Sonic the Hedgehog: The Movie (1996)

Vanha kunnon Sonic-siili on ilmiö, joka tuskin paljoa esittelyjä kaipaa. Varmuuden vuoksi kuitenkin: Sonic on Segan maskotti, sininen ääntä nopeammin juokseva siili. Sonicin sidekick ja paras ystävä on kettu nimeltä Miles Prower, lempinimeltään Tails ja Sonicin kilpailija on punainen nokkasiili Knuckles, joka haastaa Sonicin nopeudessa. Sonicin päävastustaja on tohtori Robotnik, joka robotteineen yleensä valtaa Sonicin ja muiden eläinten maailman ja muuttaa sen harmaaksi viimeisen päälle koneistetuksi dystopiaksi. Sonic oli minun nuoruudessani 90-luvulla maailman kovin juttu ja hahmon avulla myytiin parhaimmillaan kaikkea mahdollista peleistä vaatteisiin ja leluista elintarvikkeisiin. Tämä kyseinen elokuva on alun perin ilmestynyt länsimaissa suoraan videolla samoihin aikoihin Dreamcastin julkaisun kanssa ja se koostuu oikeastaan kahdesta lyhyemmästä yhteen leikatusta lyhyestä tarinasta. Yllättäen elokuva on saatavissa myös suomeksi dubattuna, mutta itse katsoin sen englanniksi.

Sonic-elokuvan tarina ei oikeastaan sijoitu pelin tai virallisten sarjakuvien maailmaan vaan täysin erilaiseen Freedomlandiin, jota asuttavat eläinten lisäksi myös ihmiset. Elokuvan alussa Sonic ja Tails saavat käskyn saapua presidentin palatsiin, jossa heitä odottaa Robotnik kätyreineen. Tohtori Robotnik pyytää Sonicia menemään rakentamaansa Robotniktopiaan, jonka Metal Robotnik on ottanut valtaansa ja jossa oleva ylikuumentuva reaktori uhkaa räjähtää tuhoten koko maailman. Luonnollisesti kyseessä on pahan tohtori Robotnikin kavala juoni Sonicin ja kumppaneiden pään menoksi. Lopussa sitten nähdään vielä peleistä tutut Knuckles ja Hyper Metal Sonic, eli Robotnikin rakentama Sonic-robottiklooni.

Elokuvan ensimmäinen varsinainen kompastuskivi jo heti kättelyssä on, ettei se oikeastaan anna muille kuin pelien faneille yhtään mitään koettavaa. Ei kun ihan oikeasti, tässä elokuvassa ei oikeastaan ole mitään varsinaista sisältöä pientä fanserviceä lukuun ottamatta. Sittenkin kokonaisuus tuntuu aivan liian lapselliselta useimmille Sonicin ja Segan parissa kasvaneille, kuten itselleni. Jopa niinkin yksinkertaisen ja juonettomien pelien kun Sonic-sarjan pohjalta tehdyksi tämä elokuva tuntuu harvinaisen tyhjältä ja lattealta, hahmot eivät kasva eivätkä kehity eikä draamaa tai jännitystä ole tippakaan. Niiden sijasta nähdään tukku äärimmäisen ärsyttäviä sivuhahmoja, lähes huvittavan aukkoista tarinankerrontaa ja typerääkin typerämpää sekä kliseistä animehölmöilyä ja väsähtänyttä slapstick-komediaa, joka ehkä naurattaa kaikkein pienimpiä lapsia ja vain niitä. Kuka tahansa tämän elokuvan onkaan tehnyt, ei ilmeisesti tiennyt, että kalliimpaan rautaan erikoistuneen Segan varsinainen kohderyhmä aikoinaan oli teini-ikäiset ja työssäkäyvät nuoret aikuiset eivätkä alle nelivuotiaat piltit, joille tämä on selvästi suunnattu.

Hyvänä puolena sanottakoon, että tässä elokuvassa ainakin hahmot näyttävät siltä miltä pitääkin, samoin kaikki keskeisimmät hahmot ensimmäisistä peleistä on saatu mukaan ilman myöhempiä turhia lisäyksiä tai muutoksia. Lisäksi kamala ääninäyttely ainakin toisinaan tuntuu osuvan nappiinsa, etenkin Tailsin kohdalla, jonka äänestä oikeastaan pidin paljonkin. Lisäksi mainittava on vielä elokuvan armollinen alle tunnin pituus, joka sekin taitaa sisältöön nähden olla hiukka liikaa.

Sonic the Hedgehog: The Movie ei ole sinisen siilin hienoimpia hetkiä, ei sitten millään. Kaikista hahmon pohjalta tehdyistä filmatisoinneista tämä taitaa olla kaikkein kehnoin, jopa kehnompi kuin se 1993 julkaistu täysjärjetön televisiosarja. Kaikista miljoonista Sonic-elokuvista ja -televisiosarjoista suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille ennemmin kovimpina Sega-vuosina julkaistua Sonic SatAm -sarjaa, joka mielestäni pesee helposti paitsi useimmat Sonic-tuotokset, myös ne legendaarisen kököt Nintendon vastaavat Zelda- ja Mario-sarjat. Kaksi tähteä tälle kuitenkin koska Sega, Sonic ja nostalgia.

Arvio: 2/5

SONIKKU ZA HEJJIHOGGU, 1996 Japani
Tuotanto: Kazunori Ikegami
Ohjaus: Haruki Nakayama
Käsikirjoitus: Masashi Kubota
Näyttelijät : Bill Wise, Charles Campbell, Edwin Neal, Lainie Frasier, Martin Burke, Samantha Inoue Harte, Sascha Biesi

5 Centimeters per second (2007)

Makoto Shinkai on nimi, joka itselleni on etäisesti ollut tuttu jo vuodesta 2003, eli suunnilleen miehen ensimmäisestä lyhytelokuvasta Voices of a distant starista lähtien. Elokuva oli aikoinaan pienoinen sensaatio, sillä koko puolituntinen näyttävä tieteisanime oli alusta loppuun vain yhden ihmisen tekemä. Itse en sitä kuitenkaan katsonut kuin vasta hiljattain, törmättyäni Makoto Shinkaihin toistamiseen tämän 5 centimeters per secondin kautta. Kolmessatoista vuodessa ohjaajasta on tullut yksi alan suurista nimistä, suunnilleen jokainen hänen työnsä on putsannut palkintopöydät toisensa jälkeen ja onpa miekkosta jo kehuttu itsensä Hayao Miyazakin työn jatkajaksi. Mikään ihan turha kaveri tuskin on siis asialla. 5 centimeters per second on yksi tekijänsä kiitetyimmistä ja tunnetuimmista töistä ehkäpä Garden of Wordsin ohella. Henkilökohtaisesti en tiedä näiden saatavuudesta Suomessa, mutta epäilen ettei tällaista tavaraa ihan helpolla mistään kotoisista lähimarketeista löydä.

5 centimeters per secondin tarina on jaettu kolmeen osaan, joista kukin kuvaa kahden nuoren suhdetta. Ensimmäinen osa kuvaa pojan ja tytön ystävyyttä alakoulussa, toinen nuorta romanssia lukiossa ja kolmas kuvaa nuorten aikuisuutta ja väistämätöntä eroamista toisistaan. Mitään suurta seikkailua tai jännittävää juonta ei elokuvassa nähdä, vaan pääpaino on henkilökohtaisessa tunteessa ja ihmissuhteissa. Myöskään vähän imelästä aiheestaan huolimatta elokuva ei sorru joutavaan siirappiin ja sentimentaalisuuteen niin kuin moni muu vastaava teos.

Tyyliltään leffa ei oikeastaan voisi juuri yhtään enempää erottua perinteisistä japanilaisista anime-elokuvista, etenkin Miyazakin ja Ghiblin teoksista. Shinkain elokuvissa ei yleensä ole ollenkaan perinteistä toimintaa, fanserviceä tai huumoria vaan pääpaino -kuten sanottua- on tunteessa ja tunnelmassa. Suuri osa elokuvasta kerrotaan sisäisenä monologina, hiljaisuutta ja ympäristön ääniä kuullaan lähes jokaisessa kohtauksessa kun taas varsinaista musiikkia vain toisinaan. Tyylillisesti lähtisin vertaamaan tätä elokuvaa johonkin 70-luvun neuvostoliittolaisiin teoksiin, erityisesti Yuri Norsteinin vastaavanlaisiin rauhallisiin animaatioihin, ehkä Andrei Tarkovskin mietiskeleviin teoksiin sekä Yasujiro Ozun yksinkertaisiin draamoihin, joista tämäkin teos lienee saanut vaikutteita.

Aivan erityisen ansiokasta Shinkain elokuvissa on tyypillisesti niiden visuaalinen, suorastaan silmiä hivelevä teräväpiirtoanimaatio sekä huolellinen väritys, jotka eivät tälläkään kertaa jätä kylmäksi. Ohjaaja on erityisen taitava visuaalinen kertoja, joka painottaa töissään huomattavasti yksityiskohdiltaan rikasta ja realistista ympäristöä ja luontokuvastoa. Animaation taso yleensäkin on erittäin korkea, hahmot ja ympäristö liikkuvat sulavasti kohtauksesta toiseen ja jokainen kuva tuntuu tulvivan loputtomasti pieniä yksityiskohtia. Erityisesti elokuvassa kiinnitti huomioni ohjaajan poikkeuksellinen tapa käyttää tarkkaa varjostusta. Verrattuna esim. juuri katsomaani Batman: The Killing Jokeen tai moniin muihin näkemiini nykyanimaatioihin ero on huomattava, positiivisella tavalla. Garden of Wordsissa varjojen käyttö on vieläkin tasokkaampaa.

Loppujen lopuksi ei elokuvasta oikeastaan voi kovinkaan helpolla mitään kaksista nipotettavaa. Ehkä tämä on suurelle osalle ihmisistä vähän turhankin taiteellinen ja simppeli, mene ja tiedä. Jos sattuu pitämään vähän hidastempoisemmasta kerronnasta, yksinkertaisesta juonesta ja vahvasta tunnelmasta, luulisi tämänkin elokuvan iskevän kuin tuhat volttia. Itse pidin kyllä kovasti tästä samoin kuin ohjaajan muistakin töistä. Ei tämä nyt uutta Miyazakia ole, mutta melkein ainakin.

秒速5センチメートル Byosoko Go Senchimetoru, 2007 Japani

Tuotanto: Makoto Shinkai

Ohjaus: Makoto Shinkai

Käsikirjoitus: Makoto Shinkai

Näyttelijät: Ayaka Onoue, Kenji Mizuhashi, Satomi Hanamura, Yoshimi Kondou

Batman: The Killing Joke (2016)

Yeah, baby! Vihdoinkin legendaarisesta Alan Mooren Killing Jokesta päätettiin tehdä filmatisointi, vieläpä animaatiosarjasta tutuilla ääninäyttelijöillä; tarkoitan siis tietysti täyskaheliaMark Hamillia Jokerina ja sopivasti murahtelevaa Kevin Conroyta Nahkhiirmiehenä. Tiettävästi kaksikko oli aiemmin jäänyt rooleistaan eläkkeelle, mutta vihjaisivat kiinnostuksensaKilling Jokea kohtaan, mikä lopulta johti tämän elokuvan syntyyn. Ihan pieniä odotuksia ei tätä filmatisointia kohtaan kansalla sitten ollutkaan, sillä kyseistä sarjakuvaa pidetään yleisesti yhtenä parhaista lepakkomiestarinoista ja sarjakuvista yleensä. Itse en ehkä ole niinkään kyseisen teoksen fani vaan pidän enemmän Alan Mooren Swamp Thingistä, josta niin ikään soisin tehtävän kunnollisen elokuvaversion, mutta siitä joskus toiste. Nyt perataan Killing Joke.

Batman: The Killing Joke -animaatio on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen puolituntinen on elokuvaa varten kehitelty lyhyt tarina, jonka pääosassa häärii Batgirl ja toinen kolmevarttinen on varsinainen sarjakuvaan perustuva tarina, jossa Jokeri kidnappaa komisario Gordonin ja yrittää järkyttää tämän järjiltään aikoen todistaa Batmanille, että kuka tahansa hyvä tyyppi voi huonona päivänä niksahtaa itsensä kaltaiseksi sekopääksi. Kyseessä on toisin sanoen jälleen eräs variaatio Jokerin ja Batmanin loputtomasta kaksintaistelusta.

Aloitetaan valittaminen vaikka toteamalla, että elokuvan ensimmäinen Batgirl-puolituntinen on täysin turha lisäys koko soppaan, eikä se vaikuta oikeastaan varsinaiseen tarinaan millään lailla, se tuo kokonaisuuteen vain muutaman turhan lisäminuutin ja yhden turhan seksikohtauksen. Jos Lepakkotytsy ei kiinnosta, niin alun 30 minuuttia sopii loikata ilman tunnonvaivoja. Jälkimmäinen tarina onkin sitten sitä itseään, klassinen hieno Killing joke erittäin uskollisesti toteutettuna. Pääparina hääräävä Mark Hamill ja Kevin Conroy sopivat rooleihinsa täydellisesti, eikä vähäisempien sivuhahmojen näyttelijöissäkään valittamisen aihetta ole, saati sitten muussa äänimaailmassa. Sen sijaan animaatio on koko elokuvan ajan erittäin halvannäköistä ja paikoin todella töksähtelevää. Luulisi, että tällaisen legendaariseen alkuperäisteokseen perustuvan ja kovilla nimillä kuorrutetun elokuvan tapauksessa olisi studiolta liiennyt enemmän rahaa visuaalisen puolen hiomiseen, mutta ei.

Batman: The Killing Joke jätti allekirjoittaneelle erittäin kaksijakoiset tunnelmat. Toisaalta itse sarjakuva on saatu käännettyä elokuvaksi vähintään neljän tähden arvoisesti ja kokonaisuudesta olisi helposti voinut saada erinomaisen kolmevarttisen keskipitkän elokuvan, mutta alkuun lisätty joutava Batgirl-episodi laskee koko teoksen tasoa huomattavasti. Olisi kyllä tekijöiltä ollut paljon viisaampi veto säästää vaikka alkupuolikkaan tuotantokustannukset ja panna ne vaikka jälkimmäisen puolikkaan animaatioon. Ehkä siinä tapauksessa olisi voinut olla kasassa melkein viiden tähden klassikko, jota tästä moni odotti.


Arvio: 3/5

BATMAN: THE KILLING JOKE, 2016 USA

Tuotanto: Bruce Timm, Alan Burnett, Sam Register 

Ohjaus: Sam Liu

Käsikirjoitus: Brian Azzarello Alan Mooren alkuperäisteoksen pohjalta.

Näyttelijät: Kevin Conroy, Mark Hamill, Ray Wise, Brian Gearge, John Dimaggio

Vampyyrit - eroottinen painajainen (1970)

Ah, vanha kunnon Hammer, yksi suurista brittistudioista; firma joka teki aikoinaan halvoista kauhuelokuvista ja goottivisioista taidetta sekä siinä sivussa Peter Cushingista ja Christopher Leestä isoja nimiä. Maailma olisi niin kovin paljon tylsempi paikka ilman lafkan parhaita teoksia. Vampyyrit – eroottinen painajainen lukeutuu Hammerin viimeisiin isompiin teoksiin, joka julkaistiin vain paria vuotta ennen Manaajaa ja muita tunnetumpia alan merkkiteoksia aikana, jolloin vanhan hyvän ajan meininki alkoi olla jo historiaa ja Hammer itse lähellä lopullista konkurssia. Vampyyrit – eroottinen painajainen ei oikeastaan koskaan ole kuulunut firman tunnetuimpiin tai menestyneimpiin teoksiin vaikka se nautti jo ilmestyessään melkoista kulttimainetta.

Vampyyrit – eroottinen painajainen perustuu erääseen Draculaakin vanhempaan kauhuromanttiseen teokseen, joka kertoo 1800-luvun alun Saksaa terrorisoivasta naisvampyyri Carmillasta. Elokuva alkaa johdannolla, jossa nimetön vampyyrinmetsästäjä seuraa ja tuhoaa haudasta nousseen vampyyrin, minkä jälkeen leikataankin varsinaiseen tarinaan, syrjäiselle seudulle aristokraattien asuinsijoille. Peter Cushing esittämän rikkaan aristokraatin hoiviin tuodaan nuori rikas nainen nimeltä Carmilla, joka nopeasti ystävystyy miehen tyttären. Paljastuu, että Carmilla perheineen ovat oikeasti vampyyrejä...

Elokuvan perimmäinen henki käy ilmi jo sen ensimmäisistä kuvista; tässä teoksessa on tyylillisesti pyritty palaamaan takaisin Hammerin kultaisiin vuosiin, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa komeaa goottihenkistä lavastusta lepakkolinnoineen ja hautausmaineen sekä joka rakosesta tulvivaa sumua. Vanhoihin klassikoihin verrattuna kaikessa on pyritty menemään vielä vähän pitemmälle: verta ja väkivaltaa on huomattavasti vanhoja Dracula-elokuvia enemmän ja tällä kertaa pelkän puuvarstan sijaan vampyyrejä tapetaan myös kaula katkomalla. Seksin ja erotiikan suhteen homma on mennyt jo lähes överiksi ja parhaimmillaan kohtaus toisensa jälkeen tursuaa tyttöjen välistä nuoleskelua, avointa rintavakoa ja paljasta pintaa, mikä tietysti on vain plussaa. Carmilla on siis biseksuaalinen vampyyri, joka imuttelee sekä miehiä että naisia. Mitään orgioita tai hardcore-pornoa ei oikeastaan nähdä, mutta ei tarvitsekaan.

Näyttelijöistä erityisesti Peter Cushing sekä vampyyrinmetsästäjää esittävä karismaattinen Douglas Wilmer, puhumattakaan kuumaa vampyyribeibeä näyttelevä uhkea Ingrid Pitt ovat elokuvan parasta antia, muut varsin unohdettavia samoin kuin suuri osa teoksen dialogista. Tiettävästi Christopher Leetäkin kosittiin erääseen rooliin, mutta mies kieltäytyi, koska oli täysin kyllästynyt vampyyreihin. Hienoin ja mieleen jäävin yksittäinen kuva elokuvasta on mielestäni viimeinen, lopetuskuva, jossa Carmillan muotokuva pikkuhiljaa degeneroituu kalpeaksi luurangoksi. Yksinkertainen mutta hieno efekti ja samalla erinomainen päätös hyvälle elokuvalle.

Kokonaisuutena Vampyyrit -eroottinen painajainen on mielestäni Hammerin parhaita teoksia ja parhaita vampyyrielokuvia yleensä. Ei mikään kaksinen taiteellinen elämys vaan lähinnä äärimmäisen viihdyttävää ja laskelmoitua laaturoskaa äärimmäisen viihdyttävän laaturoskan ystäville.

Arvio: 4/5

THE VAMPIRE LOVERS, 1970 Iso-Britannia

Tuotanto: Harry Fine, Michael Style

Ohjaus: Roy Ward Baker

Käsikirjoitus: Harry Fine, Michael Style, Sheridan Le Fanu, Tudor Gates

Näyttelijät: George Cole, Ingrid Pitt, Kate O'Mara, Peter Cushing

The Girl Who Leapt Through Time (2006)

Uudempi japanilainen anime ei oikeastaan ole jaksanut enää vuosikausiin kiinnostaa allekirjoittanutta juurikaan, sillä niistä mielestäni puuttuu usein vanhojen klassikoiden ainutlaatuinen tunnelma ja tyyli, josta pidän parhaimmillaan kovastikin. The Girl Who Leapt Through Time lojui pöytälaatikossani vuosikausia keräämässä pölyä, koska ilman parempaa tietoa oletin sen kuuluvan niihin huonompiin nykyelokuviin, jotka paitsi näyttävät ja kuulostavat huonolta, myös yleensä ovat pelkkää japanikuumeiselle teiniyleisölle suunnattua fanserviceä ja klisettä toisen päälle. Vielä mitä! Jos vähänkään viitsii tarkistaa tekijöiden taustaa, huomaa että elokuvan ohjaaja Mamoru Hosoda sekä visuaalinen suunnittelija Nizo Yamamoto ovat vanhoja Ghibli-konkareita ja hahmosuunnittelusta vastannut Yoshiyuki Sadamoto tunnetaan Neon Genesis Evangelionin takaa. Varsin nimekäs tekijäkaarti siis kyseessä. Elokuva itsessään aloitti aikoinaan teatterilevityksensä varsin vaatimattomasti ilman suurempaa hälyä, mutta kasvoi nopeasti pieneksi genreklassikoksi, joka voitti isoja palkintoja ja sai kriitikoiden hyväksynnän.

Elokuvan tarina kertoo teinityttö Makoto Konnosta (Riisa Hana), joka jäädessään junan alle huomaakin pystyvänsä siirtymään ajassa eteen- ja taaksepäin, mitä taitoa tyttö omiin tarkoituksiinsa alkaakin käyttää hyväkseen. Myöhemmin kuitenkin paljastuu että aikahyppyjä on mahdollista tehdä vain rajoitettu määrä ja Makoto päättää käyttää rajalliset kykynsä auttaakseen lähimpiä ystäviään. Hän saa kuitenkin tarinan aikana huomata, ettei menneisyyden muuttaminen ole niin yksinkertaista ja ennalta-arvattavaa kuin voisi kuvitella, vaan mennyt yleensä palaa kummittelemaan tavalla tai toisella.

The Girl Who Leapt Through Time tuo toteutukseltaan vahvasti mieleen aiemmin arvostelemani aikamatkailujännäri Timecrimesin, paitsi perusteemaltaan, myös naurettavan yksinkertaiselta toteutukseltaan. Timecrimesin tavoin The Girl Who Leapt Through Time on oikeastaan vain muutaman henkilön ja yhden, kahden edestakaisin leikkaavan vuorokauden ja tapahtumien ympärille rakennettu tarina, joka vain kasvaa ja syvenee edetessään. Yleistunnelmaltaan elokuva on yllättävänkin rauhallinen ja hyväntuulinen, moni kohtaus on lähes täysin hiljainen ja monesti kuullaan rentoa klassista musiikkiakin ilman turhaa dialogia. Nykyisin lähes kaikesta animesta tuttua mesoamista ja ilveilyä ei oikeastaan nähdä tässä elokuvassa ollenkaan, vaan maailma ja hahmot ovat oikeastaan erittäin uskottavia ja realistisia ulkonäöltään, käyttäytymiseltään ja puheeltaan. Jos tällä elokuvalla varsinaisesti innoittajia on, niin ehkä legendaarinen Päiväni murmelina, jossa Bill Murray elää saman päivän uudelleen ja uudelleen.

Elokuvan keskivertoanimea syvällisemmistä hahmoista ja erityisesti Makotosta pidin erityisen paljon, sekä tietysti heidän japanilaisista ääninäyttelijöistään, jotka kukin tekevät hienoa työtä rooleissaan. Omaan silmääni animaation jälki näytti teoksen alussa varsin halvahkolta ja olinkin sakottamassa siitä puolta tähteä, mutta loppua kohti höllyin ja annoin pienen kauneisvirheen anteeksi. Toisena pienenä ongelmana koin lopun yllättävän scifi-käänteen, jota tässä en paljasta, mutta sekin loppujen lopuksi kääntyi fantastisen kerronnan vuoksi voitoksi. Kovin suuria säröjä en henkilökohtaisesti sitten elokuvasta oikeastaan helpolla keksikään vaikka tahtoisin.

The Girl Who Leapt Through Time on kerrassaan loistava elokuva, mielestäni paljon parempi ja genren suhteen ulkopuolisellekin helpommin lähestyttävä kuin useimmat muut uudemmat anime-elokuvat. Tekijöiden viisas päätös keskittyä perinteisen ryminän sijasta sopivan simppeliin, mutta katsojan älykkyyttä aliarvioimattomaan premissiin yhdistettynä sujuvaan animaatioon, hyviin henkilöhahmoihin, tunnelmalliseen ja rauhalliseen kerrontaan ilman turhaa täytettä ja pakotettua huumoria tekevät tästä elokuvasta paitsi hyvällä tavalla valtavirrasta poikkeavan teoksen, myös kaikin tavoin nautittavan elämyksen sekä yhden hienoimmista aikamatkustustarinoista miesmuistiin. The Girl Who Leapt Through Time on animen aatelia.



時をかける少女 TOKI O KAKERU SHOJO, 2006 Japani
Tuotanto: Yuichiro Saito, Takashi Watanabe
Ohjaus: Mamoru Hosoda
Käsikirjoitus: Satoko Okudera Yasutaka Tsutsuin romaanin pohjalta.
Näyttelijät: Riisa Hana, Mitsutaka Itakura, Takuya Ishida, Sachie Hara

Pandoran lipas (1929)

20-luvun lopun lähestyessä oli saksalaisen elokuvan kultainen vuosikymmen, ekspressionismi sekä mykkäelokuvan lajityyppi jo käymässä kohti auringonlaskuaan ja suuret nimet poistuneet luomaan uraa Hollywoodin sylttytehtaaseen. Aiemmin lähinnä synkistä yhteiskunnallisista elokuvistaan tunnetun G.W. Pabstin ohjaama Pandoran lipas oli ilmestyessään eräänlainen hienon ajanjakson haikea joutsenlaulu ennen äänielokuvaa ja pyörän uudelleen keksimistä. Sikäli elokuva on erittäin mielenkiintoinen, että se perustuu Frank Wedekindin kahteen ekspressionistiseen ajan löyhää seksuaalimoraalia kuvaavaan näytelmään joihin perustuu myös Metallican sekä Lou Reedin Lulu, minkä lisäksi ohjaaja itse oli asemoitunut ekspressionistista elokuvaa vastustavan uusasiallisen liikkeen kannattajaksi. Sen paremmin elokuva kuin näytelmätkään saati sitten se Metallican levy eivät ilmestyessään saaneet kovin kummoista vastaanottoa, mutta Pabstin teos on sittemmin nostettu suurten mestariteosten joukkoon.

Louise Brooks on hemaisevan kaunis Lulu, vapaamielinen ja löyhämoraalinen polkkatukkainen viettelijätär, joka pyörittää miehiä mielensä mukaan aiheuttaen rakastajilleen lähinnä vahinkoa ja onnettomuutta. Elokuvan aikana Lulu mm. murhaa miehen, pakenee poliisia ja ajautuu prostituoiduksi. Tarinassa pandoran lippaalla viitataan Lulun avoimeen ja kursailemattomaan hekumallisuuteen, joka tuntuu olevan kaiken pahan alku ja juuri paitsi elokuvan miehille, myös Lululle itselleen. Onnellista loppua ei Pandoran lippaassa nähdä laisinkaan.

Pandoran lipas todennäköisesti pettää siinä suhteessa katsojan odotukset, ettei kyseessä oikeastaan ole vuosikymmenen alkupään tyyliteltyjen elokuvien näköinen vaan visuaaliselta anniltaan hyvinkin realistinen. Pabstin ohjatessa elokuvaansa alan kuvallinen kerronta oli jo hiotunut täydellisyyteensä, kauas vain muutamien vuosien takaisesta pökkelöstä pönöttämisestä ja teatraalisesta elehtimisestä kohti modernimpaa ilmaisua. Pandoran lipasonkin kerronnaltaan erittäin nykyaikainen elokuva, joka yhdistää sujuvasti lähes kaikkia kuvauksen ja leikkauksen perustekniikoita ilman, että niiden käyttöön kiinnittää enää erityistä huomiota. Pabst ei kikkaile eikä temppuile vaan keskittyy sulavaan tarinankerrontaan.

Elokuvan näyttelijät ovat kaikki erinomaisia ja luontevia roolissaan, mutta shown varastaa täydellisesti tyttömäisen kaunis ja nykyään jo ikoninen flapper-tyttö Louise Brooks polkkatukkineen. Tiettävästi Lulun rooliin kaavailtiin alunperin Marlene Dietrichiä, mutta ohjaajan saatua Brooksin Dietrich siirtyi tekemään Sinistä enkeliä, josta tuli hänen läpimurtoelokuvansa. Tiettävästi Pandoran lippaassa nähdään myös elokuvahistorian ensimmäinen lesbohahmo, Alice Robertsin esittämä kreivitär Geschwitz. Näyttelijä sai kuulla roolinsa yksityiskohdista vasta kuvauspaikalla, mikä tiettävästi johti melkoiseen suukopuun ohjaajan kanssa. Ainoana pienenä miinuksena elokuvassa näkisin sen läpikotaisen synkkyyden, joka sai ainakin oman katsomiskokemukseni tuntumaan melkoisen raskaalta. Isona plussana sensijaan sanottakoon, ettei leffa aiheestaan huolimatta sorru saarnaamiseen tai moralisointiin.

Kokonaisuutena Pandoran lipas on mielestäni erittäin toimiva ja eheä teos, jolle ei vain ilkeä antaa viittä tähteä vähempää. Omasta mielestäni se ei ehkä ole kaikkein paras tai edes parhaimpia mykkäelokuvia, mutta tasohan on sillä saralla tunnetusti muutenkin parhaimmillaan edelleen ylittämätöntä. Mielestäni Pandoran lipas ja Louise Brooks kuuluvat kuitenkin elokuvan pakolliseen yleissivistykseen siinä missä Citizen Kane ja Kummisetäkin. Ehkä joskus vuosikymmenien päästä näin voidaan sanoa myös siitä Metallican levystä, mene ja tiedä.

Arvio: 5/5

DIE BÜCHSE DER PANDORA, 1929 Saksa

Tuotanto: Seymour Demenzal

Ohjaus: G.W. Pabst

Käsikirjoitus: Ladislaus Vajda Frank Wedekindin näytelmien pohjalta

Näyttelijät: Louise Brooks, Francis Lederer, Fritz Kortner

Matrix Revolutions (2003)

Edellisessä osassa Matrixin kaikkivoipa messias Thomas ”Neo” Anderson (Keanu Reeves) joutui valitsemaan ihmiskunnan pelastuksen ja tyttöystävänsä välillä, ja mies valitsi varsin epäitsekkäästi tyttöystävänsä. Samaan aikaan koneiden armada lähestyy uhkaavasti Siionia ja agentti Smith (Hugo Weaving) valtasi Banen (Ian Bliss) ruumiin. Syystä tai tosesta Neo jäi elokuvan lopussa jumiin Matrixin syövereihin. Kuka on tämän kaiken takana ja miksi? Tuhoutuuko koko ihmiskunta sankaripoikansa töhöilyn seurauksena?

Matrix Revolutions jatkaa siitä mihin edellinen osa jäi. Neo on päätynyt ärsyttävän Merovingin (Lambert Wilson) vangiksi Matrixin limboon, jossa ilmeisesti Matrixia mielensä mukaan muuttava jumalakin on voimaton. Samaan aikaan Trinity (Carrie-Anne Moss), Morpheus (Laurence Fishburn) ja muut nahkafetissikapinalliset kovistelevat naamaansa venyttävää ranskalaista saadakseen messiaansa vapaaksi. Toisaalla agentti Smith monistaa itseään loputtomasti vallaten koko Matrixin ihmisten kehot sekä koneet itselleen.

Positiivisena puolena sanottakoon, ettei Matrix Revolutionsissa ole puoltakaan edellisen elokuvan rasittavasta pseudofilosofisesta humpuukidialogista ja uusia hahmojakin esitellään huomattavasti edeltäjää vähemmän. Ikävämpänä puolena niitä edellisiäkään ei sitten syvennetä yhtään sen enempää kuin Reloadedissa, vaan jokainen henkilö Neosta lähtien pysyy paperinohuena ja persoonattomana pönöttelijänä, josta ei tiukankaan paikan tullen jaksa välittää vähääkään. Vaan liekö tuolla enää väliäkään, kun kaikki edellisten osien tyylikkäät toimintakohtauksetkin loistavat poissaolollaan ja tilalle on saatu lähinnä tylsää, vanhentunutta harmaansinistä cgi-hömppää ja mielikuvituksetonta ryminää. Näyttelijöistä ja juonen aukoista lienee jo puhuttu tarpeeksi edellisten osien arvosteluissa, joten niistä ei nyt sen enempää, sillä niiden suhteen mikään ei ole muuttunut.

Tapa, jolla Revolutions päättää trilogian on valtava pettymys. Luulisi, että kolmen elokuvan aikana supermessias olisi kehittänyt jonkin muunkin sotajuonen tai taikatempun kuin pelkän tappelemisen mutta ei. Tässä vaiheessa on lähes kokonaisen trilogian verran rakennettu rajattoman mielikuvituksellinen toimintaympäristö, sankari ja roisto, mutta konseptin luomia mahdollisuuksia ei edes yritetä hyödyntää vaan suuri mittelö on kirjaimellisesti pelkkä turha turpasauna ilman luovuuden häivääkään kuin jossain Asterixissa pahimmillaan. Mitään ei ole kolmen elokuvan aikana opittu vaan samaa säveltä soitetaan alusta loppuun uudestaan ja uudestaan kerta kerralta kehnommin ja väsyneemmin lopulliseen antikliimaksiin asti. Lopulta katsojalle jää erittäin epäselväksi mitä lopussa oikeastaan Neolle ja Smithille tapahtui ja miksi, siis kunnon selkäsaunan lisäksi. Erään mielenkiintoisen tarinan ylösalaisin kääntävän teorian mukaan Smith olisi oikeasti ollut ennustettu messias ja Oraakkeli onkin pelannut omaa peliänsä koko elokuvasarjan ajan!

Päätin uteliaisuuttani ottaa elokuvan katsottuani todenteolla selvää mitä loppu oikeasti tarkoittaa ja löysin erään haastattelun, jossa Wachowskit selittävät Revolutionsin loppuratkaisun auki. Valitettavasti en ainakaan itse saanut mitään selvää koko horinasta, mutta jotain buddhalaisesta valaistumisesta, kartesiolaisesta ongelmasta, sieluhimmeleistä ja jostain paradokseista siinä höpötettiin. En ole aivan varma ymmärsivätkö tekijät itse ollenkaan mistä puhuivat, niin sekavaa turinointia se oli. Epäilen vahvasti. Todennäköisesti koko teoria Smithistä messiaana ei pidä paikkaansa vaan kyse on vain luokattoman huonosta käsikirjoituksesta kuten tähänkin asti. Se siitä sitten.

Matrix Revolutions on sarjan kehnoin osa, paljon toista osaa kehnompi. Tästä elokuvasta ei vain puuttunut kaikki edellisten osien huonoimmat puolet, vaan myös ne parhaat. Sen enempää joutavaa höpinää, päämäärätöntä heilumista, kunnollisia toimintakohtauksia tai edes Matrixia itseänsä tässä elokuvassa nähdään hädintuskin yhtään ja lopun kliimaksi viimeistään lässähtää täydellisesti omaan mielikuvituksettomuuteensa. Kokonaisuutena Matrix Revolutions on valju ja väritön kuin maidon ja veden sekoitus; se ei näytä, haise tai maistu yhtään miltään, se ei herätä minkäänlaisia ajatuksia tai tunteita eikä mitään muutakaan. Onneksi sarjaa ei ainakaan ole väkisin yritettty enää jatkaa tämän jälkeen.

Arvio: 1/5

MATRIX REVOLUTIONS, 2003 USA, Australia

Tuotanto: Joel Silver

Ohjaus: Wachowski-veljet

Käsikirjoitus: Wachowski-veljet

Näyttelijät: Keanu Reeves, Laurence Fishburn, Carrie Anne Moss, Hugo Weaving

Matrix Reloaded (2003)

Huomio. Eräässä kohtauksessa kelmit katsovat televisiosta Hammerin The Brides of Draculaa, yhtä omista suosikkielokuvistani koskaan. Jos ei muusta niin siitä ainakin pisteet Wachowskeille!

Niin siinä sitten kävi. Tom ”Neo” Andersonista (Keanu Reeves) tuli edellisen elokuvan lopussa valittu messias ja supersankari, Matrixia mielensä mukaan muovaamaan pystyvä übermies jolle kukaan, edes agentit eivät voi yhtään mitään. Vauhdikas tarina Neon itsensä ja maailman todellisen luonnon löytämisestä oli paitsi mukiinmenevä elokuva, myös aikoinaan valtaisa hitti, jota imitoitiin ja parodioitiin nopeasti kuoliaaksi ja josta kirjoitettiin kirjoja ihan kyllästymiseen asti. Neljä vuotta myöhemmin aika oli viimein kypsä koko roskan uudelleen tulemiselle peräti kahden, kolmen elokuvan voimin. Ja kyllä, näitä hekumoitiin kuin Jeesuksen toista tulemista konsanaan.

Matrix Reloaded sijoittuu muutaman kuukauden ajassa ensimmäisen osan jälkeen. Neo on nyt siis supermessias, joka elokuvan alussa näkee enneunen Trinityn (Carrie-Anne Moss) kuolemasta. Aikaa myöden katsojalle paljastuu, että suuri koneiden armada on lähestymässä ihmisten viimeistä turvapaikkaa, Siionia ja Oraakkeli (Gloria Foster) käskee Neoa etsimään käsiinsä mystisen Keymakerin (Randall Duk Kim), jonka ranskaa ja puutaheinää jauhava Merovingi (Lambert Wilson) on vanginnut. Samalla opimme, että ilkeästä Agentti Smithistä (Hugo Weaving) on edellisen elokuvan jälkeen tullut omin päin liehuva tietokonevirus, joka paitsi haastaa Neon voimissa, myös pystyy monistamaan itseään loputtomasti. Päämäärätön ja sekava tarina etenee töksähdellen kohti lopullista huipennustaan, jossa Neo joutuu tekemään valinnan ihmiskunnan ja tyttöystävänsä välillä.

Matrix Reloadedin ensimmäinen ja pahin kompastuskivi on sen kyvyttömyys jatkaa uskottavasti edellisen osan täydelliseen umpikujaan ajautuvaa lopetusta. Neo on nyt käytännössä jumala, joka pystyy muuttamaan Matrixia mielensä mukaan. Mitä tahansa jatko-osissa tapahtuukaan, voidaan aina kysyä, miksei Neo yksinkertaisesti käytä rajattomia taikavoimiaan onglemiaan ratkoessa ja esim. hoitele vihulaisia kerralla siliäksi vaan päättää kerta toisensa jälkeen antautua kymmenien minuuttien pituisiin näyttäviin, mutta täysin jännityksettömiin sekä päämäärättömiin turpajuhliin. Miksi jumala vetää pahista pataan kun voisi taikoa ilkiön niskaan vaikka kaikki Egyptin vitsaukset tai räjäyttää konnat vaikka ajatuksen voimalla muusiksi.

En muista montaakaan kertaa kiinnittäneeni erityisesti huomiota katsomani elokuvan dialogiin, mutta Matrix Reloaded on siinäkin suhteessa poikkeuksellinen. En muista kuulleeni yhtä tyhjänpäiväistä ja aivotonta tekstiä missään elokuvassa koskaan. Ilmeisesti Wachowskit kuvittelivat tätä tekelettä kirjoittaessaan, että sisällötön humpuuki, muutaman hienolta kalskahtavan sanan loputon toisteleminen tai yksinkertaistenkin asioiden lausuminen mahdollisimman epäselvästi ja pitkällä kaavalla tekee elokuvasta syvällisen tai älykkään. Noh, eipä tee. Kaikkein pahin turhauttavan pupun ja tarkoituksettoman blaablaan multihuipentuma on Neon kohtaaminen Arkkitehdin (Helmut Bakaitis) kanssa. Kymmenkunta minuuttia pitkässä kohtauksessa ukko höpäjää loputonta litaniaa sivistyssanoja miten sattuu todennäköisesti näyttelijän ja käsikirjoittajien itse ymmärtämättä niistä puoliakaan. Tiettävästi Arkkitehdin roolia tarjottiin Sean Connerylle, mutta mies kieltäytyi, koska ei löytänyt koko jutusta päätä eikä häntää.

Näyttelijöistä puhuin jo edellisen osan arvostelussani, jossa mainitsin ettei heidän eleettömyytensä varsinaisesti itseäni ole häirinnyt koskaan. Sen sijaan täydellinen kemian sekä persoonallisuuden puute syö tarinaa pahasti. Tällä kertaa paperisia hahmoja ja skitsofreeniset mittasuhteet sekavuudessa saavaa juonta on yritetty paikkailla lisäämällä tarinaan aivan liikaa uusia hahmoja, joista oikeastaan yhdelläkään ei oikeasti ole mitään järkevää sanottavaa tai persoonallisuutta. Uusista hahmoista Merovingi on ainut oikeasti tunteita herättävä, joskin nekin tunteet ovat lähinnä negatiivisia. Lambert Wilson herättää lähinnä myötähäpeää pakotetulla naamanvääntelyllään, pseudofilosofisilla höpinöillään sekä kamalalla aksentillaan. Sen sijaan Hugo Weaving on edelleen oma mahtava itsensä ja hänen pärstäänsä tässä elokuvassa nähdään kait enemmän kuin tarpeeksi.

Kun voittamattoman Neon turpasaunoissa ei ole jännityksen häivääkään eikä yhdelläkään hahmolla kiinnostavaa persoonallisuutta enempää kuin korillisella munia, ei elokuvan runsaista näyttävistä toimintakohtauksista jaksa loppujen lopuksi välittää hölkäsen pöläystä. Lopulta käteen jää lähinnä äärimmäisen epätasaisesti rytmitetty, kaoottisen skitsofreeninen, suunnilleen kaikkien tarinankerronnan perusasioiden kanssa suhmuroiva ja tunneasteikolla paperiakin ohuempi mukaälykäs humpuukielämys muutamalla tyylikkäällä kivalla kikalla höystettynä.


Arvio: 1.5/5

MATRIX RELOADED, 2003 USA, Australia

Tuotanto: Joel Silver

Ohjaus: Wachowski-veljet

Käsikirjoitus: Wachowski-veljet

Näyttelijät: Keanu Reeves, Laurence Fishburn, Carrie Anne Moss, Hugo Weaving

Matrix (1999)

Miten voi edes alkaa kirjoittaa tällaisesta elokuvasta? Matrix on yksi teinivuosieni muotielokuvista sekä Tähtien Sodan kolmen esiosan ja Frozenin jälkeen taatusti kaikkien aikojen hypetetyin elokuva. Kukapa ei olisi kuullut jo ennen Matrixin näkemistä miten älykäs, filosofinen ja erilainen se on. Siitä on kirjoitettu kokonaisia kirjoja, kaikkia sen ideoita on toisteltu kyllästymiseen asti, sen pohjalta on syntynyt kokonainen virtuaalitodellisuuteen uskova hörhölauma ja kaikkea muuta kivaa. Ehkä nyt lähes parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen on jo turvallista sanoa, ettei se ole oikeastaan niinkään hyvä elokuva kuin väitetään.

Tarinan päähenkilö on Keanu Reevesin esittämä hakkeri-koodari Thomas Anderson aka Neo, joka päätyy salaperäisen Morpheuksen (Laurence Fishburn) esittämän Morpheuksen esittämän salaperäisen rikollisjoukon matkaan ja tälle paljastuu, että hänen tuntemansa todellisuus on vain maailman tuhonneen tekoälyn luomaa virtuaalitodellisuutta. Todellisessa todellisuudessa koneet pitävät ihmiset virtuaalisessa unessa ja käyttävät näitä energianlähteenään. Matrixin ulkopuolella unesta heränneet ovat rakentaneet itselleen kaupungin maan ytimeen ja kamppailevat sieltä käsin valloittajakoneita vastaan. On ennustettu, että ihmisten joukosta nousee sankari ja messias, joka pystyy kukistamaan koneet ja muokkaamaan virtuaalitodellisuutta mielensä mukaan…

Matrixin tarina on kyllä kaikkea muuta kuin omaperäinen. Ajatus tekoälyn tuhoamasta maailmasta ja virtuaalitodellisuuteen vangituista ihmisistä on tuttu mm. jo 60-luvulla kirjoitetustaHarlan Ellisonin I have no mouth and I must scream -klassikkonovellista sekä -pelistä. Matrixin sisäinen asetelma messiaineen ja agentteineen taas on tuttu vuotta aiemmin tehdystä Dark Citystä, jonka lavasteissa Matrix on osittain myös kuvattu. Kirkkaan vihreä yleisväritys, nahkafetissi ja hakkerihahmo ovat nekin tuttuja jo ikivanhoista cyberpunk-tarinoista, samoin kuin ”herään ja huomaan kaiken olevan valetta” -juoni, joka on eri variaatioineen vanha kuinTutankhamon. Nähdäänpä elokuvassa vielä klassinen ”magical negro” -klisee, eli mystinen afroamerikkalainen oraakkeli, joka on tuttu suunnilleen kaikista jenkkielokuvista ja -tarinoista jo siirtomaa-ajalta lähtien. Itseäni vanhan toisto ja kliseisyys ei oikeastaan vaivaa juurikaan, periaatteessa tällaista on harrastettu niin kauan kuin elokuvia on tehty. Wachowskit itse ovat kertoneet nimenomaan halunneensa yhdistää Matrixissa fanittamiensa tarinoiden ja elokuvien aineksia Tarantino-tyyliin.

Puisevista näyttelijöistä on Matrixin kohdalla jaksettu vääntää kyllästymiseen asti. Elokuvan näyttelijöiden ilmeettömyys ja eleettömyys eivät mielestäni ole niinkään huomattavia ongelmia kuin tarinan keskeisimpien hahmojen täydellinen persoonattomuus, kemian puute ja historiattomuus; yhdelläkään henkilöllä ei ole oikeastaan minkäänlaista menneisyyttä, jonka kautta heidän mahdollista persoonaansa voisi edes auttavasti ymmärtää, mutta tällaisenaan ei heillä ole edes mitä ymmärtää. Eleettömyydessä ainut ongelma mielestäni on, ettei sitä ole viety tällä kertaa tarpeeksi äärimmäisyyksiin Robert Bressonin elokuvien tapaan, jotta se olisi oikeasti toiminut tyylikeinona. Näyttelijöistä olisin ehkäpä ainoana vaihtanut inhoamani Keanu Reevesin ehkä johonkuhun katu-uskottavampaan hakkerihahmoon. Kuinka paljon Matrixolisikaan muuttunut jos söpön mallipojun tilalla hakkerina nähtäisiinkin oikeasti ylipainoinen ja finninaamainen nörtti. Agentti Smithiä esittävä Hugo Weaving sen sijaan varastaa koko shown, hänen tilalleen tuskin voisi istuttaa ketään muuta. Muut näyttelijät ovat melko mitäänsanomattomia.

Parhaiten Matrix on kestänyt aikaa toimintakohtaustensa ja erikoistehosteidensa osalta. Mistään kovin ajattomasta taiteesta tämänkään elokuvan kohdalla on turha puhua, mutta puhdasta cgi:tä on käytetty kiitettävän säästeliäästi ja hidastuksilla herkuttelevat, jo moneen otteeseen matkitut ja parodioidut toimintakohtaukset ovat edelleen lähes alan parasta antia. Pienoiset kauneusvirheet ja epärealistiset jipot on helppo antaa sille anteeksi, koska loppujen lopuksi kyseessä ei ole todellinen vaan virtuaalimaailma jossa periaatteessa kaikki on mahdollista.

Jos ensimmäinen Matrix jo konseptina johonkin toden teolla omalla kohdallani kaatui jo alkumetreillä, niin sen tavattoman epäloogisuuteen ja aukkoiseen käsikirjoitukseen. Koko tarinassahan rikotaan suunnilleen kaikki mahdolliset fysiikan peruslait, mikä ei oikeastaan ole kovin tavatonta ja annettakoon anteeksi. Mutta mihin esimerkiksi tarvitaan koko pahuksen Matrixia? Jos koneet saavat energiansa eläimistä ja ihmisistä, mikseivät ne vain tee ihmisille vaikka lobotomiaa tai kerää energiansa vaikka lehmistä niin energiasyöppöä virtuaalitodellisuutta ei oikeastaan edes tarvittaisi. Entäpä mikseivät Neo ja muut vapaustaistelijat vain yksinkertaisesti tapa osaa virtuaalitodellisuudessa elävästä ihmiskunnasta ja vapautua loppuja heikentääkseen tai tuhotakseen koneita? Tai entä jos Neon remmi käy vaikka jakamassa niitä pillereitään kansalle tai miehittää ison televisiokanavan ja julistaa kertaheitolla koko Matrixin olevan vain valhetta aiheuttaen kerralla isomman massaherätyksen? Entä miksi koneet eivät vain tapa suoraan kaikkia Matrixista heränneitä vaan päästävät nämä pakoon ja yrittävät tappaa myöhemmin kaikin mahdollisin tavoin? Näin siis muutama tyhmää aukkoa mainitakseni. Äärimmäisen älykkääksi ja filosofiseksi hehkutetulta elokuvalta on mielestäni lupa odottaa vähän tasokkaampaa käsikirjoitusta. Kovin sattumanvaraisesti levitelty symboliikka ja pseudofilosofinen jargon ei riitä tekemään elokuvasta mestariteosta.

Mielestäni ensimmäinen Matrix ei ole oikeastaan niin hyvä kuin miksi sitä on hehkutettu. Toimintakohtauksia ja erikoistehosteita lukuun ottamatta se tuntuu kompastelevan enemmän tai vähemmän omaan kikkailuunsa sekä pökkelöihin näyttelijöihinsä. Mielestäni se ei kuitenkaan ole niinkään varsinaisesti huono elokuva, lähinnä keskinkertainen. Ensimmäinen Matrix on kuitenkin vielä hyvä elokuva. Jatko-osien kohdalla homma ryssittiin kaikin mahdollisin tavoin ja niihin verrattuna ensimmäinen on vikoineenkin helposti paras.


Arvio: 2.5/5

THE MATRIX, 1999 USA, Australia

Tuotanto: Joel Silver

Ohjaus: Wachowski-veljet

Käsikirjoitus: Wachowski-veljet

Näyttelijät: Laudence Fishburn, Keanu Reeves, Hugo Weaving, Carrie-Anne Moss, 

Varietee (1925)

20-luku oli totta tosiaan elokuvataiteen ja kuvallisen kerronnan ilmiömäisen nopean kehityksen vuosikymmen. Ajan elokuvia katsellessa tuntuu kuin jokainen teos nostaisi rimaa enemmän tai vähemmän entistä ylemmäs ja taso kohoaisi äänielokuvan alkuun tultaessa vuosi vuodelta lähemmäs puhdasta täydellisyyttä johon ei myöhemmin ole enää ylletty. Vuonna 1924 ilmestynyt F.W. Murnaun Viimeinen mies oli ilmestyessään valtaisa edistysaskel, joka muutti alan kameratyöskentelyä ratkaisevasti ottamalla käyttöön rohkeammin liikkuvan kameran, erilaiset kuvakulmat ja linssit tarinankerronnan tueksi. Vähän vähemmälle huomiolle jäänyt ohjaaja E.A. Dupont jatkoi kuvaaja Karl Freundin kanssa siitä mihin Viimeisessä miehessä oli jääty ja tuloksena syntyi Varietee, joka niin ikään muistetaan alan merkkiteoksena.

Elokuvan tarina kertoo Boss Hullerista (erinomainen Emil Jannings), pientä räkäistä tanssiryhmää vetävästä entisestä trapetsitaiteilijasta, joka hylkää perheensä ja lähtee nuoren eksoottisen tanssijattaren matkaan. Elokuvan aikana kaksikko päättää aloittaa uran akrobaatteina ja jatkaa englantilaisen alan miehen kanssa triona. Englantilainen kuitenkin alkaa lähentyä Boss Hullerin nuoren mielitetyn kanssa, mistä seuraa klassinen kolmiodraama.

Jo alusta asti tulee selväksi, ettei kyseessä ole mikä tahansa elokuva. Ensimmäinen kohtaus sijoittuu vankilaan, jossa selin kameraan päin suunnattu vanki, jonka katsoja tuntee vain numerolla 28 alkaa kertoa tarinaansa. Elokuva keskittyy alun kasvottoman hahmon persoonallisuuden ja koko keskeisen elämäntarinan kuvaamiseen siten, että lopulta katsoja suunnilleen näkee hänen lävitseen ja ymmärtää hänen tunteensa läpikotaisin. Toisin kuin voisi luulla, Varietee ei sisällä oikeastaan minkäänlaista ekspressionistista tyylittelyä tai ylimääräistä kikkailua, päinvastoin. Dupontin ja Freundin elokuvan suurin vahvuus ja ansio nimenomaan on sen tapa yhdistää siihenastiset keskeiset leikkaus- ja kuvaustekniikat poikkeuksellisen sujuvaksi ja luontevaksi kokonaisuudeksi, jossa teknisiä heikkouksia tai pölyttynyttä tavaraa ei oikeastaan löydy laisinkaan. Varietee tuntuukin aikansa elokuvaksi näyttelijöitään myöten poikkeuksellisen nykyaikaiselta ja se voisi yhtä hyvin olla tehty vaikka vuosikymmeniä myöhemmin. Kameran rajoja venytetään käyttämällä kameraa mm. maailmanpyörässä sekä akrobaattien köysissä, muttei koskaan itsetarkoituksellisesti.

Ehkäpä ainoaksi varsinaiseksi heikkoudeksi elokuvassa nousee sen varsin heppoinen sekä äärimmäisen ennalta-arvattava juoni, jota vieläpä eri maiden sensorit olivat aikoinaan leikanneet vieläkin heppoisemmaksi. Emil Janningsin esittämää Boss Huller on alusta loppuun koko elokuvan keskipiste ja muut hahmot jäävät häneen verrattuna varsin etäisiksi. Varieteesta on liikkeellä useampikin restauroitu julkaisu, joista eräässä on aivan erityisen karmea, lähes kuuntelukelvoton soundtrack. Itse katsoin Varieteen mukavalla ja elokuvaan sopivalla urkumusiikilla.

Varietee ei kokonaisuutena varsinaisesti kuulu mykän elokuvan kaikkein terävimpään joukkoon, vaikka se enimmäkseen timanttia onkin. Nykyisin se tuntuu kuitenkin laatunsa nähden harmittavan tuntemattomalta ja aliarvostetulta teokselta. Yksi syy elokuvan tuntemattomuuteen lienee, ettei sen ohjaaja oikeastaan koskaan pystynyt toistamaan temppuaan vaan juuttui keskinkertaisten b-elokuvien suohon. Sulavan hienostuneen kuvallisen kerronan merkkiteoksena Varietee ansaitsisi mielestäni paljon parempaa.

VARIETÈ, 1925 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: Ewald Andre Dupont

Käsikirjoitus: Ewald Andre Dupont, Felix Hollaender

Näyttelijät: Emil Jannings, Werner Krauss, Lya De Putti, Warwick Ward, Georg John

Osteriprinsessa (1919)

Kun puhutaan saksalaisista mykkäelokuvista, ensimmäisenä mieleen jokaiselle tulee varmasti F.W. Murnaun ja Fritz Langin kaltaiset virtuoosimaiset ohjaajat, ekspressionistinen synkistely ja valtava määrä klassisia kauhuelokuvia Tohtori Caligarin kabinetista ja Nosferatusta lähtien, mikä tuskin onkaan ihme. Ernst Lubitschin vuonna 1919 ensi-iltansa saanut Osteriprinsessaeroaa muista aikalaisteoksista kuin mustikka maidosta. Kyseessä ei nimittäin ole millään muotoa synkistelevä tai edes ekspressionistinen elokuva, vaan riehakas, iloinen satiirinen komedia, jota toisinaan on leikillisesti kutsuttu myös mykäksi musikaaliksi sen sisältämän pitkän musiikki- ja tanssikohtauksen vuoksi.

Elokuvan tarina kertoo upporikkaasta poroporvarista nimeltä herra Quaker, joka elää äärettömän suuressa ökykartanossaan valtaisan palvelijoiden armeijan sekä täysin pilalle hemmotellun tyttärensä kanssa. Herra Quaker kutsuu itseään "Osterikuninkaaksi", mistä tytär onkin saanut lempinimensä "Osteriprinsessa". Tarinan alussa tytär lukee lehdestä kilpailijansa Kenkäplankkiprinsessan menneen naimisiin kreivin kanssa, mistä tyttö suuttuu ja vaatii rikasta isäänsä hankkimaan itselleen prinssin. Samaan aikaan toisaalla köyhtynyt prinssi Nucki asustaa ystävänsä Josefin kanssa pienessä huoneistossa ja elättelee toivoa päästä rikkaisiin naimisiin. Mies lähettää ystävänsä naimapuuhia suunnittelevan ökyperheen kartanolle järjestelemään asioita ja hupsun väärinkäsityksen jälkeen Josef päätyy tossun alle rikkaan raivottaren aviomieheksi. Tuore siippa on kuitenkin onnellinen, onhan hänellä rikkaassa talossa kuitenkin nautittavanaan loputtomat määrät ruokaa ja alkoholia. Samaan aikaan oikea prinssi juopottelee estotta saamillaan lainarahoilla ja päätyy erinäisten hassujen vaiheiden kautta vasta-avioituneen rikkaan raivottaren sänkyyn.

Osteriprinsessa on komedia omaan makuuni. Elokuvaa ei ole rakennettu yksinkertaisen rymistelyn tai yhden keskushahmon ympärille, vaan kyseessä on enemminkin eräänlainen oman aikansa ja maailmansa hilpeä karikatyyri, joka nauraa estotta ihmisten kevytmielisyydelle ja tyhjäpäiselle materialismille. Tarinan perusasetelma itsessään on käänteinen tuhkimotarina ja kolmiodraama, jonka hahmoista yksikään ei ole perinteinen puhtoinen ja "normaali" vaan loputtomasti ahmimisen, juopottelun ja naimisen perässä juoksenteleva tyhjäpää. Pahin materialisti kaikista on täysin kyltymätön Osteriprinsessa itse, joka täysin estotta tuhoaa ylellisyystavaroita, kantaa tuntemattomia miehiä kotiinsa sekä viettää huomattavia aikoja lähinnä muiden paijattavana ja palveltavana. Toisin kuin prinssi ja hänen ystävänsä, Osteriprinsessa itse ei näe omassa elämässään mitään humoristista tai epänormaalia. Ylensyönyt porvari-isä taas ei voisi vähempää välittää rahasta ja syömisestä kummemmista asioista.

Visuaalisesti Osteriprinsessa on erittäin tyylikästä jälkeä. Mistään myöhemmistä ekspressionistisista tyylittelyistä ei tämän elokuvan kohdalla ole jälkeäkään, vaan lavastusta hallitsee art deco, joka elokuvan tekoaikaan miellettiin porvarilliseksi taiteeksi. Ohjaajalleen tyypillisesti lähes jokainen otos on huolella toteutettu ja niistä tuntuu löytyvän jokaisella katselukerralla uusia juttuja ja visuaalisia gageja. Ohjaajalleen tyypillisesti elokuvassa nähdään myös erittäin tarkkaan toteutettuja näyttäviä joukkokohtauksia, joista se kuuluisia foxtrot-kohtaus lienee kaikkein kuuluisin. Ikäänsä nähden leffan toteutus on hyvinkin sujuvaa ja nykyaikaista eikä tunnu hetkeäkään monen muun aikalaisteoksen tavoin pölyttyneeltä teatterilta.

Keskeinen näyttelijäkolmikko tekee elokuvassa erinomaista työtä. Ossi Oswald on erittäin vakuuttava raivopäisenä ja pilalle hemmoteltuna tyttärenä, prinssi Nuckia esittävä Harry Liedtke dominoi jokaista kohtausta jossa on mukana sekä Josefia esittävä kalju, kotkannokkainen Julius Falkenstein on roolissaan erinomaisen ilmeikäs ja hauska sortumatta kertaakaan ylinäyttelemiseen. Eikä unohtaa sovi myöskään pöhöttynyttä herra Quakeria näyttelevää ja parissa kohtaa naamaansa hupaisasti vääntelevää Victor Jansonia, joka niinikään tekee erinomaista työtä roolissaan.

Henkilökohtaisesti pidän Osteriprinsessasta erittäin paljon. Harvan mykän komedian kohdalla on tullu niin paljon hirnuttua kuin tämän elokuvan tapauksessa. Ehkä hienointa siinä kuitenkin on, ettei se yritä useimpien komedioiden tavoin vääntää rautalangasta ja selittää itseään liian helpolla auki, vaan sen kohdalla on ymmärretty jättää sopivasti tulkinnanvaraa sekä avoimia kysymyksiä katsojan itsensä pähkäiltäväksi. Harva romanttinen komedia on oikeastaan katsomisensa jälkeen jäänyt mieleen pyörimään ja pakottanut syventymään itseensä samalla tavoin kuin Osteriprinsessa, mikä on ehdottomasti hyvän elokuvan merkki.

Arvio: 5/5

DIE AUSTERPRINZESSIN, 1919 Saksa

Tuotanto: Paul Davidson

Ohjaus: Ernst Lubitsch

Käsikirjoitus: Hanns Kräly, Ernst Lubitsch

Näyttelijät: Ossi Oswalda, Harry Liedtke, Julius Falkenstein, Victor Janson