Pietari Suuri (1937)

Sergei Eisensteinin Iivanat Julmat nyt kuuluvat jokaisen cinefiilin yleissivistykseen, mutta tiesittekös että Neuvostoliitossa tehtiin samanlaiset spektaakkelit myös Pietari Suuresta? Asia nimittäin on niin, että vaikka neuvostojen maassa Romanovien dynastiaa kovin karsaasti katsottiinkin, oli suvussa kuitenkin sen verran kansan keskuudessa suosittujakin hahmoja että niitä päätettiin vähän ironisesti hyödyntää isänmaallisina sankarihahmoina sikäläisessä propagandassa ja suoranaisissa viihdetuotannoissa.

Pietari Suuri tuskin juonireferaatteja paljoa tarvitsee. Kyseessä on yksi Venäjän merkittävimmistä ja suosituimmista hallitsijoista, Pietarin kaupungin perustaja ja itänaapurin suuri länsimaistaja. Tämä elokuva on vain puolikas kaksiosaista minisarjaa ja kuvaa lähinnä Iso-Petterin ensimmäisiä merkittäviä voittoja sotakentällä ja siviilissä.

Pietarin eeppistä heilumista ja huitomista seuratessa ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen miten paljon vaikutteita tämä on antanut Eisensteinin myöhemmälle mestariteokselle. Tässäkin tarina on esimerkiksi kerrottu vähän episodimaisesti, ensimmäinen ja viimeinen puolisko linnassa sekä keskimmäinen taistelukentillä. Siinä sivussa nähdään ja kuullaan venäläisiä ylimyksiä antamassa vastalauseitaan nerokkaan johtajansa uudistuksia kohtaan sekä suurena kansan ystävänä esiintyvän Pietarin lämminhenkisiä kohtaamisia työläisten ja talonpoikien kanssa.

Toisaalta Pietari Suuri jää rutkasti jälkeen Eisensteinin kuuluisammasta teoksesta erityisesti kuvauksen tasossa, joka tässä on parhaimmillaan historialliseen eeposelokuvaan sopivan näyttävää ja mahtipontista jälkeä, mutta mitään Iivanan kaltaista elämää suurempaa varjoteatteria tässä ei käytännössä nähdä ollenkaan. Tämä toikin keveydessään ja kansanomaisuudessaan mieleen jonkun perinteisen historiallisen Hollywood-viihderainan kuin minkään elämää suuremman taideteoksen - mikä ei siis tässä tapauksessa välttämättä ole mikään huono juttu.

Jos tästä toisaalta jotain erityistä hyvää Iivana Julmiin nähden pitää loihe lausuman, niin itse lämpenen Nikolai Orlovin rehevän karismaattisesta habitukselle Nikolai Tserkasovin patsastelua enemmän. Tässä lisäksi keskivaihella tuleva näyttävä sotajakso on vauhdikkaine joukkokohtauksineen valovuosia Iivana Julman vastaavaa viihdyttävämpää katsottavaa.

Kokonaisuutena Pietari Suuri on ainakin omaan makuuni varsin mallikas historiallinen viihdemättöelokuva ilman turhaa propagandaa ja saarnaamista. Ilmeisesti tätä ei oltu aikoinaan tarkoitettukaan miksikään suureksi puna-aatteen ihmeeksi tai Stalinin henkilökultin lipunkantajaksi vaan turha politisointi on kerrankin jätetty suosiolla enintään riviväliviittausten tasolle silkan viihteen tieltä.

Hyvä ja harmiton elokuva.



Arvio: 4/5



PYOTR PERVYY I, 1937 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vladimir Petrov
Käsikirjoitus: Aleksei Tolstoi, Nikolay Leshchenko, Vladimir Petrov
Näyttelijät: Alla Tarasova, Konstantin Gibshman, Mikhail Tarkhanov, Mikhail Zharov, Nikolai Orlov, Nikolai Simonov, Nikolai Tšerkasov, Viktor Dobrovolsky

Myrskylintu (1939)

Maksimin ja hänen vallankumouksellisten pikku ystäviensä seikkailut saavat vihdoin päätöksensä trilogian kolmannessa ja viimeisessä osassa, joka käytännössä jatkaa samoista tunnelmista kuin mihin edellinen osa jäi. Tällä kertaa Leninin ja tämän hyvän ystävän Stalinin johtamat bolshevikit valtaavat Talvipalatsin ja panevat neuvostojen maan kerralla pystyyn ja aiemmin vaatimattomasta Maksimistakin tulee kertaheitolla maan keskuspankin johtava komissaari. Paha vain, että järjestelmää kalvava saksalaisten kanssa veljeilevä sabotöörien joukko uhkaavat tuhota menestyksekkään kokeilun alkuunsa. Jonkun on tehtävä jotain... mutta kenen?

Taisin Maksimin paluun arvostelussani spekuloida elokuvan kaikin puolin huonontunutta tasoa ja kasvoille pläjäytettyä propagandaa Stalinin mahdollisella tiukentuneella kontrollilla. Arvatkaas mitä? Tässä elokuvassa tuo kontrolli tuntuu vain kiristyneen entisestään! Tällä kertaa Leninkin on liitetty osaksi Maksimin tarinaa ja käytännössä jokaisessa Lenin-sedän kohtauksessa mukana huseeraa leveästi virnuileva Stalin, joka ei oikeasti edes sano tai tee mitään. Stalinin ajan Neuvostoliitossa Leninin sankarimyyttiä vähän ”korjailtiin” oloihin sopivammaksi lisäämällä Stalin Leninin lähimmäksi kumppaniksi.

Kiinnostavana triviatietona Stalinia tässä esittää tämän virallinen kaksoisolento Mihail Gelovani, jolta neuvostokansojen isukki kielsikin mahtikäskyllään kaikki muut roolit koko tämän lopun elämänsä ajaksi. Kun Teräsmies lopulta sitten heitti lusikan nurkkaan ja viiksivallun henkilöpalvontaa alettiin hillitä, Gelovani-parka jäi kokonaan työttömäksi.

Mutta palatakseni takaisin Maksimiin, tämä elokuva on vähintään pahasti päin prinkkalaa kuin edellinenkin. Perusongelmahan tässä on, että siinä missä kahdessa edellisessä osassa rakennettiin pohjaa luokkasodalle ja Lokakuun vallankumoukselle, tässä varsinainen pähkinä eli vallankumous sivuutetaan vain nopeasti ensimmäisen parin minuutin aikana. Siitä eteenpäin homma menee ihan puhtaaksi tylsäksi stalinistiseksi propagandaksi ja palopuheiden pitämiseksi. Edes edellisestä osasta osittain eheytynyt kuvaus ei riitä pelastamaan tätä kalvavalta pitkäveteisyydeltä.

Lenin ja Stalin. Bestikset.

Myrskylintu on masentava lopetus huikean ensimmäisen osan käynnistämälle, mutta pahasti sivuraiteelle ajautuneelle trilogialle. En edelleenkään tiedä, mitä kulissien takana oikeasti tapahtui, mutta kaksi jälkimmäistä osaa epäonnistuivat pahemman kerran jatkamaan ensimmäisen tiellä ja hajosivat kättelyssä silkaksi Stalinin henkilöpalvonnaksi. Tämä olisi voinut olla jotain suurta ja mahtavaa; ohjaajaduo oli yksi aikansa parhaista, elokuvaosaaminen oli tuohon aikaan Neuvostoliitossa kaikin puolin huipputasoa ja näyttelijätkin oivallisia kuin mikä, mutta kuin ei niin ei niin ei niin ei.

NJET!



Arvio: 1.5/5



VUBORGSKAYA STORONA, 1939 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Käsikirjoitus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Näyttelijät: Aleksandr Chistyakov, Anatoliy Kuznetsov, Boris Chirkov, Boris Zhukovsky, Dmitri Dudnikov, Mikhail Zharov, Natalya Uzhviy, Valentina Kibardina, Yuriy Tolubeev

Maksimin paluu (1937)

Vanha toverimme Maksim vallankumouksellisine ystävineen on täällä jälleen! Edellisessä osassa Maksim liittyi maanalaiseen vallankumoukselliseen ryhmittymään ja sai uuden henkilöllisyyden ja nimen.Tällä kertaa Maksimista – tai Fjodorista – on jo tullut täysiverinen kapinallinen ja nuori mies tovereineen organisoi täyttä päätä uutta työväenliikettä ja kapitalistien asekuljetusten lakkoja ympäri maata. Lopussa nähdään jo vähän jotain vallankumouksen poikastakin, muttei kuitenkaan aivan mennä loppuun asti.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ensimmäinen Maksim on yksi 30-luvun parhaista elokuvista tekomaasta riippumatta. Kyseisessä rainassa aivan kaikki osui poikkeuksellisella tavalla juuri kutiinsa erinomaisista näyttelijöistä hienoon kuvaukseen asti. Siksi tuntuukin aivan uskomattoman harmittavalta katsoa Maksimin paluun kaltaista jatko-osaa, joka käytännössä vesittää kaiken, mikä ensimmäisessä osassa oli hyvää. Kuvaus ei tällä kertaa esimerkiksi ole likimainkaan yhtä tasokasta kuin edellisessä osassa, tarina polkee monessa kohtaa tyhjää eikä näyttelijöistäkään aina voi sanoa pelkkää positiivista.

Tällä kertaa mukaan on eksynyt vielä ensimmäisestä osasta puuttuneita palopuheita ja saarnaamistakin, joten propagandakin hyppää tässä jo ikävästi silmille. Lopun mellakkakohtauskin tuntui tylsyydessään lähinnä jonkinlaiselta tahattomasti huvittavalta antikliimaksilta.

Itse uskon, että Maksimin kanssa kävi vähän samaan Aleksandr Dovzenkon ja Dziga Vertovin samoihin aikohin. Stalinin vainoharhainen hallinto oli näihin aikoihin ottanut elokuvantekijätkin silmätikuikseen ja koko juttu on todennäköisesti tehty Teräsmiehen ja tämän lähimpien lakeijoiden valvovien silmien alla eikä kuvaakaan pantu näiltä lupaa kysymättä. Kyseessä on siis käytännössä enemmän harhaisen Stalinin kuin Grigori Kozintsevin ja Leonid Traubergin – todellisten mestarien – ohjaama elokuva ja sen kyllä huomaa aivan kaikesta.

Maksimin paluu on kurjaa jatkoa upealle ensimmäiselle osalle. Löysin netistä joitain vanhoja suurten lehtien aikalaisarvosteluja, joissa tätä ylistetään ensimmäisen osan veroiseksi mestariteokseksi, mitä ei kyllä näin inhimillisellä järjellä todellakaan voi käsittää. Maksimin paluu on kaikin mahdollisin tavoin kehnohko, enintään keskinkertainen elokuva, joka lähinnä pitkästyttää puuduttavuudellaan. Ehkä tämän arvostellut toimittaja ei vain arvostanut ensimmäistä osaa kauhean korkealle ja puhe mestariteoksestakin oli vain sarkasmia.



Arvio: 2.5/5



VOZVRASHCHENIE MAKSIMA, 1937 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Käsikirjoitus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg, Lev Slavin
Näyttelijät: Aleksandr Chistyakov, Aleksandr Zrazhevsky, Aleksey Bondi, Anatoliy Kuznetsov, Boris Chirkov, Mikhail Zharov, Nikolay Kryuchkov, Valentina Kibardina, Vasili Vanin, Yuriy Tolubeev

Maksimin nuoruus (1934)

Neuvostoelokuvan historiassa vuosi 1934 on tärkeä vedenjakaja, josta eteenpäin saakin käytännössä tyystin unohtaa kaikki edeltävien vuosien elokuvat kikkailuineen. Näihin aikoihin Neuvostojen maan viralliseksi ja ainoaksi sallituksi taidesuunteukseksi määritelmiin sosialistinen realismi, joka käytännössä tarkoittaa puoleen propagandan kyllästämää, kaikenlaisesta rappiollisesta porvallisesta avantgardesta siivottua  standardoitua ”taidetta”. Vähän yllättäen tälläkin suuntauksella on kokonainen nippu omia merkki- ja mestariteoksiaan. Maksimin nuoruus on yksi niistä.

Maksimin nuoruus on ensimmäinen osa kokonaista vallankumouksellista trilogiaa, jonka päähenkilö on nimessäkin esiintyvä Maksim. Ensimmäisen elokuvan alussa Maksim on vain huoleton nuori mies, joka päätyy tehdastyöläiseksi kaupunkiin sekä lopulta mukaan maanalaisiin vallankumouksellisiin piireihin ja alkaa pikkuhiljaa kasvaa uuteen rooliinsa yhteiskunnan kapinallisena. Huomattava panostus elokuvassa on käytetty ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen ajan Venäjän luokkaristiriitojen ja työläisten kurjien elinolojen kuvaamiseen.

Tämäntyyppiseksi elokuvaksi Maksim yllättää ihan jo silkalla maltillisuudellaan: silkan stalinistisen propagandan ja tuputuksen määrä tuntuu olevan tukevasti minimissä eikä elokuva tunnu missään vaiheessa turhan saarnaavalta tai päällekäyvältä. Työläisten vallankumouskiemuroiden kuvaus ja Maksimin kasvu työväenluokan sankariksi lienee jo yksistään tarkoitettu sen verran inspiroivaksi kamaksi, ettei erillistä saarnaa tässä vaiheessa tarvittu. Ei tämä kyllä itseäni saanut käännytettyä, mutta tapa jolla Maksim sitä yrittää tehdä tuntuu juuri sopivalta ollakseen ikävystyttämättä.

Mikäli ohjaajaparivaljakko Leonid Trauberg & Grigori Kozintsevin aiemmat tuotokset sattuvat olemaan likimainkaan ennestään tuttuja, ei pitäisi tulla yllätyksenä tämänkin olevan kauttaaltaan visuaalisessa mielessä parasta A-luokkaa. Maksimin nuoruus on yksi niitä elokuvia, joita katsellessa tulee pakosti kiinnittäneeksi huomiota jok'ainoaan yksittäiseen kuvaan ja ihailleeksi niiden jokaisen hienoa toteutusta. Kaikki tässä elokuvassa näyttää yksinkertaisesti komealta ja äärimmilleen tyylitellyltä likaisista syrjäkujista yksinkertaisiin ahtaisiin junavaunuihin ja teollisuuskaupungin talojen katoille asti. Maksimin nuoruus on viimeisen päälle täydellisyyteen asti rakkaudella suunniteltu ja ohjattu elokuva, ja sen huomaa aivan kaikesta.

Maksimin nuoruus on komea, hauska, jännittävä ja kaikin mahdollisin tavoin kiitettävä sosialismin henkeä huokuva draamaelokuva, lähes joka suhteessa oman aikansa parasta elokuvaosaamista edustava taidonnäyte erinomaisista näyttelijöistä lähtien. Vuosikymmenen parhaaksi neuvostoliittolaiseksi en tätä aivan ilkeä kutsua – ainakin Mark Donskoin Gorki-trilogia pistää tätäkin paremmaksi – mutta onpahan kuitenkin melkoinen merkkiteos ja erittäin nautittava kumousteluelokuva muutenkin.



Arvio: 5/5



YUNOST MAKSIMA, 1934 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Käsikirjoitus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Näyttelijät: Aleksandr Kulakov, Boris Blinov, Boris Tširkov, Irina Goševa, Leonid Ljubaševski, Mihail Tarhanov, Pavel Volkov, Stepan Kajukov, Valentina Kibardina, Vladimir Sladkopevtsev

Brudeferden i Hardanger (1926)

Eletään 1900-luvun alkuvuosia ja suuren Amerikan muuttoaallon aikaa pienessä norjalaisessa maalaiskyläsessä. Amerikkaan lähteneestä perheestään eronnut Marit Skjølte on jo lapsena lupautunut vaimoksi paikalliselle Anders Bjålandille, joka kuitenkin särkee Maritin sydämen naimalla salaa toisen, rikkaamman naisen. Myöhemmin Marit itse menee toisiin naimisiin ja perustaa perheen, mutta jää lopulta yksin poikansa kanssa asustelevaksi katkeraksi vanhaksi leskeksi.

Itse asiassa oli tarkoitukseni katsastaa tälle ehtoolle vielä yksi saksalainen mykkäelokuva, mutta unohdin nolosti sen nimen joten piti keksiä jotain muuta. Päätinkin sen sijaan jatkaa norjalaisen elokuvan epämääräistä ekskursiotani tällä monen aiheeseen intohimoisemmin suhtautuvan suosituksesta katsastamallani klassikolla. Samalta ohjaajalta käsittelin jo vuotta paria aiemmin ilmestyneen Fante-Annen.

Tiettävästi tämä elokuva onkin kuvattu täysin autentisessa ympäristössä ja sen myös huomaa kaikesta, sillä Fante-Annen tavoin tämäkin näyttää vuonoineen ja vuoristomaisemineen henkeäsalpaavan upealta, eikä pikkutarkan aito kuvaus vanhasta kansankulttuurista puvustuksineen, hääseremonioineen ja asuinympäristöineen tunnelmaa ainakaan latistamaan pääse. Jossain epämääräisemmässä lähteessä tämän mainittiinkin tavoitelleen klassisten romantiikan ajan maalausten henkeä, minkä myös uskoo helposti.

Olen lukenut tämän perustuvan ainakin osittain Kristofer Jansonin 1800-luvun puolivälissä julkaistuun norjalaiseen romaaniin, mutta todellisuudessa tämä toi enemmän kuin vähän mieleen D.W. Griffithin maalaisromanttiset draamat edellisen vuosikymmenen vaihteelta, erityisesti True Heart Susien. Niiden tavoin tässäkään ei oikeasti nähdä ollenkaan uudempia erikoistehosteita vaan kerronta on pidetty mahdollisimman simppelinä ja ripauksen verran nostalgisena, nähdäänpä tässä sentimentaalisen kaunis loppukin. Kuvankauniissa maalaismaisemissa kaikki loput ovat aina onnellisia.

Brudeferden i Hardanger on todellinen legenda, aikoinaan tämä tiettävästi käynnisti kotomaassaan jonkinlaisen pienimuotoisen kansallisromanttisen villityksenkin. Tätä on monessa lähteessä rankattu yhdeksi parhaista norjalaisista elokuvista koskaan, jos ei muuta niin paras mykkäelokuva tämä nyt ainakin on helposti. Kuitenkaan tällä ei näytä olevan kovinkaan kaksista tunnettuutta edes mykkäelokuvien harrastajien keskuudessa, mikä on valtava sääli.

Jos koskaan näet tästä minkäänlaista julkaisua, pieni vinkki: hanki ja katso.



Arvio: 5/5



BRUDEFERDEN I HARDANGER, 1926 Norja
Ohjaus: Rasmus Breistein
Käsikirjoitus: Kristofer Janson, Rasmus Breistein
Näyttelijät: Aase Bye, Alfred Maurstad, Annik Saxegaard, Gunhild Schytte-Jacobsen, Henry Gleditsch, Martin Fiksen, Oscar Larsen

Kotiinpaluu (1928)

Tätä elokuvaa valikoidessa käytin ensimmäistä kertaa hyväkseni reilu viikko sitten hankkimaani Lotte Eisnerin 20-luvun saksalaisesta ekspressionistisesta elokuvasta kertovaa elokuva-aiheisen tietokirjallisuuden klassikkoteosta nimeltä The Haunted Screen. Tätä Joe Mayn Kotiinpaluuta nimittäin väläytellään esimerkinomaisesti kyseisessä opuksessa niin moneen kertaan, että kyseessä luulisikin olevan jonkun suuremmankin klassikon ja pitihän tämä jo siksi mennä katsomaan, mutta... noh, puhutaanpa siitä.

Kotiinpaluu on kertomus kahdesta saksalaisesta sotavangista, Rikhardista ja Karlista, jotka pakenevat siperialaisesta vankilastaan ja matkaavat jalan kohti kotia. Toinen miehistä kuitenkin jää matkan varrelle ja oletettavasti kuolee vain toisen onnekkaan saavuttaessa rakkaan kotimaansa. Paikan päällä hengissä kotiin selvinnyt osapuoli alkaa pikkuhiljaa luoda suhdetta kuolleen vaimoon, mutta yllättävänä twistinä kuolleeksi luultu mies palaakin kuvioihin ja huomaa joutuneensa keskelle kolmiodraamaa.

Sanalla sanoen Joe Mayn elokuvan tarina on puhasta romanttisen draaman kliseissä uitettua kliseeklimppisoppaa. Samanlaisia tarinoita on kerrottu todennäköisesti niin kauan kuin fiktiota on ylipäänsä kirjoitettukaan, Michael Bayn supersiirappinen sarjatulena tarjoiltu kliseeklöntti Pearl Harbor käyköön vaikka yhtenä tunnettuna esimerkkinä täsmälleen samasta tavarasta jännittävällä sotakliimaksilla.

Syy miksi Eisner kirjassaan tätä elokuvaa niin paljon esittelee, liitynee tämän varsin reippaaseen ekspressionistiseen tyylittelyyn, joka taitaakin olla ainut varsinainen syy katsoa koko raina. Tässä Siperia ja Venäjä on esimerkiksi esitetty täydellisen usvaisena ja loputtoman autiona pimeyden valtakuntana, jossa muita ihmisiä näkyy hädin tuskin ollenkaan. Kotopuolessa meno muuttuukin sitten lähes tyylipuhtaaksi muutaman henkilöhahmon ja yhden pimeän huoneen kamaridraamaksi aikansa muodin mukaisesti.

Pienenä pettymyksenä tähän on jopa saatu ujutettua ihan oikea onnellinen loppu, kun vuosikymmenen alussa tarina olisi todennäköisesti päätetty jommankumman tai molempien murhaan vähän Hintertreppen tyyliin.

Joe Mayn Kotiinpaluu onkin ainakin omaan makuuni aivan liian pitkä ja juonellisesti tylsä mykkäraina, joka kannattaa katsoa ennemmin visuaalisen tyylinsä klassisena edustajana kuin minään kauhean viihdyttävänä romanttisena draamana. Jos Joe May -hammasta jäi nyt kuitenkin pahasti kolottamaan, voin suositella ohjaajan seuraavana vuonna ilmestynyttä Asfalttia.



Arvio: 3/5



HEIMKEHR, 1928 Saksa
Ohjaus: Joe May
Käsikirjoitus: Leonhard Frank, Joe May, Fritz Wendhausen
Näyttelijät: Lars Hanson, Dita Parlo, Gustav Fröhlich

The Eleven Devils (1927)

Henkilökohtaisesti en ole ikinä, ikinä, IKINÄ pitänyt jalkapallosta. Televisiosta katsottuna se lähinnä pitkästyttää kuoliaaksi ja koulussakin oli aina ne muutama tönivää ja huutelevaa öykkäriä, jotka veivät muilta kaiken ilon urheiluista - aivan erityisesti jalkapallosta. Joskus mukulana allekirjoittanut pistettiinkin väkisin johonkin jalkapalloryhmään sosiaalistumaan, mutta kesken jäi.

Tietenkään en alkaisi puhua siitä pahuksen pill... pallopelistä ellei tämänkin elokuvan aiheena olisi juurikin nahkakuulan potkiminen. Kyseessä taitaa vielä olla harvoja jalkapallon ympärille tehtyjä mykkiä saksalaisia urheiluelokuvia, joten vaikka laji itsessään ei kiinnostaisikaan, voi tästä ainakin saada kuriositeettina ihan mielenkiintoisen elokuvallisen elämyksen.

Mitä ymmärsin katsomani version espanjanakielisistä tekstityksistä, Die Elf Teufel kertoo Metropoliksesta tutun Gustav Fröhlichin esittämästä pienen työläisjoukkueen tähtihyökkääjästä, joka joutuu valitsemaan mukavan ja yltäkylläisen urheiluseuran sekä oman pikkuisen työläisjoukkueensa väliltä. Siinä sivussa nähdään myös varsin perinteikäs romanttinen kolmiodraama ja lopussa kaksi joukkuetta kohtaavat kentällä komeassa urheilumontaasissa.

Voin jo näin ihan aluksi tunnustaa, että vaikka kyseessä onkin virallisesti "jalkapalloelokuva" ei tässä oikeastaan nähdä itse potkupalloa kuin aivan alussa ja lopussa. Keskivaiheilla homma menee pelkäksi tylsäksi draamaksi, jonka skippaa helposti hyvällä omallatunnolla ilman mitään erityistä menetettävää malliin alun kamera-ajoja, nopeita leikkauksia, mitään.

Jos tästä nyt kuitenkin jotain kannattaa tarkastaa, niin ensimmäiset ja viimeiset 20 minuuttia, eli itselleni ironisesti kaikki oikeasti urheiluun liittyvä materiaali, joka on suorastaan erinomaisesti kuvattu ja kokoon leikattu. Ottelun etenemisestä ei juuri selkoa saa, mutta tyyli meneekin tässä reippaasti varsinaisen sisällön edelle, mikä ei välttämättä ole lainkaan niin huono asia kuin voisi luulla.

Sekä Carl Boese ja Zoltan Korda ovat ainakin itselleni melkoisen tuntemattomia ohjaajanimiä, mutta ainakin CV:n perusteella kaksikosta Korda lienee se ansioituneempi osapuoli. Mieshän jatkoi tämän jälkeen edelleen Saksasta Iso-Britanniaan, jossa ohjasi vaihtelevalla menestyksellä elokuvia aina 50-luvun puoliväliin asti. Toisin kuin Boesen, Kordan elokuvista suurin osa on julkaistu myös Suomessa. Pelkästään tämän perusteella olen enemmän kiinnostunut tutustumaan myöhemmin myös niihin.



Arvio: 3.5/5



DIE ELF TEUFEL, 1927 Saksa
Ohjaus: Carl Boese, Zoltan Korda
Käsikirjoitus: Walter Reisch
Näyttelijät: Evelyn Holt, Fritz Alberti, Gustav Fröhlich, John Mylong, Lissy Arna, Willi Forst

Apart From You (1933)

Ah ja voih, Mikio Naruse taitaa tämän päivän osalta viedä voiton myös eräästä Andrzej Zulawskin Puolassa ohjaamasta eroottisesta draamasta. Arvostelen jälkimmäisen vaikka sitten ensi viikolla, kunhan jaksan ja ehdin. Sen tilalla käsittelen tällä kertaa Apart From Youn, joka oli aikoinaan ensimmäinen näkemäni Mikio Narusen ohjaustyö ja samalla yksi henkilökohtaisista suosikkielokuvistani, joten tämän uudelleenkatsomista kohtaan oli tällä hetkellä enemmän kuin vähän kiinnostusta.

Apart From You on tarina vanhasta geishasta, jonka nuori poika Yoshio häpeää äitinsä ammattia ja keskittyykin koulun sijaan hulinoimaan muiden nuorten kanssa. Nuorempi geisha nimeltä Terokiku päättää kutsua pojan luokseen saadakseen vakuutettua tälle ammattinsa positiivisemmista puolista ja hyväksymään samalla myös äitinsä. Siinä sivussa nähdään vähän myös modenin ajan kynnyksellä elävää japanilaista maaseutuidylliä ja ripaus vanhaa tuttua nansensu-komediaa.

Tämän elokuvan tekoaikaan Mikio Narusea kritisoitiin jo studion johtavienkin tahojen puolesta liiasta ozumaisuudesta siinä määrin, että Naruse päätti vaihtaa edellisen elokuvansa porvarillisen miljöön työväenluokkaisempaan Yasujiro Ozun jatkaessa keskiluokkaisilla draamoilla. Japanissa ilmeisesti keskiluokkaiset ja työväenluokkaiset draamat ovat ihan omia genrejään, joten tällaisella jaolla haettiin ohjaajien välille selvempää eroa. Myöhemmin samainen kiista johtajien kanssa johti Narusen vaihtamaan työnantajaa Shochikulta PCL:lle ja myöhemmin Toholle.

Tällä kertaa Naruse on ottanut valtavasti oppia edellisen elokuvansa No Blood Relationin virheistä ja tekniikkaa on samalla yksinkertaistettu ja samalla kehitetty entisestään eteenpäin. Apart From Youssa Naruse pyrki tarkoituksella leikkauksen "näkymättömyyteen" eli suunnittelemaan jokaisen niin johdonmukaiseksi ja vaivattomaksii ettei niitä katsoessa erikseen huomaa tai ajattele. Käytännössä tämä tarkoittaa aiempien teosten mielekkyyttä niiden lennokkuuden kustannuksella. Vielä myöhemmän Narusen tasolla ei sentään vielä liikuta, mutta edistys on jo tässä vaiheessa ollut huomattava.

Yksinkertainen tarina on varsin tavanomaista tekoaikansa ja studionsa kesiluokkaisille naisille suunnattua melodraamaa, mutta Naruse kosketus saa sen tuntumaan huomattavasti erityisemmältä kuin mitä se oikeasti on. Tässä dialogikin on jo tarkoituksella suunniteltu  mahdollisimman niukaksi mitään merkittävää mukavan epäsentimentaalisesta tarinasta menettämättä. Apart From Youssa nähdään jopa ripaus oman aikansa ehkä tahatontakin tuotesijoittelua "Meijin karkkitehtaan" suklaapatukan muodossa. En tiedä miksi, mutta kyseinen yksityiskohta pisti kovasti hymyilyttämään. 

Muistan pitäneeni aikoinaan kovasti juuri tästä teoksesta ja pisteyttäneeni tälle monella sivustolla täydet viisi tähteäkin, mutta nyt toisella katselukerralla en oikeastaan enää ymmärrä miksi. Apart From You on ehkä tähän asti kronologisessa mielessä parasta Mikio Narusea, mutta äärimmäisen sujuvasta ja mutkattomasta kerronasta ja erinomaisista näyttelijöistä huolimatta tässä on vielä paljon parannettavaa tulevaisuuden varalle. Ehkä kokemattomuus teki nuorelle Brutukselle tepposet tai sitten sotkeuduin turhaan omaan hypeeni, mene ja tiedä.

Mestariteokseen on kuitenkin vielä paljon matkaa.



Arvio: 4/5



KIMI TO WAKARETE, 1933 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Mikio Naruse
Näyttelijät: Akio Isono, Mitsuko Yoshikawa, Reikichi Kawamura, Ryuko Fuji, Sumiko Mizukubo

No Blood Relation (1932)

Flunky, Work Hard! saattaa olla Mikio Narusen tuotannosta vanhin yksittäinen säilynyt teos, mutta No Blood Relation on miehen pitkistä elokuvista järjestyksessä toinen ja meidän päiviimme asti selvinneistä vanhin. Ennen tätä ohjaaja oli ehtinyt tehdä jo toistakymmentä lyhyttä nansensu-komediaa, mutta tämän kohdalla alkoi siirtymä kohti miehen tunnetumpien teosten vakavampaa ja melankolisempaa draamaa. Kuin sattumalta tämän on vielä käsikirjoittanutkin Kogo Noda, Yasujiro Ozun elokuvien vakiokynäilijä. 

No Blood Relation alkaa taskuvavarkaan juostessa pakoon uhriaan. Kyseessä on elokuvan pakollinen koominen nansensu-sidekick länsimaisesti pukeutuvalle gangsterille, yhdelle varsinaisen tarinan keskeisistä hahmoista.

Varsinainen juonellinen anti alkaa, kun japanilaissyntynien kuuluisa Hollywood-näyttelijätär rantautuu nousevan auringon maahan tapaamaan aiemmin hylkäämäänsä, tapahtuma-aikaan konkurssin partaalla olevan isänsä ja vähävaraisen äitipuolensa asuvan pienen tyttärensä. Rikas nainen päätyy kidnappaamaan lapsen, mutta lopussa ymmärtää menettäneensä tämän sydämen lopullisesti. Rivien välistä Naruse vihjaa samalla ettei raha tuo onnea.

No Blood Relation onkin juonellisesti toisin sanoen melko perinteinen melodraama, mutta tapa jolla Naruse on tarinansa kertonut, on edelleen varsin poikkeuksellinen. Tämän tekoaikaanhan ajateltiin vielä yleisesti neuvostoliittolaisten oppien mukaan leikkauksen tekevän elokuvan ja Ozusta sekä Kenji Mizoguchista poiketen Naruse on paitsi pitäytynyt tässä periaatteessa, myös hionut tekniikkaansa niin äärimmäisyyksiin kuin mahdollista.

Heti alussa esimerkiksi nähdään ja kuullaan rikas näyttelijätär puhumassa tyttärestään, mistä leikataan suoraan tyttären nukkeen, mistä kamera kääntyy itse tyttäreen. Tällä manööverillään Naruse on halunnut kertoa biologisen äidin suhtautuvan lapseensa kuin leluun. Vastaavasti lapsen hienostoleikeissä on nähty viittauksia hienostoväen kritiikin suuntaan. Tämähän on siis tehty lama-aikaan.

Keskivaiheilla nähdään vielä klassinen leikkaus, jossa lapsi pudottaa ensin nukkensa tielle ja uhkaa jäädä auton alle, mutta tulee viime hetkellä äitipuolensa pelastamaksi. Lopussa samat kuvat ja leikkaukset toistuvat ja lapsi pudottaa nukkensa, mutta äitipuoli ei tällä kertaa olekaan pelastamassa.

Narusen melodraama on täynnä vastaavia kikkoja ja nokkelia leikkauksia, ehkä täydempänä kuin suurin osa mykistä elokuvista joita itse olen koskaan nähnyt. Oikeastaan tämä menee jo kikkailussaan vähän liiankin pitkälle, sillä koko elokuvassa ei tainnut olla ainuttakaan kamera-ajotonta tai zoomaatonta otosta vaan tätä on selvästi lähdetty alusta asti tekemään klassisella "enemmän on enemmän" -periaatteella. Normaalisti en ehkä pahastuisi, mutta tällaiseen varsin perinteiseen ja yksinkertaiseen melodraamaan suuri osa tämän kameratempuista tuntui lähinnä tarpeettomalta ja "yliohjatulta", etenkin säästäväisyydestään tunnetun Narusen elokuvaksi.

Kaksijakoisista fiiliksista puhuminen on tässä tapauksissa silkkaa vähättelyä, sillä No Blood Relation lähes halkaisi pääni kaikesta positiivisesta ja negatiivisesta jota tästä löysin. Tekniikka jälleen on parhaimmillaan erinomaisesti hanskassa, leikkaus edustaa aikan huippuosaamista ja näyttelijätkin ovat oikein luontevia, mutta tarina on niin perusmelodraamaa kuin olla voi jo monessa kohtaa homma lähtee etenkin kuvauspuolella toisinaan jo ikävällä tavalla täysin lapasesta. Kai tämäkin hyvä on, mutta varauksin suosittelen silti.



Arvio: 3.5/5



NASANUNAKA, 1932 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Näyttelijät: Kôgo Noda, Shunyo Yanagawa
Näyttelijät: Fumiko Katsuragi, Shin'yô Nara, Toshiko Kojima, Yoshiko Okada, Yukiko Tsukuba

Flunky, Work Hard! (1931)

Nyt kun Kenji Mizoguchin tuotanto on tyylillä taputaltu, lienee vihdoin aika siirtyä japanilaismestareista tuntemattomimman ja obskuureimman pariin. Mikio Naruse on melkoinen mysteerimies, jonka elokuvia ei länsimaihin virallisia teitä ole muutamia kaikkein nimekkäimpiä klassikoita lukuun ottamatta liiemmin koskaan päätynyt eikä ohjaajasta kovin paljoa kirjallisuuttakaan tunnu löytyvän ehkä jotain Catherine Russellin erinomaista opusta lukuun ottamatta. Tähän on esitetty toisinaan syyksi ettei Narusella koskaan ollut samanlaista selvästi tunnistettavaa tyyliä kuin Ozulla ja Mizoguchilla aikoinaan, toisaalta ohjaaja oli myös legendaarisen sisäänpäinkääntynyt ja ujo, joten miehen sielunelämästä ei käytännössä ole varmaa tietoa edes tämän perheellä tai lähimmillä työtovereilla, ainoastaan ulkopuolisia tulkintoja ja analyysejä.

Varmuudella vaatimattomissa olosuhteissa lapsuutensa elänyt Mikio Naruse kuitenkin aloitti uransa eräänlaisena hanttityöläisenä elokuva-alalla 20-luvun alussa ja päätyi lopulta ohjaamaan aikanaan muodikkaita Chaplinin tuotannosta ammentavia keskiluokkaiselle yleisölle suunnattuja tragikoomisia nansensu-komedioita, joista vain tämä yksilö on säilynyt sellaisenaan meidän päiviimme.

Flunky, Work Hard on 30-luvun alun kiihtyvää vauhtia modenisoituvaan Tokioon sijoittuva tarina vakuutusmyyjän perheestä. Perheen isä yrittää lyhärin ajan kaupata henkivakuutuksia suurperhettä kaitsevalle rikkaalle rouvalle. Miehen oma poika kuitenkin riitautuu rouvan lasten kanssa, mistä isä suuttuu ja vaatii poikaansa pyytämään anteeksi. Ohjaajalle varsin tyypilliseen tapaan lopetus on kaikkea muuta kuin itsestään selvän onnellinen.

Ensimmäisistä kohtauksista lähtien tästä näkee selviä yhtäläisyyksiä Yasujiro Ozun vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Synnyin, mutta... -klassikkoon. Miljöön, ajan ja paikan lisäksi tässäkin on kyse isän ja pojan suhteesta sekä varallisuuden erottamista, elämäkohtaloihinsa täysin voimattomista ihmisistä lubitschmaisen ironisella huumorilla höystettynä. Narusea kritisoitiinkin aikoinaan liian ozumaiseksi, mutta tässä tapauksessa vaikutteet lienevät menneen toisin päin.

Kaikkein huomattavin kohtaus koko elokuvassa tulee lopussa, jossa muuten varsin tavanomainen komedia muuttuu yhtäkkiä tragediaksi ja Naruse soveltaa dramatisoinneissaan jonkun Dziga Vertovin aiempien elokuvien lennokkaita kokeellisia trikkejä ja leikkauksia. Mitä olen lukenut, tämän pitäisikin olla vanhemmiten säästäväisyydestään tarkan ohjaajan uran kokeellisimpia töitä.

Joku muu varmaan on tästäkin toista mieltä, mutta itse pidin Flunky, Work Hardista aivan erityisen paljon; Naruse oli selvästi joka suhteessa erinomaisessa iskussa jo aivan uransa alkupäässä. Harvassa täyspitkässä elokuvassakaan kuitenkaan nähdään yhtä vähäeleisen nokkelaa ja älykästä huumoria kuin tässä, mikä jo yksinään on suuri ansio ainakin omissa silmissäni.



Arvio: 4/5



KOSHIBEN GANBARE, 1931 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Mikio Naruse
Näyttelijät: Seiichi Kato, Shizue Akiyama, Tokio Seki, Tomoko Naniwa

Punaisten lyhtyjen katu (1956)

Ja niin siinä kuulkaas kävi että Kenji Mizoguchi -maraton pääsi loppuunsa, kattaen yhteensä 29 miehen kokopitkää ohjausta mykän elokuvan ajoista sotavuosiin, länsimaisen miehityshallinnon ajoista kansainväliseen suosioon ja lopulta tähän, mestarin uran yhteen kiitetyimmistä ja taloudellisesti kaikkein menestyneimmästä yksittäisestä elokuvasta. Punaisten lyhtyjen katu onkin jälleen nimeään myöten täyttä Mizoguchia: yhteiskuntakriittinen kertomus viiden hyvin erilaisen naisen elämästä ja työstä tokiolaisessa ilotalossa vain muutamia kuukausia ennen prostituution kriminalisointia Japanissa.

Elokuvan idea saattaa paperilla kuulostaa kauhean yksinkertaiselta, mutta Mizoguchin työn jälki onnistuu yllättämään monipuolisuudessaan ja rikkaudessaan jälleen kerran. Viidestä naisesta yksi on energinen, hyvien vanhempien kasvattama nuori nainen joka karkasi ja päätti ryhtyä prostituoiduksi äitinsä kuoltua. Yksi naisista kerää seksillä rahaa korruptoituneelle isälleen ja uskoo miesten huijaamisen olevan oikeutettua. Yhdellä naisista on lapsi ja nahjusmainen mies, joita tämä joutuu elättämään myymällä itseään.

Toisin sanoen klassista ohjaajansa työtä, erittäin monipuolinen ja moniulotteinen kertomus rahasta, seksistä ja vallasta. Lopussa nähdään vielä ohjaajalle tyypillinen perheen ja äiti-poika-suhteen hajoaminen, heikkoja miehiä, alistettuja ja esineellistettyjä naisia ym. Kaikkein uskomattominta Punaisten lyhtyjen kadussa onkin, että sillä on mittaa vain vajaa puolitoista tuntia, mutta se onnistuu kertomaan koko valtavan, useita henkilöhahmoja kattavan tarinansa helposti siinä ajassa ilman hetkenkään nikottelua.

Punaisten lyhtyjen katu on totisesti yksi ohjaajansa parhaista ja hiotuimmista töistä, jälleen yksi kristallinen "lähes" mestariteos aiempien joukkoon.

Muista suosikeistani poiketen tässä on kuitenkin yksi juttu, joka todella häiritsi ja häiritsee yhä edelleen katsomiskokemusta puolen tähden menetyksen edestä, nimittäin tämän japanilais-avantgardistinen soundtrack, joka ehkä itämaiseen korvaan vielä menee, mutta joka länsimaisittain kuulostaa pelkältä epämääräiselvä vinkunalta ja paukkeelta.

Yksi parhaista silti. Kuten jo sanottua, Punaisten lyhtyjen katu olikin aikoinaan valtava menestys ja vähän yllättäen herätti myös keskustelua prostituution kieltämisen oikeutuksesta. Mizoguchi nimittäin maalasi henkilöhahmoistaan vähän liiänkin realistisia ja humaaneja jopa siinä määrin, että muutoinkin äärimmäisen huonossa asemassa viruvien ilotyttöjen kohtalo herätti tämän nähneissä aitoa huolta ja murhetta. Prostituution väistämättömään kieltämiseen sillä ei kuitenkaan ollut mitään merkittävää vaikutusta.

Kenji Mizoguchi, yksi kaikkien aikojen suurimmista japanilaisista elokuvaohjaajista kuoli 58-vuotiaana leukemiaan Kiotossa 24.5.1956, vain muutamia kuukausia Punaisten lyhtyjen kadun ilmestymisen jälkeen.



Arvio: 4.5/5



AKASEN CHITAI, 1956 Japani
Tuotanto: Masaichi Nagata
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Masashige Narusawa, Yoshiko Shibaki
Näyttelijät: Aiko Mimasu, Ayako Wakao, Machiko Kyô

Toveruus (1931)

Koska menin äskettäin katsomaan ja arvostelemaan G.W. Pabstin sotaklassikko Länsirintamalla 1918, taitaa vain olla asiallista käsitellä samaan konkurssiin myös tämä muutamissa julkaisuissa samassa paketissa julkaistu elokuva. Vielä hetki sitten uskoinkin tämän olevan edellisen tavoin äärirealistinen sotaraina, mutta todellisuus onkin jotain aivan muuta.

Toveruus on 30-luvun eurooppalaista pasifismia ja kansainvälistä työväenaatetta henkivä, löyhästi tositarinaa perustuva tarina Ranskassa sattuvasta suuresta kaivosonnettomuudesta, jonka pelastustöihin ranskalaisten perinteisimmät vihamiehet rajan toiselta puolelta yhtyvät. Toisin kuin tosielämässä, tässä suurin osa kaivokseen vangituista työmiehistä pelastuu lopulta.

Vaikka tässä tällä kertaa ihan oikea juoni ja hahmot ovatkin, en itse niinkään ollut suuremmin kiinnostunut niistä kummastakaan. Toveruudessa elokuvan sanoma taitaakin jälleen olla edellisiä oleellisempaa, onpa sen julistamiselle omistettu lopusta kymmenkunta minuuttia ruutuaikaakin. Harmittavasti vain Saksan ja Ranskan Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen tilanne ei taida olla nykyajan ihmisille kovinkaan tuttu ja tarinan lähtöasetelma saattaa siksi tuntua vieraalta ja vähän omituiselta.

Olen jostain lukenut, että tätä tehdessään G.W. Pabst ja Fritz Arno Wagner kyllästyivät kömpelöön amerikkalaiseen äänitystekniikkaan ja sovelsivat kokeellisempaa menetelmää, jonka ansiosta mykän elokuvan ajalta tuttuja kameratekniikoita päästiin soveltamaan huomattavasti muita aikansa äänielokuvia vapaammin. Lopputulos onkin varsin komeaa katsottavaa edelleen - erityisesti Toveruuden käsittämättömän onnistuneen kaivoslavastuksen osalta, joka hakee realistisuudessaan vertaistaan yhä tänäkin päivänä.

Ilmestyessään Toveruus valittiin sai loistavia arvioita kaikkialla missä se ilmestyi ja se valittiinkin monessa lähteessä ilmestymisvuotensa parhaisiin elokuviin kuuluvaksi. Nykysilmään tämän hiljaisuudesta ja erilaisista sattumanvaraisista taustaäänistä koostuva liiankin realistinen äänimaailma yhdistettynä vähän kuivahkoon tarinaan lienee monelle ajan elokuviin tottumattomille nykykatsojille liikaa, mutta Länsirintaman tavoin Toveruuden kansalliset rajat ylittävää veljeyttä julistava sanoma taitaa olla vähintäänkin ajankohtainen edelleen.



Arvio: 4/5



KAMERADSCHAFT, 1931 Saksa, Ranska
Tuotanto: Seymour Nebenzal
Ohjaus: G.W. Pabst
Käsikirjoitus: Anna Gmeyner, Gerbert Rappaport, Karl Otten, Ladislaus Vajda, Léon Werth, Peter Martin Lampel
Näyttelijät: Alexander Granach, Andrée Ducret, Daniel Mendaille, Elisabeth Wendt, Ernst Busch, Fritz Kampers, Georges Charlia, Gustav Püttjer, Oskar Höcker

Länsirintamalla 1918 (1930)

Viimeistään King Vidorin vuoden 1925 Suuren paraatin jättimenestyksen ja äänielokuvan tulon jälkeen ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa alkoi valtava kiinnostus Ensimmäisestä maailmansodasta kertovia elokuvia kohtaan vähän samaan tapaan kuin Toista maailmansotaa nykyään. G.W. Pabstin näkemystä saattaa ensialkuun pitää silkkana Lewis Milestonen samana vuonna ilmestyneen Länsirintamalta ei mitään uutta -klassikon maineella rahastavana kopiona, mutta todellisuudessa Länsirintamalla 1918 ilmestyi ensin. Aihe vain sattui olemaan tekoaikaan suosittu Atlantin kummallakin puolen.

Tätä katsoessa on asiallista huomata, että Pabst on vanhana uusasiallisuuden ja rajun realismin lipunkantajana pyrkinyt tekemään myös omasta sotavisiostaan niin likaisen ja todentuntuisen kuin suinkin, mikä Yasujiro Ozun elokuvien tapaan tarkoittaa kaikista juonirakenteista luopumista ja tapahtumien fragmenttimaisuutta, merkityksettömyyttä ja kaoottisuutta. Tässä tapauksessa Pabst meni vielä Ozua askelen pitemmälle ja  kuvauksessakin on tarkoituksella karsittu kaikenlainen huolittelu ja esteettisyys silkan inhorealismin tieltä.

Länsirintaman "tarina" kertoo nimensä mukaisesti länsirintamalla palvelevista saksalaisista jalkaväen sotilaista, jotka sodan helvetin ulkopuolella ilottelevat läheisessä vallatussa kylässä taistelujen välissä. Yksi sotilaista pääsee lomalle kotikyläänsä vain huomatakseen perheensä kärsivän nälästä ja puutteesta. Samaan aikaan ranskalaiset ovat käynnistäneet suuren panssarioffensiivin ja käytännössä kaikki elokuvan hahmot joko kuolevat, vammautuvat tai menettävät järkensä eikä menneiden aikojen maineesta ja kunniasta ole loppujen lopuksi jäljellä kuin mätänevät ruumiskasat ja osittain tai kokonaan raajansa menettäneiden invalidien armeijat.

Aikoinaan Pabstin näkemys sodasta oli tiettävästi niin vaikuttavaa, että teattereista jouduttiin kantamaan pyörtyneitä ihmisiä pihalle kymmenittäin pelkästään ensi-illassa eikä meno omasta mielestäni ainakaan äärimmäisen todentuntuisten sotakohtausten osalta ole menettänyt tehoaan pätkääkään. Paremmin tässä tehtyjä ratkaisuja etukäteen tietämättä juoni tuntui etenkin alussa harmittavan epämääräiseltä ja hahmot lähinnä unohdettavilta puhuvilta päiltä, mutta ehkä toisella katselukerralla tähän voisi alusta asti asennoitua oikeallla tavalla ja saada enemmän irti myös niistä.

Mitä tulee Ensimmäistä maailmansotaa kuvaavin elokuviin, Länsirintamalla 1918 kuuluu ehdottomasti niihin parempiin tuotoksiin vaikka tämän juonellisesta annista ehkä vähän nurista voikin. Sotakohtaukset ovat tyylillä tehtyjä ja pasifistinen sanomakin edelleen sen verran vaikuttavasti esitetty, että tätä voi jopa aiheesta kiinnostuneille ihan suositellakin.



Arvio: 4/5



WESTFRONT 1918, 1930 Saksa
Tuotanto: Seymour Nebenzal
Ohjaus: G.W. Pabst
Käsikirjoitus: Ernst Johannsen, Ladislaus Vajda, Peter Martin Lampel
Näyttelijät: Claus Clausen, Else Heller, Fritz Kampers, Gustav Diessl, Gustav Püttjer, Hanna Hoessrich, Hans Joachim Moebis, Jackie Monnier

L'inhumaine (1924)

Marcel L’Herbierin L’inhumane on rehellisen erilaisella syntytarinalla siunattu audiovisuaalinen kummajainen. Tiettävästi kyseessä on pohjoisamerikkalaisten rahakkaampien tahojen tilauksesta tuotettu caligarimainen kokoomateos tekoajan ranskalaisesta modernistisesta kuva-, musiikki- ja elokuvataiteesta. Tätä onkin ollut tekemässä koko joukko ajan johtavia taiteilijoita laidasta laitaan: kubismia ja art decoa sekoittavan puvustuksen suunnitteli Paul Poiret,  huonekalut Pierre Chareau sekä avantgardistisen lavastuksen maalari Fernand Legerin, arkkitehti Robert Mallet-Stevensin sekä tulevaisuuden nimiohjaajien Claude Autant-Laran ja Alberto Cavalcantin muodostama työryhmä.

Audiovisuaalisen taidegallerian tarina kertoo kaikkien maailman miesten palvomasta diivamaisesta laulajattarprimadonnasta, jonka kylmä ja ylimielinen suhtautuminen ajaa nuoren miehen itsemurhaan. Yleisön vihamielisen reaktion vuoksi nainen päättää mennä nuorukaisen hautaholviin pyytämään tältä anteeksi vain todetakseen koko itsemurhan olleen huijausta. Lopulta laulajatar itse joutuu mustasukkaisen rakastajansa uhriksi ja emäntää aiemmin höynäyttänyt nuori mies päättää tarttua tilaisuuteen omalla tavallaan…

L'inhumainen taustan ja tarkoituksen tuntien tätä ei paljoa kannata katsoa pelkän juonen vuoksi, se on käytännössä pelkkää perinteistä melodraamaa ilman sen kummempia koukkuja. Elokuvan itsensä kiinnostavin aspekti on luonnollisesti sen visuaalinen puoli, jota on jo vaikeaa sanoin kuvatakaan. Kuvitelkaa Tohtori Caligarin kabinetti Pablo Picasson hurjimmista painajaisista karanneena kubistisena ja erilaisten geometristen muotojen täyttämänä mielipuolisena sillisalaattina. Lähes jokainen kuva koko elokuvasta on juuri tätä - ja enemmän. Silkan villin mielikuvituksellisen lavastuksen ja puvustuksen lisäksi tässä myös roiskitaan suunnilleen kaikkia mahdollisia tekoajan kuvaus- ja leikkaustekniikoita montaaseista ja päällekkäisistä kuvista lähtien.

Huikein trippi on viimeinen parikymmentäminuuttinen hullun tiedemiehen vinksahtaneen nurinpäin vääntyneeseen laboratorioon sijoittuva jakso, joka on kaikkea edellistä, mutta vielä vähän huimemmin ja paremmin. En ole aivan varma, mutta tämä saattaa olla kaikessa taiteellisuudessaankin yksi elokuvahistorian ensimmäisistä lajissaan, kolme vuotta ennen Metropolista ja vuoden ennen vähemmän tunnettua Kummitustalon salaisuutta, joka aikoinaan popularisoi koko kliseen.

Yksikään todellinen taide-elämys ei luonnollisesti olisi oikeasti täydellinen ilman Darius Milhaudin vartavasten tarkoitusta varten säveltämää kokeellista musiikkiraitaa, josta en valitettavasti osaa sanoa juurikaan mitään, sillä omassa versiossani se oli korvattu nykyaikaisella kokeellisella trippimusalla. Mutta pääasia kai, että omaan julkaisuuni lisätty musiikki ainakin sopi kerrankin muun elokuvan tyyliin ja tunnelmaan. Yleensä olen tällaisten kokeellisten kikkabiisien elokuvakäyttöä vastaan, mutta L’inhumaineen ei periaatteessa voisi muuta ajatellakaan.

En rupea tätä elokuvaa suosittelemaan yhtäkkiä ja kenelle tahansa, sillä tätä ei selvästikään ole tarkoitettu samanlaiseksi massaviihteeksi kuin keskiverto bulkkielokuvat yleensä. L’inhumainessa on ensisijaisesti kyse oman aikansa visuaalisen taiteen näyteikkunasta ja tämä on selvästi suunnattukin aiheesta erityisesti kiinnostuneille harrastajille ja näytille maailman taidemuseoihin. Jos siis ajatus parituntisesta sukelluksesta 20-luvun alun ranskalaisen modernismin maailmaan vain saa yhtään kostumaan, tätä parempaa elokuvallista esitelmää aiheesta tuskin rahalla on mahdollista saada.



Arvio: 4.5/5



L'INHUMAINE, 1924 Ranska
Ohjaus: Marcel L'Herbier
Käsikirjoitus: Georgette Leblanc, Marcel L'Herbier, Pierre Dumarchais
Näyttelijät: Fred Kellerman, Georgette Leblanc, Jaque Catelain, Léonid Walter de Malte, Marcelle Pradot, Philippe Hériat, Prince Tokio