historiaa lukeneelle tulee tuskin minään varsinaisena yllätyksenä. Itse löysin siitä jonkinlaista vähäeleistä kuoleman ja uudelleensyntymän symboliikkaakin: yksi vaihe on ohi, uusi alku koittaa ja vanha järjestelmä on lopulta tuomittu tuhoutumaan, muttei kuitenkaan vielä, tällä haavaa näemme vasta etäistä rakoilua, joka ajan kuluessa tulisi laajenemaan valtavaksi railoksi rautaesiripun kyljessä sekä koko suuren sosialistisen ihmiskokeen nopeaan romahtamiseen. Viimeiset kymmenisen minuuttia ovat luonnollisesti Ryszard Bugajskin elokuvan tunteikkaimmat, ja jättävätkin yllättävän positiivisen olon kaiken sen jälkeen, mitä ensimmäisten kahden tunnin aikana tuli nähtyä ja koettua.

Hieno elokuva.


Arvio: 5/5


PRZESLLUCHANIE, 1989 Puola
Ohjaus: Ryszard Bugajski
Käsikirjoitus: Janusz Dymek, Ryszard Bugajski
Näyttelijät: Adam Ferency, Agnieszka Holland, Anna Romantowska, Bożena Dykiel, Janusz Gajos, Krystyna Janda, Olgierd Łukaszewicz, Tomasz Lengren