lauantai 31. maaliskuuta 2018

Mouse Story: The Adventures of George and Gerald (2007)


Tuntuu tosi tyhmältä katsoa ja arvostella jotain aivan perheen pienimmille suunnattua piirrettyä leffaa, mutta koska tässä on kevään aikana muutenkin tullut arvosteltua Sanrion ja Masami Hatan leffoja joudun valitettavasti tekemään sitten tämänkin - vaikka sitten pelkästään päättääkseni ainakin toistaiseksi minkä olen mennyt aloittamaankin.
Sanriohan siis lopetti omien elokuvien tuottamisen alunperin siinä 80-luvun puolivälissä kun Osamu Tezukakin heitti veivinsä ja kaikkien miehen töiden oikeudet palasivat vainajan omaisten haltuun, joten Unicojakaan ei enää voinut tuottaa enempää. Siinä sivussa Masami Hata jäi pitkään tuuliajolle ja päätyi ohjaamaan Super Mario Bros.: The Great Mission to Rescue Princess Peach!in sekä Pikku Nemon kaltaiset vähemmän menestyneet teokset, jälkimmäisen flopattua mies päätyi vuosikausiksi tuottamaan suoraan videolla julkaistuja 0-1 -vuotiaille taaperoille suunnattuja piirrettyjä.
Sanrio päätti kuitenkin aktivoitua uudelleen 2000-luvun paremmalla puolella. Tällä kertaa homma ei vain ole oikein ottanut tuulta alleen, sillä näistä yhtäkään ei ole tainnut valua virallisia teitä länsimaihin asti eivätkä japanilaisreaktiotkaan tunnu olevan kovin mairittelevia.


Mikäli Sanrion bisnesmalli ei noin niin kuin ole jo ennestään tuttu, niin kyseinen firma on erikoistunut tuottamaan (enimmäkseen) pienille lapsille suunnattujen söpöilyhahjomen ympärille rakennettuja jättimäisiä oheistuotesarjoja. Hello Kitty esimerkiksi lienee jokaiselle tuttu niin hyvässä kuin pahassakin.
Mouse Story on käytännössä jälleen yksi osa Sanrion loputonta söpöilybisnestä, yksi tunninpituinen lapsille suunnattu mainos jossa on suurisilmäisiä söpöjä piirrettyjä hiiriä seikkailemassa ja etsimässä mystistä valon lohikäärmettä. Sen enempää juonella ei tässä kohtaa oikeasti ole edes merkitystä. Kyseessä on pelkkä tympeä mainos niille oheistuotteille ja sillä hyvä.
Mainoksenakin Mouse Story on harmittavasti vain kaikin mahdollisin tavoin pelkästään unohdettava ja valju lastenleffa ilman minkäänlaista sanomaa tai sisältöä. Animaatio on halpaa ja unohdettavaa, hahmot ovat hyvin pinnallisia ja homman lopullinen ratkaisukin jäi ainakin itselleni hyvin epäselväksi. Jos tämä olisi julkaistu suoraan videolla, tälle voisi ihan säälistä antaa vaikka yhden lisätähden, mutta tämä on oikeasti julkaistu teattereissa asti, joten halvalle kokonaisuudelle ei ole mitään tekosyitä.


Ei vanha hyvä aika enää palaa. Ennen vanhaan sanrio tunnettiin korkeatasoisista vanhan koulukunnan pelottavista ja väkivaltaisista lastenpiirretyistä ja Masami Hata niiden suvereenina mestarina, mutta nykyään sekin pulju tuntuu vain valjahtaneen omaan kaupallisuuteensa. Onneksi Sanrion sympaattinen söpöilybisnes sentään tuntuu edelleen toimivan omalla painollaan ja viime vuosina on firmalta nähty uusia hilpeitä aluevaltauksia aikuisten piirrettyjenkin saralla Aggressive Retsukon muodossa.
Joten vaikka Mouse Story ja Sanrio eivät ehkä enää rokkaakaan samalla tavalla kuin vanhoina loiston ja kunnian päivinä, ainakin itse odottelen innolla Netflixiin lähiaikoina tulevaa uutta Aggressive Retsuko -sarjaa. Sanriolta on tulossa ensi vuonna uusi Hello Kitty -leffakin, joten riemua riittää vielä pitemmäksikin aikaa!
No homo.


Arvio: 2/5


NEZUMI MONOGATARI: GEORGE TO GERALD NO BOUKEN, 2007 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus:
Masami Hata
Käsikirjoitus: 
Seishi Minakami, Shintarô Tsuji
Näyttelijät: 
Chika Fujimura, Inuko Inuyama, Kappei Yamaguchi, Kenji Utsumi, Masako Nozawa, Megumi Hayashibara, Mika Kikuchi, Minami Takayama

Super Mario Bros.: The Great Mission to Rescue Princess Peach! (1986)


Vuoden 1993 Super Mario Bros muistettaneen pelkästään jo onnettoman tasonsa sekä sekopäisen omituisuutensa puolesta edelleen ensimmäisenä videopelileffana koskaan. Todellisuudessa viimeinen ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä tällainen suoraan videolla julkaistu animoitu elokuva ehti vuosikausia senkin edelle. Ja tämän on ohjannutkin vielä Sanrio-leffoista tuttu Masami Hata, joka näihin aikoihin uhkasi jäädä työttömäksi Sanrion lopetettua elokuvatuotantonsa 80-luvun puolivälissä.
Mikäli Super Mario on pelinä suosikkeja, onnea vaan. Tämä nimittäin seuraa sen perusjuonta yllättäenkin uskollisesti. Bowser on nimittäin tässäkin kidnapannut prinsessan ja sieniä napsivan Marion on päivä pelastettava.
Vähän mielenkiintoisena twistinä tämä ei ole niille peleille uskollinen vain tarinan puolesta vaan tässä myös kuullaan paljon sen musiikkeja ja erilaisia ääniefektejä - kumpaakin melkein jo häiriöksi asti. Mutta vain melkein, enimmäkseen nuo tuntuivat istuvan yllättävänkin hyvin muuhun elokuvaan.

Ja tiedättekös mitä? Tässä jopa nähdään niistä peleistä tuttuja hahmoja - itseasiassa tässä taidetaan nähdä kaikki ne tunnistettavimmat vihulaiset pilviheebosta ja vasaraveljistä lähtien. Tässä jopa käydään pelistä tutuissa kentissä!
En olisi kuuna päivänä osannut odottaa tältä näinkään paljoa, mutta yllättäen konsepti tuntuisi toimivan. Harmittavaa vain ettei tässä tunnu olevan minkäänlaista koherenttia juonta tai edes kaksista animaatiota vaan koko leffa tuntuu vain läjältä pelimaailmaan sijoitettuja irtokohtauksia, joissa niissäkin pääasia on vain tyhjänpäiväinen meuhkaaminen.
Jotenkin vain lisäksi tuntuu, että Masami Hatakin on muutenkin tällä kertaa eksynyt täysin vääränlaisen projektin pariin. Kaverihan on tunnetusti parhaimmillaan tragedioiden ja melankolian parissa, mutta tässä mies on pantu tekemään puskafarssia lapsille.
Niinpä niin. Ei Mario Bros.: The Great Mission to Rescue Princess Peach! elokuvana mikään erityisen hyvä ole, mutta fanituotteena kai ihan peruspätevä.


Arvio: 2/5


SUPA MARIO BURAZAZU: PIICHI-HIME KYUSHUTSHU DAI SAKUSEN!, 1986 Japani
Tuotanto: Masakatsu Suzuki, Tsunemasa Hatano
Ohjaus:
Masami Hata
Käsikirjoitus: Hideo Takayashiki, Shigeru Miyamoto, Takashi Tezuka
Näyttelijät: 
Junko Hori, Keaton Yamada, Kôhei Miyauchi, Maki Itô, Masami Kikuchi, Shigeru Chiba, Tôru Furuya, Yû Mizushima

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Pikku Nemo (1989)


Joskus 80-luvun alkupuolella länsimaissakin huomattiin japanialaisen animen olevan kovassa nousussa ja joku kekseliäs sai päähänsä hyödyntää uskomattoman tilaisuuden tuottamalla idän parhaiden tekijöiden kanssa länsimaisen yleisön makuun tuotetun ison rahan piirretyn elokuvan. Vuosikausien tuotantohelvetin jälkeen tämä lopulta julkaistiinkin joskus 90-luvun alkuvuosina, mutta massiivisesta panostuksesta huolimatta Pikku Nemo osoittautui tekijöilleen taloudelliseksi katastrofiksi.
Ehkä on viisainta aloittaa tällä kertaa niistä positiivisemmista puolista.
Pikku Nemo oli ajan henkeen todella kovien tuotantoarvojen leffa ja tätä ilmeisesti tarkoitettiinkin jonkinlaiseksi animen vallankumoukseksi lännessä, joten visuaalinen puoli on jo aivan ensimmäisistä kuvista lähtien hengästyttävän hienoa katseltavaa. Siis oikeasti, tätä voisi vaikka katsoa ilman ääniä ja tekstityksiä ja nauttia pelkästä maailmanluokan animaatiosta yllin kyllin - ja loppua kohden meno vain tuntuu paranevan entisestään.
Periaatteessa edellinen ei olekaan ihme, sillä tämän on tuottanut sama studio joka on vastuussa mm. Akirasta.


Tässä on jopa yksi kohtaus suoraan plagioitu Richard Williamsin Raggedy Ann & Andy: A Musical Adventurestä; tarkemmin sanottuna se samainen animaatioteknisesti virtuoosimainen takaa-ajokohtaus, joka päätyi saman tekijän The Thief and the Cobbler: The Recobbled Cutiin. Plagiointi ja muilta nyysiminen on rumaa, joten siitä on pakko antaa vähän runtua.
Taisin muuten unohtaa mainita, että yhdessä vaiheessa tätä olikin ohjaamassa Hayao Miyazaki, mutta mies jättäytyi lopulta tuotannollisten ongelmien vuoksi pois, tilalle palkattiin Chirinin Kellon ja The Sea Prince and the Fire Childin Masami Hata. Niin paljon kuin Hataa itse fanitankin, mies tuntuu tässä olevan jälleen kerran vääränlaisen projektin ruorissa. Hata nimittäin on nimenomaan melankolian ja klassisen tragedian osaajia, mutta miehellä ei tässä ole ollenkaan hetkeä väläyttää osaamistaan.
Mutta mennäänpä sitten niihin todellisiin ongelmiin ja tämän epäonnistumisen todelliseen syyhyn: tarinaan. Niille jotka eivät tiedä, Pikku Nemo perustuu Winsor McCayn samannimiseen sarjakuvaan, jossa pikkulapsi matkaa unimaailmaan tapaamaan salaperäistä prinsessaa. Little Nemo oli aikoinaan myös ensimmäinen "nykyaikainen" animaatiolyhäri, joten tarinan valinta ensimmäiseksi länsimaissa suuremmalla fanfaarilla julkaistuksi animeksi on ollut vähintäänkin symbolinen.
Mutta se tarina... ensimmäinen puolikas Pikku Nemosta tuntuu lähinnä visuaalisesti vinkeältä kokoelmalta irtonaisia kohtauksia, joilla ei tunnu aina olevan mitään tekemistä minkään kanssa. Pikku Nemo matkaa tässäkin unien maailmaan, mutta hahmolla ei varsinaisesti tunnu olevan pitkään aikaan mitään oikeasti kiinnostavaa tekemistä tai päämäärää. Mikä pahinta, Nemo myös heräilee ilman sen kummempaa syytä vähän väliä ja huomaa kaiken olleenkin unta. Döh!


Mutta keskivaiheilla onneksi alkaa tapahtua kun painajaismaan Muodonmuutoksia-leffan paholaisen mieleentuova kuningas karkaa vankilastaan ja kidnappaa unten valtakunnan kuninkaan. Tässä kohtaa animaation taso nousee taas täysiin pisteisiin ja tarinakin löytää vihdoin punaisen langan, jota seurata loppuun asti. Kunpa tätäkin olisi saatu jo aivan alusta asti ja kyseessä olisi voinut olla todella mielenkiintoinen elämys.
Loppujen lopuksi itse tavallaan jopa tykkäsin Pikku Nemon seikkailuista kaikista isommistakin ongelmista huolimatta. Tarina on pääosin täyttä roskaa, hahmot ovat äärimmäisen pinnallisia eikä koko hommassa tunnu olevan muutenkaan aina päätä eikä häntää, mutta ne harvat hetket kun ääninäyttely toimii ja animaatiopuolikin pääsee todella loistamaan panevat kyllä helposti sukat pyörimään kenellä tahansa.
Ei huono, mutta hyvin hyvin hyvin viallinen pikku animeleffa.


Arvio: 2.5/5


LITTLE NEMO: ADVENTURES IN SLUMBERLAND, 1989 Japani, USA
Tuotanto:
Ohjaus:
Masami Hata, William T. Hurtz
Käsikirjoitus: 
Chris Columbus, Richard Outten
Näyttelijät: 
Bernard Erhard, Gabriel Damon, Laura Mooney, Mickey Rooney

torstai 29. maaliskuuta 2018

An Hour with Chekhov (1929)


Anton Tšehovin luulisi ainakin nimeltä olevan tuttu jokaiselle suomalaista lukiota käyneelle, jos ei muuten niin vähintään äidinkielentunneilta joilla todennäköisesti luettiin kyseisen kirjailijan novelleja vähintään kerran tai kaksi. Kyseessä on nimittäin yksi 1900-luvun alun nimekkäämmistä venäläisistä kirjailijoista ja yksi koko taiteenalan suurista klassikoista.
Tämän elokuvan tekoaikaan Tšehovin kuolemasta tuli kuluneeksi 25 vuotta ja merkkivuoden kunniaksi Neuvostoliitossa päätettiin tehdä lyhyt antologialeffa muutamasta poliittisesti soveliaasta Tšehovin novellista. Perinteisesti ensimmäisenä antologialeffana pidetään vasta vuonna 1932 ilmestynyttä Grand Hotelia, joten tämä taitaakin olla lajissaan oikeasti ensimmäisiä koko elokuvan historiassa.
An Hour with Chekhovin ensimmäinen ja suurimman osan koko elokuvasta kestävä episodi on nimeltään "Anna kaulassa". Tässä tarinassa nuori Anna nai rikkaan vanhan miehen avittaakseen köyhiä sisariaan. Vanha ukko kuitenkin osoittautuu melkoiseksi kävyksi ja Anna alkaa suunnitella tälle omaa näpäytystään. Tarinan nimi viittaa kaulalla pidettävään Pyhän Annan ritarikunnan kunniamerkkiin.

Tästä episodista päällimmäisenä mieleen jäi lähinnä sen perinteinen objektikeskeinen kuvaus yhdistettynä varsin tavanomaiseen tarinaan, vähän puisevahkoihin näyttelijöihin sekä yllätyksettömään menoon noin ylipäänsä. Koska kyseessä on neuvostoelokuva, tässä korostetaan aivan erityisesti yhteiskuntaluokkien välisiä ristiriitoja.
Seuraavat kaksi lyhyempää episodia ovat "Virkamiehen kuolema" ja "Kameleontti". Ensimmäisessä pikkuvirkamies tulee vahingossa loukanneeksi kenraalia ja päätyy yhä epätoivoisemmin pyytelemään tältä anteeksi uudestaan ja uudestaan. Todellisuudessa kenraali ei edes huomannut loukkausta ja koko "selkkaus" on lähinnä tämän alaisten omaa työtä.
Viimeisessä episodissa koira puree miehen sormen irti. Poliisi päättää ottaa koiran omistajan selville sanktiota varten, mutta paljastuukin, että koiran omistaa kaupungin pormestari...

Toisin sanoen kaksi jälkimmäistä jatkavat ensimmäisen osan linjoilla. Mitään erityisen räiskyvää tai yksittäisiä kuvia ihmeellisempiä ideoita näistä ei juuri löydy.
Loppujen lopuksi en ainakaan itse viihtynyt juurikaan tämän parissa. Kuten jo sanoin, tämä on joka suhteessa hyvin yllätyksetön ja ennalta-arvattava neuvostoliittolainen elokuva hyvinkin keskinkertaisilla näyttelijöillä ja oman aikansa perinteisin menetelmin tehtynä. Tylsä tätä katsoessa tuli eikä juuri muuta.


Arvio: 2/5


CHINY I LYUDI, 1929 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Doller, Jakov Protazanov
Käsikirjoitus: Anton Tsehov, Jakov Protazanov, Oleg Leonidov
Näyttelijät: 
Andrey Petrovsky, Ivan Moskvin, Mariya Strelkova, Mikhail Tarkhanov, N. Shcherbakov, Viktor Stanitsyn, Vladimir Popov, Vladimir Yershov

maanantai 26. maaliskuuta 2018

The Virgin Psychics (2015)


Olen viime viikkojen Sion Sono -maratonilla tullut tehneeksi jos jonkinlaisia mukavia löytöjä ja vähän keskinkertaisempiakin uusia tuttavuuksia, mutta ne oikeasti huonot Sonon teokset ovat ainakin toistaiseksi vielä antaneet odottaa itseään. Noh, en tiedä pitäisikö tässä kohtaa nyt sitten olla jotenkin ylpeä itsestään, mutta...
Sion Sonohan tunnetusti aktivoitui pari vuotta sitten todenteolla tuottamaan liukuhihnalta puolen tusinaa leffaa vuoteen laadun heilahdellessa rajusti hyvän ja ei-niin-hyvän välillä. The Virgin Psychics edustaa Sonon tuotannossa juurikin jälkimmäistä sorttia, harvinaislaatuinen rimanalitus jonka myös soisi jäävän miehen uralla ainutlaatuiseksi kuriositeetiksi. Kyseessä on samalla jotakuinkin nolostuttavimpia ja eniten myötähäpeää herättäviä elokuvia vuosikausiin.

The Virgin Psychicsin päähenkilö on teinipoika nimeltään Kamogawa Yoshino, joka tumputtaessaan kotonaan saa mystiset supervoimat joiden avulla heebo pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Koulussa kaveri lyöttäytyy yhteen muiden psyykkisiä kykyjä omaavien neitsyiden kanssa puolustamaan maailmaa pahuuden voimilta.
Vielä selkosuomeksi: The Virgin Psychics perustuu vain ja ainoastaan pikkutuhmille vitseille, masturboinnille ja typerille monimielisyyksille, jotka alkavat turruttaa henkisesti jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen. Siitä eteenpäin koko homma on käytännössä yhtä epämukavaa ja äärimmäisen lapsellista sikailua, jota katsoessa alkoi jo pakosti aikuista miestäkin irvistyttää ja tuntea olonsa tosi inhottavaksi. Itse asiassa tämän kirjoittaminenkin tuntuu hirvittävän nololta, sillä hävettää edes myöntää vapaaehtoisesti katsoneensä jotain tällaista - ja vielä maksanut siitä!
Sion Sono on aina ollut parhaimmillaan kun miehellä on ollut jotain painavaa sanottavaa jostakin erityisestä asiasta: Suicide Club ja Noriko's Dinner Table käsittelivät japanilaista itsemurhaepidemiaa ja dekadenttia nykykulttuuria, Hazardissa ohjaaja totesi huonon päivän New Yorkissa olevan koska tahansa kiinnostavampi kuin hyvän päivän Japanissa, Himizu ja Land of Hope käsittelivät vuoden 2011 maanjäristystä ja sen seuraamuksia, etc...The Virgin Psychicsillä sen sijaan ei tunnu olevan mitään järkevää sanottavaa tai minkäänlaista inspiraatiota takanaan vaan se on todennäköisesti tehty silkasta rahasta ja vauvamaisen sättäämisen ilosta.

Mikään tässä ei toimi niin kuin pitäisi ja Sion Sonon leffalta myös odottaisi. Näyttelijät esimerkiksi vetävät roolinsa lähes jokaisessa kohtauksessa täysin yli katsojan kipupistettä hipoen, erikoistehosteet nousevat kammottavimmillaan vain vaivoin jonkun Birdemicin yläpuolelle ja ohjaajalle tyypillinen hienovarainen "taiteilu" ja runollisuus loistavat täysin poissaolollaan.
Ikävintä tässä töräyksessä kuitenkin on ehkä vähän ironisesti, ettei se kaikesta sikailustaan huolimatta mene erotiikassa ja kahelissa epäkorrektiudessa likimainkaan niin röyhkeäksi, jotta tästä voisi nauttia edes överinä eksploitaatiopätkänä vaan kaikenlainen vaatimaton pikkutuhmailu myös pysyy sellaisena - pelkkänä varovaisena vihjailuna. Koko leffassa ei siis ole käytännössä mitään muuta sisältöä.
En suin surminkaan ilkeä tätä suositella muutoin kuin sellaisille, joiden makuun joku Sausage Party oli vielä liian hienostunutta ja aikuista kamaa. Muut pysykööt tästä suosiolla mahdollisimman kaukana.


Arvio: 1/5


EIGA MINNA! ESPERO DAYO, 2015 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus:
Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono, Kiminori Wakasugi
Näyttelijät: 
Elaiza Ikeda, Megumi Kagurazaka, Mika Akizuki, Mizuki Hoshina, Motoki Fukami, Rika Hoshina, Tokio Emoto, Tomomi Itano

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Don Diego ja Pelagia (1927)


Tarkemmin nimeämättömässä venäläisessä maalaiskyläsessä asustaa turhamainen ratapihan vartija, joka käyttää kaiken aikansa vanhoja ritariromaaneja lukien ja sankariteoista unelmoiden. Kylän naisten vihoviimeisen ilkkumisen seurauksena ukko päättää osoittaa valtansa vangituttamalla luvatta junaradan ylittävän köyhän mummon, minkä johdosta koko kylä tuntuu joutuvan kerralla mielivaltaisen ja irvokkaan byrokratian rattaiden jauhettavaksi.
Yllätys, yllätys. Don Diego ja Pelagia taitaakin kuulua The Case of the Three Millionin kanssa Jakov Protazanovin komediatuotannon kirkkaimpaan kärkeen. Näin siis siitäkin huolimatta ettei tässä nähdä laisinkaan edellisen kaltaista teknistä tykitystä tai Igor Iljinskiä. Mutta mihinkä nuita tarvitsisikaan kun ajattoman piikikäs satiiri ja muu peruskerronta on mallillaan.
Ainut oikeasti itseäni tässä häirinnyt seikka tuskin tulee kenellekään näitä arvosteluja lukeneelle enää yllätyksenä: no ne musiikit. Tällä kertaa leffan taustalla soiva kama vaihtelee huolellisemmin valikoiden klassisen ja konemaisen koomisen midi-musiikin välillä. Siinä missä ensimmäinen toimii perinteiseen malliin hienosti, herättää jälkimmäinen kumisuudessaan lähinnä myötähäpeää. Tuntuu harmittavalta toistaa tätä samaa asiaa uudestaan ja uudestaan, mutta miksei näitä mykkäelokuvien taustamusiikkeja voi koskaan tehdä kunnolla?

Täytyy kuitenkin erikseen vielä todeta tämän ainakin olevan kaikista Jakov Protazanovin leffoista ehkä se kaikkein aliarvostetuin ja tuntemattomin. Jotain tämän tunnettuudesta ehkä kertoo, että koetin pelkästään tätä arvostelua varten katsastaa vähän netin käyttäjien kommentteja eri sivustoilta, mutta onnistuin niitäkin löytämään vain yhden ainoan verran.
Siis yhden. Koko internetistä. Miettikääpä sitä.
Omasta mielestäni kyseessä on helposti ohjaajansa parhaita ja sympaattisimpia töitä ja pienessä koruttomuudessaankin helposti parhaita mykkiä neuvostokomedioita noin niin kuin yleensä. Riehakkaan neuvostoliittolaisen byrokratiakritiikin saralla My Grandmother vetää kuitenkin silti edelleen omissa kirjoissani pidemmän korren.


Arvio: 4/5


DON DIEGO I PELAGEYA, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus: Jakov Protazanov
Käsikirjoitus: Vasili Lokot
Näyttelijät: 
Aleksandr Gromov, Anatoliy Bykov, Daniil Vvedenskiy, Ivan Yudin, Mariya Blyumental-Tamarina, Mikhail Zharov, Vladimir Mikhaylov, Vladimir Popov

Ancien and the Magic Tablet (2017)


Itselleni tuli täysin puskista, että Mamoru Oshiin oppipoika Kenji Kamiyamalta oli tullut edellisenä vuonna ulos uutta elokuvaa. Vaan eipä siinä, Ghost in the Shellin tasokkaalla televisiosovituksella pätevöitynyt Kamiyama ei tämän hempeän söpöilyyn viittoilevan trailerin ja promokuvien perusteella ainakaan itselleni tullut ensimmäisenä mieleenkään. Oikeasti elokuvakin kertoo aivan jostain muusta kuin kukkasista, rakkaudesta ja pehmoleluista, mutta tämän markkinoinnista vastaavat päättivät ilmeisesti vain asettaa teini-ikäiset tytöt tämän primääriksi kohdeyleisöksi. Ei näin!
Ancien and the Magic Tabletin juoni on sen verran problemaattinen ja kimurantti, että sen lyhyehkö referoiminen lukuisia twistejä paljastamatta on pahuksen haastavaa. Tarinan päähenkilö on runsaanpuoleisesti satumaisista tarinoista uneksiva Kokono, yksinhuoltajaisänsä kanssa asuva lukiolainen. Tämän enempää en aio kertoa, mutta tarina on sekoitus fantasiaa, mecha-animea, teinidraamaa ja salaliittojännäriä, jota on oikeasti vaikea kunnolla kuvailla spoilaamatta reippaasti. Jos Makoto ShinkaiYour Name on tuttu, niin tähän on juonen suhteen saatu siitä selvästi vaikutteita.

Kun kutsun tarinaa kauhean ongelmalliseksi ja hankalaksi, se myös on sitä. Koska kyseessä on varsin omintakeinen unta ja tosielämää sekoittava fantasiaelokuva, tässä tapahtuu luonnollisesti kaikenlaista mielikuvituksellista ja maagista, totta kai. Harmittavasti Kamiyama ei ole saanut tarinaansa pysymään ollenkaan omissa raameissaan, vaan tämän fantasiasadun maailma magioineen tuntuu jatkuvasti joko rikkovan omia sääntöjään unohtamalla niitä aina silloin tällöin tai vetävän uusia muuten vain ihmeesti hatusta lisää tarpeen vaatiessa. Jossain vaiheessa menosta putoaa väkisin kärryiltä homman romahtaessa pikkuhiljaa täysin itseensä.
Ennen elokuvan puoliväliä esimerkiksi tutustutaan Kokonon todelliseen elämään ja unien maailmaan. Keskivaiheilla sitten yhtäkkiä todetaankin Kokonon unilla ja tosielämällä olevan jonkinlainen maaginen yhteys, jota ilmeisesti ei vain ole aiemmin syystä tai toisesta huomattu. Lopussa Kokono ilmeisesti uneksii jo valveillakin ja ihmiset huomaavatkin yhtäkkiä olevansa keskellä hahmon unien tapahtumia. Miten tällainen spontaanisti ihmisten elämään vaikuttava mystinen voima on vain voinut piileskellä näin kauan kenenkään huomaamatta? Tämä oli siis vain yksi monista juonen ongelmista, kaikenlaista muuta samanlaista riittää vaikka kuinka.

Mutta… tiedättekös mitä? Itse olen valmis antamaan tämän juonen hölmöilyn suhteen paljon anteeksi. Ancien and the Magic Tablet on monentasoisesta töppäilystään huolimatta erittäin luova ja omaperäinen elokuva, joka pelkästään tasokkaan animaationsa ja musiikkinsa puolesta jää taatusti pitkäksi aikaa mieleen tykyttämään. Tai no, on tässä muutama todella heikko hahmo alkaen vaikka naurettavan kliinisestä pahiksesta, mutta tässä on sitä jotain hullua luovuutta, josta itse satun tällaisissa elokuvissa erityisesti pitämään.
Ancien and the Magic Tablet taitaakin olla enemmän uniikki ja muistettava kuin varsinaisesti hyvä elokuva, mutta se riittää tällä kertaa ainakin itselleni.


Arvio: 3/5


HIRUNE HIME: SHIRANAI WATASHI NO MONOGATARI, 2017 Japani
Tuotanto: Naoki Iwasa, Yoshiki Sakurai
Ohjaus: Kenji Kamiyama
Käsikirjoitus: Kenji Kamiyama
Näyttelijät: 
Arata Furuta, Mitsuki Takahata, Rie Kugimiya, Risa Shimizu, Shin'nosuke Mitsushima , Tomoya Maeno, Wataru Takagi, Yosuke Eguchi

torstai 22. maaliskuuta 2018

Nutcracker Fantasy (1979)


Tässäpä jälleen vinkeä konsepti, jota kaiken järjen mukaan ei pystyisi hullukaan kusemaan täydellisesti: Otetaan E.T.A. Hoffmanin klassinen tarina pähkinänsärkijästä ja hiirikuninkaasta, tehdään sen pohjalta nukke-elokuva ja hyödynnetään siinäkin mahdollisimman paljon jo valmista Tsaikovskin säveltämää musiikkia. Nutcracker Fantasy on vielä Sanrion tuottama, joten odotukset ainakin itselläni olivat tämän suhteen korkealla.
Harmi vain, että Nutcracker Fantasyn tekijät onnistuivat jotenkin ryssimään pähkinänsärkijänsä pahanpäiväisesti.
Alkuperäinen tarinahan tunnetusti kertoo Klaarasta, joka saa herra Drosselmeierilta pähkinänsärkijänuken, joka sittemmin paljastuu prinssiksi, jonka paha hiirikuningas on muuttanut puiseksi nukeksi. Lopussa prinssi kuolee, mutta Klaaran kyynelet herättävät tämän jälleen henkiin. Hyvin yksinkertainen stoori.

Elokuvan tarina seuraa ainakin paikoittain alkuperäistä, mutta pääosa koko Nutcracker Fantasystä tuntuu täysin hallitsemattomalta kaaokselta, joka ei päällisin puolin tunnu kertovan yhtään mistään. Monessa kohtaa päähenkilötkin vain katoavat ja homma alkaa pahasti rönsyillä epämääräisten sivuhahmojen ja täysin tarpeettomien 70-lukulaisten pop-kappaleiden ympärillä. Jossain toisella sivustolla tätä kuvattiin kohteliaasti "unenomaisesti kerrotuksi", mutta omasta mielestäni Nutcracker Fantasy on vain yksinkertaisesti sekavuudessaan vaikeaselkoisimpia ja tylsimpiä näkemiäni leffoja sitten Kinji FukasakuMessage from Spacen.
Unenomainen, my ass!
Positiivisempana puolena tästä voi ainakin sanoa visuaalisen annin olevan enimmäkseen ainakin tyydyttävästi kohdillaan. Monet nuket ovat hämmentävän vääristyneitä ja kameramies on tainnut olla maistissa, mutta Sanriolle perinteikkään korkeista kontrasteista koostuvaa värimaailmaa oli mielekästä katsoa.
Tässä taitaa lisäksi olla Sanrion elokuvista kaikkein nimekkäin näyttelijäkaarti. Nutcracker Fantasyä katsoessa ei voinut olla huomaamatta Christopher Leetä useammassakin roolissa, sievä-äänistä Eva Gaboria sekä tietysti Kauhun yön Peter Vincentiä eli Roddy McDowallia pähkinänsärkijänä. On tässä monta muutakin laatunimeä takana, mutta edelliset jäivät aivan erityisesti mieleen.

Yksi juttu tässä kuitenkin on, josta joudun vielä erikseen mainitsemaan. Nutcracker Fantasyhän on nimenomaan romanttinen satu Klaaran ja pähkinänsärkijäprinssin rakkaudesta, mutta jostain syystä Klaara on tässä esitetty pikkutyttönä ja pähkinänsärkijä aikuisena miehenä. Kyseessä on satu jossa kaikenlaista arkijärjelle vierasta kuuluukin tapahtua, mutta en millään saanut tässä kohtaa mielestäni kuvaa jostain sheikin pojasta naaraamassa vähän sakkolihaa eksoottiseen haaremiinsa. Sanrion leffat ovat perinteisesti olleet tarkoituksella mahdollisimman synkkiä ja häiritseviä, mutta tässä mennään jo vähän liian pitkälle - ja ilmeisesti vielä tahattomasti!
Oikeasti pieni ihme, ettei tästä jutusta ole tainnut nousta koskaan minkäänlaista isompaa kohua. Mitä mahtoivat oikeasti ajatella kun tätä tekivät?

Kannattaako Nutcracker Fantasy siis katsastaa, mikäli aikaa ja energiaa löytyy? No eipä kai, muutamia visuaalisesti nättejä kohtauksia, Tsaikovskin musiikkeja ja vuosisadan kohuromanssia lukuun ottamatta tässä ei oikeasti ole paljoakaan näkemistä. Kunpa vain tarina seuraisi edes sitä alkuperäistä satua sen verran, että tätä pystyisi sujuvasti katsomaan, mutta kun njet.
Mikäli Pähkinänsärkijän tarina kiinnostaa, paras aiheesta tehty filmatisointi taitaa edelleen olla Boris Larinin ja Boris Stepantsevin neuvostoliittolainen näkemys vuodelta 1973.


Arvio: 2/5


KURUMIWARI NINGYO, 1979 Japani
Tuotanto: Walt DeFaria, Mark L. Rosen, Atsushi Tomioka, 
Shintarô Tsuji
Ohjaus: Takeo Nakamura
Käsikirjoitus: 
E.T.A. Hoffmann, Eugene A. Fournier, Shintarô Tsuji, Thomas Joachim
Näyttelijät: 
Atsuko Ichinomiya, Hisao Dazai, Jiro Sakagami, Kaoru Sugita, Kiiton Masuda, Kô Nishimura, Shizue Natsukawa, Shunji Fujimura, Taro Shigaki

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Land of Hope (2012)


Japanin Sendain tuhoisa maanjäristys vuonna 2011 tappoi kymmeniä tuhansia ja ajoi sadat tuhannet kotoaan evakkoon ympäri Japania. Näkyvin ja kuuluvin seuraus maanjäristystä seuranneista tsunameista oli kuitenkin meillä asti näyttävästi uutisoitu Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus, joka ymmärrettävästi aiheutti Japanissa enemmän kuin vähän sydämentykytyksiä jälleen kerran atomin mahdin edessä.
Maanjäristys ja sitä seurannut sirkus teki selvästi suuren vaikutuksen myös Sion Sonoon, joka sijoitti jo edellisen leffansa Himizun luonnonkatastrofin massatuhon maisemiin. Land of Hopen kohdalla aikaa oli jo kulunut ja alun shokki ehtinyt laskea. Tällä kertaa ei toisin sanoen kauhistella enää tapahtunutta vaan käsitellään sen vaikutuksia ihmisiin ja japanilaiseen yhteiskuntaan.
Land of Hopen tarina sijoittuu kuvitteelliseen japanilaiseen prefektuuriin nimeltä Nagashima (Nagasaki + Fukushima), jonne iskevän voimakkaan maanjäristyksen ja sitä seuraavan valtavan tsunamin seurauksena paikallisen ydinvoimalan jäähdytysjärjestelmä reistaa ja lähialueet joudutaan evakuoimaan kokonaan kansasta. Mitä ydinvoimalassa tarkalleen ottaen tapahtuu, miten vakavasta onnettomuudesta on kysymys tai edes sitä miten kauan ihmiset joutuvat elämään evakossa ei luonnollisesti koskaan paljasteta.

Ydinvoimalaonnettomuuden vuoksi evakuoidun alueen laidalla asustaa Onon perheen kaksi sukupolvea saman katon alla. Evokuointimääräyksen tultua talon vanhukset kehottavat nuorisoa lähtemään Tokioon kauas onnettomuusalueelta ja jättämään eläkeläiset oman onnensa nojaan. Dementoituvien vanhusten jatkaessa elämäänsä normaalisti kaupunkiin muuttanut nuori sukupolvi tulee kehittäneeksi itselleen säteilykammon eli radiofobian ydinvoimalaonnettomuudesta autuaan tietämättömien tokiolaisten hämmennykseksi.
Land of Hope saattaa nimensä ja ehkä joidenkin liikenevien kuviensa perusteella vaikuttaa hyvinkin iloiselta ja sentimentaaliselta leffalta, mutta oikeasti kyseessä voi hyvinkin olla Sion Sonon uran lohduttomimpia pätkiä. Tässä ei esimerkiksi ole ollenkaan yksiselitteistä onnellista loppua vaan katastrofi periaatteessa vain pahenee entisestään juuri ennen lopputekstejä ja tarinan hahmojakin putoilee jo hyvän aikaa ennen sitä.
En ala tässä mielipidettäni turhia silottelemaan, mutta Land of Hope taitaa olla toistaiseksi näkemistäni Sonon leffoista tylsimpiä. Tässä kohtaa miehen räiskyvin särmä alkoi jo olla taakse jäänyttä elämää vakavamman draaman viedessä tässä pääosan koko leffasta. Hyvänä puolena tämän sentään tunnistaa joka suhteessa tekijänsä leffaksi, vaikka paras terä tästä kyllä puuttuu selvästi.

Omia suosikkikohtauksiani koko leffasta ovat ne muutamat, joissa käväistään ihan oikeilla katastrofiraunioilla huhuilemassa. Oikeassa elämässä ihmiset eivät evokuoitaessa tienneet miten kauan joutuvat olemaan poissa ja luonnonvoimien raunioittamasta asutuksesta on ajan mittaan tullut hylättyjen lemmikkien ja muiden eläinten asuttama aavekaupunki.
Sion Sonon tuotannossa Land of Hope edustaa kesympää keskivertoelokuvaa, yllättävänkin salonkikelpoista draamaa; ei tämä kyllä muuten sen suurempia tunteita ainakaan itsessäni juuri herätä. Land of Hope on vain perinteikäs draama muutamilla perinteisillä Sion Sono -viboilla ja kantaa ottavalla sanomalla. Ottakaa tai jättäkää.


Arvio: 3/5


KIBO BO KUNI, 2012 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus:
Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: 
Denden, Hikari Kajiwara, Isao Natsuyagi, Jun Murakami, Megumi Kagurazaka, Motoki Fukami, Naoko Ohtani, Yutaka Shimizu

Räätäli Torshokista (1925)


Eletään sisällisodan jälkeisen sekatalouden eli NEPin aikaa. Aina niin ilmeikkään Igor Iljinskin esittämä Petja Pelkin on pienessä venäläisessä kyläpahasessa räätälinä työskentelevä häiskä, joka päättää osallistua suureen raha-arvontaan voidakseen ostaa vaimoehdokkaalleen oikein muikean häälahjan. Onni ei Petjalla kuitenkaan ole myötä, sillä miehen hallussa ollut voittava lipuke päätyy kuin päätyykin omille teilleen. Petjaa itseään odottaa oikea koomisten tilanteiden suma, joka lopulta kuitenkin johtaa onnelliseen ja täysin ennalta-arvaamattomaan lopputulokseen.
Räätäli Torshokista kuuluu jälleen sarjaamme vähemmän tunnetut neukkuleffat, eikä syytä tämän tuntemattomuudelle oikeastaan tarvitse taaskaan kauheasti tuumailla. Jakov Protazanov oli ns. vanhan liiton ohjaajia jo ajalta ennen vallankumousta ja miehen vanhahtava tyyli näkyy aivan kaikessa: tässä ei esimerkiksi käytännössä ole kovinkaan paljoa kaikuja myöhempien neukkulaisten estetiikasta tai vaikkapa Boris Barnetin nerokkaista komedioista. Niiden sijaan kasassa onkin melko tavanomainen 20-luvun alun rymyhupailu venäläisittäin.

Tällä kertaa mukaan on tosin jälleen eksynyt tukuittain oman aikansa kommunistista propagandaa. Alussa esimerkiksi todetaan moneen otteeseen tsaarin aikojen olevan vihdoin ohi ja kaikkien olevan tasa-arvoisia. Omassa suosikkikohtauksessani ihan suoraan todetaankin uskonnon olevan oopiumia kansalle, sanasta sanaan ison kirjan mukaisesti. Ei sitäkään tämän suorasukaisemmin kai voi enää päin naamaa sanoa.
Ja… öhh… eiköhän se ollut sitten siinä. Räätäli Torshokista on kevyt ja menevä hupailupala, josta ei oikeastaan jää kovinkaan paljoa katsomisen jälkeen mieleen. Mitään sen isompaa ongelmaa tässä ei kaiketi ole, mutta tämä on komediana lähinnä hyvin keskinkertainen ja unohdettava. Verrattuna vaikkapa saman ajan amerikkalaiseen tarjontaan Räätälissä ei ole mitään niin hirveän erikoista, että tätä voisi niiden tasolle saati sitten yläpuolelle nostaa.


Arvio: 2.5/5


ZACKROYSHICK IZ TORZHKA, 1925 Neuvostoliitto
Ohjaus: Jakov Protazanov
Käsikirjoitus: Valentin Turkin
Näyttelijät: 
Anatoli Ktorov, Igor Ilyinsky, Iosif Tolchanov, Lidiya Deikun, Olga Zhizneva, Serafima Birman, Vera Maretskaya

Aelita (1924)


Jakov Protazanovin Aelita on jo siinä määrin kanonisoitu ja legendaarinen elokuvataiteen klassikko ettei tehnyt tästä alunperin mieli kirjoittaa riviäkään, koska tuntui että kaikki oleellinen on jo moneen kertaan sanottu. Sitten lueskelin ihmisten tästä netissä kirjoittamia kommentteja ja päätinkin muuttaa mieleni.
Protazanovin filmografiassa Aelita on sikälikin kiinnostava teos, että ohjaaja pakeni vallankumousta muun venäläisen taide-eliitin mukana Ranskaan, mutta palasi myöhemmin takaisin entiseen kotimaahansa luomaan uraa sirpin ja vasaran palveluksessa. Aelita oli samalla ensimmäinen ohjaajan paluun jälkeen tekemä työ, mutta samalla ensimmäisiä kokopitkiä neuvostoliittolaisia sekä ensimmäisiä pitkiä tieteisleffoja ylipäänsä. Flash Gordonit, Fritz Langin Metropolis ja moni muu myöhempi tieteistykitys ovat enemmän kuin vähän velkaa tälle merkkiteokselle.
Mutta yksi juttu tästä on kuitenkin hyvä tietää...

Aelita on tarina insinööri Losista, 20-luvun alun Neuvostoliitossa asustelevasta insinööristä, joka salaperäisen sähkeen seurauksena alkaa unelmoida Marsin kuningattaren futuristisesta valtakunnasta ja elämää suuremmasta rakkaudesta. Luonnollisesti Marsin yhteiskunta on vertauskuva tsaarin ajan Venäjälle, jonne vallankumouksen jalo ja epäitsekäs aate sitten lopussa levitetäänkin.
Tässä kohtaa on pakko sanoa, että mikäli elokuvan historia on yhtään tuttu tai on muuten vain sattunut esimerkiksi käyttämään googlen kuvahakua, todennäköisesti tunnistaa tämän elokuvan omalaatuisen, Tri Caligarin kabinettin ja L'inhumainen kubistista tyyliä henkivän marssilaislavastuksen. Mitään täysin vastaavaa ei neuvostoelokuvissa paljoa ole sen koommin nähty, joten se jää syystäkin mieleen.

Tässä elokuvassa on oikeastaan vain yksi ongelma, mutta se käytännössä riittää vetämään maton koko teoksen jalkojen alta: ne kuuluisat scifi-ainekset ja omaperäiset lavastukset ovat mukana enintään 10-15 minuuttia koko leffasta. Muu pätkä on pelkkää tylsää ja pinnallista parisuhdedraamaa ja täysin tarpeettomia koomisia sivujuonia. Niiden muutaman vinkeän minuutin lisäksi tässä ei toisin sanoen olekaan sitten yhtään mitään kovin ihmeellistä sisältöä.
Toisin sanoen yli kaksituntisesta elokuvasta enintään kymmenisen minuuttia eli karkeasti
8-10% koko pätkästä on
a) scifiä
b) vähänkään muistettavaa kamaa
ja loput 92% pelkkää ilmaa, mutta silti tätä pidetään nimenomaan tieteiselokuvan klassikkona. Vain muutaman minuutin tähden.
Ilman niitä muutamia ikimuistoisia minuutteja tästä ei jäisi paljoakaan käteen.
Olen toistaiseksi käynnissä olevalla neukkumaratonilla ja osin vähän sitä ennenkin tullut katsoneeksi lähes koko Jakov Protazanovin säilyneen tuotannon ja tämä on omasta mielestäni helposti ohjaajan heikoimpia elokuvia. Tästä pitäisi onneksi olla sen täyspitkän parituntisen lisäksi saatavilla jotain uusiksi leikeltyjäkin versioita, mutta vielä toistaiseksi vastaan ei ole tullut 80 minuuttia lyhyempiä ja sekin on vielä varsinaiseen sisältöön nähden aivan liian pitkä.
Sääli, että tämä taitaa nykyään olla Jakov Protazanovin teoksista se kaikkein tunnetuin. Mies on tehnyt monta paljon parempaakin elokuvaa.


Arvio: 1.5/5


AELITA, 1924 Neuvostoliitto
Ohjaus: Jakov Protazanov
Käsikirjoitus: Aleksei Tolstoi, Aleksei Fajko, Fjodor Otsep
Näyttelijät: 
Igor Iljinski, Julia Solntseva, Nikolai Tsereteli

torstai 15. maaliskuuta 2018

Fullmetal Alchemist (2017)

Edward kommentoi tämän elokuvan tilaa.

Jassoo. Uusi animefilmatisointi tietää aina hauskoja arvosteluhetkiä allekirjoittaneelle.
Normaalisti itsellä on ollut tapana kaivella näitä remakeja ja filmatisointeja aina vähän pintaa syvemmältä ja nipottaa vähän pienemmistäkin virheistä vähän liiankin kanssa, mutta tällä kertaa joudun nolosti myöntämään jo näin aluksi etten tunne alkuperäistä Fullmetal Alchemistia tarpeeksi hyvin, jotta osaisin seikkaperäisesti käydä kaikki tämän remaken virheet läpi. Näin ollen tällä kertaa saatte tyytyä vain rehelliseen ja kaunistelemattomaan keskivertokatsojan näkökulmaan ilman turhaa kikkailua.
Capisci? Hyvä, jatketaan.
Täysmetallialkemistin varsinainen tarina kertoo kahdesta veljeksestä, Alphonsesta ja Edwardista, joiden äiti kuolee ja jotka yrittävät herättää mamman eloon alkemialla. Homma menee kuitenkin pahemman kerran reisille jättäen Edwardin puoliksi raajattomaksi ja Alphonsen hengen vaille ruumista. Edwardin ja tyhjään haarniskaan sidotun Alphonsen hengen pyrkimyksenä on saada käsiinsä Viisasten kivi, jolla alkemiaa voisi harjoittaa uhraamatta mitään olemassa olevaa ja parantaa sen avulla vähän mualimoa.

Ensiksikin: Toivottavasti alkuperäisen Fullmetal Alchemistin juoni ja maailma ovat jo ennestään tuttuja tai olet lukenut referaatin vaikka Wikipediasta, sillä tässä ei todellakaan selitetä yhtään mitään. Visuaalisen kerronnan, leikkauksen, cosplay-tasoisen puvustuksen, zombimaisen puisevan näyttelyn ja mälsän tyhjistä tiloista koostuvan lavastuksen tasokin on lähes ensimmäisistä kuvista lähtien niin häiritsevää, ettei tätä meinaa joka välissä oikeaksi laajempaan kansainväliseen levitykseen päätyneeksi elokuvaksi uskoakaan.
Hyvänä puolena ensimmäisistä minuuteista voi kuitenkin sanoa, että niiden aikana nähdään helposti koko elokuvan näyttävimmät cgi-efektit. Siitä eteenpäin tekijät olivatkin käyttäneet koko liikenevän budjettinsa tai heittäytyivät vain laiskoiksi, mutta mitään tasoltaan edes etäisesti läheltä liippaavaa ei nähdä enää sekunninkaan vertaa koko loppuelokuvassa.
Sikäli kun olen ymmärtänyt, tämän remaken yksinkertaisena ideana on ollut koota Fullmetal Alchemist: Brotherhoodin ikonisimpia kohtauksia yksiin kansiin ja jättää ne lopun kliimaksit velmusti mahdollista jatko-osaa varten. Valistuneempi katsoja ja fani taatusti tietää, että kyseessä on 64-osainen eli millä tahansa mittapuulla melko pitkä sarja, jossa käänteitä ja hahmoja riittää useampaankin leffaan.

Remaken tekijät ovat ratkaisseet runsaan materiaalin tuoman ongelman yksinkertaisesti ottamalla yksittäisiä kohtauksia sieltä täältä ja koonneet niistä sillisalaattimaisen sekasotkun, jossa ei tunnu olevan minkäänlaista kunnollista johdonmukaisesti etenevää juonta. Suuri osa sarjan hahmoista puuttuu kokonaan, jäljelle jääneitä ei aina meinaa samoiksi tunnistaa ja useimpien leffaan asti päätyneidenkään nimiä ei edes mainita kertaakaan itse elokuvan aikana. Poistetuista hahmoista huolimatta tässä on kuitenkin valtava määrä suoraan animesta kopioituja kohtauksia, joissa pystyy selvästi näkemään niistä puuttuvien hahmojen jättämiä tyhjiä aukkoja tilassa, dialogissa ja "juonessa".
Rajusti karsitusta hahmogalleriasta huolimatta tässä kuitenkin esitellään varmaan 20 tai 30 uutta hahmoa, jotka joko unohdetaan tai tapetaan pois heti samaisen kohtauksen päätteeksi. Missään henkilöiden suhteissa tai motivaatioissa ei tunnu olevan mitään tolkkua eivätkä edes tarinan keskeisimmät peruselementit tunnu olevan niin itsestäänselviä kuin niiden kuuluisi olla. Hahmoja tulee ja menee täysin holtittomasti, uusia kikkoja keksitään ja unohdetaan miten sattuu ja yhdessäkin kohtauksessa nähdään selvästi feikkiä cgi-vesisadetta, mutta kohtauksen näyttelijöiden vaatteet ja hiukset pysyvät selvästi kuivina.

Varsinainen tarinankerronnallinen anti on tässä mitä täydellisintä suttua. Yhdessä kohtauksessa esimerkiksi nähdään takaa-ajo, jonka osapuolia ei elokuvassa ole esitelty senkään vertaa että tietäisi kumpi on hyvä ja kumpi paha, miksi jahdataan tai ketä jahdataan, missä jahdataan tai milloin jahdataan. Ensimmäisen tunnin jälkeen Edward ja Alphonse alkavat riidellä, mutta kahdella hahmolla on siihen mennessä ollut yhteensä 30 sekuntia yhteistä ruutuaikaa, jonka aikana kaksikko ei ole puhunut tai tehnyt mitään kiinnostaa, joten koko kohtaus menee täysin hukkaan. Pelkän alkuperäissarjan nimen "Brotherhood" olisi luullut kertovan tekijöille mistä tarinassa on oikeasti kyse, mutta homma on siitä huolimatta onnistuttu ryssimään pahemman kerran.
Ja nämä eivät edes ole mitään yksittäisiä pikkuvirheitä siellä täällä. Koko elokuva on tätä tasoa! Itse en ole edes sarjan fani, joten kaikki herkullisin kämmäily meni tästä itseltäni varmuudella ohi.
Fullmetal Alchemist vuosimallia 2017 on toistaiseksi yksi huonoimmista koskaan näkemistäni animeremakeista ja ehta ö-luokan schlock, jonka olemassaolon ainut syy on alkuperäisteoksen fanien häikäilemätön kuppaaminen. En olisi ikinä uskonut seuraavaa sanovani, mutta tämä elokuva sai itseni arvostamaan aivan uudella tavalla niitä viimevuotisia Ghost in the Shell - ja Death Note -remakeja. Kumpikaan ei oikeasti ole kovin hyvin tehty, mutta molemmat ovat koska tahansa ainakin viihdyttävämpiä ja vähemmän tuskallisia katsoa kuin tämä taidonnäyte.


Arvio: 0.5/5


HAGANE NO RENKINJUTSUSHI, 2017 Japani
Tuotanto: Yumihiko Yoshihara
Ohjaus: Fumihiko Sori
Käsikirjoitus: Fumihiko Sori, Hiromu Arakawa, Takeshi Miyamoto
Näyttelijät: 
Dean Fujioka, Kenjiro Ishimaru, Misako Renbutsu, Ryôsuke Yamada, Ryûta Satô, Tsubasa Honda, Yasuko Matsuyuki, Yô Ôizumi

Valkea kotka (1928)


Vielä useampi Jakov Protazanovin neukkuvuosien teos arvostelematta, joten enempiä virkkomatta….
Valkean kotka edustaa jälleen Protazanovin vakavampaa draamatuotantoa. Tällä kertaa tarinan tapahtumat sijoittuvat Pietariin ja vuoteen 1905. Lakkoilevat työläiset nousevat kapinaan hallitsevaa aristokratiaa vastaan. Yksi armeijan upseereista määrätään avaamaan tuli rahvasta kohti, minkä seurauksena osumaa ottaa myös jokunen kohdalle osunut lapsi. Myöhemmin samaiselle upseerille ojennetaan Valkoisen kotkan ritarikunnan kunniamitali, mutta syyllisyys veriteosta kalvaa miestä.

Hyvänä asiana mainittakoon ainakin, että tässä on taatusti Protazanovin elokuvista ehkä ylivoimaisesti näyttävin ja tyylitellyin kuvaus, joka toi parhaimmillaan mieleen jo jonkun Vsevolod Pudovkinin leffat ja erityisesti Pietarin viimeisten päivien muutamat ikonisemmat kohtaukset. Ilmeisesti tämä onkin tehty juuri himpun verran kyseisen teoksen jälkeen, joten vaikutteita on todennäköisesti tullut imettyä ohimennen enemmän tai vähemmän. Samaa positiivista virttä veisattakoon myös elokuvan itselleni sangen tuntemattomasta näyttelijäkaartista, joka enimmäkseen hoitaa tonttinsa tyylillä.
Isoin ja harmittavin ongelma Valkean kotkan tapauksessa on, että tekijät päättivät sijoittaa elokuvan jännittävimmän ja näyttävimmän osuuden heti alkuun käytännössä koko lopun leffan mennessä pitemmän päälle silkaksi tylsäksi patsasteluksi vähän samaan tapaan kuin jossain Roomissa. Itse petyin karvaasti kun edes loppuun ei saatu lähes koko leffan kestävän himmailun vastineeksi kunnon vauhdikasta kliimaksia vaan sekin hoidettiin tympeästi ”seisovin jaloin” ja antiklimaattisen jäykällä otteella.

Kokonaisuutena tämä taitaa olla niitä keskinkertaisempia protazanoveja, mutta harmittavalta tuntuu että tästä olisi pienellä vaivalla saanut jopa yhden miehen parhaista elokuvista. Loppuun pönöttämisen sijaan sijoitettu vauhdikas mellakka- tai vallankumouskohtaus olisi piristänyt kovasti muuten jähmeää menoa, mutta minkä tuollekaan enää näin lähes sata vuotta myöhemmin voi. Tehty mikä tehty.
Shit happens.


Arvio: 3/5


BELYY ORYOL, 1928 Neuvostoliitto
Ohjaus: Jakov Protazanov
Käsikirjoitus: 
Jakov Protazanov, Leonid Andreyev, Oleg Leonidov, Yakov Urinov
Näyttelijät: 
Aleksandr Gromov, Andrey Petrovsky, Anna Sten, Ivan Chuvelyov, Mikhail Zharov, Pyotr Repnin, Vasili Kachalov, Vsevolod Meyerhold, Yuri Vasilchikov