Royal Space Force: Wings of Hônneamise (1987)

Hideaki Annon ja kumppaneiden luotsaaman opiskelijatiimin vuoden 1983 Japanin kansallisiin skifimessuihin tuottama lyhytanimaatio Daicon IV oli valtaisa menestys ja jo yksinään riitti tuomaan tekijöillään mainetta äärimmäisen lahjakkaina ja kiinnostavina uusina niminä, jopa siinä määrin, että osa tiimistä palkattiin siltä istumalta mukaan Hayao Miyazakin Tuulen laakson Nausicaää tekemään. Sittemmin tiimi palasi jälleen yhteen ja päätti perustaa kokonaisen uuden animaatiostudion, jolle nimeksi tuli Gainax ja josta oli tuleva yksi nousevan auringon maan menestyksekkäimpiin ja kiitetyimpiin kuuluva lajissaan.

Royal Space Force: Wings of Honneamise oli upouuden studion neitsytelokuva ja ilmestyessään valtaisa arvostelumenestys. Elokuvan tarina sijoittuu sijoittuu vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa ihmiskunta ei ole vielä siirtynyt avaruusaikaan ja nimessäkin mainittu ”kuninkaalliset avaruusjoukot” koostuu lähinnä ikälopuista tiedemiehistä ja yhteiskunnan vähäpätöisemmästä pummiaineksesta, joille ei avaruusalusten ja potentiaalisten vihollisten puutteessa löydy kortinpeluuta, fyysistä treeniä ja armeijan tyhjiä rituaaleja kaksisempaa puuhaa.

Tarinan päähenkilö on kuninkaallisissa avaruusjoukoissa palveleva tylsyyden ja tarpeettomuuden demoralisoima nuori mies nimeltä Shirotsugh Lhadatt, joka tutustuu uskonnolliseen nuoreen naiseen joukoissa kuolemaan johtaneen epäonnistuneen ohjuskokeen jälkeen. Tällä tapaamisella ja sitä seuraavilla tapahtumilla on lopulta merkittävät seuraukset paitsi Shirotsughille itselleen, myös koko muulle ihmiskunnalle. Honneamise on ennen kaikkea tarina perhosvaikutuksesta, yksittäisen ajatuksen sekä ihmisten kyvystä inspiroida muita ja samalla muuttaa maailmaa.

Omasta mielestäni tässä elokuvassa on hienoimpia ja kypsimpiä tarinoita, joita olen missään animeleffassa koskaan nähnyt. Jokainen hahmo tuntuu kiinnostavalta persoonallisuudelta, päähenkilöt ovat loistavia, elokuvan maailma on hyvin uskottava ja Shirotsughin henkinen kasvu epävarmasta ja paikasta toiseen harhailevasta pummista vastuuntuntoiseksi ja määrätietoiseksi sankariksi vähintäänkin mielenkiintoista seurattavaa. Ainut harmittavampi puoli tarinassa taitaa olla sen kerronnan hillitty verkkaisuus, joka saattaa tylsistyttää heikomman keskittymiskyvyn omaavia.

Animaation taso on perinteiseen Gainaxin tyyliin erinomaista jälkeä. Vauhtia ja toimintaa on tässä kovin vähän, mutta minkä tässä tekivät, tekivät erittäin hyvin. Mitään Gunbusterin tapaisia näyttäviä avaruustaisteluita ja räjähdyksiä kuitenkaan ei luonnollisesti kannata lähteä tässä yhteydessä edes hakailemaan. Hauskana yksityiskohtana useimmat tarinan keskeisimmistä hahmoista on suunniteltu länsimaisten esikuvien mukaan. Itse tunnistin tästä ainakin Lee van Cleefin ja Harrison Fordin, mutta paljon muitakin pitäisi löytyä.

Honneamise on täsmälleen sellainen elokuva, joka Love Records - Anna mulle Loveen olisi mielestäni kuulunut olla. Tässä ei esimerkiksi ole varsinaista hyvää ja pahaa, vaan kyseessä on kertomus itsensä ja mahdottomien olosuhteiden voittamisesta sekä oman paikkansa löytämisestä maailmassa. Yksikään tarinan hahmoista ei ole täydellinen kirkasotsainen partiopoika vaan avaruusjoukkojen upseerienkin keskuudessa sanailu ja tappelut ovat yleistä. Shirotshug itse tekee elokuvan aikana myös virheitä ja erehtyy, mikä ei jossain Hollywood-elokuvissa olisi päähenkilölle mahdollista laisinkaan.

Yksi isompi särö Honneamisessa kuitenkin on. Päähenkilön erehtyväisyydessä taidettiin kuitenkin loppupeleissä mennä hiukka liiankin pitkälle. En luonnollisesti viitsi spoilata kyseistä kohtausta, mutta kuvitelkaa vaikka Rocky, jossa Rocky Balboasta rakennetaan koko elokuvan ajan helposti samaistuttavaa symppistä, mutta sitten tuleekin täysin puskista kohtaus, jossa Rocky ryöstääkin pankin tai käyttää huumeita ja pilaa kaiken. Tähän elokuvaan on eksynyt juurikin tällainen lapsus ja se onnistuu taatusti häiritsemään monen katselukokemusta. Itse en niinkään kyseisestä kohtauksesta häiriintynyt vaikka mielestäni muu elokuva ei olisi sen leikkaamisesta kärsinyt laisinkaan.

Nimihirviö Royal Space Force: Wings of Honneamise on loistava elokuva, ei mikään Hayao Miyazakin tai Mamoru Oshiin parhaiden töiden veroinen mestariteos, mutta kuuluu silti mielestäni pitkien anime-elokuvien terävämpään kärkeen. Honneamise oli ilmestyessään sen verran menestyksekäs, että sille suunniteltiin jatkoakin 90-luvun alussa. Jatko-osa kuitenkin jouduttiin peruuttamaan studion taloudellisten ongelmien vuoksi, mikä ymmärrettävästi masensi tekijöitä kovasti ja johti omalta osaltaan angstisen ja ahdistuneen Neon Genesis Evangelionin syntyyn.


Arvio: 5/5


ORITSU UCHUGUN: ONNEAMISU NO TSUBASA 1987, Japani
Tuotanto: Hiroaki Inoue, Hirohiko Sueyoshi
Ohjaus: Hiroyuki Yamaga
Käsikirjoitus: Hiroyuki Yamaga
Näyttelijät: Arnie Hanks, Bin Shimada, Bryan Cranston, Chikao Ôtsuka, Dan Woren, Hirotaka Suzuoki, Kazuyuki Sogabe, Kôji Totani, Leo Morimoto, Masahiro Anzai, Melody Lee, Mitsuki Yayoi, Rob Matthews, Steve Blum, Steve Bulen, Yoshito Yasuhara

Ukonvaaja (2016)

Tätä dokumenttia on allekirjoittaneelle yritetty tyrkyttää joka ainoasta hornan tuutista viime kesästä alkaen ja vastoin kaikkia yrityksiäni onnistuin kuin onnistuinkin katsomaan tämän vasta aivan äskettäin. Kyseessähän on siis joukkorahoituksen turvin toteutettu indie-dokumentti ja CMX:stä tutun maestro A.W. Yrjänän luotsaama matka perisuomalaisen taruston ja mytologian maailmaan. Takakansi uhoaa kyseessä olevan peräti ensimmäisen aihetta käsittelevän dokumentin, mitä varovaisesti käyn epäilemään.

Koska kyseessä on pienellä budjetilla tehty omakustannedokumentti, ei tässä kauheasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita tulla näkemään. Pääosa koko dokkarista koostuu A.W. Yrjänän omista selostuksista sekä alan erikoisosaajien haastatteluista. Turkulaisittain kiinnostavin kohtaus on piipahdus Ravattulan Ristimäen arkeologisilla kaivauksilla, josta lisähupia itselleni toi yliopistolta tuttujen kasvojen ja muuten vain tuttujen paikkojen bongaaminen. Aina välissä A.W. pysähtyy kertoilemaan vanhasuomalaisia tarinoita maailman synnystä ja tulen luomisesta; näitä kohtauksia kuvitetaan simppelin kivalla animaatiolla.

En tiedä kuka keksi pyytää tähän mukaan A.W. Yrjänää, mutta sanan säilän taitava äärimmäisen karismaattinen, karhean komealla puheäänellä tarinoiva mies sopii dokkariin kertojaksi kuin nyrkki naamaan. Samaa voi sanoa koko dokkarin muikeasta kuvauksesta sekä taustalla soivasta, lähes meditatiivisen haikeasta ja tunnelmallisesta perinnemusiikista. Ukonvaaja on ilo silmälle ja korvalle, erittäin kiinnostavasta aiheesta ja hyvin valituista haastateltavista nyt puhumattakaan.

Minä pidän tästä. Minä pidän tästä? Luit aivan oikein. Odotin Ukonvaajasta etukäteen ja naiivisti jonkinlaista idealistista saarnaa ja hömppäviihdettä, mutta loppujen lopuksi sainkin oikein makoisan ja nautittavan simppelin dokumenttielämyksen. Perinteinen suomalainen kulttuuri, kotomaamme historia ja meikäläinen kansanperinne ovat ainutlaatuisia ja alati globalisoituvassa ja kaupallistuvassa maailmassa uhanalaisia lajeja, joiden vaaliminen tulisi mielestäni olla jokaisen suomalaisen itsestäänselvä velvollisuus. Ukonvaaja ei ole dokumenttina täydellinen, mutta se on hieno opas nykyään harvemmin käsiteltyyn aiheeseen ja sen luulisi löytyvän vähintäänkin jokaisen vähänkään perinteisestä suomalaisesta mytologiasta kiinnostuneen hyllystä.


UKONVAAJA 2016, Suomi
Tuotanto: -
Ohjaus: Tuukka Tähti
Käsikirjoitus: Tuukka Tähti, Jenna Ruisaho, Mika Viitanen, A.W. Yrjänä

Gunbuster (1988)

Hideaki Anno ja Gainax tuskin niminä sanovat useimmille yhtään mitään, vaikka kumpainen kuuluu itsestään selvänä osana jokaisen vähääkään animea seuraavan perusyleissivistystä. Japanilaisen opiskelijaporukan Daicon-nimellä 80-luvun alussa perustama piskuinen animaatiostudio aiheutti ensitöikseen todennäköisesti tahallisesti pienen kohun julkaisemalla parin lyhyitä animaatiostrippejä, joissa lainailtiin surutta ja lupia kyselemättä länsimaisen populäärikulttuurin hahmoja ja Electric Light Orchestran musiikkia. Erityisen silmiinpistävänä ominaisuutena kyseisissä stripeissä oli niiden hengästyttävän upea animaatio, joka jo yksistään riitti tekemään Hideaki Annosta tiimeineen välittömästi alan kiinnostavimpia uusia tulokkaita.

Vuoden 1985 tienoilla Daicon Films muutti nimensä Gainaxiksi japanilaisen jättiläistä tarkoittavan sanan mukaan. Studion ensimmäinen, vuonna 1987 ilmestynyt pitkä elokuva Royal Space Force: The Wings of Honnêamise oli ilmestyessään valtaisa arvostelumenestys ja ainakin omasta mielestäni yksi aliarvostetuimmista anime-elokuvista, joita on koskaan tehty. Studion taloudelliset ongelmat yhdessä jatko-osan peruuntumisen kanssa vaikuttivat myöhemmin ratkaisevasti Neon Genesis Evangelionin, kaikkien aikojen menestyneimmän ja kuuluisimman animen syntyyn. Jos ette vielä ole katsoneet Royal Space Forcea niin katsokaa. Se on upea elokuva.

Mecha-animen klassikko Gunbuster oli Gainaxin virallisesti toinen, kuuteen episodiin jaettu minisarja ja Hideaki Annon ensimmäinen oma ohjaus. Miehen muista ohjauksista mainittakoon ainakin itsensä Hayao Miyazakin käsikirjoittama Matka maapallon ympäri sekä tietysti Neon Genesis Evangelion, joka myös on pitkälti suunniteltu juurikin tämän sarjan pohjalta. Välistä Anno ja muutama muu Gainaxin iso nimi on vieraillut myös Studio Ghiblillä, joten jos vain on koskaan sattunut animea katsomaan, on todennäköisesti törmännyt näihin tekijöihin tavalla tai toisella.

Gunbuster on mukavasti kuuteen episodiin tiivistetty suuren mittakaavan tieteistarina ihmiskunnan loputtomasta sodasta ulkoavaruuden hyökkääjiä vastaan. Pääosassa sarjassa on nuori tyttö nimeltä Noriko Takaya, jonka isä oli ennen kuolemaansa keisarillisen avaruuslaivaston amiraalina. Sarja seuraa Norikon kasvua epävarmasta, mutta päättäväisestä nuoresta naisesta itsevarmaksi ihmiskunnan sankariksi ja mahtavan Gunbuster-mechan pilotiksi. Olennaisia hahmoja tarinassa ovat myös Norikon ystävät ja taistelutoverit, joita taiston tiimellyksissä myös kuolee pois. Tärkeässä osassa tarinan vaiheissa on myös suhteellisuusteoria ja aikadilaatio, mutta ne ovat vähän turhan monimutkaisia juttuja tässä selitettäväksi.

Kuten juonireferaatista varmasti huomaa, tämän tarina ja hahmot ovat pitkälti samaa kaliiberia kuin Evangelionissa, mutta ilman kaikkea turhaa kikkailua, yletöntä filosofointia ja jatkuvaa teiniangstia. Henkilökohtaisesti pidän Evangelionista kuin hullu puurosta, mutta koin silti tämän lyhyehkön tarinan huomattavasti selkeämmäksi, paremmin jäsennellyksi ja helpommin mukaansa imeväksi kokonaisuudeksi kuin Evangelionin vastaavan. Hahmot olivat tässä ehkä ripauksen pidettävämpiä ja loppu oli sanalla sanoen upea, jopa liikuttava elämys – toisin kuin alkuperäisessä Evangelionissa, joka kaatui lopussa rahoitusongelmiin.

Tyylillisesti Gunbuster lähentelee Evangelionia huomattavasti perinteikkäämpää - jopa klisestäkin - mecha-sarjaa, mutta se on kauttaaltaan niin pahuksen hyvin tehty, ettei paikoin sieltä täältä paistava klisee paljoa pääse harmittamaan. Erityismaininta on pakko antaa koko sarjan veret seisauttavan upeasta, edelleen vertojaan hakevasta animaatiosta, joka varsinkin viimeisissä jaksoissa ja kaikissa sarjan taistelukohtauksissa nousi aivan uusille audiovisuaalisen nerouden ja mahtavuuden multihuipennuksen jumalaisille sfääreille.

Vihoviimeinen jakso ja koko sarjan huipentava kliimaksi on parhaita yksittäisiä animejaksoja ja sen sisältämät taistelukohtaukset taatusti parhaita, joita animessa vain on ikipäivänä tehty. Koko jaksohan on toteutettu poikkeuksellisesti mustavalkoisena ja siinä hyödynnetään paljon stillkuvia. Tinkimättömän upea viimeinen episodi lopetuksineen riittäisi yksinään tekemään tästä sarjasta viiden tähden elämyksen, mutta kun koko sarja on niin pahuksen rautaisella ammattitaidolla tehty!

Mutta vielä on yksi asia, jota en oikeastaan ole maininnut vielä sanallakaan: musiikki. Tämä oli aikoinaan yksi ensimmäisistä näkemistäni animesarjoista ja katsoin tämän oikeasti jo ennen kuin tiesin Gainaxista tai Hideaki Annon neroudesta yhtään. Syynä oli soundtrackin taiteillut Kohei Tanaka, joka sävelsi musiikit koko oman nuoruuteni määritelleeseen ensimmäiselle playstationille julkaistuun Alundraan, yhteen suosikkipeleistäni koskaan. Sanomattakin selvää, että nautin tämän sarjan soundtrackista aivan mielettömästi. Harvoin on kuva ja ääni yhdistynyt animaatiossa yhtä vaivattoman kauniisti.

Gunbuster on lajinsa valio ja malliyksilö, genrensä crème de la crèmeä ja yksi parhaista koskaan tehdyistä mecha-sarjoista, audiovisuaalinen taidonnäyte, välttämätön pala koko animen yleissivistystä ja yksi henkilökohtaisista suosikkisarjoistani koskaan. Jos Neon Genesis Evangelion on parhaita sarjoja ikinä, niin tämä on ehkä vielä hitusen sitäkin parempi. Kiitos teille Gainax, Hideaki Anno ja Kohei Tanaka.


Arvio: 5/5



TOPPU O NERAE 1988, Japani
Tuotanto: Hiroaki Inoue, Shiro Sasaki, Minoru Takanashi
Ohjaus: Hideaki Anno
Käsikirjoitus: Toshio Okada, Hideaki Anno, Hiroyuki Yamaga
Näyttelijät: Kazuki Yao, Maria Kawamura, Noriko Hidaka, Norio Wakamoto, Rei Sakuma, Tamio Ōki

Tales from the Crypt (1989)

Aikoinaan 50-luvun alussa EC:n nuorille suunnatut kauhusarjakuvat olivat kovassa huudossa, mutta joutuivat sensuurin ja huolestuneiden vanhempien nostaman kohun vuoksi nopeasti ja väistämättömästi lakkaustilastalle. 80-luvulle tultaessa kiellettyjen sarjakuvien fanien noustessa päättäville paikoille myös vanhat klassikot kokivat yllättävän renessanssin ja päätyivät massojen suosioon. Uskoisin, että vähintäänkin jokaiselle kulttikauhun ystävälle on tuttu esimerkiksi Stephen Kingin ja George Romeron Creepshow - yöjuttu, joka on myös kunnianosoitus EC:n vanhoille kauhusarjakuville.

Samaista ideaa jatkaa edelleen Robert Zemeckisin Tales From the Crypt, jonka ydinideana oli kääntää vanhat klassikot suoraan antologiamuotoiseksi mustaa huumoria ja sarjakuvamaista kauhua viljeleväksi televisiosarjaksi joka jaksossa vaihtuvilla nimekkäillä tähtinäyttelijöillä ja vierailevilla nimitekijöillä. Sarjan tuotti alunperin HBO, joten koko komeus saatiin vielä poikkeuksellisesti tehtyä ilman rasittavaa kyttäystä ja sensuuria. Suomen ysärin mummotelevisiosta muistan ainoastaan, että tämä tuli yleensä pitkälle aamuyöstä ja keskellä viikkoa, joten koko sarja meni todennäköisesti useimmilta potentiaalisilta suomalaisilta faneilta täysin ohi. Vääryys on korjattava.

Ajattelin aluksi, etten jaksa alkaa katsoa nuoruuteni suosikkisarjaa kokonaisena alusta asti pelkästään yhtä arvostelua varten, joten päätin soveltaa sokkotestiä. Valitsin sattumanvaraisesti kymmenkunta jaksoa pitkin sarjaa ja yritin estimoida tasoa niiden perusteella. Ainut mitä niistä sain irti oli mieletön addiktio, joka pakotti valitsemaan toiset ja kolmannet ja neljännetkin kymmenet jaksoa ennen kuin löysin ainuttakaan vähemmän nautittavaa ja hauskaa episodia. Yleensä ne huonommatkin sijoittuivat lähinnä sarjan loppupäähän ja erityisesti viimeiseen kauteen, mutta tosiasia, että tähän yleensä jäi koukkuun kertoo jo aivan omaa kieltään koko sarjan laadusta.

Tales from the Cryptiä tuotettiin kaikkiaan seitsemän tuotantokautta, joista viimeinen ja kädettömin ainoana säästösyistä Euroopassa. Ensimmäiset kolme kautta ovat mielestäni koko sarjan parhaat ja ansaitsevat mielestäni täydet viisi tähteä kukin. Ensimmäisen kauden toinen jakso ”And All Through the House” taitaa olla koko sarjan kuuluisin jakso. Kyseisessä episodissa miehensä murhannut nainen jää kotiinsa jumiin ja mielisairaalasta paenneen aseistautuneen sarjamurhaajan piirittämäksi. Sama tarina on aiemmin filmattu antologialeffassa nimeltä Haudan tuolta puolen vuodelta 1972.

Toinen ja kolmas kausi ovat mielestäni koko sarjan parhaat, kummassakaan ei taida olla ainuttakaan heikkoa jaksoa. Toisen kauden toinen episodi nimeltä ”The Switch” on itsensä Arnold Schwarzeneggerin ohjaama. Sitä seuraavassa jaksossa ”Cutting Cards” Lance Henriksen tekee yhden uransa parhaista rooleista äärimmäisyyksiin menevänä uhkapelurina. Toisen kauden viidennen ja ehkää parhaan jakson, ”The Ventriloquist’s Dummyn” on ohjannut Frank Darabont, joka tunnetaan täälläkin paremmin elokuvasta Rita Hayworth - avain pakoon. Muista pakollisista kuningasepisodeista mainittakoon ainakin viidennen kauden ensimmäinen, nimeä ”Death of a Salesman” kantavassa jakso, jossa Tim Curry vetää tunteella kolmoisroolin kauppamiehiä vihaavana punaniskaperheenä!

Tätä arvostelua voisi helposti jatkaa pelkästään luettelemalla hyviä jaksoja ja niiden tekijöitä, mutta riittää varmaan kun totean, että Tales from the Crypt on lähes koko viimeistä kautta ja pientä alun nikottelua lukuun ottamatta täyttä neroutta ja sarjassa nähdään suunnilleen kaikki oman aikansa tähtinäyttelijät. Ensimmäiset kolme kautta ovat parasta, seuraavat kolme heittelevät vähän tasoltaan ja viimeisessä kaudessa mukaan on eksynyt vain yksi hyvä jakso, joka sitten onkin mielestäni koko sarjan ylivoimaisesti paras ja hauskin. Jakson nimi on ”Third Pig”, täydellinen tekoaikansa tuote ja hyvällä tavalla stereotyyppisin mahdollinen The Ren & Stimpy Showsta inspiraationsa ammentanut ysäripiirretty. Jakson tarina kertoo goren ja mustan huumorin sävyttämän version kolmesta pienestä porsaasta, isosta pahasta sudesta ja Frankenpigista. Jos ette muuta tästä sarjasta katso, niin tarkastakaa tämä. Third Pig on puhdasta nerouden multihuipentumaa ja hauska kuin mikä.

Tietenkään tätä sarjaa ei voi arvostella mainitsematta sen ikonista maskottia Cryptkeeperiä, jonka hirtehisen hauskaan hahmoon tiivistyy täydellisesti koko sarjan henki. Musiikeista sarjassa vastaa tekoajan kuumimpiin elokuvasäveltäjiin kuulunut Danny Elfman, joka täällä tuskin paljoa esittelyä kaipaakaan.

Tales from the Crypt on puhdasta parhautta, mahdollisesti viihdyttävin koskaan tehty puhdas kauhuantologiasarja ja yksi omista televisiosuosikeistani suunnilleen ikinäkoskaan. Tämmöisen takia sieti aikoinaan valvoakin yökaupalla vaikka kouluun joutuikin seuraavana aamuna menemään. Nykyään on onneksi suoratoistopalvelut ja DVD-boksit elämää helpottamassa, joten ei enää tarvitse ihan niin pitkälle mennä nähdäkseen suosikkisarjansa. Tekeekö mieli hyvää kauhukomediaa? Katso tämä. Lämpimät suositteluni.



Arvio: 4.5/5

TALES FROM THE CRYPT 1989, USA
Tuotanto: Walter Hill, Robert Zemeckis, Richard Donner, Joel Silver
Ohjaus: Howard Deutch, Mary Lambert, Richard Donner, Robert Zemeckis, Tom Holland (I), Walter Hill
Käsikirjoitus: A.Whitneys Brown, Fred Dekker, Michael McDowell, Terry Black, Walter Hill
Näyttelijät: Kaikki ysäritähdet.

Bodom (2016)

Ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville. Näin lukee Kalevalassa. Mutta sillähän ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Nyt päästään nimittäin jälleen tonkimaan armaan kotimaamme suota kyntävän ja ahdistavan aneemisen elokuvateollisuuden mätiä hedelmiä, vieläpä kauhuelokuvan muodossa. Kautta aikain kotimaiset kauhuelokuvat yleensäkin pystyy laskemaan yhdellä kädellä ja hyvien sellaisten laskemiseen riittää kädettömämmälläkin sahurilla sormet, joten ainakaan etukäteen odotukset tämän suhteen eivät olleet kaksiset.

Tämänkertaisen kotimaisen elokuvahelmen tarjoaa nykysuomalaisen komedian timanttisimman klassikon, Luokkakokouksen ja sen ratkiriemukkaan jatko-osan ohjannut Taneli Mustonen. Nimestään huolimatta tällä leffalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä alkuperäisen Bodomin murhien tai Children of Bodomin kanssa, vaan nimi on lähinnä markkinointimielessä valittu. Oikeasti tämä on täysin fiktiivinen ja nykyaikaan sijoitettu tarina, jossa genren pahimpien kliseiden mukainen remmi teinejä matkaa järven rannalle telttailemaan ja mysteerimurhaajan lahdattavaksi.

Hehehehee. Mistä edes aloittaa tämän elokuvan arvosteleminen? Takakansitekstiä lukemattomalle tulee varmasti jo alussa yllätyksenä, ettei tämä olekaan siitä kuuluisasta murhasta vaan sijoittuu nykyaikaan. Lisähämmennystä tarjoaa pääosaa stereotyyppisenä machona teininä esittävä Mikael Gabriel, joka ei omasta mielestäni istunut elokuvaan ollenkaan. Machon lisäksi mukana häärää myös kliseinen nörtti, hyvän perheen tyttö ja se neljäs, josta en saanut mitään otetta. Edelleen lisähämmennystä tarjoaa joka ainoaan otokseen sisällytetyt jatkuvat viittaukset toisiin kauhuelokuviin. Jos oikeasti haluan nähdä muita kauhuelokuvia, katson sitten ihan reilusti niitä toisia enkä tätä. Kiitos vaan.

Ensimmäiset 20 minuuttia elokuvasta tuntui lähinnä joltain Perjantai 13. n ja Salattujen elämien fuusiolta, jossa puisevasti näytellyt hahmot lähinnä lahdataan pois yksi toisensa jälkeen. Siitä eteenpäin elokuva tuntuu hajoavan täysin itseensä tunkemalla katsojan eteen jos jonkinlaista kikkailua, flashbackejä ja twistiä toisensa perään. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa tuntua ettei tekijöillä ole mitään käsitystä toimivan kauhuelokuvan tai jännärin teosta. Klisettä oli toisen päälle siihen tahtiin, että olin jo ihmeissäni ettei tähänkin saatu mukaan pahaa korporaatiota.

Vakavasta identiteettikriisistä kärsivä elokuva ei loppua kohden osaa enää edes päättää haluaako se sittenkin olla joku teinidraama, takaa-ajojännäri vai perirehellinen slasher-kauhu. Toisinaan sekavahko leikkaus, päämäärättömästi sinne tänne pomppiva kerronta sekä epämääräinen loppuratkaisu toivat jo mieleen Uwe Bollin ikivihreän Blackwoodsin, vaikkei tässä kyllä missään nimessä niin syvällä suossa uiskennellakaan.

Kaikesta moitteesta huolimatta en itse pidä tätä mitenkään abismaalisen hirveänä tai läpikotaisin toivottamana elokuvana. Ei tässä käytännössä toimi kerronnallisesti mikään ja näyttelijät vetävät vähän sinne päin, mutta dialogi on kaikessa kömpelöydessäänkin pienessä maistissa ihan tyydyttävää tasoa sekä audiovisuaalinen toteutus tunnelmallisine usvaisine järvimaisemineen mielestäni ihan onnistunutta muutamia tosi amatöörimäisiä valaisuratkaisuja lukuun ottamatta.

Elokuvan avoin loppu jättää vielä tilaa erittäin epätodennäköiselle jatko-osalle. Mikäli näillä eväillä jatkoa tälle tullaan koskaan tekemään ja saataisiin sekava kerrontakin kuriin, käsissä voisi hyvinkin olla ainakin kotimaisessa mittakaavassa ihan kiinnostava pieni kauhuelokuva. Tämä jää pahasti vaiheeseen.



Arvio: 1.5/5


BODOM 2016, Suomi
Tuotanto: Aleksi Hyvärinen
Ohjaus: Taneli Mustonen
Käsikirjoitus: Taneli Mustonen, Aleksi Hyvärinen
Näyttelijät: Mikael Gabriel, Mimosa Willamo, Nelly Hirst-Gee, Santeri Helinheimo Mäntylä

Sky Crawlers (2008)

Jotain kummallista tapahtui vuosien vuosien 2004 ja 2006 välillä. Ghost in the Shellien aikaan uransa huipulla ja likimain kaikkien animea seuraavien palvoma Mamoru Oshii teki ensimmäisen todella epäonnistuneen kokeilunsa Amazing Lives of the Fast Food Grifters, joka floppasi jopa siinä määrin ettei sitä muutamaa festivaalinäytöstä lukuun ottamatta koskaan julkaistu lännessä edes DVD:llä. Vuosituhannen alun manga- ja animevillitys yhdessä miehen karttuneen maineen kanssa kuitenkin takasi, että teki Oshii mitä tahansa animeen liittyvää, kaikki annettaisiin anteeksi. Näissä tunnelmissa syntyi elokuva nimeltä Sky Crawlers, joka ainakin toistaiseksi on jäänyt myös Oshiin viimeiseksi pitkäksi anime-elokuvaksi.

Sky Crawlers perustuu Hiroshi Morin samannimiseen romaaniin ja se sijoittuu vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa sotien aika on loppu ja konfliktit ratkaistaan valtioiden ja muiden yksittäisten toimijoiden palkkaamien lentäjä-ässien kesken kuin koiratappeluissa. Pilotteina taisteluissa käytetään geneettisesti muokattuja ikuisesti nuoria ”Kildreneitä”. Koko elokuva perustuu käytännössä näiden hahmojen eksistentialistiseen pohdintaan sekä sodan muuttuneen luonteen puimiseen.

Tuntuu jotenkin hävettävältä sanoa näin ihailemani Mamoru Oshiin elokuvasta, mutta tämän tarina ei tuntunut missään vaiheessa oikeasti lähtevän kunnolla lentoon tai imevän mukaansa. Kaikki tarinan hahmot ovat pohjimmiltaan hyvin yksiulotteisia ja pinnallisia pahviukkoja, jotka vaikuttivat kohtauksesta toiseen lähinnä äärimmäisen tylsistyneiltä. Edes elokuvan filosofinen dialogi ei tuntunut alkuunkaan yhtä tiukalta ja hyvin jäsennellyltä kuin miehen aiemmissa teoksissa. Pääasiallinen tunne kaksituntista Sky Crawlersia seuratessa oli lähinnä perinpohjainen puudutus ja äärimmäinen tylsyys.

Visuaalisesti Sky Crawlers taitaa olla Oshiin tähänastisista animaatioista kaikkein tylsin. Jos Ghost in the Shell ja Patlabor 2: The Movie olivat miehen elokuvista visuaalisesti huikeimmat ja parhaiten kerrotut, niin tässä ei ole hippustakaan niiden taikaa tai rikasta symboliikkaa jäljellä. Lähes jokainen otos koko elokuvassa on staattinen ja sijoittuu samaan tylsänharmaaseen ympäristöön ilman merkittävää muutosta. Poikkeuksen muodostavat ilmataistelukohtaukset, joissa ajan armottomasti nakertamat cgi-efektit erottuvat muusta animaatiosta kuin mustetahra valkoisesta silkistä. Tähän vielä päälle kaikkien hahmojen tylsä ja mielikuvitukseton design, joka häiritsi itseäni aivan alusta asti.

Ainut asia, joka tämän elokuvan varsinaisesti pelastaa kadotukselta on jälleen kerran Kenji Kawain taiteilema huikean hieno soundtrack, joka yhdistyy parhaimmillaan täysin kitkatta ohjaajalle tuttujen hitaiden ja hiljaisten montaasikohtausten kanssa. Parhaimmillaan elokuva onkin mielestäni täysin dialogittomissa kohtauksissa, joissa elokuvan vaisut hahmot eivät ole tunnelmaa pilaamassa vaan elokuvalle annetaan mukavasti tilaa hengittää. Ääninäyttelijöistäkään ei liiemmin pahaa sanottavaa löydy, joten silläkin saralla homma pelittää oikein hyvin.

Henkilökohtaisesti Sky Crawlers oli ja on edelleenkin valtaisa pettymys. Suuren Mamoru Oshiin elokuvaksi tämä on poikkeuksellisen kuiva ja aneeminen suoritus, kuin ohjaajalla ei olisi ollut alun alkaenkaan mitään kunnollista inspiraatiota tämän takana. En tiedä tarkalleen miksei Oshii ole tämän jälkeen enää pitkiä animeleffoja ohjannut, mutta uskon, että mies tässä kohtaa koki jo tehneensä sillä saralla kaiken vähänkään kiinnostavan ja halusi koettaa jatkossa taitojaan lähinnä näyteltyjen elokuvien parissa. Aika näyttää, josko mies vielä joskus pyörtäisi päätöksensä ja palaisi vanhan instrumenttinsa pariin. Epäilen kuitenkin vahvasti.


Arvio: 2/5


SUKAI KURORA 2008, Japani
Tuotanto: Tomohiko Ishii
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Hiroshi Mori, Chihiro Ito
Näyttelijät: Bryce Hitchcock, Chiaki Kuriyama, Rinko Kikuchi, Shôsuke Tanihara 

Ren & Stimpy "Adult Party Cartoon" (2003)

Mikäli sellainen televisiopiirretyn kuolematon klassikko kuin The Ren & Stimpy Show ei vielä ole tuttu niin kipin kapin katsomaan ja äkkiä. Ralph Bakshin ja Looney Tunes -veteraani Bob Clampettin opissa olleen John Kricfalusin ja muun nuorehkon animaatiotiimin suttuinen ja hullu tyyli oli aikoinaan niin luovaa ja repäisevää, ettei mitään vastaavaa ole oikeastaan koskaan ennen tai jälkeen onnistuttu täysin toteuttamaan. Kyseinen sarja määritteli aikoinaan koko myöhemmän animaation suuntaviivat ja teki kaikista sen vaatimattomimmistakin apupojista ja ääninäyttelijöistä isoja tähtiä, joihin törmää edelleen säännöllisesti suunnilleen jokaisen uuden piirretyn televisiosarjan ja elokuvan yhteydessä Disneystä ja DreamWorksista lähtien.

Alkuperäissarjan nimekkäistä tekijöistä ainut limboon ajautunut taitaa olla John Kricfalusi itse. Aikoinaan kaveri potkittiin oman luomuksensa ohjaksista jo ensimmäisen tuotantokauden jälkeen ja pieniä Simpsoneihin ja muihin sarjoihin tehtyjen vierailujen ohella miehen ura on ollut yhtä suurta epäonnistumista. Yksi suuri syy Kricfalusin uran täydelliselle floppaamiselle on maestron itsensä maine täydellisenä riitapukarina ja riivinrautana, joka saa Dave Mustainenkin näyttämään tosi tolkulliselta ja yhteistyökykyiseltä kaverilta. Encyclopedia Dramaticaan on koottu kokonainen lista taikasanoja ja juttuja, joita mainitsemalla maestron saa varmuudella täydellisen raivon valtaan riehumaan kuin villieläin. Jostain syystä kukaan miehen tunteva ei yleensä halua olla herran kanssa juurikaan tekemisissä.

2000-luvun alussa Kricfalusi sai itselleen unelmaduunin ja uuden mahdollisuuden kun mies palkattiin toteuttamaan vanhan klassikkosarjan uutta tulemista, Adult Party Cartoonia. Tällä kertaa sarja olisi suunnattu suoraan aikuisille ja maestro sai siksi täysin vapaat kädet tehdä mitä ikinä huvitti ilman turhaa sensuuria ja kyttäystä; sarjan ensimmäinen pilottia edeltänyt ”nollajakso” koostui pelkästä alkuperäissarjasta liian kipeänä ja väkivaltaisena poistetustaa materiaalista. Episodeja tälle suunniteltiin kaikkiaan 13, mutta niitä ehdittiin tekemään vain 6 ja näyttämään 2 ennen koko sarjan pikaista lakkautusta. Laskutavasta riippuen tällä on siis 6 tai 8 jaksoa ja niistäkin suurin osa päätyi suoraan DVD:lle. On sanottu, että tämä sarja käytännössä tappoi kertaheitolla koko franchisen ja Kricfalusin lopunkin uskottavuuden animaattorina.

Joudun jo pyytämään näin etukäteen anteeksi kaikilta lukijoilta, sillä seuraavissa kappaleissa tuleva teksti ei todellakaan tule olemaan mitään mieltä ylentävää. Jotta saisitte mahdollisen tarkan ja todellisen kuvan tämän sarjan abismaalisesta hirveydestä, joudun käymään tätä läpi aika tarkkaan. Jos tietää, ettei vatsa kestä kaikenlaisia ulosteensyöntijuttuja, eläimiinsekaantumista ja muita perversioita niin lukeminen kannattaa jättää tähän.

Okei?

Selvä. Jatketaan.

Katsojan henkinen ja fyysinen kidutus aloitetaan heti ensimmäisessä jaksossa, jossa Ren ja Stimpy asuvat juopon kitalaessa ja muuttavat sieltä sylkykuppiin. Kirjaimellisesti ensimmäisiä asioita, joista tässä väännetään huumoria, ovat Renin ja Stimpyn homous, rotan anuksen suuteleminen ja ulosteensyönti. Homous ja homoeroottisuus on tässä kuvattu niin ällöttävässä ja negatiivisessa valossa, että tämä voisi yhtä hyvin olla jonkun äärimmäisen homovastaisen kultin tai vaikka ISISin propagandaa. Sitten jossain vaiheessa syödään juopon räkää ja oksennusta. Sitten Ren painaa Stimpyä peräreikään ja jakso loppuu. Kestoa tällä tarinalla on vain 30 minuuttia, mutta sen äärimmäistä tahdonvoimaa vaativa katsominen tuntuu ainakin viideltä tunnilta.

Seuraava ja viimeinen televisiossa näytetty jakso on täydellinen analogia koko tämän sarjan katsomiselle. Tällä kertaa Ren on loukannut Stimpya ja päättää mennä psykiatrin juttusille. Koko jakson ajan seurataan takaumina Renin lapsuutta ja nuoruutta, mistä nähdään, että hahmo on koko ikänsä kiduttanut eläimiä ja erityisesti yhtä sammakkoa mitä sadistisimmin keinoin, eikä kurnuttajalle tule lopussa edes armahtavaa kuolemaa vaan pelkästään lisää kärsimystä. Kaiken sympaattisuuden ja hauskuuden, jota näillä hahmoilla on koskaan ollut, tämä jakso onnistuu tappamaan täydellisesti. Tämä jakso saa rakastettavan hullun Renin näyttämään pelkästään poskettoman julmalta sadistilta ja potentiaaliselta sarjamurhaajalta ja Stimpyn lähinnä ärsyttävältä ulisevalta tyttöystävältä. Ei tällaista halua kukaan katsoa. Nämä olivat koko sarjan ”parhaat” jaksot. Vielä neljä jäljellä.

Loput neljä episodia jatkavat pitkälti samaa kaavaa, mutta vieläkin kädettömämmin. Kolmannessa jaksossa palaillaan alkuperäissarjan palomiesjakson tunnelmiin kakka-, pissa- ja spermajutuilla kuorrutettuna. Oman osansa visvaisen kauhistuttavaan keitokseen heittää sikailevalle palomiehelle äänensä lainaava Ralph Bakshi, jonka syitä lähteä tällaiseen mukaan voi selittää vain alkaneella dementialla tai halulla suolistaa oma uransa kerralla ja lopullisesti. Neljäs jakso pyörii koko kestonsa edestä käytännössä pelkkien homo- , pippeli- ja orgasmijuttujen ympärillä ja viidennessä paneskellaan ankkaa. Koko komeuden kruunaa viimeinen, koko sarjan pahamaineisin ja kammottavin jakso, jossa Stimpy tulee raskaaksi, mutta lopussa paljastuukin, että kyseessä oli vain ummetus ja ”lapsi” on vain läjä ripulia! Tämä jakso viimeistään saa irvistämään ja olon tuntumaan tosi likaiselta.

Jo ihka ensimmäisen jakson katseleminen oli täydellistä sielun musertavaa tuskaa ja kuolemaa, mutta pinnistelin sitkeästi aina kolmanteen asti, joka meni vielä kelatessa pahimpien kohtien yli. Neljäs jakso oli viimeinen, jonka pystyin edes osittain katsomaan. Kaksi viimeistä olen nähnyt aiemmin, joten siinä kohtaa annoin suosiolla periksi. Tuska oli liikaa jopa minulle.

Yllä olevan perusteella ei taida enää olla lainkaan epäselvää miksi tämän sarjan panos televisioviihteelle jäi vain kahteen näytettyyn episodiin. Adult Party Cartoonin luokaton käsikirjoitus ei kantaisi edes viiden minuutin episodeja, yksikään vitsi ei missään kohtaa osu maaliinsa vaan saa lähinnä tuntemaan olon todella onnettomalta ja ahdistuneelta, ääninäyttely on kauttaaltaan ala-arvoista ja tapa jolla Kricfalusi raiskaa hahmonsa lähentelee jo jonkinlaista pyhäinhäväistystä. Ainoa läheskään siedettävä puoli koko sarjassa on ilmeikäs animaatio, jonka mahdollisuudet kuitenkin hukataan täydellisesti kaiken rappion ja saastan kuvaamiseen. Pelkästään visuaaliselta kantilta tämän katsomista voisi suoraan verrata johonkin äärimmäiseen henkiseen väkivaltaan tai joukkoraiskaukseen.

Adult Pary Cartoonin täydellinen hirveys on jo suorastaan legendaarista luokkaa. En todellakaan liioittele tai valehtele jos sanon, että tässä taitaa olla likimain surkein koskaan näkemäni pala audiovisuaalista ongelmajätettä koskaan, jopa huonompi kuin mitään, mitä Rob Schneider tai Adam Sandler ovat huonoimmillaankaan kyenneet tuottamaan - lähes Amy Schumerin tasoa. Tämä on niin uskomattoman kivuliasta katseltavaa, että tämä voisi yhtä hyvin olla jonkun vieraan vallan tiedustelupalvelun tai ufojen kehittämä vihollisen henkiseen murtamiseen ja kiduttamuiseen suunniteltu ase. Cthulhu ja Suuret Muinaiset ovat varmaan lähettäneet tämän maan päälle ajamaan ihmisiä täydelliseen hulluuteen ennen paluutaan ja ikuisen pimeyden ajan alkua. Tämän sarjan painajaismaisen sanoin kuvaamattoman kauheuden ja epäinhimillisen kamaluuden täydelliseen kuvaamiseen ei suomen kielen sanasto edes riitä. Jos ette muuten usko, hankkikaa vaikka itsellenne kopio ja katsokaa. Lupaan, ettei tämä jätä ketään kylmäksi.

PH'NGLUI MGLW'NAFH CTHULHU R'LYEH WGAH'NAGL FHTAGN

Y'AI'NG'NGAH YOG-SOTHOTH H'EE-L'GEB F'AI THRODOG UAAAH

Suuri pimeys tulee ja me kaikki kuolemme.

REN & STIMPY "ADULT PARTY CARTOON" 2003, USA, Kanada
Tuotanto: -
Ohjaus: John Kricfalusi, Nick Cross
Käsikirjoitus: John Kricfalusi
Näyttelijät: John Kricfalusi, Ralph Bakshi, Eric Bauza, Cheryl Chase, Harris Peet

Love Records - anna mulle lovee (2015)

Jukka Tolonen doesn't appear in this film.

Kotimaisen elokuvan viime vuosien totaalinen mätänemistila ei ole innostanut juurikaan seuraamaan uljaan kotomaamme uljasta elokuvatarjontaa saati siten kirjoittamaan siitä riviäkään edes läppämielessä. Koska umpimielisyys ja ennakkoluulot ovat kuitenkin pahasta ja tässä on sopivasti pari viikkoa vapaata, päätin lähikirjaston elokuvatarjonnan turvin tehdä pienen katsauksen viime vuoden kotimaiseen tarjontaan ihan vain huvin ja hyödyn vuoksi. Viimeksi katsomaani abismaaliseen Ren & Stimpy "Adult Party Cartoon"iin verrattuna nämä eivät ainakaan paljoa huonompia voi olla.

Love Records – Anna mulle lovee kertoo nimensä mukaisesti vaihtoehtomusiikkiin erikoistuneen Love Recordsin koko tarinan vuodesta 1966 vuoden 1979 konkurssiin. Pääosassa tarinassa on valtavirtatarjontaa kyllästynyt Hbl:n eli ”höblän” toimittajana alussa työskentelevä Atte Blom, joka perustaa kavereidensa Otto Donnerin ja Christian Schwindtin kanssa suomalaisen musiikin valtavirtaa ravisuttavan vaihtoehtolevy-yhtiön. Erinäisten dramaattisten käänteiden jälkeen firma menee lopulta nurin, mutta musiikki ja lyhytikäisen yhtiön vaikutus ja musiikki jää elämään.

Ensimmäinen asia, joka tässä nyppii jo aivan alussa on kerronnan täydellinen aneemisuus ja latteus. Vaikka tässä nähdään kavereiden välistä riitaa sekä firman ylä- ja alamäkiä, ei tunnetta ole ripaustakaan missään kohtaa. Tarina tuntuu vain etenevän tasaisesta kohtauksesta toiseen ilman minkäänlaista rahtustakaan oikeaa tunnetta tai jännitystä. Asiaa ei tietenkään auta tarinan keskeisten henkilöiden lattea kuvaus; en henkilökohtaisesti tiennyt ennen elokuvan katsomista näistä henkilöistä mitään, enkä varsinaisesti päässyt heihin sisään missään kohtaa. Minkä heistä nyt tiedän, kaivoin äsken Wikipediasta pelkästään tätä arvostelua varten.

Erityisen harmittavana puolena tässä elokuvassa on, että vaikka se kertoo Suomen tunnetuimman ja vaikutusvaltaisimman vaihtoehtolevy-yhtiön tarinan ja sen hahmot jauhavat kohtauksesta toiseen vaihtoehtokulttuurista, katsojalle ei oikeastaan näytetä missään kohtaa juurikaan sitä paljon puhuttua varsinaista vaihtoehtomeininkiä tai soiteta vaihtoehtomusaa jotain Kirkaa ja M.A. Nummista lukuun ottamatta. Jos tätä elokuvaa on uskominen, Love koostui melkeinpä pelkästä Juice Leskisestä ja Rauli "Badding" Somerjoesta. Oikealla Love Recordsilla oli kirjoillaan sellaisia kansainvälisestikin vaikuttaneita klassikkoartisteja kuin Pekka Streng, Pekka Pohjola, Wigwam, Jukka Tolonen ja Tasavallan Presidentti, mutta näitä esiintyjiä ei käytännössä nähdä tai kuulla koko elokuvassa laisinkaan. Ai niin, tämähän on pelkkä ison levy-yhtiön sponsoroima mainstream-elokuva, ei mikään vaihtoehtoleffa. Sori.

Unohdin muuten mainita, että tässä elokuvassa on pahiskin - vieläpä äärimmäisen kliseinen sellainen. Suomen oloissa paha korporaatio on vähän epäuskottava, joten tässä on tyydytty vain pahoihin vaihtoehtokulttuuria inhoaviin ahneisiin liikemiehiin! Mitenköhän monta kertaa tämä täsmälleen sama ahne pahisjoukko ja paha korporaatio eri variaatioineen on ehditty pelkästään viimeisen vuoden aikana jo kierrättää? Tarina ja sen hahmot perustuvat vielä tositapahtumiin, joten tässä syyllistytään varmaan jo ihan mustamaalaukseenkin. Miksiköhän tähän edes mentiin lisäämään mitään pahiksia? Olisi taatusti ollut huomattavasti kiinnostavampaa nähdä Love Recordsin perustajat esimerkiksi kamppailemassa omien sisäisten demoniensa kanssa Rocky-tyyliin ja voittavan lopussa henkisesti vaikka firma meneekin nurin. Korporaatiot, my ass.

Jos näyttelijöistä lyhyesti jotain voisi sanoa, niin kauttaaltaan ihan hyvää jälkeä ilman mainittavia lapsuksia. Itse koin erityisen häiritseväksi yli kymmenen vuotta kattavan tarinan liian karkean tiivistämisen yhteen ainoaan elokuvaan. Kymmenisen vuotta ei ainakaan ulkoisesti näytä vaikuttavan tarinan hahmoihin mitenkään, mutta alussa silminnähden reippaasti ja häiritsevästi yli-ikäiset näyttelijät alkoivat istua rooleihinsa vasta loppua kohden. Naisilla on tässä elokuvassa virkaa lähinnä panopuina, joten kaikille tiedostaville feministeille triggeröitymisvaroitus.

Toisin sanoen Love Records – Anna mulle lovee ei ole kovinkaan kaksinen tapaus. Elokuva kertoo vaihtoehtokulttuurista lähinnä nimellisesti, kaikki draama on täysin tunneköyhää höhhöä ja täysin tarpeeton paha korporaatio kertoo lähinnä tekijöiden täydellisestä mielikuvituksen puutteesta eikä aneemisilla musiikkivalinnoillakaan paljoa lovea ansaita. Ei tämä nyt likimainkaan pahinta viime vuosien elokuvatarjonnassa ole, mutta melkoisen hengetöntä kakkendaalia joka tapauksessa. Jawohl!


Arvio: 1.5/5

LOVE RECORDS - ANNA MULLE LOVEE 2015, Suomi
Tuotanto: Matti Halonen
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Käsikirjoitus: Antti Pesonen
Näyttelijät: Alina Tomnikov, Jarkko Niemi, Pirkka-Pekka Petelius, Riku Nieminen, Tomi Alatalo

Amazing Lives of the Fast Food Grifters (2006)

Mamoru Oshiille vuodet 1993-2004 Patlabor 2: The Moviesta alkaen olivat ehkä ne miehen uran ikimuistoisimmat, jolloin ohjaaja käytännössä teki kokonaisen sarjan menestyselokuvia ja uusia mestariteoksia sekä nousi samalla kansainvälisesti tunnetuimpien ja kiitetyimpien elävien japanilaisten elokuvantekijöiden joukkoon. Kansainvälisen läpimurron Oshii teki viimeistään ensimmäisellä Ghost in the Shellillä, jota ansaitusti pidetään yhtenä parhaista animaatioelokuvista koskaan sekä samalla jonkinlaisena Mamoru Oshiin magnum opuksena. Jatko-osa ja miehen kultaisen kauden näyttävästi päättänyt Ghost in the Shell 2: Innocence on edelleen ainut kultaisesta palmusta kilpailemaan päässyt anime.

Mitä tulee Mamoru Oshiin vähintään viimeisen vuosikymmenen kestäneeseen alamäkeen, ainakin itse katson sen alkavan tästä elokuvasta. Taisin mainita The Red Spectaclesin arvostelussani hahmojen jatkuvan nuudelien syönnin vaikuttavan jotenkin epäilyttävältä. Asia on nimittäin niin, että sillä oli kuin olikin merkitystä ja tämä elokuva perustuu juurikin sille. Maestro Oshii on nimittäin tunnustautunut japanilaisen pikaruuan ystäväksi ja mies on omistanut kokonaisen Kerberos-sivukaanonin pelkästään nuudeleille ja pikaruualle.

Nimihirviö Amazing Lives of the Fast Food Grifters on jälleen taatun oshiimainen ja kaheli mockumentary nousevan auringon maan pikaruokakulttuurista toisen maailmanpalon lopusta kahdeksankymmentäluvulle. ”Fast Food Griftersit” ovat eräänlainen pummien ja lusmujen ammattikunta, joka on alkujaan peräisin Rumiko Takahashin Urusei Yatsurasta. Homman nimi kuuluu siten, että nämä ammattipummit käyvät pikaruokapaikoissa syömässä ja käyttävät hyväkseen mitä mielikuvituksellisimpia temppuja paikalta livistämiseen. Ammattipummeilla on luonnollisesti erilaisia kilpailevia koulukuntia, mestareita ja erikoistekniikoita ym. Siinä käytännössä koko parituntisen elokuvan juoni pähkinänkuoressa.

Amazing Livesin idea saattaa kuulostaa hauskalta, mutta oikeasti se ei ainakaan omalla kohdallani sitä ollut. Koko elokuvassahan ei varsinaisesti ole kunnollista punaista lankaa tai päähenkilöä, vaan se koostuu enimmäkseen paperinukeilta näyttävistä hahmoista, tylsän harmaasävyisestä digianimaatiosta ja taustalla parhaimmillaan kymmenien minuuttien edestä pelkistä tattarinuudeleista papattavasta kertojasta. Jos Marokossa ja Talking Headissa tuntui olevan liikaa tekstiä normaali-ihmisen makuun, niin eipä hätiä. Tässä on turhaa horinaa varmaan viisi kertaa enemmän ja kertoja etenee yleensä niin nopealla tahdilla etteivät ainakaan oman itäkopioni kankeat tekstitykset pysyneet perässä alkuunkaan. Lienee turha sanoa, mutta mikäli ei satu itse osaamaan virheetöntä japania, niin tätä lienee turha edes yrittää katsoa.

Henkilökohtaisesti en oikeasti ymmärtänyt tämän elokuvan huumoria tai tarkoitusta noin muutoinkaan. Sen verran ymmärsin, että tässä pummeina heiluu koko joukko Mamoru Oshiin lähipiiriä Kenji Kawaista ja Studio Ghiblin perustaneesta Toshio Suzukista lähtien, eli on tässä kai ainakin selkeä itseironinen ote, mutta käytännössä kaikki kertojan latelemat nokkeluudet hukkuvat täysin käsistä karanneen tekstitulvan ja ontuvan käännöksen sekaan. Todennäköisesti tässä väännetään enemmänkin huumoria pelkästään japanilaisille itselleen tutuista asioista ja nuudeleista, joten länsimainen katsoja ei tästä saa sitten senkään vertaa irti.

Ikinä en ole nähnyt yhtä paljon vaivaa yhden ainoan elokuva katsomiseksi kuin Amazing Lives of the Fast Food Griftersin tapauksessa. Tätä elokuvaa tai tachiguishi-kaanonin muita tekeleitä ei ole koskaan taidettu julkaista lännessä missään muodossa eikä tästä meinaa löytää edes internetistä kunnon juonireferaatteja tai arvosteluja homman selkiyttämiseksi varsinaisesta tekstityksillä varustetusta kopiosta nyt puhumattakaan. Elokuvan itsensä katsominen toi mieleen lähinnä epätoivoisen jyrkkään ylämäkeen yksipyöräisellä polkemisen; pelkästään sekavan kerronnan setvimiseen tarvittiin taukoja vähintään kymmenen minuutin välein. Selvästikään tätä ei ole tarkoitettu meikäläiselle yleisölle alkuunkaan ja sen kyllä huomaa aivan kaikesta.

En jaksa uskoa, että idän ihmemiehetkään löytävät tästä kauhean paljoa superhauskaa sisältöä, muutenhan tämä olisi varmaan siellä päin edes jonkinlaisen kulttileffan maineessa, mutta kun näinkään ei ole. Itse koin tämän lähinnä äärimmäisen pitkäveteisenä ja epämukavana töräyksenä, josta ei missään kohtaa tiennyt onko kyseessä lintu vai kala. Itse olen vielä jonkinlainen Japani- ja Mamoru Oshii -nörtti, joten ainakin omalla kohdallani tämän pitäisi vielä olla ainakin välttävästi selvää kauraa. Aihetta tuntemattomalle keskivertokatsojalle tämä on varmasti täysin katselukelvoton kaksituntinen. Toistaiseksi näkemistäni Mamoru Oshiin elokuvista tämä taitaa olla kaikkein kehnoin The Next Generation Patlabor: Tokyo Warin ohella. Välttäkää.

Arvio: 1/5

TACHIGUISHI-RETSUDE 2006, Japani
Tuotanto: Toshihiko Nishikubo
Ohjaus: Mamoru Oshii, Toshihiko Nishikubo
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii
Näyttelijät: Kaito Kisshoji, Kenji Kawai, Mako Hyōdō, Mitsuhisa Ishikawa, Shinji Higuchi, Toshio Suzuki

Serial Experiments: Lain (1998)

Tässäpä onkin sellainen klassikkosarja, joka jokaisen avantgardea ja outoilua rakastavan laatutietoisen animen ystävän kuuluisi nähdä vähintäänkin parikymmentä kertaa eläessään. Ei pelkästään siksi, että kyseessä on yksi parhaista, omalaatuisimmista ja merkittävimmistä genren taideteoksista, vaan myös… öhh… selitän vähän myöhemmin. Toisin kuin monen muun laatusarjan kohdalla, tämä on julkaistu meilläkin aikaa sitten boksina suomitekstityksellä ja sitä löytää edelleen helposti melkein mistä tahansa alan puljusta ja divarista. Hakekaa omanne pois. Jo tänään!

Serial Experiments Lain on siitä erikoinen sarja, ettei sillä oikeastaan ole minkäänlaista lineaarisesti etenevää tarinaa, vaan sen kukin jakso on lähinnä fragmentoitunut läjä erilaisia yksityiskohtia, hallusinaatioita, dialoginpätkiä ja muuta sekalaista informaatiota, joista jaksojen tai ”kerrosten” kerääntyessä alkaa pikkuhiljaa hahmottua suurempi tarinankaltainen kokonaisuus. Mitään ei varsinaisesti missään kohtaa selitetä auki, joten päävastuu koko jutun ymmärtämisestä jätetään katsojan omien hoksottimien varaan. Poikkeuksellisen kerronnan vuoksi useat olennaiset yksityiskohdat ja tärkeät yhteydet jäävät todennäköisesti kertakatselulla huomaamatta - siksi sarja vaatiikin selkiytyäkseen useamman katselukierroksen. Mysteerijuonta ei kauheasti selitellä auki edes lopussa, mutta se on välttämätöntä nähtävää koko kuvion aukenemisen kannalta.

Tämän sarjan tarinaa on ”vähän” vaikeaa lyhyesti selostaa lyhykäisesti, mutta yritän tiivistää tähän olennaisen. Serial Experiments Lainin päähenkilö on teini-ikäinen lukiotyttö Lain Iwakura, joka sarjan aikana alkaa yhä enemmän uppoutua sikäläisen internetin eli Wiredin kiemuroihin ja eristäytyä muusta maailmasta. Sarjan tarina alkaa, kun teini-ikäinen tyttö tekee itsemurhan ja alkaa kuolemansa jälkeen lähetellä vanhoille luokkatovereilleen - myös Lainille - sähköpostia, jossa kehuu vain hylänneen fyysisen maailman ja elävänsä aineettomana Wiredin kyberavaruudessa Jumalan kanssa.

Serial Experiments Lainin tarinassa sekoitellaan mutkattomasti kaikenlaisia aineksia kyberpunkista, teologiasta, erilaisista filosofioista, salaliittoteorioita, ufologiaa, parapsykologiaa ja kaikkea muuta kivaa. Keskeisiä teemoja sarjassa ovat ainakin yksinäisyys, hulluus sekä informaatiovirran seassa hämärtyvät minuus ja todellisuudentaju, joidenkin tulkintojen mukaan kyseessä on yksinkertaisesti tarina aikuistumisesta. Tämä on vielä kaiken lisäksi psykologista kauhua ja tässä kutkutellaan paljon klaustrofobian ja paranoian tuntemuksia, joten mikään ihan helppo ja yksinkertainen sarja tämä ei ole. Kyseessä ei kuitenkaan ole sarja sattumanvaraista tajunnanvirtaa, vaan kaiken hämäryyden alta pitäisi paljastua ihan oikea johdonmukainen tarinakin.

Omista lukuisista katselukerroistani ensimmäisellä häiritsi erityisen paljon vähän suttuinen animaatio ja hämmentävä hahmojen design, mutta nykyään vähintään tusinan kierroksen jälkeen niitä pitää jo elimellisenä osana sarjan tyyliä, samoin kuin tiheään nähtäviä pitkiä täysin hiljaisia kohtauksia ja jatkuvasti vaihtelevaa visuaalista tyyliä. Oikeastaan en enää edes keksi, mitä tästä voisi poistaa tai muuttaa timanttista kokonaisuutta tärvelemättä. Serial Experiment Lainilla on pituuttakin vain 13 jaksoa eli tällaiseksi hämärän häröileväksi sarjaksi juuri sopivan vähän, eikä siihenkään vähään ole eksynyt ainuttakaan turhaa filleriä tai kehnompaa jaksoa.

Tämä taitaa olla niitä sarjoja, joista kannattaa kertoa mahdollisimman vähän etukäteen ja jättää mahdollisimman paljon lukijalle itselleen katseltavaksi ja pähkäiltäväksi. Serial Experiments Lain on ihastuttavan enigmaattinen mysteeri, jonka hauskuus ja hienous perustuu pitkälti sen monimutkaisten ja vaikeaselkoisten juonikuvioiden sekä hämärääkin hämärämmän filosofian setvimiselle. Ennen kuin etsitte tämän sarjan aivoituksille muiden selityksiä tai tulkintoja, katsokaa sarja mieluusti muutamaan kertaan läpi ja tehkää kukin omat tulkintanne. Suositteluni.


Arvio: 5/5

SHIRIARU EKUSUPERIMENTSU REIN 1998, Japani
Tuotanto: Shojiro Abe, Yasujuki Ueada
Ohjaus: Ryutaro Nakamura
Käsikirjoitus: Chiaki Konaka
Näyttelijät: Ayako Kawasumi, Kaori Shimizu, Rei Igarashi, Ryûnosuke Ôbayashi

The Adventures of Sam & Max: Freelance Police (1997)

Mikäli freelance-poliisipari Samin ja Maxin (S&M) anarkistiset seikkailut eivät vielä ole tuttua kamaa, niin täältä pesee lyhyt yhteenveto: Kyseessä on komea läjä nykyään Pixarilla työskentelevän Steve Purcellin 80-luvulla julkaisemaan antropomorfisen koiran ja jäniksen tähdittämään nerokkaaseen omakustannesarjakuvaan perustuvia hupailutarinoita. Useimmille ensimmäinen kosketus Purcellin ylivertaiseen nerouteen oli LucasArtsin vuonna 1993 julkaisema seikkailupeli nimeltä Sam & Max: Hit the Road, joka on edelleen yksi lajinsa valioita ja maailman parhaita seikkailupelejä. Nuoremmalle yleisölle hahmot ovat todennäköisesti tutumpia Telltalen kolmesta 2000-luvulla julkaistusta episodipohjaisesta näkemyksestä. Pelien välissä kuitenkin tehtiin myös tämä vähemmän huomiota ja rakkautta osakseen saanut televisiosarja, joka ei ole koskaan tainnut virallisesti Suomeen asti edes päästä. Miksiköhän? Otetaan selvää.

Aloitetaanpa hahmoista.

Sam on rento ja rauhallinen ruskeaturkkinen antropomorfinen siniharmaata pukua ja sopivaa fedorahattua käyttävä puhuva koira, joka toimii sarjassa freelance-poliisina puuhaparinsa ja parhaan ystävänsä Maxin kanssa. Luonteeltaan erittäin epäkäytännöllisellä Samilla on ensyklopedinen tietämys kaikesta turhasta hölynpölystä, minkä lisäksi hahmo on mieltynyt käyttämään puhuessaan tarpeettoman pitkiä ja monimutkaisia lauserakenteita, jännältä kuulostavia termejä sekä toinen toistaan ihmeellisempiä sivistyssanoja. Yleensä rauhallinen Sam osaa äärimmäisen harvoin raivostuessaan heittäytyä hyvinkin häijyksi, mutta yleensä Max saa pidettyä ystävänsä tekemästä tyhmyyksiä. Autona Samilla on allaan vanha DeSoto Adventurer ja aseena ylisuuri Magnum 44.

Max on hyperkineettinen valkoisella turkilla ja kestovirnistyksellä varustettu psykopaattijänis, joka kutsuu itseään mieluummin jäniseläimeksi eli lagomorphiksi. Poikkoilevan impulsiivisella luonteella sekä äärimmäisen huonolla keskittymiskyvyllä siunattu Max inhoaa ylipitkiä tarinoita, mutta toisaalta rakastaa mahdollisimman ennalta-arvaamattomia käänteitä sekä väkivaltaisia ratkaisuja ongelmaan kuin ongelmaan. Max suhtautuu äärimmäisen omistushaluisesti parhaaseen ystäväänsä Samiin ja hahmo onkin vannonut vievänsä kuollessaan toverinsa mukanaan. Steve Purcell itse on kuvannut Maxia ihmispsyyken viettipohjan eli idin ruumiillistumaksi. Aseenaan Max käyttää perinteisesti Luger-pistoolia.

Sam & Max: Freelance Police seuraa näiden kahden ihanan syvällisen ja monimutkaisen hahmon mielettömiä seikkailuja kokonaisen 24:n kymmenminuuttisen jakson edestä. Yhtenäistä tarinaa tai edes yhtä tiettyä kaavaa näillä jaksoilla ei oikeastaan ole, mutta kyseessä on pohjimmiltaan vähän The Ren & Stimpy Show -tyyppinen mahdollisimman kaheli ja absurdi dialogipainotteinen piirretty komedia poikkeuksellisen aikuismaisella ja älykkäällä käsikirjoituksella. Tässä sarjassa puhutaan erittäin paljon, kieli on rikasta ja lauserakenteet monimutkaisia. Erilaisia sanallisia vitsejä lauotaan sellaiseen tahtiin, että vähänkään heikommalla keskittymiskyvyllä siunattu missaa helposti parhaat palat.

Tässä sarjassa tuskin on ainuttakaan perinteistä piirretyn klisettä eikä tajunnanviramaisia käänteitä pysty missään kohtaa ennustamaan etukäteen. Mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Otetaanpa esimerkiksi aivan ensimmäinen jakso, jossa poliisipari S&M päätyy rikkinäisen jääkapin tapausta tutkiessa toiseen ulottuvuuteen ja joutuu yhdessä kadonneiden jääkaapinkorjaajien kanssa keskelle John Carpenterin The Thing - "Se" jostakin -parodiaa. Jakson tarina ratkeaa, kun Sam ja Max paikkaavat otsoniaukon. Oma suosikkini on yhdeksäs jakso nimeltä ”Glitch in Time”, joka nimensä mukaisesti pyörii aikamatkailun ympärillä.

Koska kyseessä on ns. lapsille suunnattu sarja, on tästä valitettavasti karsittu alkuperäissarjakuvan synkempää huumoria ja epäkorrektimpia vitsejä, joten muropaketista palkintona löytyvää saatanallinen rituaaliveistä tai opetustuokiota saippuan turvallisesta nostamistekniikasta vankilassa ei tässä valitettavasti nähdä vaikka kaikenlaisia monimielisyyksiä onkin yllättävän paljon. Harmittavasti tässä ei nähdä ollenkaan Flint Paperia, Samin ja Maxin naapuritoimistossa operoivaa kovaksi keitettyä yksityisetsivää, jolla on sarjakuvassa lähes joka ruudussa käynnissä jonkinlainen elämää suurempi panttivankidraama, turpasauna ja gangsterisota. Rotat ja torakat on onneksi muistettu ottaa mukaan.

Täytyy sanoa, että ennen Sam & Max: Freelance Policen katsomista oli kaikenlaisia epäluuloja tämän laadun ja mahdollisen lapsellisuuden suhteen, mutta todellisuudessa kehitin tähän jo jonkinlaisen addiktionkin. Kyseessä on nimittäin joka suhteessa äärimmäisen hauska ja hyvin kirjoitettu sarja, jota katsoi mielellään kerralla tuntikaupalla aina loppuun asti ja nauraa sai ääneen lähes jokaisessa jaksossa. Tämän sarjan floppaaminen tai tuntemattomuus ei mielestäni todellakaan kerro yhtään mitään sen laadusta; näistä hahmoista tai Steve Purcellin vinksahtaneen nerokkaasta huumorista ei yksinkertaisesti saisi huonoa kamaa tehtyä kirveelläkään. Ehkä tämä vain ilmestyi väärään aikaan ja väärässä paikassa tai sitten tämä vain on massoille vähän liiankin surrealistista menoa. Jos tykkää muusta Sam & Max -kamasta, luulisi tämänkin kyllä iskevän.

You crack me up, little buddy!

Arvio: 4.5/5

THE ADVENTURES OF SAM & MAX: FREELANCE POLICE 1997, USA, Kanada
Ohjaus: Steve Whitehead
Käsikirjoitus: Bob Ardiel, Hugh Duffy, J. D. Smith, Marty Isenberg, Robert N. Skir, Steve Purcell, Tim Burns, Tracy Berna
Näyttelijät: Aron Tager, Catherine Disher, Dan Hennessey, Harvey Atkin, John Stocker, Patrick McKenna, Rick Jones, Robert Tinkler, Ron Rubin, Tony Daniels, Tony Rosato, Tracey Moore