Kovinkaan moni tuskin lotkautti korvaansa Christopher Nolanin ilmoittaessa vuosipari sitten tuottavansa näkemyksensä Homeroksen Illiaasta ja Odysseista. Nolanhan tunnetaankin yleisesti yhtenä nyky-Hollywoodin johtavista ja luotettavimmista tekijänimistä - jälkimmäistä myös sikäli, ettei ohjaaja ole suotta lähtenyt tinkimään näkemyksestään hetken muotioikkujen ja helpon julkisuuden nimissä. Laadukas tuote puhukoon puolestaan - ja onpahan puhunutkin: Nolanin koko filmografia on debyyttiä lukuun ottamatta niin kriitikoiden kuin yleisönkin suosiossa.
Sitten Odysseiasta alkoi tihkua julkisuuteen huolestuttavia tietoja. Vaikka Nolanin Homeros-eepos alkuperäiseen perustuukin ydinsisällöltään, mahtuu runoelman ja filmatisoinnin väliin revisionistisen feministisen kääntäjän kaltainen Pandoran lipas. Näyttelijöitä paljastaessa keskustelua yleisössä herätti kreikkalaisperäisen tarinan disneymäinen monikulttuurisuus: lukuisan Hollywood-tähtikaartin ohella keskeisiin rooleihin oli pestattu mm. sisäisen poikuutensa löytänyt Ellen Page sekä värillisten näyttelijöiden monimuotoinen sikermä. Pahin mahdollinen oli näin tapahtunut: mahtava ja järkkymätön Christopher Nolankin oli vihdoin taipunut woken edessä.
Voi änkeröinen!
Ja niin syttyi jälleen kerran internetin kulttuurisota. Kiivaiden verbaalisten taisteluiden alkutahteina levisivät huhut pikkulapsen kokoisesta Ellen Pagesta Akilleuksena. Somen sotureiden reaktiona syntyi kokonainen liuta tekoälyllä tuotettuja nettimeemejä, joissa kyseistä näyttelijää leivotaan turpaan eri elokuvahirviöiden toimesta. Myöhemmin paljastuikin, ettei Page esitäkään Akillesta vaan erästä toista hahmoa. Epämääräinen öyhötys yhdistettynä elokuvan trailerin alapeukuttamiseen peittivät alleen historiallisen epätarkkuuden, elokuvassa puhutun modernin englannin sekä halvahkolta näyttävän puvustuksen kaltaisen asiallisemmankin kritiikin.
Odysseyksen ilmestyttyä jokainen kynnelle kykenevä elokuvakriitikko antoi Nolanin visiolle täydet pisteet, jolloin somen vasemmistolaisempi siipi pääsi hieromaan elokuvan komeaa pistesaalista oikeiston trollien naamalle. Rintamalinjan toiselta puolin kajahtivat ilmoille kiroukset Nolanin petoksen johdosta sekä negatiiviset arviot tämän woke-töräyksestä. Siitäs saitte vasemmistolaiset valekriitikot! Somen kylmän sodan osapuolten nahistellessa keskenään sivustakatsojalle jää pähkäiltäväksi, onko kummallakaan esittää päteviä ja puolueettomia perusteita mielipiteilleen, tai onko Nolanin Odysseista yleensäkään syytä nostaa moista äläkkää ja maailmansotaa.
Henkilökohtaisesti olen väsynyt koko tähän pahuksen kulttuurisotaan, enkä uskoisi monenkaan keskivertokansalaisen paljoa menettävän, vaikka helpon rahan ja huomion perässä riekkuvat sometähdet keksisivät nettipolitikointia rakentavampaa tekemistä. Tässä vaiheessa Hollywoodin vastaavatkin todennäköisesti jo heittelevät haukkuville ja uliseville koirille luita ihan vain huvin vuoksi Squid Game -tyyliin. Eikä siinä mitään, tuottaahan paha mieli ja ilmiriita ilmaista näkyvyyttä riskialttiille satojen miljoonien sijoituksille. Itse odottaisin ennemmin pölyn laskeutumista ja lainaisin Odysseiani vaikka kaverilta. Nekin rahat pistän mieluummin vaikka kissanruokaan.
lauantai 18. heinäkuuta 2026
Mielipide: Sotaväsymys on tosiasia
lauantai 4. heinäkuuta 2026
Mielipide: Sutta ja sekundaa
Kinokammio ja ilmiö nimeltä Brutus täyttivät kuluneena vuonna pyöreät 10 vuotta. Kuluneista vuosista jälkimmäisen puolikkaan kuluessa tuskin olenkaan enää tohtinut kirjoittaa viimeisimmistä teattereihin asti päätyneistä elokuvista. Syykin on yksinkertainen: en ole kokenut valtavirran elokuvatarjontaa aikani ja rahojeni arvoiseksi. Populäärikulttuurin taso yleensäkin on länsimaissa romahtanut mitäänsanomattomaksi jatko-osien tulvaksi ja poliittisesti korrektiksi mössöksi, josta ei aikuinen mies viitsi provosoitua edes leikisti ja viihteen vuoksi. Sääliksi käy hyvistä ajoista paitsi jäänyttä nykynuorisoa.
Mutta miten tähän tilanteeseen onkaan päädytty ja miksi? Seuraavassa haluan esittää oman teoriani tapahtumien kulusta. Tarina kuuluu seuraavasti:
Alussa oli sosiaalinen media. Suurin osa ihmisistä otaksun viettävän enimmän aikansa töissä, harrastusten parissa tai muuten vain ulkona, ja some on pikemminkin työttömien, syrjäytyneiden ja heikkomielisten ominta leikkikenttää. Sosiaalinen media on samalla yksi nykyajan keskeisistä informaatiokanavista - ja siten vinoutunut häiriintyneempään suuntaan. Somen nostamat "kohut" ja yleisön mielipide vastaavasti heijastuvat yksityisten ihmisten, yritysten ja viihdemaailman tekijöiden päätöksentekoon. Somen lainalaisuuksiin lukeutuvat lisäksi pinnallinen feikkiys sekä vertailu muihin, jotka edelleen pahentavat käyttäjien ahdistusta ja turvattomuutta.
Miehillä ja naisilla on kumpaisellakin erityiset kipukohtansa: naiset kokevat turvattomuutta erityisestä ulkonäöstään ja seksikkyydestään, miehille taas maskuliinisuus, seksuaalinen kuntoisuus, raha ja status, ym. ovat tyypillisiä turvattomuuden kohteita. Omakohtaisesta kokemuksestani tiedän turvattoman henkilön tuskastuvan herkästi kohdatessaan tavalla tai toisella itseään "paremman" henkilön sekä reagoivan kateuden kohteeseen hyvinkin aggressiivisesti. Eräs ystäväni esimerkiksi oli kouluvuosinaan älystään ja kirjasivistyksestään arka, ja keskustelun osuessa vaikka vahingossa tuntemattomalle alueelle, ystäväni provosoitui ja aloitti keskustelukumppaninsa sättimisen. Menestyksekkäämpi yksilö korostaa olemassaolollaan turvattoman heikkoutta ja epäonnistumista.
Mediamaailman muutos heikkoutta ja turvattomuutta korostavaan ja voimistavampaan suuntaan onkin heijastunut suoraan niin yhteiskunnallisiin arvoihin kuin viihdeteollisuuden tuotoksiin. Palapelin viimeisiä palasia ovat mielestäni "DEI" ja "ESG", eli rahoitusmaailman sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kannustavat tukijärjestelmät, joiden nimissä viihdekorporaatiot ovat jo vuosien ajan palkanneet riveihinsä sekundäärisin perustein vapaassa meritokraattisessa kykykilpailussa epäonnistuneita - eli juuri neurootikkoja, heikkomielisiä ja turvattomia. Vuosikausia jatkunut nollakorkopolitiikka takasi tällaisille pähkähulluille rekrytointikokeiluille halvan rahoituksen, ja yleisökin kävi vanhalla rutiinilla teattereissa aina viime aikoihin asti.
Mielestäni länsimaisen populäärikulttuurin surkuteltava taso johtuukin pohjimmiltaan rahoituspolitiikan mahdollistamasta epäonnistuneesta työllisyyspolitiikasta, jonka suojissa ammattitaidoton väki on korvannut viihdealan kovia osaajia vähänkään merkityksellisissä pesteissä. Yhdessä somen antaman vääristyneen kuvan sekä kiintiötyöläisten turvattomuuden vuoksi erityisen kauniiksi, miehisiksi, hauskoiksi, älykkäiksi, ym. miellettyjä hahmoja tai yksityiskohtia ei juuri nähdä sen enempää valtavirran peleissä kuin elokuvissakaan. Rumentaminen on sikälikin tahallista, että erityisesti rumista hahmoistaan tunnettuihin videopeleihin kuitenkin järjestään palkataan kuvankauniita nuoria miehiä ja naisia susirumien kammotusten malleiksi.
Eli toisin sanoen länsimaissa ei mielestäni enää uskalleta avoimesti arvostaa kilpailuhenkisyyttä, korkean tason osaamista, naiskauneutta tai maskuliinisuutta muutaman turvattoman ja epävarman nörttirumiluksen vuoksi. Onneksi maailmaan mahtuu itämaisen viihdeteollisuuden, indien ja fanitaiteen kaltaisia ilmiöitä, joissa vanha kunnon meritokratia elää ja voi hyvin kuin mennyt maailma Demolition Manin slummeissa. Jos valtavirran viihdeteollisuus ei meillä kykene korjaamaan kurssiaan, en panisi pahakseni vaikka moinen omia aikojaan tuhoutuisi ja korvautuisikin rohkeammilla ja osaavammilla yrittäjillä. Ei maksavalla yleisöllä ole velvollisuutta antaa maailman pelimiesten epäonnistuneille bisneskokeiluille tekohengitystä.
sunnuntai 31. toukokuuta 2026
Mielipide: Miksi harrastaa elokuvakritiikkiä?
Leikitelläänpä ajatuksella, että sinäkin olet harrastuksenasi kirjoittanut tuhansittain elokuvakritiikkejä, runoja, esseitä, kiistakirjoituksia, tieteellisiä julkaisuja ja pari kirjaakin. Eräänä kesäpäivänä päätätkin pysähtyä ja suunnata kriittisen silmäsi tuotantoosi. Enkeli ja paholainen mielessäsi aloittavat lakkaamattoman väittelynsä elämäntapasi ja arkkipaheidesi perusteista. Miksi menitkään ikinä aloittamaan kirjoitusharrastuksesi, ja mitä kaikesta hien ja veren vuodattamisesta onkaan jäänyt käteesi? Entä mitä toivoisit tulevaisuuden tuovan tullessaan?
Aloitetaanpa vaikka kielellisestä kehityksestä. Henkilökohtaisesti olen siviiliammattini vuoksi tekemisissä suomalaisen koululaitoksen kanssa. Omasta mielestäni kotimainen koulutus on ollut jo vuosikausia retuperällä erityisesti kielellisen opetuksen näkökulmasta: nykyisinhän meillä on jo lähes luku- ja kirjoitustaidottomia maistereitakin, kiitos säälivitosten ja muun hyysäyksen. Erityisesti aikamme kotimainen laululyriikka saa oksennuksen nousemaan kurkkuuni kaikkine slangi- ja lainasanoineen sekä pakotettuine riimeineen. Teknologian ylivallasta ja tekoälyjen yleistymisestä huolimatta sujuvat viestintätaidot ovat yhä työssä ja siviilissä välttämättömiä työkaluja. Ihminenhän on kuitenkin sosiaalinen olento.
Koululaitoksen puutteita onkin mielestäni helppo paikata elokuvakritiikin kaltaisen luku- ja kirjoitusharrastuksen avulla. Kunnianhimoisemmat kykenevät vielä parantamaankin juoksuaan perehtymällä kaunokirjallisuuden saloihin sekä laadukkaiksi tunnettujen nimitekijöiden tuotantoon. Omasta bibliografiastani esimerkiksi pystyy helposti havaitsemaan harjoituksen, karttuneen kokemuksen sekä itseopiskelun tuoman varmuuden kirjoitusteni kohentuneena laatuna. Erityisesti viimeiset kaksi vuotta olen tarkoituksella perehtynyt ammattimaisempien kirjoittajien, kuten Stephen Kingin ja David Foster Wallacen, oppeihin sekä tyylikeinoihin ja pyrkinyt soveltamaan niitä. Havaintojani olen koonnut Leffatykin puolelle.
Vähintään yhtä tärkeää itse kielen ja ilmaisun kehityksen kanssa on mielestäni argumentoivan tekstin edellyttämä looginen ajattelu. Suomalainen koululaitos on jo pitkään laiminlyönyt johdonmukaisen ajattelun perusvaatimuksen, eivätkä yliopiston käyneetkään välttämättä osaa eritellä virheellistä argumentaatiota, tunnistaa epäloogisuuksia ja kehäpäätelmiä tai muotoilla kantaansa selkeästi. Mielestäni huonon kritiikin tunnistaakin kirjoittajan kyvyttömyydestä argumentoida selkeästi minkään puolesta tai mitään vastaan - ja kyllä, olen törmännyt harrastukseni vaiheissa myös tällaisiin tyhjänpäiväisyyksiin. Elokuvakritiikin voikin siis nähdä samalla kriittisen ajattelun perusharjoitteena, vähän kuin aivojen jalkakyykkynä.
Kielen ja loogisen ajattelun kehittäjänä elokuvakritiikki onkin siis mitä mainioin harrastus kenelle tahansa. Sujuvan kritiikin kirjoittaminen edellyttää myös aiheeseen perehtymistä, joten hyvän kriitikon on kehitettävä alati tietämystään alaltaan pysyäkseen ajan hermolla. Elokuvat ovat vain yksi vaihtoehto monista, yhtä hyvinhän kriitikko, kiistakirjoittaja tai esseisti voisi kirjoittaa vaikka matematiikasta, ihmissuhteista, lääketieteestä tai markkinataloudesta - siis mistä tahansa. Aktiivinen kirjoitusharrastus onkin vanhastaan ollut tieteentekijöiden, filosofien ja opiskelijoiden apuna monimutkaisten ja syvällisten tietorakenteiden käsittelyssä: Leo Tolstoi esimerkiksi oli aktiivinen päiväkirjailija ja Fjodor Dostojevski esseisti. Opetustulosten romahduksesta keskusteltaessa on syytä huomata, ettei mainittua ylivertaista oppimismenetelmää suomalaisissa kouluissa oppilaille kerrota.
Mikäli koululaitoksen puutteiden paikkaaminen yksin ei riitä perusteluksi kritiikin puolesta, käynee kirjoittajan luonteen jalostuminen pätevästä lisäargumentista. Olen huomannut monen pelkäävän kuollakseen rehellisten mielipiteidensä julkista ilmaisemista, olipa kyseessä kuinka looginen päätelmä tahansa. Tehokkain ja varmin tapa päästä peloistaan on kohdata ne suoraan ja opetella sietämään niitä. Pelkoreaktiot kuitenkin ovat enimmäkseen vain opittuja, joten niistä voi parantua koska tahansa määrätietoisella harjoituksella. Julkisesti esitetty kritiikki opettaa samalla huomioimaan muita ja esiintymään muiden edessä. Kritiikin rakentava vastaanottaminen on niin ikään harjoitusta ja totuttelua vaativa ominaisuus.
Viimeisimpää muttei vähäisimpänä huomiona esitetyllä kritiikillä saattaa olla merkitystä myös kirjoittajan oman elämän ulkopuolella. Kritisoitpa sitten koululaitosta tai elokuvantekijöitä, huomiosi saattavat kantaa hedelmää ja muuttaa maailmaa. Ehkä kirjoitit lahjomattomana vapaana ajattelijana erityisen ansioituneen ja huomiota herättäneen kritiikin, ja sanojesi kohde käytti kirjoitelmaasi korjatakseen tekemiään virheitä. Yksittäisten kynäilijöiden sepustukset harvemmin saavuttavat kohteidensa huomiota - vielä harvemmin tekijät itse hyväksyvät saamaansa kritiikkiä, mutta ainahan maailmaan mahtuu Sonic-elokuvan ja Mortal Kombat II:n kaltaisia valopilkkuja. En kuitenkaan laskisi motivaatiotani maailman muuttamisen varaan, vaan kirjoittaisin jatkossakin viihteen ja itseni kehittämisen nimissä.
lauantai 9. toukokuuta 2026
Essee: Mahdollisia spoilereita Michaelin jatko-osaan
Kuten jokainen elokuvamaailmaa seuraava lieneekin jo huomannut, ilmestyi jokin aika sitten teattereihin kriitikoiden ja elitistien toimesta lyttyyn haukuttu Michael Jackson-elämänkertaelokuva nimeltään Michael. Jokainen vähänkään pop-ikonin elämää ja tuotantoa seurannut lieneekin jo ennestään tuttu kyseisen rainan tarjonnasta, sillä tämän uraa ja persoonaa juhlistavana teoksena mainittu elokuva tuskin koskettaa ainakaan pintaa syvemmältä juhlakalunsa kokemia vastoinkäymisiä tai tätä riepotelleita huhumyllyjä, eikä periaatteessa tarvitsekaan.
Mikäli menestykseksi osoittautuvalle teokselle kuitenkin joskus tullaan jatkoa tekemään, on Michael Jacksonin elämän jälkimmäistä puolikasta varjostavaa vyyhtiä välttämätöntä käsitellä tavalla tai toisella. Koska maailma on yhä niin valitettavan saturoitunut roskamedian levittämistä huhupuheista ja valheista, pyrin seuraavaan kokoamaan kattavan kuvan skandaalin alkusyistä ja syyllisistä mahdollisimman objektiiviseen sävyyn ja lähteitä unohtamatta. Jacksonin perheen valvovan silmän alla tuotettavana elokuvana jatko-osan juoni seurannee ainakin osapuilleen antamaani kaavaa, joten yllätyksiä odottaville annettakoon tässä erityinen spoiler-varoitus.
Kohun taustaa: kun kaikki oli vielä hyvin
Katastrofin alkusoitot: vuoden 1993 syytökset ja jälkilöylyt
Michael Jackson tapasi tulevat syyttäjänsä ensimmäisen kerran vuoden 1992 tietämillä uransa huippuaikoina. Näihin aikoihin Jacksonin auto hajosi kesken reissun, ja vuokrafirman johtaja tarjosi tähdelle ilmaista laina-autoa Jordan-poikapuolelleen tehtyä puhelinsoittoa vastaan. Jackson teki työtä käskettyä ja ystävystyi näin Chandler-Schwatzin perheen kanssa. Sittemmin osapuolet pitivät tiivistä yhteyttä ja vierailivat useampaankin otteeseen toistensa luona ja Jacksonin mukana maailmalla. Näihin aikoihin pojan huoltajuudesta käytiin riitaa eronneen avioparin välillä.
Evan Chandler, Jordanin biologinen isä, halusi hyötyä ystävyydestä rikkaan ja kuuluisan pop-tähden kanssa. Vuotaneessa puhelinkeskustelussaan Evan Chandler selostaa seikkaperäisesti kiristysjuonensa ja tarkoituksestaan nyhtää miljoonia Jacksonilta uhkaamalla tätä epämääräisillä pedofiliasyytöksillä. Jo ennen kiristysjuontaankin Chandler oli koettanut maanitella Jacksonia erilaisin perustein kustantamaan mm. tämän talon lisäsiiven rakennuttamista sekä erilaisia rahalahjoituksia käyttäen Jordania vipuvartenaan. Jordanin "myönnettyä" seksuaalisen hyväksikäytön voimakkaassa lääkekaasussa skandaali oli valmis. Ennen puudutusta poika oli järjestelmällisesti kieltänyt kaiken.
Jacksonin lakitiimi koetti alkuun neuvotella kiristäjän kanssa ennen ilmoitusta poliisille. Yhteisymmärrykseen ei osapuolten välillä kuitenkaan päästy, joten kiristäjä toteutti uhkauksensa ja pani pahan kiertämään. Syytösten tutkimukset kestivät vuoden päivät, eikä sadoista kuulustelluista todistajista tai tehdyistä etsinnöistä huolimatta löytynyt väitetystä rikoksesta Michael Jacksonin osalta pihaustakaan. Väitetysti Jordan Chandler oli kuvaillut poliisille Jacksonin sukupuolielimiä, joten poliisit pakottivat Jacksonin riisuutumaan ja yksityiskohtaisesti kuvattavaksi. Riskinä oli näiden kuvien esittely oikeudessa ja leviäminen julkisuuteen roskalehtien kautta.
Michael Jackson sai mahdollisuuden joko käydä vuosikausia oikeutta keskellä mediasirkusta tai ratkaista tilanteen heti taipumalla kiristäjän vaatimuksiin. Kuten jo tiedämmekin, päättivät Jacksonin taustajoukot ostaa syyttäjiensä hiljaisuuden pakottamalla nämä allekirjoittamaan vaitiolosopimuksen rahojaan vastaan. Oikeusjuttu kuivui näin kertaheitolla kokoon, mutta kohu vain paisui. Yhdessä yössä koko maailma ymmärsi julkkisten raiskaus- ja pedofiliasyytösten rahallisen arvon. Kiristäjälle maksettua summaa pidettiin yleisesti merkkinä Jacksonin syyllisyydestä. Chandlerit itse eivät olisi kyenneet julkisuudessa tunnustamaan tekosiaan edes niin halutessaan, rikkoisivathan nämä tällöin tekemäänsä sopimusta ja joutuisivat maksamaan saamansa rahat korkoineen päivineen takaisin.
Vuosien 1994 ja 2003 välillä mediasirkus sai yhä mielikuvituksellisempia käänteitä roskalehtien ostaessa "paljastuksia" keneltä tahansa halukkaalta. Yksi pahamaineisimmista "syväkurkuista" oli Victor Gutierrez, joka lopulta päätyi pakenemaankin maasta Jacksonin nostamien jättikanteiden ja miljoonaluokan korvausvaatimusten vuoksi. Yksi Gutierrezin tempuista oli julkaista Jacksonin Jordan Chandlerin väitetyn päiväkirjan pohjalta kirjoittamansa paljastusteos, jonka väitteitä "salaisista lapsihäistä" toistellaan yhä mm. Leaving Neverlandin kaltaisten törkydokumenttien kautta. Kamelin selkä katkesi viimeistään Gutierrezin väittäessä nähneensä videokasetin Jacksonista raiskaamassa omia sukulaispoikiaan.
Vuoden 1993 kohun ja seuranneen kaaoksen seurauksena Jackson menetti yhteistyökumppaneitaan ja sponsoreitaan, joutui jättämään Dangerous-maailmankiertueen kesken ja napsimaan lääkkeitä pelkästään pysyäkseen järjissään äärimmäisen stressaavan mediamyrskyn keskellä. Lopulta Jackson tarvitsi nukkumiseenkin voimakkainta kaasua, jota rahalla oli mahdollista käsiinsä saada. Vuosi 1996 ja Ghosts oli oman muistikuvani viimeisiä aikoja, jolloin Michael Jackson vielä hallitsi suvereenisti pop-maailmaa ja Suomenkin mediatilaa. Tuota lyhäriä mainostettiin ja näytettiinkin tuoreeltaan meikäläisessä televisiossa.
Kohut eivät kuitenkaan ottaneet loppuakseen, päinvastoin...
Uusi kierros syytöksiä ja vuoden 2005 oikeusfarssi
Michael Jacksoniin kohdistunut noitavaino saavutti lakipisteensä viimeistään Martin Bashirin ohjaaman dokumentin ilmestyttyä eetteriin vuonna 2003. Jacksonille itselleen kyseistä produktiota tarjottiin keinona puhdistaa julkisivuaan, mutta lopputulos olikin päinvastainen: törkyjournalismistaan tunnetun Bashirin käsissä tervehenkisestä henkilökuvasta kasvoikin oikea roskamedian aarreaitta. Dokkarin pahamaineisimmassa kohtauksessa Jackson pitää syöpälapsta kädestä ja kertoo jakavansa sänkyään lasten kanssa. Tällä kertaa Jackson oli onneksi varautunut kieroihin temppuihin ja julkaisi leikkaamattoman version samasta aiheesta, paljastaen samalla Bashirin valheellisen editoinnin sekä tulevie syyttäjiensä vilpillisyyden.
Seurannutta mylläkkää seurasi nippu uusia syytöksiä lasten hyväksikäytöstä. Vuoden 2005 oikeudenkäynti hakeekin mediasirkuksena ja farssina vertaistaan koko järjestäytyneen yhteiskunna historiassa. Jacksonia puolustaneen Tom Mesereaun mukaan Jacksonin tuomio ei ollut edes lähellä: syyttäjäpuolen todistajat romahtivat täydellisesti lyhyenkin jutustelun jälkeen, puolustuksen esittäessä kuitteja ja todistaessa Jacksonin alibin kerta toisensa jälkeen, syyttävä puoli vain heitti ilmoille uusia päivämääriä ja meriselityksiä. Ainut konkreettinen "todiste" tapauksessa oli Jacksonin asunnosta löytynyt pornolehti, joka olikin ilmestynyt puoli vuotta väitetyn rikoksen jälkeen. Mitään viitteitä pedofiliasta tai homoudesta ei edelleenkään Jacksonin osalta näytetty toteen. Samassa oikeudenkäynnissä käytiin läpi myös vuoden 1993 syytökset, ja kuten jo mainitsin, todisteita rikoksesta ei tuolloinkaan löytynyt. Michael Jackson puhdistettiin siten kerralla kaikista pedofiliasyytöksistä.
Tässä vaiheessa Jackson oli kuitenkin jo menettänyt maineensa, eikä vanha menestys enää tähden elinaikana palannut. Muistankin näihin aikoihin kohistun Jacksonin levyjen floppaamisesta, kun muuatta hänen kokoelmaansa oli myyty vain muutamia tuhansia kappaleita - nykyisin samaista lättyä on myyty jo kuutisen miljoonaa kappaletta. Huippuvuosinaan Michael Jacksonin levyjä myytiin siis miljoonia päivittäin. Heti oikeuden vapauttavan tuomion jälkeen Michael Jackson poistuikin maasta ja muutti Bahrainiin valmistelemaan tulevaa paluukiertuettaan. Paluuta ei kuitenkaan koskaan ehditty näkemään häväistyn tähden ennenaikaisen kuoleman seurauksena vuonna 2009. Jacksonin kuolinsyy oli virallisesti rauhoittavien lääkkeiden aiheuttama hengityksen lamaantuminen.
Evan Chandler, Michael Jacksonin kiristäjä ja uran tuhonnut nilviäinen ampui itsensä muutaman kuukauden Jacksonin kuoleman jälkeen. Epämääräisten huhujen mukaan miestä alkoi omatunto painamaan tahi sitten poika uhkasi isälleen paljastavansa koko jutun ajaen tämän vararikkoon. Lopullisen totuuden tietänee Chandlerin perhe yksin.