Olen tainnut jo kahdessa edellisessä Kenji Mizoguchin elokuvan arvostelussa kertoilla sodanjälkeisen ajan olosuhteista, siitä miten maata hallitsi vuosikausia tiukka länsimainen sensuuri ja miten maan elokuvateollisuus käytännössä valjastettiin länsimaisen kulttuurin levittämiseen idässä. Tätä edeltänyttä Naisten voittoa pelkästään inhosin sen rasittavan poliittisen ja saarnaavan luonteen vuoksi, mutta kyseessä on harmittavasti heikompi teos muutenkin kuin sanomaltaan.
Noh, länsimainen sensori vaikutti nipponissa vahvana vielä tämänkin julkaisun aikaan, joten sisällöllisesti jatketaan valitettavasti jälleen melko tarkkaan siitä mihin edellisessä jäätiin. Toisin sanoen kyseessä on jälleen yksi omista pienistä henkilökohtaisista vähäisemmistä suosikeista ohjaajan tuotannossa...
Tällä kertaa tarina kertoo perinteistä japanilaista teatteria vastaan kapinoivasta radikaalista ryhmittymästä, jonka pyrkimyksenä on esittää nousevan auringon maassa enemmän länsimaisia teoksia ja julistaa jälleen kerran naisten vapautuksen ilosanomaa. Teatteriseurueen tulkitseman Henrik Ibsenin Nukkekodin pääosaan löydetään sattumalta Kinuyo Tanakan esittämä Sumako-niminen vahva ja itsenäinen nainen, johon teatteriryhmittymän johtaja iskee silmänsä ja rakastuu välittömästi. Lopussa kuitenkin odottaa tragedia.
Taisin jo aiemmin Miyamoto Musashin arvostelussani mainita, miten Kenji Mizoguchin suhteellisen kaukaa kuvattuja pitkiä otoksia on monessa lähteessä ollut tapana pitää pelkästään vanhanaikaisena ja miten kyseinen elokuva taitaa olla ohjaajan tuotannosta niitä harvoja, joihin moinen sanallinen kuvaus oikeasti mielestäni sopii. Noh, taisin juuri löytää toisen samanlaisen, sillä Näyttelijätär Sumakon rakkaus tuntui jo itsestänikin lähinnä kankean antiikkiselta ja muutenkin ohjaajan klassisempiin teoksiin verrattuna enimmäkseen pelkästään tylsän tönköltä. Mizoguchilla ei ilmeisesti taaskaan ollut resursseja ottaa aiheestaan kaikkea irti ja kokonaisuus kävi nopeasti pelkästään pitkästyttäväksi.
Kuten Naisten voitossakin, tälläkin kertaa pääpaino on politiikassa ja sanoman julistamisessa, mutta edellisestä poiketen tässä ei mennä samanlaiseen rasittavaan suoraan aggressiiviseen tungetteluun kuin siinä. Tällä kertaa aatteen paloa on jopa viitsitty vähän verhota kunnollisen tarinan ja rivienvälien suojiin, mutta tietty tökeröys tästä silti pakosti paistaa ainakin omaan silmääni läpi. Asiaa kannattaa ajatella siten, että tämän ajan elokuvat on suunnattu ensisijaisesti 40-luvun itämaalaiselle yleisölle jolle meikäläinen kulttuuri on vielä vierasta, joten tällaisen katsominen 2000-luvun länsimaalaisen näkökulmasta on lähinnä turhauttavaa ja ikävystyttävää.
Ehkä suurin ongelma itselläni tässä ja Naisten voitossakin on, etteivät nämä ole Mizoguchin parhaiden töiden tapaan huolella ja rakkaudella tehtyjä historiallisia periodidraamoja, joissa olisi panostettu kaikenlaiseen yksityiskohtaisuuteen ja äärimmäiseen realismiin vaan kyseessä on pelkästään lähes nykyaikaan sijoitettuja nopeasti ja halvalla pula-aikaan tehtyjä elokuvia, joista vain yksinkertaisesti puuttuu ohjaajan elokuvien paras terä kokonaan ja täydellisesti.
Arvio: 2.5/5
JOYU SUMAKO NO KOI, 1947
Tuotanto:-
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Hideo Nagata, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Kinuyo Tanaka, Sô Yamamura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.