Yu Yu Hakusho (1992-1995)

Jokin viikko sitten löysin itseni katsomasta aikani kuluksi tyhmääkin tyhmempiä meemivideoita youtubesta. Yhdessä niistä Dragon Ball Z:n Perfect Cell oli editoitu tappelemaan kahden itselleni tuiki tuntemattoman hahmon kanssa, jotka mitä ilmeisimmin olisivat kuuluneet luonnollisena osana myös omaa animen yleissivistystäni. Koska aikani ei juuri silloin ollut kovinkaan kallisarvoista eikä tuolloin eletylle viikolle varsinaisesti ollut parempaakaan tekemistä, päätin ottaa kerralla haltuuni koko tuon kyseisen saagan, ken tietää vaikka siitä aukenisi kokonaan uudenlaisia näkökulmia animeen ja animaatioon yleensä.

Yu Yu Hakusho tuskin nimenä kovinkaan monelle genreä tuntemattomalle sanoo paljoakaan, mutta kyseessä oli animen kultaisella 90-luvulla kohtalaisen suosittu ns. tappeluanime, jota voinee luonnehtia jonkinasteiseksi yhdistelmäksi Devilmanin ja DragonBallin kaikkein keskeisimpiä ideoita. Mihinkään ajattomaan kuolemattomuuteen asti ei näillä eväillä sarja toki koskaan ole tietenkään noussut, mutta sillä on oman otantani perusteella kansainväliset mittasuhteet saavuttanut fanaattinen ihailijakuntansa yhä tänäkin päivänä.

Tappelusaagan päähenkilö on nuori kapinallinen nimeltä Yusuke Urameshi, joka tunnetaan opinahjossaan lähinnä omapäisestä asenteestaan ja pahasta ajautua mitä erilaisimpiin ongelmatilanteisiin kerta toisensa jälkeen. Heti ensimmäisen episodin aluksi Urameshi jää auton alle uhraten itsensä toisen puolesta. Tuonpuoleisessa harvinaisen epäitsekkään teon katsotaan uhmaavan kohtaloa siinä määrin, että Urameshi saa luvan palata takaisin elävien kirjoihin, samalla tämä pestataan manan majojen omaksi demonietsiväksi, jonka työtehtäviin kuuluu ihmisten suojeleminen henkimaailman pimeämmän puolen ilkiöiden tempuilta ja päähänpistoilta.

Ensimmäiset kymmenisen jaksoa Yu Yu Hakusho ovat jonkinasteista kauhufantasialla leikittelevää etsivätarinaa, minkä jälkeen sen tyyli ja koko genre alkavat pikkuhiljaa valua täysin toiseen suuntaan. Alkupäässä esitellyistä keskeisistä hahmoista voinee ainakin sanoa, että ne noudattavat varsin pitkälle tällaisen keskitien toiminta-animen perinteitä: päähenkilön lisäksi tällä on pakollinen mielitietty, isosiskon roolin saava ylimääräinen naishahmo, yksi kovis (Hiei), yksi herkkä (Kurama) sekä yksi koominen sivuhahmo. Näistä viimeinen, Mamoru Oshiin hengentuotoksista tutun Shigeru Chiban uran huikeimpiin suorituksiin lukeutuva tulkinta inhimillisestä Kuwabarasta keräsi aikoinaan erityiset kehut jopa alkuperäisen sarjakuvan tekijältä itseltään, enkä taatusti ole väärässä, jos veistelisin näin lonkalta kyseisen hahmon olevan yleisön suosikkeja koko sarjassa.

Mitä pidemmälle Yu Yu Hakusho etenee, sitä selkeämmin sen keskeisimmät sudenkuopat alkavat kalvaa katsomiskokemusta. Mitä mielikuvituksellisempia motiiveja sankarilla esimerkiksi välistä onkaan, latistuu kaikki juonellisesti mielenkiintoinen loppujen lopuksi pelkäksi kilpailuksi maailman vahvimman tittelistä. Pahimmillaan enemmän kuin kolmasosa itse sarjan tarinasta on lopulta pelkkää yhtä suurta tappeluturnausta, jossa toinen toistaan mahtavammat soturit pieksevät toisiaan sivuhahmojen vääntäen katsojalle kaikki pienimmätkin käänteet rautalangasta. Hyvin nopeasti käy selväksi, ettei yksikään keskeisistä hahmoista koskaan kuole tai vammaudu pysyvästi, vaan näin käydessä tekijät vetävät jossain vaiheessa jäniksen hatustaan ja paljastavat kerta toisensa jälkeen koko jännitysmomentin pelkäksi katsojan harhautukseksi.

Jokin kumma viehätysvoima kuitenkin piti itseni ruudun ääressä kokonaisen viikon sekä sadan ja kahdentoista jakson edestä. Yu Yu Hakusho saattaa olla kliseekeitossa uitettua itseään, mutta samalla sen katsominen vaikka sitten pienissä pätkissä tuntuu kuin paluulta vanhaan hyvään aikaan, jolloin maailma oli vielä huomattavasti nykyistä yksinkertaisempi paikka ja näin röyhkeän perinteikästä viihdettäkin vielä tehtiin kuin liukuhihnalta. Tätä ihastuttavan nostalgista vaikutelmaa tietenkin edesauttaa kauttaaltaan laadukas ääninäyttely sekä tasaisen laadukas animaatio, mistä etenkin jälkimmäinen ei japanilaisille televisiotuotoksille ollut tähän aikaankaan vielä täysin itsestään selvä juttu.

En katsokaan saaneeni tai oppineeni Yu Yu Hakushon katsomisesta oikein mitään merkittävää uutta, mutta näin jälkikäteen olen iloinen, että tulin vihdoin paikanneeksi tämänkin aukon yleissivistyksessäni. Itse sarjan tasosta voin vain sanoa, että yksinomaan katsojasta riippuu, missä määrin sen sympaattisen ylitsepursuava kliseehumppa pääsee häiritsemään, mutta näin ainakin omasta puolestani olen valmis liputtamaan positiivisemman tulkinnan puolesta. Lukija päätelköön omalla kohdallaan, kannattaako tähän täkyyn tarttua tai saiko tästä tragikoomisesta sepustuksestani irti mitään kovin järjellistä.


Arvio: 4/5


YU YU HAKUSHO, 1992 Japani
Ohjaus: Noriyuki Abe
Käsikirjoitus: Yoshihiro Togashi, Hiroshi Hashimoto, Katsuyuki Sumizawa, Shinichi Ohnishi, Yukiyoshi Ohashi, Sukehiro Tomita
Näyttelijät: Shigeru Chiba, Nozomu Sasaki, Sanae Miyuki, Nobuyuki Hiyama, Megumi Ogata

BNA (2020)

Aina siitä päivästä kun Disney julkaisi Zootopiansa puolen vuosikymmentä sitten, meitä eläinfantasian ystäviä on siunattu toinen toistaan laadukkaammilla samaa luovaa aihiota hyödyntävillä viritelmillä, eikä kaikkein vähiten animaatiomaailman herruutta tavoittelevan Netflixin voimin, jonka saimme jo aiemmin nautittavaksemme erinomaisen Beastarsin, jolle toivottavasti myös saadaan jatkoa mahdollisimman pian. Huonoimmillaan taso taas on ollut kirotun Illuminationin ja Singin luokkaa - ja kyllä, tuollekin syöpäkasvaimelle on odotettavissa jatkoa vielä tämän vuoden puolella. Aagghhh!!!!11

Mutta BNA on aivan uudenlainen eläin - tai sellaisena sitä ainakin meille kohdeyleisöön kuuluville mainostetaan. Päällisin puolin kaikki näyttääkin varsin lupaavalta, sillä sen tuottanut Studio Trigger tunnetaan valtavirtayleisön keskuudessa erityisesti Little Witch Academian sekä Kill la Killin kaltaisista uuden ajan klassikoista. Syvällisemmin animaationsa tunteva saattaa olla tuttu myös firman perinteisten paheiden kanssa, jotka tässä vaiheessa jätän tarkoituksella vielä mainitsematta...

BNA kertoo tarinan vaihtoehtoisesta maailmasta, jossa ihmiset ja furryt ovat eläneet rinta rinnan ammoisista ajoista lähtien. Mistään rauhanomaisesta yhteiselosta ei tosin voi puhua, vaan kahden väestöryhmän välillä kytee loputon vainoharhan ja epäluulon täyttämä suhde, jota eläinihmiset pakenevat turvapaikakseen rakentamaansa suurkaupunkiin. Yksi kaupunkiin muuttavista on teini-ikäinen puolitanuki Michiru, joka oman kertomansa mukaan oli joskus tavallinen ihminen. Kuka muutti Michirun furryksi, miten ja miksi, paljastuu tarinan edetessä.

Ensimmäisenä BNA:ssa iskee silmään sen komea visuaalinen tyyli, vauhdikas animaatio sekä näköhermoja hivelevä kirkkaita neonvärejä viljelevä väripaletti kuin suoraan jostain 80-luvun populäärikulttuurin hekumallisimmista luomuksista. Koska BNA:n tarina kuitenkin on pohjimmiltaan yhdistelmä nuorille suunnattua fantasiahenkistä draamaa sekä räjähtävää animetoimintaa, on näyttävään visuaaliseen tyylittelyyn tarkoituksella panostettu, enkä varsinaisesti keksi koko sarjasta minkäänlaista nurinan sijaa ainakaan tässä mielessä sen enempää kuin erinomaisesta hahmodesignistakaan. En esimerkiksi yhtään epäile, etteikö BNA:n susihahmosta olisi jo olemassa kokonaisia omia fanisivustojaan muutenkin kuin sääntö 36:n innoittamana.

Päästän lukijan tässä kohtaa jännityksestä ja paljastan Studio Triggerin tuotoksia lähes säännönmukaisesti vaivaavan sudenkuopan: kyseinen pulju tunnetaan tavastaan panostaa enemmän audiovisuaaliseen tyylittelyyn varsinaisen tarinankerronnan ja käsikirjoituksen kustannuksella, tähän Akilleen kantapäähän myös BNA omalla osaltaan kompastuu. Netflixin sarja esimerkiksi on vain 12 episodia pitkä, mikä animessa on erittäin vähän, mutta siihen on silti eksynyt fillerijaksoja, minkä lisäksi leijonanosa itse tarinasta on pitkälti tiivistetty viimeisiin jaksoihin yhdeksi turhauttavaksi informaatiotulvaksi alkupään jaksojen sohiessa vähän mihin sattuu vailla selkeää päämäärää.

Tässäkin mielessä Triggerin väki on kuitenkin onnistunut nimenomaan hahmojen osalta, joista jo aiemmin mainitun susimiehen lisäksi erityisen mieleen jäävä hahmo itselleni oli Michirun identiteettikriisinsä kanssa painiva ystävä, joka niin ikään muuttuu yllättäen kettutytöksi ja päätyy petomiesten palvomaksi uskonnolliseksi kulttihahmoksi. Kahden hahmon välinen kemia yksinään riitti ylläpitämään mielenkiintoani, mutta mytologian ja historian vetäminen mukaan tarinaan avasi vielä täysin uudenlaisia koukkuja, joilla matto olisi voitu onnistuessaan vetää lopullisesti katsojan alta. Triggerin luomus olisi viimein samalla löytänyt oman persoonallisuutensa silkan Zootopia-palvonnan sijaan, mutta lopulta pikaista loppua kohti laukatessa tämäkin mahdollisuus lässähtää tyypilliseksi animedraamaksi tyypillisine loppuratkaisuineen.

Näin kuuluu siis tuomioni: BNA on hyvä sarja, muttei räjäytä sen enempää tajuntaa kuin kukkaroakaan, jälkimmäistä ehkä onneksi. Huolitellummalla käsikirjoituksella ja rohkeammalla riskinotolla siitä olisi voinut kasvaa genressään erinomainen taideteos, mutta tällä erää furryily kaatuu tekijöidensä omimpaan, mutta alaa tuntevalle vähintäänkin ymmärrettävään kauneusvirheeseen. En ainakaan vielä ole nähnyt ilmoitusta saagan jatkosta, mutta olisi sääli hylätä näinkin mielenkiintoisia hahmoja sekä maailmaa yhden lyhyen kauden jälkeen vain jonkin epämääräisen puolivillaisen käsiksen vuoksi.


Arvio: 3.5/5


BNA, Japani 2020
Ohjaus: Yoh Yoshinari
Käsikirjoitus: Kazuki Nakashima
Näyttelijät: Gara Takashima, Hiroshi Naka, Kenji Nomura, Michiyo Murase, Sumire Morohoshi, Yoshimasa Hosoya

Blood of Zeus: 1. tuotantokausi (2020)

Antiikin Kreikan tarustoa on joku viisas joskus luonnehtinut eräänlaiseksi aikansa vastineeksi nykyajan höhlälle supersankarivillitykselle, sillä erotuksella tietenkin, että hellaan kansan tarinat ovat vuosien varrella innoittaneet ja inspiroineet mestaritaiteilijoita sekä ajattelijoita lähes joka alalla aina meidän päiviimme asti, eikä vähiten elokuva-alalla, jossa tietyt antiikkiset tarinankerronnan perusrakenteet - jopa kliseet - tuntuvat elävän sitkeästi omaa elämäänsä eri muodoissaan aihetta suoraan käsittelevien teosten ulkopuolellakin.

Antiikin suullisen ja kirjallisen perinnön vaikutusvallan tuntien onkin hyvin kummallista huomata, ettei klassinen kreikkalainen kulttuuri ole tainnut ikinä poikia kovinkaan montaa vakavasti otettavaa animoitua elokuvaa tai televisiosarjaa Disneyn Herkuleksen lisäksi jotain yksittäisiä halpiksia lukuun ottamatta. Muutama vuosi sitten teilaamani Death Noten näytellyn version käsikirjoittanut puuhapari Charley & Vlas Parlapanides on kuitenkin nyt päättänyt iskeä Netflixin tuella tähän alalla ammottavaan henkiseen aukkoon omalla toiminnallisemmalla seikkailullaan, johon tekijöiden itsensä mukaan on jo kirjoitettu viiden tuotantokauden edes materiaalia. Tuon käsikirjoituksen varsinaista tasoa sopii toki arvailla, mutta näillä näkymin toinen kausi tullee ulos vielä tämän vuoden aikana jos animaation jumalat ovat meille suopeita.

Blood of Zeusin tarina alkaa juuri siten kuin tällaiset tarinat nyt yleensä tuppaavat käynnistyä: Olympoksen jumalten kuningas saattaa hellaan julman sotapäällikön nuoren vaimon raskaaksi. Lopulta isäntä kuitenkin saa vaimonsa kiinni tämän uskottomuudesta ja vastasyntynyt poikavauva on saada surmansa miehen kynsissä, kun ukkosenjumala yllättäen puuttuu peliin ja sotapäällikkö putoaa kuolemaansa. Vuosikausia myöhemmin vanha nainen elää aikuiseksi kasvaneen poikansa kanssa Kreikan köyhällä maaseudulla peläten jumalatar Heran kostoa. Kansan suussa vanhaa vaimoa perheineen pelätään ja kartetaan kuin tautia, sillä näiden sanotaan tuovan mukanaan vain onnettomuuden ja jumalten vihan. Samaan aikaan hellaan väkeä ahdistelee salaperäinen demoniarmeija, joka etsii käsiinsä mystistä vanhaa naista ja tämän sinisilmäistä poikaa...

Jos on ikinä eläessään sattunut seuraamaan animaatiomaailman ilmiöitä, tunnistaa jo ensimmäisten sekuntien perusteella näiden kavereiden käyttäneen inspiraation lähteenään toiminta- ja kauhufantasiaan erikoistuneen Yoshiaki Kawajirin klassisia töitä, kuten Wicked Cityä, Ninja Scrollia ja Vampire Hunter D: Bloodlustia. Kawajirilla on nimittäin perinteisen kauhua ja erotiikkaa yhdistelevän tyylinsä ohella tietty ihmishahmojen vakiodesign, jota myös tässä animeksi leimatussa länkkärisarjassa on suoraan apinoitu sellaisenaan. Jo näin kättelyssä sanottakoon, ettei Blood of Zeus yllä missään mielessä aiemmin mainittujen teosten tai Kawajirin parempien töiden tasolle ylipäänsä. Positiivisempana nuottina jäljittelyn kohde on tällä kertaa kuitenkin valittu viisaasti, sillä toiminnan mestarin tyyli sopii tällaiseen tarinaan vähintäänkin erinomaisesti ainakin ajatustasolla.

Blood of Zeusin tuotantohistoriasta on saatavilla poikkeuksellisen vähän konkreettista tietoa, mutta sarjan yleisen jäljen perusteella uskoisin tekijöiden olleen sitä tehdessään vielä hyvin epävarmoja tarinan jatkosta, minkä vuoksi eeppiseksi suunniteltu kertomus rakkaudesta ja kostosta tuntuu loppuvan aivan liian nopeasti, eikä katsojalle anneta missään kohtaa juuri tilaa hengittää tai henkilöhahmoille mahdollisuutta kasvaa. Jos Zeusin poika esimerkiksi lähtee kumppaneidensa kanssa sarjan alussa suurelle matkalle, tempaistaan tämä jo heti aluksi muista erilleen ja itse matkakin kohtaa päämääränsä jo heti seuraavassa jaksossa, minkä jälkeen koko juttu jo unohtuukin, eikä kumppaneilla ole lopun sarjan kuluessa juuri merkitystä, sillä koko spektaakkeli muuttuukin yhtäkkiä perinteisestä fantasiaseikkailusta tarinaksi kaikkivoivan isän ja inhimillisen heikon pojan välisestä vaikeasta suhteesta.

Kirjallisessa mielessä Parlapanideen poikien kyhäelmä ei kyllä juuri kiitoksen sanaa ole ansainnut, sillä kaikki vähänkään juonellinen anti tuntuu sinkoutuvan paikasta toiseen ilman kunnollista fokusta. Kaikkein pahin sudenkuoppa - täydellinen tylsyys - loistaa tällä kertaa kuitenkin poissaolollaan, sillä kaikesta epämääräisyydestä huolimatta animesta ammentava antiikkinen toimintafantasia kuitenkin näyttää ja kuulostaa ainakin parhaimmillaan pätevähköltä ja kaikesta sillisalaattimaisuudesta huolimatta tietyt seuraamista helpottavat perusrakenteet veljesvihasta, kohtalokkaasta ennustuksesta ja äidinmurhasta lähtien ovat juuri niille kuuluvilla paikoillaan. Jos pystyy antamaan anteeksi budjetin rajoitteiden vuoksi vähän töksähteleväksi jääneen animaation, tämän kahdeksan episodin pituisen minisarjan pystyy katsomaan helposti yhdellä istumalla vilkuilematta kertaakaan kelloa.

Blood of Zeus ei siis ole sen enempää mestariteos kuin floppikaan, mutta parantamisen varaa jäi tuleviin tuotantokausiin vielä vaikka kuinka. Jos antiikkiaiheiset elokuvat, pelit ja televisiosarjat noin yleensä ovat lähellä sydäntä, kannattaa Zeuksen pojan seikkailuja katsoessa pitää silmät ja korvat avoinna, sillä aina silloin tällöin tekijöillä on tapana heittää valppaille katsojille tarkoitettuja viittauksia muihin vastaaviin luomuksiin vuosien varrelta, parhaimmillaan hahmot jopa toistavat sanasta sanaan muiden historiallisten elokuvien kuuluisia repliikkejä. Meneekö tämäkin sitten apinoinnin vai kunnianosoituksen puoleen, riippuu kai katsojasta, mutta itse koin tällaisen velmuilun lähinnä huvittavana.


Arvio: 3/5


BLOOD OF ZEUS, 2020 USA
Ohjaus: Shaunt Nigoghossian
Käsikirjoitus: Charley Parlapanides, Vlas Parlapanides
Näyttelijät: Claudia Christian, Derek Phillips, Elias Toufexis, Jason O'Mara

Aggressive Retsuko: 3. tuotantokausi (2020)

Edellisellä tuotantokaudella tylsään toimistotyöhönsä kyllästynyt Retsuko löysi haikailemansa elämänsä miehen, rikkaan ja älykkään Tadanon, mutta jälkimmäisen osoittauduttua itsepäiseksi muuliksi suhde kariutui ja Retsuko päätti pettyneenä palata takaisin entiseen death metalin, oluen ja karaoken höystämään tylsään elämäänsä tuiki tavallisen tokiolaisen firman kasvottomana ja unohdettavana tilintarkastajana. Ehkä Retsuko vielä joskus löytäisi sen oikean, mutta mistä ja milloin?

Aggressive Retsukon kolmas tuotantokausi alkaa romanttisella kohtauksella kuin suoraan Hollywoodin siirappisimmista megatuotannoista: Retsuko on viimein löytänyt itselleen unelmiensa urhon, jonka puolesta tämä on valmis tekemään mitä ikinä tämä kehtaakaan pyytää - kuten ostamaan palveluntarjoajan aggressiivisesti markkinoimia lisävaihtoehtoja yksinäisille naisille suunnatun virtuaalisen unelmapoikaystävän vaateparreksi.

Syötävän kalliin virtuaalitodellisuuden ulkopuolella todellisuuspakoinen Retsuko on ajanut elämänsä täydelliseen umpikujaan: edellisen suhteen jälkeensä jättämät haavat eivät vieläkään ole kasvaneet umpeen, tukalan elämäntilanteen aiheuttama häpeä tekee vähäisestäkin sosiaalisesta toiminnasta vähintäänkin tuskallista. Retsukon peruutettua vahingossa vieraan miehen auton kylkeen pohja näyttäisi viimein tulleen vastaan, mutta päädyttyään etsimään itselleen sivutoimista työpaikkaa maksaakseen aiheuttamansa vahingot tämä tuleekin löytäneeksi sattumalta tien ulos onnettomuudestaan…

Jo neljä vuotta olemme saaneet nauttia Retsukon seikkailuista, mitä ei oikeasti audiovisuaalisella tasolla huomaa laisinkaan: Sanrion nyt jo kovan kulttimaineen länsimaissakin saavuttanut aikuisten piirretty näyttää ja kuulostaa täsmälleen samalta pelkistetyltä itseltään, eikä hyväksi havaittua konseptia ole tälläkään kertaa yritetty turhaan korjailla. Viimeistään kolmannen kauden keräämiä kommentteja selatessani en voinut olla enää kiinnittämättä huomiota niiden perinteisimpien animefanien ilmeiseen inhoon tällaisia sarjoja kohtaan, mutta tavallaan ymmärrän senkin, sillä Aggressive Retsuko ei edes yritä olla perinteisessä mielessä koko kansan viihdettä vaan nimenomaan lapsekkaan yksinkertaista hömppää yli kaksikymppisille aikuisille. Tietty ristiriita sisällön ja muodon välillä tekee Retsukosta harvinaisen erottuvan ja persoonallisen tuttavuuden, jota vanha katsoo mieluummin kuin kymmentä muuta lukioteineistä kertovaa tusina-animea.

Jos Aggressive Retsukon juoni on kahdessa ensimmäisessä ollut hämmentävän kypsä ja synkkä, syöksyy kolmas tuleminen joka suhteessa aivan uusille masennusleveleille, ehkä jopa vähän liiallisuuksiin asti. Sanriohan tunnettiin vanhastaan vähän pelottavampaakin lastenviihdettä tuottavana firmana, mutta Retsuko taitaa silti olla ensimmäinen firman luomuksista, jossa nähdään kaiken muun ohella jopa päähenkilön puukotus ja verta. En ollut uskoa korviani kun tästä etukäteen kuulin vaan luulin sitä ensin jonkinlaiseksi sairaaksi vitsiksi, mutta totta se on. Aggressive Retsukon kolmas tuotantokausi lienee raskainta ja ahdistavinta materiaalia koko Sanrion tuotantohistoriassa.

Itse kolmoskauden ydintarinasta en juuri tohdi kertoa, sillä se on yksinkertaisuudessaan varsin helppo spoilata täysin puhki. Sanotaan nyt kuitenkin, ettei tällä kertaa enää keskitytä kuvaamaan Retsukon työyhteisön elämää, vaan tarinan painopiste on Retsukon uudessa työpaikassa ja päähenkilön pyrkimyksissä suoriutua veloistaan. Tarinassa on toki omat valopilkkunsakin, mutta itselleni tämä kyseinen käänne tuli valtavana pettymyksenä, sillä aiemmissa tuotantokausissa tutuiksi tulleisiin hahmoihin olisin mieluusti palannut kaikenlaisten epämääräisempien uusien tuttavuuksien, kuten hamstereiden muodostaman j-pop-bändin sijaan. Toki lopussa moni asia viimein ratkeaa ja Tadanokin tulee takaisin pienen sivuosan verran, mutta...

Olen käynyt sisäistä painia näitä tuntemuksiani vastaan jo päiväkausia aina siitä asti kun katsoin kolmannen Retsukon. Viimein olen valmis myöntämään, ettei kolmas tuotantokausi ole yhtä hyvä kuin kaksi ensimmäistä ja se piskuinen pilottisarja. Tällä kertaa Sanrio eksyi mielestäni herkuttelemaan liiaksi päähenkilön kurjuudella ja pahalla ololla kykenemättä vastineeksi tarjoamaan tarpeeksi positiivista ratkaisua pelastaakseen kokonaisuutta omalta käsistä karanneelta kyynisyydeltään. Samalla Sanrio on nähtävästi viimein alkanut kärsiä itsekin perinteisestä Disney-taudista, jossa firman luomusten ensisijainen tarkoitus on lähinnä myydä mahdollisimman paljon oheistuotteita ja sarja on siksi suunniteltu kestämään ns. loputtomiin ilman varsinaista alkua tai loppua täysin paikalleen jähmettyneenä etenemättä pitemmällä tähtäimellä mitenkään merkittävästi mihinkään suuntaan.

Kestääkö Retsukon uusi parisuhde viimein seuraavalle tuotantokaudelle asti vai aloitetaanko neljäs kerta jälleen eron aiheuttamasta henkisestä ahdingosta, saamme nähdä sitten kun Sanrio ja Netflix jälleen meitä siunaavat uudella tuotantokaudella ensi syksynä. Toivottavasti tuleva tuotantokausi on edes vähän iloisempi kuin tämä kolmas.


Arvio: 4/5


AGGRESSIVE RETSUKO: SEASON 3, 2020 Japani
Ohjaus: Rareko
Käsikirjoitus: Rareko