Frankelda's Book of Spooks: 1. tuotantokausi (2021)

Kauan sitten eli Meksikossa tyttö nimeltä Francesca, joka rakasti yli kaiken kohtalon julmaa ironiaa viliseviä yliluonnollisia kauhutarinoita groteskeine hahmoineen. Kukaan muu ei ymmärtänyt Francescaa, siihen aikaan kirjallisia harrastuksia omaava nuori nainen oli monelle kauhistus. Francescan ainut ihailija oli tämän perheen keittiön leivinuunissa asuva pikkuinen kotipiru nimeltä Herneval, joka luki vuosien ajan ahnaasti jokaisen Francescan kirjoittaman kertomuksen. Herneval, mörköjen ja otusten maailman prinssi, tarjoutui myöhemmin viemään Francescan haamukirjoittajaksi maailmaansa, jossa jokainen rakastaisi tätä ja tämän tarinoita...

Frankelda's Book of Spooks ilmestyi tähän maailmaan kuin tyhjästä ja kipusi yllättäen omaksi suosikikseni vuoden 2021 animaatiouutuuksista. Vihjeitä tulevasta kuitenkin oli todellisuudessa ollut harrastajapiireissä havaittavissa ennen tätäkin jo vuosikaudet: animaatioon keskittyvissä ryhmissä alkoi jo hyvän aikaa ennen sarjan ilmestymistä kiertää kuvia lupaavasta ja rajoja rikkovasta meksikolaisesta stop motion -kauhuantologiasta, joka tultaisiin näkemään "pian". Sarjan tiiviiksi kymmenminuuttiseksi saksittu pilottijakso saikin ensi-iltansa jo 2019, mutta aiemmin mainittu "pian" tarkoitti loppujen episodioiden osalta vasta loka-marraskuuta 2021, eikä virallista Pohjois-Amerikan tai Euroopan julkaisua liene vielä edes suunniteltu.

Nukkeanimaatioon erikoistuneelle pienelle meksikolaiselle animaatiopajalle panostus oman televisiosarjan tuottamiseen onkin selvästi ollut valtava voimainkoetus, mutta loppujen lopuksi vaativa työ myös kannatti, sillä lopputulos lähentelee tyylissään ihastuttavalla tavalla ysärivuosien Tim Burtonin ysärivuosien meininkiä yhdistettynä Tales from the Cryptin asenteeseen sekä Ghostbusters Extremen kehittelemään vänkään kauhukonseptiin, mutta edelleen meksikolaisten linssien kautta heijastettuna. Ennen Frankelda's Book of Spooksin näkemistä en tiennyt henkilökohtaisesti edes kaipaavani nimenomaan tällaista nostalgista viihdettä, mutta lahjakkaat Ambrizin veljekset onnistuivat näyttämään minulle valon.

Valitettavasti vain viidestä lyhyehköstä episodiosta koostuvan sarjan perusidea on seuraava: koko saagan kattavassa kehyskertomuksessa kirjaksi muuttunut Herneval ja Francescan aave elävät vankeina vanhassa kummitustalossa tappaen aikaansa kertomalla kirjoittamiaan tarinoita sarjan katsojille. Jokainen tarina kertoo lasten kohtaamisesta yliluonnollisten voimien, noitien ja muiden omituisten luonnonoikkujen kanssa sekä ihmisen itsensä heikkouden ja sisäisen pimeyden aiheuttamista onnettomuuksista. Keskeisenä teemana sarjassa on tietysti klassinen sopimus paholaisen kanssa, josta ei enää ole mahdollista perääntyä. Frankeldan tarinoissa ei pohjoisamerikkalaisista serkuistaan poiketen järjestään olekaan onnellisia loppuja.

Surullista kyllä, en voi alkaa juuri kuvailla yhtäkään varsinaisista kertomuksista, sillä itse sarjan lyhyyden vuoksi menisin vain suotta spoilaamaan kokonaisia jaksoja. Riittänee, kun totean kunkin episodion monitulkintaisen moraalin liittyvän tavalla tai toisella itse kehyskertomuksen hahmojen omaan tarinaan. Eräässä jaksossa esimerkiksi pikkutyttö päätyy antamaan muiden ihmisten sanella elämänsä suunnan ja menettää lopulta sen kaikkein rakkaimman, eräässä toisessa pikkupoika epäröi auttaa ystäviään pinnallisista syistä ja tuomitsee siten lopulta itsensä sekä muut turhamaisen pahan hengen ikuiseen orjuuteen ja lopulta kuolemaan.

Frankelda's Book of Spooksin katsoo kauttaaltaan läpi yhdessä ainoassa tunnissa, vaikka mielelläni olisin nauttinut tästä herkusta ainakin päiväkausien edestä. Itse sarjan niukkuuden ohella sen kirjoitushetkellä ainoan suomalaisen ihailijan sydäntä särkee tietää, ettei tälle herkulle ainakaan toistaiseksi ole liputettu edes jatkoa lupaavan alun jälkeen. Ambrizin veljekset ovat tiettävästi tälläkin hetkellä työstämässä kokonaista pitkää elokuvaa, johon yksistään todennäköisesti uppoaa vuosikausien edestä aikaa ja rahaa. Vaikka cliffhangeriin päättyvä Cinefantasman huikea kauhuantologia joskus jatkoa saisikin, voi toisen samanlaisen tuottamiseen mennä vähintään yhtä kauan kuin tämän ensimmäisenkin, eli liiankin kanssa.


Arvio: 4.5/5


LOS SUSTOS OCULTOS DE FRANKELDA, 2021 Meksiko
Ohjaus: Arturo Ambriz, Roy Ambriz
Käsikirjoitus: Arturo Amrbiz, Roy Ambriz
Näyttelijät: Mireya Mendoza, Arturo Mercado Jr., Luis Leonardo Suarez

Krokotiilikuja (1986)

Kaikista viimeisen vuosisadan aikana eläneistä suurista kirjailijoista puolanjuutalaisen Bruno Schulzin kohtalo lienee traagisimpia. Schulz tunnettiin jo varhain äärimmäisen monipuolisena lahjakkuutena, jonka tuotanto ulottui pitkälle kirjallisten töiden ulkopuolelle aina maalaus- ja kuvanveistoon asti. Toinen maailmansota juutalaisvainoineen kuitenkin teki lopun yhdestä aikansa surrealismin jättiläisestä tuhoten samalla lähes koko tämän elämäntyön joitain novelleja sekä yksittäisiä luonnoksia lukuun ottamatta. Miehen töiden filmatisoinneista olenkin aiemmin arvostellut huikean The Hour-Glass Sanatorium, jota voin yhä suositella vilpittömin mielin jokaiselle surrealistisen elokuvan ystävälle.

Legendaaristen Quayn veljesten muassaan stop motionin ihmeellisen taian avulla henkiin herättämä rikkaalla symboliikalla ja monitulkintaisilla metaforilla kyllästetty Krokotiilikuja ei sekään varsinaisesti jää edellisestä jälkeen silkassa laadussa ja mielikuvituksessa. Tarinan alussa vanha nukke vapautuu naruistaan ja lähtee tutkimaan löytämäänsä unenomaista rappiomaailmaa. Pölyisessä ja likaisessa unimaassa tämä kohtaa joukon elotonta lihanpalaa hellivän, identtisillä vauvanuken päillä varustetun joukon, joka haluaa vihkiä myös päähenkilön jäsenekseen leikkaamalla irti tämän pään ja korvaamalla sen ilmeettömällä vauvapäällä. Fantastisella matkalla ei ole selkeää loppua, vaan tarina ikään kuin jää kesken.

Yleisesti hyväksytyn tulkinnan mukaan nimettömän päähenkilön seikkailu on vähän kuin Pinocchion matka nautintojen saarelle, nukkemestarin naruista vapautuminen merkitsee aikuistumista ja henkistä itsenäistymistä sekä neuloin silvottu lihanpala kirjaimellisesti lihallisia haluja. Vauvanukkejen uskonnollinen kultti muodostuu identiteetistään ja vapaasta tahdostaan luopuneista hahmoista, jotka erottaa toisistaan enää näiden niskassa olevasta numerokoodista. Kultti lupaa jäsenilleen vapautusta (sakset) maailmasta, mutta johtaa henkiseen vankeuteen (naru) vauvamaisessa välittömien halujen tyydyttämisen ympärille rakentuvassa tilassa.

On Krokotiilikujassa toki muutakin sisältöä, mutta lukija löytäköön loput itse. Quayn veljesten lyhytelokuvalla on mittaa sellaiset parikymmentä minuuttia, mutta sen aavemainen tunnelma sekä rappioestetiikassa kylpevä moitteeton toteutus imee helposti mukaansa useammallekin katselukierrokselle. Maailmassa onkin viimeisen neljänkymmenen vuoden kuluessa ehkä tuotettu enemmän kansainvälisen tason animaatiota kuin koskaan aiemmin, mutta Krokotiilikuja on mielestäni onnistunut pitämään erinomaisesti pintansa uudempien yrittäjien rinnalla – Terry Gilliam ja Christopher Nolankin ovat jo vuosikausia vannoneet nimenomaan sen nimeen. Mene siis, äläkä tee syntiä, vaan katsasta sinäkin Krokotiilikuja ainakin kerran elämässäsi.

Aamen.


Arvio: 5/5


STREET OF CROCODILES, 1986 Iso-Britannia
Ohjaus: Stephen Quay, Timothy Quay
Käsikirjoitus: Stephen Quay, Timothy Quay, Bruno Schulz
Näyttelijät: Feliks Stawinski

Villanos: 1. tuotantokausi (2021)

Valtavirtamediaa seuraaville lähinnä huumekartelleistaan ja omituisesta hattumuodistaan tuttu Meksiko sijaitsee elokuvataiteen kannalta mitä otollisimmalla maaperällä: pohjoisen rajan toisella puolen sijaitsee lyhyen matkan päässä alan suurin taloudellinen keskittymä rajattomine mahdollisuuksineen paikallisen viihdekoneiston toimiessa samalla monelle ulkomaiselle yrittäjälle porttina espanjankielisille markkinoille. Meksikossa olikin vanhaan hyvään aikaan kokonainen oma virkeä kansainvälisen tason elokuvateollisuutensa, joka kuitenkin joka joutui lähes täysin Hollywoodin rosvoparoneiden nielaisemaksi hetken kukoistettuaan.

Meksikolainen animaatioteollisuus taas lienee useimmille alan harrastajillekin niin tuntematon käsite, ettei moista yleisessä tietoisuudessa juuri taida olla olemassakaan. Kuitenkin animaatio ehti ottaa maassa ensiaskeleensa jo ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina vain muutaman vuoden amerikkalaista kilpakumppaniaan jäljessä. Vuosikymmeniä erilaisiin lyhäreihin ja mainoksiin keskittyneen genren ensimmäinen pitkä elokuva nähtiin vasta niinkin myöhään kuin 1974, ensimmäinen menestyksekkäämpi, nimeltään "Katy the Caterpillar", vuonna 1983 ja sekin sai muutamaa vuotta myöhemmin jatko-osan nimeltään Kiki, Koko ja avaruusotus. Viimeinen näki pienellä viiveellä ensi-iltansa Suomessa mm. vauhtihirmu Jari Sillanpään (!), Riki Sorsan ja Pojasta ja ilveksestä tutun Konsta Hietasen dubbaamana.

Villanos edustaakin lajissaan uutta aikaa ja uutta sukupolvea, vaikka sen luoja Alan Ituriel genrensä veteraaneja onkin. Internetin yleistyttyä 2000-luvulla kuka tahansa tarpeeksi motivoitunut yrittäjä on kyennyt saamaan vähäisemmänkin tuotoksensa helposti kansan saataville kyberavaruuteen, mikä edelleen on avannut aivan uudenlaisia mahdollisuuksia lyödä leiville viihdebisneksessä. Villanoskin syntyi alkujaan jo 2010-luvun alkuvuosina pikkuisena kokoelmana suoraan jakoon ladattuja käsinpiirrettyjä lyhäreitä, jotka edelleen herättivät lasten- ja nuortenviihteeseen erikoistuneen Cartoon Networkin johtokunnan kiinnostuksen. Iturielin ja CN:n yhteistyön tuloksena konseptia laajennettiin vuosien varrella ensin netti- ja sittemmin myös televisiosarjaksi, jolle toivoisi jo nyt pikaista jatkoa ja julkaisua myös Suomessa.

Iturielin neronleimauksen pääosassa on sarjakuvamaisten pahisten muodostama Black Hat Oy, kaikenlaisten supersankareiden ja muiden piirroshahmojen tuhoamiseen erikoistunut firma, jonka mottokin on "pahuus on bisneksemme, ja bisnes on hyvää!". Kussakin episodiossa Black Hat Oy auttaa korvausta vastaan haamujen, mörköjen, tietokonevirusten ja muiden vastaavien antagonistien sankariongelmissa, yleensä joko yksinkertaisesti vain tuhoten kohteensa tai ajaen nämä hulluuden syövereihin. Nimensä pulju on saanut teletappeja ja muita nössöjä huvikseen terrorisoivalta paholaismaiselta johtajaltaan, jonka omin tunnus onkin pikimusta silkkipytty. Todellisessa elämässä "black hat" on vanhoista westerneistä juontuva paikallinen slangitermi, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "pahista".

Suoralta kädeltä totean jo näin alkuun, että Villanosissa on parasta sen uskomattoman samaistuttava hahmokatras aina tarinoiden vaatimattomimpiakin sivuhahmoja sekä "roistoja" myöten. Itse esimerkiksi pidin suunnattoman paljon paperipussia päässään pitävästä pahasta tiedemiehestä, tämän epäonnistuneen kokeen seurauksena luomasta tuhoutumattomasta sinisestä halinallesta sekä tietysti Black Hatistä itsestään, joka on kaikessa kyynisessä ilkeydessään uskomattoman hauska hahmo. Muista mielettömyyksistä mainittakoon esimerkiksi toisessa jaksossa nähtävä synkkiä aavetaloja vastaan taisteleva kirvesmies, jolla on toisessa kädessään proteesina rautapallo. Samainen kirvesmies on vielä maalannut pallolleen kasvot ja käyttää sitä purkutyökalun sekä aseen lisäksi myös käsinukkena.

Kaikista jaksoista ehkäpä oivaltavin oli kuudes ja viimeinen, jossa laskelmoiva ja manipuloiva nainen varastaa tiedemiehen aivopesumömmön ja käyttää tätä hyväkseen muuttamalla maailman roistot tiktok-videoilla ja somepäivityksillä ohjailtaviksi tahdottomiksi zombeiksi. Halutessaan usuttaa seuraajansa muiden kimppuun moderni succubus yksinkertaisesti uhriutuu mahdollisimman näyttävästi, jolloin vihan kohde tulee villiintyneiden verenhimoisten massojen eliminoimaksi. Villanosin näkemys sosiaalisen median ajan narsismista osuukin omasta mielestäni täydellisesti kutiinsa, mutta se edustaa lajissaan samalla tiettyä epäkorrektia satiirin lajia, jota nykypäivän amerikkalaisvaikutteisissa tuotoksissa ei suvaittaisi alkuunkaan.

Edellinen kappale tiivistääkin sievästi, miksi Iturielin ja kumppaneiden rehevä latinohuumori vetosi itseeni niin perusteellisesti. Koska Villanos ei ole amerikkalainen piirretty eikä sitä amerikkalaiselle yleisölle liene suunnattukaan, sen ei myöskään tarvitse välittää tiukkapipoisen naapurinsa tabuista ja vouhotuksista vaan kielletyistäkin asioista on lupa puhua ja veistellä huumoria huomattavasti nykyajan tyypillistä länkkäriviihdettä rennommin ja vapautuneemmin. Kun animaation taso ja espanjankielinen ääninäyttelykin ovat samalla vähintään yhtä laadukasta ja persoonallista jälkeä kuin prameammissa amerikkalaisissakin, ei vuoden parhaisiin uusiin animaatiosarjoihin lukeutuvan Villanosin suhteen muuta aihetta marinalle jääkään, kuin kuudesta episodiosta koostuvan ensimmäisen tuotantokauden valitettava lyhyys sekä vääjäämättömän jatkon tuskaisa odotus.


Arvio: 4.5/5


VILLANOS: TEMPORADA 1, 2021 Meksiko
Ohjaus: Alan Ituriel
Käsikirjoitus: Alan Ituriel, Dave Tennant, Diego Valenzuela, Merril Hagan
Näyttelijät: Alan Ituriel, Amanda Rose, Eco Vox, Markiplier, Melaney Sems

Uusi Gulliver (1935)

Pääoman mahdille alisteisten valtavirran lähteiden perusteella moni keskivertokatsoja todennäköisesti elää vieläkin väärän tietoisuuden vallassa kuvitellen Disneyllä olleen aina ja ikuisesti pyhä yksinoikeus animaation ihmeelliseen taiteeseen. Todellisuudessa vielä sata vuotta sitten maailmassa eli ja voi hyvin lukuisia kilpailevia koulukuntia, eikä nykyisin juhlittuja länsimaisia genreklassikoita tekijöineen juuri tunnetukaan Amerikan ulkopuolella. Ennen kylmän sodan syttymistä Disneykin joutui käymään kansainvälisesti katkeraa näännytyssotaa lukuisten kilpailijoidensa kanssa ennen kuningasasemansa sementoimista.

Levottomina pioneerivuosina pinnalla olleista nimistä neuvostoliittolainen satusetä Alexandr Ptusko lienee meidän aikanamme heikommin tunnetuimpia nimenomaan animaation saralla. Tarinahan tietää kertoa Mosfilmissä aloitetun Eisensteinin ja kumppaneiden suurten töiden varjossa myös koko joukon erilaisia värikkäitä kokeiluja genreistä kunniakkaimman parissa. Keisarillisen Venäjän perinteitä kunnioittaen myös Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton animaatioteollisuus nojasi vielä pitkään stop motionin ja nukkeanimaation varaan, joskaan yksikään toinen ei kotimaassaan liene saavuttanut lajissaan vastaavaa mainetta kuin Ptusko, jonka varhaisvuosien päätyö Uusi Gulliver keräsi ilmestyessään kiitosta Amerikassa asti.

Uusi Gulliver alkaa 30-luvun Neuvostoliitosta, jossa Stalinin neroudessaan johtama sosialismi toimii oikein mainiosti, kansan tie kohti kommunismia on silattu sortajan suolenpätkillä ja kaikilla on muutenkin hauskaa. Tarina alussa huolettomasti laulava pioneerikomppania palkitsee yhden ansioituneimmista jäsenistään tämän suosikkikirjalla, Jonathan Swiftin Gulliverin matkoilla. Piankos pellavapää jo vaipuukin kesäisen auringon lämmössä unten maille kuvitellen itsensä keskelle uutuuttaan kiiltelevän kirjasen tapahtumia...

Unessa pioneeripoika herää haaksirikkoisena farssimaisen feodaaliaatelin ja näiden hallinnassa olevan parlamentin johtamasta porvarillis-feodaalisesta lilliputtien valtakunnasta. Pikkuruisista ukoista koostuva peruukkipäinen eliitti laskelmoi ylivoimaisen jättimäisestä pikkulapsesta olevan hyötyä imperialistisissa sodissa sekä pääoman vallan ylläpitämisessä. Pikkupioneeri kuitenkin näkee lopulta kapitalististen huijareiden metkujen läpi, kumauttaa kurkustaan pioneerilaulun ja kiihottaa sorretut työläiset nousemaan vallankumoukseen sortajiaan vastaan. Lopulta uni päättyy, ja pioneeripojalle koittaa paluu Neuvostoliiton auvoisille aurinkorannoille. Viimeisissä kuvissa nauru raikaa, aallot hipovat auringonsäteiden välkkeessä lempeästi kultaisena kiiltävää rannikkoa ja kaikilla on muutenkin kivaa.

Ptuskon satuelokuvan ehkä raskauttavin yksittäinen ongelma olikin ehkä luettavissa referaattini rivien välistä. Koska Uusi Gulliver on tuotettu keskellä Stalinin rautaisella otteellaan hallitsemaa tukahduttavaa 30-lukua ja sosialistisen realismin alkuvuosia, on kaikenlainen juonellinen anti redusoitu tyypilliseksi aikansa neuvostopropagandaksi, josta ehkä pystyy analyyttisessä mielessä nauttimaan perehtymällä aiheeseen syvällisemmin ennen itse elokuvan katsomista. Lilliputtien maa esimerkiksi on pikkutarkka karikatyyri aikansa stereotyyppisestä länsimaisesta perustuslaillisesta monarkiasta, jossa rappiollinen pikkuporvarillisuus teennäisine romansseineen ja muine vastenmielisine ilmentymismuotoineen pyrkii tukahduttamaan yhteiskuntaluokkien välisen ristiriidan kiehahtamisen luokkasodaksi ja edistykseksi kohti kommunismia. Pelastus työn orjille saapuu tietenkin Stalinin Neuvostoliitosta.

Niin paljon kuin itse tarina ottaakin Ptuskon käsissä takapakkia, on tekninen puoli toisaalta aikansa huikeaa tasoa ja kaiken ylistyksensä ansainnut. Uusi Gulliver oli ilmestyessään erikoistehosteosaamisen virstanpylväs, joka rikkoi rajoja paitsi tuhansia nukkeja sekä pienoismalleja käsittäneellä mittakaavallaan, mutta myös täysin suvereenista tavastaan yhdistellä näyteltyjä osuuksia sekä animaatiota. Nykymaailman hienouksiin tottunut katsoja saattaa pystyä helposti huomaamaan, milloin tekijät ovat käyttäneet oikeita pienikokoisia lavasteita tai milloin ainakin osa kohtauksessa on todellisuudessa heijastettu taktisesti sijoitetulle kankaalle ja edelleen kuvattu toisella kameralla, mutta omasta mielestäni tällaisissa teoksissa oleellista ei niinkään ole jäljen virheettömyys vaan erikoistehosteiden itsensä kiehtova kekseliäisyys. Animaatiohan onkin sellaisenaan genreistä ajattomin.

Vaikka Uusi Gulliver ilmestyessään menestys olikin, ei Ptusko ohjannut genressä enää sittemmin kuin yhden pitkän ja muutaman lyhyen teoksen ennen siirtymistään kansantarinoista sekä muinaisista mytologioista ammentavien erikoistehostepainotteisten näyteltyjen fantasiaelokuvien pariin. Uuden Gulliverin pääosaa esittänyt Vladimir Konstantinov ei enää toistamiseen näytellyt ainoassakaan elokuvassa. Nuoren miehen kohtaloksi koitui lopulta Suuri isänmaallinen sota, vuosi oli 1944 ja paikkana saksalaisten miehittämä Tallinna. Uuden Gulliverin huoleton ja laulava pikkupioneeri oli kuollessaan 24-vuotias.


Arvio: 2.5/5


NOVYY GULLIVER, 1935 Neuvstoliitto
Ohjaus: Aleksandr Ptuško
Käsikirjoitus: Aleksandr Ptuško, Grigori Rošal, Jonathan Swift, Serafim Rošal
Näyttelijät: F. Brest, Ivan Bobrov, Ivan Judin, V. Konstantinov

Space Dandy (2013-2014)

Avaruusdändi on yksin robottitoverinsa sekä outoja hössöttävän kissaotuksen kanssa avaruudessa lentelevä tyylitajuinen miekkonen Maa-nimiseltä planeetalta. Työkseen Dändi etsii harvinaisia otuksia ja kuskaa niitä mukanaan kirjattavaksi kaikenlaisia omituisia otuksia keräilevän intergalaktisen korporaation kaikenlaisten omituisten otusten tietokantaan: mitä harvinaisempi tuliainen, sitä suurempi palkinto. Vähäiset rahansa Dändi tietysti tuhlaa lähimmässä tissibaarissa, joka vielä näyttääkin avaruudessa lentävältä rintavarustukselta.

Animen nimekkäämpien luovien mielten luoma Space Dandy kumartaa suoraan Cobran ja Cowboy Bebopin kaltaisille vanhan polven pulp-klassikoille, joissa ryppyotsainen tieteily on parhaimmillaankin korvattu lihansyöjätisseillä, avaruuszombeilla ja muilla vähemmän realistisilla hullutuksilla. Uuden vuosituhannen vauhdikkaampaan sillisalaattiin tottuneelle yleisölle tempoa vain on tällä kertaa lisätty roimasti aina sellaisiin sfääriin asti, että tyylitajuisen psykedeelisessä jaksossa toisensa jälkeen nopeaan tahtiin vilkkuvat kirkkaat värit saattavat aiheuttaa pahoinvointia ja päänsärkyä muillakin kuin epileptikoilla.

Audiovisuaaliselta kantilta Space Dandyn seikkailuista ei periaatteessa löydäkään aihetta marinalle mainittua ylilyöntiä enempää. Olen henkilökohtaisesti vieroksunut erityisen paljon 2000-luvun halvalta ja kankealta kalskahtavaa digitaalitekniikkaa hyödyntävää animea, mutta Dandyn aikaan aiemmista virheistä oli jo selvästi ehditty ottaa opiksi, ja mukavan monipuolinen ja mielikuvituksellinen jälki on siksikin mielekästä katsella. Erityiseksi silmän ja korvan iloksi koin harvinaisen persoonallisen alku- ja loppuvideon, joiden taustalla kuultavien kappaleiden lyriikat jopa sopivat Space Dandyn kaltaiseen avaruushölmöilyyn.

Parasta Space Dandyssä kuitenkin on, että sen kussakin episodissa voi käytännössä tapahtua mitä vain, eikä toisiaan seuraavien tarinoiden tyyliä tai tunnelmaa pysty ikinä etukäteen arvaamaan edes likimäärin kutiinsa. Ehdoton suosikkini on muuan farssimainen episodi, jonka kuluessa käytännössä koko sarjan hahmot kuolevat ja jatkavat elämäänsä zombeina. Mitä pidemmälle jakso etenee, sen hullummaksi meno yltyy: Dändi ei luonnollisesti pysty zombina tekemään työtään, joten tämä päättää kuitata aiemmin hankkimansa henkivakuutussumman intergalaktisesta vakuutusyhtiöstä sillä seurauksella, että kaikki universumin vakuutusfirmat hankkivat leipiinsä palkkionmetsästäjiä tappamaan eläviä kuolleita ennen kuin nämä ehtivät rahastamaan enempää henkivakuutuksilla.

Valitettavasti käsikirjoitustasolla piilee samalla joukko Space Dandyn pahimpia sudenkuoppia. Sarjan tekijät eivät esimerkiksi näytä täysin osanneen päättää, haluavatko nämä kertoa eeppisen avaruustarinan vai yksittäisen palkkionmetsästäjän seikkailuista, sillä kokonaisuus tuntuu jatkuvasti keikkuvan kahden välillä etenemättä oikein kumpaankaan suuntaan. Koska jokainen jakso on käytännössä oma pieni kokonaisuutensa, ei suuri kuva luonnollisesti tunnu etenevän kahden tusinan jakson kuluessa yhtään mihinkään, vaan ennemmin tai myöhemmin Dändin sekoilu alkaa kaikesta tarkoituksellisesta häröydestään huolimatta toistaa itseään ilman merkittäviä muutoksia ensimmäisissä jaksoissa kiveen hakattuun perusasetelmaansa.

En enää edes muista, miten aikoinaan törmäsin Space Dandyyn. Ehkä etsin itselleni tietoa animehulluilustaan tunnetun Masaaki Yuasan töistä, ja miekkonen luonnollisesti väläyttelee osaamistaan myös tässä sarjassa. Space Dandyssä olisi helposti ollut ainesta jonkinlaiseksi nettiajan animesuosikiksi tai viihteeksi nimekkäiden tekijöidensä muiden töiden ihailijoille, mutta mitä ilmeisimmin siitä ei ole näihin päiviinkään asti muotoutunut täysin kumpaakaan. Omasta mielestäni toisinaan vähän liiankin lapsekas Space Dandy on silti massasta eroava kelpo tuttavuus, joka olisi voinut olla huolellisemmin kirjoitettuna jotain vieläkin suurempaa.


Arvio: 4/5


SUPESU DANDI, 2013-2014 Japani
Ohjaus: Shingo Natsume, Shinichiro Watanabe, Masaaki Yuasa
Käsikirjoitus: Dai Sato, Masafumi Harada, Shinichirō Watanabe
Näyttelijät: Banjō Ginga, Hiroyuki Yoshino, Houko Kuwashima, Ichirô Nagai, Junichi Suwabe, Kôsuke Hatakeyama, Masaaki Yajima, Uki Satake, Unshô Ishizuka

Kung Fu Panda 2

Kaikesta nostalgiasta huolimatta kämäisemmänkin ihailijan on pakko vähintäänkin tahtomattaan tunnustaa, ettei DreamWorks parhaimmillaankaan ole ollut mikään virheetön menestystehdas. Studion katalogia katsoessa esimerkiksi huomaa niiden kultaisten vuosienkin olleen välistä täynnä Mehiläisen elokuvan, Megamindin ja Möröt vastaan muukalaiset kaltaista keskinkertaisempaa höttöviihdettä, joka kävi kaupaksi lähinnä Disneyn vieläkin heikomman tarjonnan vuoksi. Uuden vuosituhannen alussa aikaisemman vuosikymmenen animaatiovillitys koki oman krapulavaiheensa ja genren taso heitteli valtavirran teoksissakin solkenaan äärilaidasta toiseen kysynnän samalla kasvaessa vielä entisestäänkin.

Alkuperäinen Kung Fu Panda oli teoksena onnistuneempia ja muistettavampia aikakauden ilmiöistä, eikä vain kekseliään ja hauskan konseptin itsensä vuoksi. Aitoja taistelulajeja, nopeaa toimintaa sekä sarjakuvamaista huumoria tihkuva tarina itsessään oli äärimmäisen sympaattinen ja viihdyttävä, mutta myös kenen tahansa elokuvia seuraavan helposti samaistuttavissa maanosasta riippumatta. Ymmärrettävästi kyseinen elokuva oli erityisen suosittu itäisen Aasian maissa, joissa se oli inspiroimassa kokonaista kansainvälisiin mittasuhteisiin sittemmin kasvanutta paikallista animaatioteollisuutta. Koska Kung Fu Panda tuotti tekijöilleen niinikään paljon mainetta ja läjäpäin mammonaa, ei jatko-osan tuottamisen suhteen ollut tältä osin minkäänlaisia epäilyksiä.

Kung Fu Panda 2 alkaa lyhyellä prologilla julmasta ja ylpeästä lordi Shenistä, vanhempiensa häpeästä, joka yritti voittaa näiden rakkauden vallalla ja voimalla. Shenin suunnitelmien seurauksena kokonainen pandayhteisö tuhottiin sukupuuttoon, mutta rakkauden sijaan tämä päätyi kohtaamaan vanhempiensa surun ja tuskan. Muinaiset ennustukset kertovat mystisen pandan kykenevän kukistamaan susiarmeijallaan valtakuntaa rautaisessa otteessaan pitävän vainoharhaisen riikinkukkoruhtinaan, mutta kuka on tuo kadonneen heimon vesa tai mistä tämä on tuleva, eivät legendatkaan osaa valaista...

En nyt yhtään liioittele tätä sanoessani, mutta toisen Kung Fu Pandan prologi yksissään pyyhkii mielestäni helposti lattiaa kaikella, mitä ensimmäinen missään vaiheessa pyrkikään esittämään. Jatko-osa ei vain toista ja jatkokehittele kaikkia ensimmäisen vahvuuksia, mutta tällä kertaa mukaan on heitetty eeppisempää draamaa ja synkempiä käänteitä Egyptin prinssin tapaan. Ennen itse tarinan alkuakaan katsojalle paljastetaan Pon olevan todellisuudessa lajinsa viimeinen ja kokonaisen kansanmurhan selviytyjä. Todellinen seikkailu onkin hahmon itsensä löytämisessä, menneisyytensä demonien kohtaamisessa sekä sisäisen rauhan saavuttamisessa. Milloin viimeksi näit Disney-leffassa mitään vastaavaa?

Jotain kummallista Kung Fu Panda 2:ssa kuitenkin on, jota nykypäivän elokuvissakaan harvoin näkee tai kuulee. Vaikka DreamWorksin moderni klassikko onkin periaatteessa tehty rahat mielessä, ei se maistu tai haiskahda laisinkaan turhalta rahastukselta, vaan tekijöillä on ollut myös aitoa intohimoa kertoa vilpittömän hieno tarina ilman joutavaa ensimmäisen kierrätystä, mälsiä hittikappaleita tai muita genren keinotekoisimpia kliseitä. Kung Fu Panda 2 näyttää ja kuulostaa edeltäjäänsä suuremmalta, mutta sen tarina jopa jatkaa edelleen ensimmäisessä osassa vihjailtuja käänteitä sekä näyttää minkälainen Po olisi osana kuuluisaa kungfuviisikkoa silkan oppilaan sijaan. Viimeisissä kohtauksissa tietysti luodaan pohjaa vielä kolmannellekin osalle, mutta sen kohtalonhan me jo tiedämmekin.

Kung Fu Panda 2 ei ole vain loistava teos itsessään, vaan mielestäni samalla yksi tekijöidensä sekä DreamWorksin parhaista elokuvista ylipäänsä. Kieltämättä sen tarina toistaa reippaasti aiemmin mainitun Egyptin prinssin ideoita kansanmurhasta, löytölapsesta sekä vallan ja rahan sokaiseman faaraon ylpeyden kautta tuhoon tuomitusta dynastiasta, mutta kyseiset perusteemat ovat sellaisenaan niin muikeita, että toivoisin jokaisen näkemäni uudemman elokuvan mieluummin kierrättävän niitä. Kolmannelle sarjan osalle se antoi samalla mahdottoman tehtävän koettaa edelleen petrata edeltäjästään tai tarjota jotain vähintään yhtä maukasta, mutta Kung Fu Panda 3 ei lopulta onnistunut oikein kummassakaan. 


Arvio: 5/5


KUNG FU PANDA 2, 2011 USA
Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson
Käsikirjoitus: Glenn Berger, Jonathan Aibel
Näyttelijät: Angelina Jolie, Dustin Hoffman, Gary Oldman, Jack Black, Jackie Chan, James Hong, Jean-Claude Van Damme, Lucy Liu, Michelle Yeoh, Seth Rogen

Cybersix (1999)

Tarina kertoo muuan japanilaisen televisiomogulin juuttuneen taannoisella epäonnisella ulkomaanmatkallaan argentiinalaiseen hotellihuoneeseen katsomaan tylsyyteensä paikallisesta televisiosta tullutta supi surkeaa toimintasarjaa. Espanjaa taitamaton japanilainen liikemies ei ymmärtänyt näkemästään paljoakaan, joten tämä päätyi kysymään joltain paikalliselta, mistä kyseisessä sarjassa oikeastaan on edes kyse. Mies piti lopulta kuulemastaan niin paljon, että tarjoutui hankkimaan sen oikeudet kokonaista kunnianhimoista animaatiosovitusta varten...

Japanilais-kanadalaisena yhteisproduktiona syntynyt Cybersix on aikoinaan suosittuun argentiinalais-italialaiseen sarjakuvaan perustuva kertomus Etelä-Amerikkaan paenneiden sotarikollisten ja natsitiedemiesten yli-ihmiskokeista selvinneestä naisesta, joka omaksuu kuolleen miehen identiteetin ja asettuu pieneen latinalaiseen kaupunkiin elämään kaksoiselämäänsä. Päivisin mieheksi tekeytynyt nainen on tavallinen kaunokirjallisuuden opettaja paikallisessa opinahjossa, mutta auringon laskeuduttua tämä metsästää natseja ja näiden luomuksia yhdessä kuolleen veljensä tietoisuuden omaavan pantterin kanssa. Kolmantena pyöränä sarjassa on Cyber-6:n alter egon toveri Lucas, joka sattumalta iskee silmänsä myös ihmisyyttään etsivään mystiseen öiseen kaunottareen.

Aidon ja alkuperäisen Cybersixin konseptin nerokkuus piileekin sen hienovaraisessa tavassa yhdistellä aikuisempaa melodraamaa tyylikkääseen tieteistoimintaan, lievään erotiikkaan ja rehevän latinalaiseen saippuaoopperaan vähän vanhojen Marvel-sarjakuvien tapaan. Koko saagahan ei missään kohtaa perustunut yksistään väkivallan viljelyyn, vaan taustalla oli koko sen keston tietty "perhedraaman" tuntu, onhan päähenkilö tämän aisaparin sekä useimpien vihollisten tavoin tietyssä mielessä itse pääroiston lapsia. Myöhemmissä tarinoissa Cyber-6 myös menee naimisiin ja saa itse lapsen – jonka johtavan natsitiedemiehen kätyrit kaappaavat ja aivopesevät vihaamaan vanhempiaan. Sarjakuvaa ei liene käännetty suomeksi ainakaan virallisesti.

Cybersixin animaatiosovituksen pahimmaksi yksittäiseksi kompastuskiveksi muodostuukin jo näin kättelyssä käsittämätön päätös suunnata aikuisemman toimintasarjakuvan tarina pienille lapsille ja käytännössä riisua se kaikenlaisesta vähänkään rapeammasta sisällöstä: kaikenlaiset natsiviittaukset on esimerkiksi poistettu lähes täysin, puhumattakaan koko yllä mainitusta taustatarinasta sekä vakavammista teemoista, joiden tilalle loihdittiin ajalleen tyypillinen viikoittain vaihtuvien hirviöiden mättämiseen keskittyvä lasten piirrossarja. Näihin aikoihin alkuperäistä sarjakuvaa ei ollut vielä saatavilla japaniksi tai englanniksi, joten kohdeyleisön mahdollisuudet perehtyä suodattamattomaan lähdeaineistoonkin olivat ilmestymisaikaan olemattomat.

Saksittu ja sensuroitu Cybersix ei sellaisenaan sittenkään ole täysin toivoton tapaus, vaikka muuta voisi luulla. Ensimmäisenä sarjasta osuu silmään sen ihastuttavan tasokas visuaalinen toteutus, joka yhdistelee velmusti tyypillisen eurooppalaisen sarjakuvan yleisilmettä 90-luvun toiminta-animen kikkoihin. Lopputulos on suoraan sanoen viehättävän persoonallinen ja animaation taso parhaimmillaan hyvän matkaa genrensä keskitasoa prameampaa jälkeä. Ohkaisesta käsikirjoituksesta, halvoista ääniefekteistä sekä kömpelöstä käännöksestä kärsivään kolmeentoista episodiin päätyi muutamia kelpo oivalluksiakin. Oma luonnollinen suosikkini on jakso numero 10, jossa taistellaan furrymaista ihmissutta vastaan sekä muuan alkupään episodi, jossa Cyber-6:n varomattomuus laukaisee kiusallisen huhumyllyn, joka on lähellä paljastaa tämän oikean henkilöllisyyden sekä vaarantaa sivullisten turvallisuuden.

Lapsille suunnattu näkemys Cybersixistä ei taustat tuntien tietenkään ollut ilmestyessään kaksinenkaan menestys, vaan nauttii näin jälkikäteenkin korkeintaan jonkinasteista kulttistatusta alan kiihkeimpien harrastajien keskuudessa. Mielenkiintoisena käänteenä kanadalaissyntyinen sarjakuvia ja animea harrastava James Cameron oltiin haastamassa vuosituhannen vaihteessa oikeuteen Cybersixin plagioinnista, mutta syytteet vedettiin lopulta pois taloudellisista syistä. Ilmeisesti Cameron itsekin ymmärsi alkuperäisen konseptin nerouden ja lähti muovaamaan siitä omaa näkemystään Dark Angelin muodossa, mutta lopputulos oli tuolloinkin laadultaan lähempänä sitä alkuperäistä näyteltyä argentiinalaista repäisyä kuin onnistuneempaa lastenpiirrettyä. 

Alkuperäiselle Cybersix-sarjakuvalle ei lopulta käynyt juuri sen paremmin. Erään kaskun mukaan tekijät päätyivät jossain vaiheessa riitelemään keskenään, jolloin koko projekti kuoli nopeasti oman painonsa alle. Toisen version mukaan sarjakuvan tuotantokustannukset kohosivat niin suuriksi, ettei sen julkaisu enää yksinkertaisesti ollut kannattavaa. Klassinen Cybersix saattaakin olla vuosikymmenten saatossa kuollut ja kuopattu, mutta sen muisto elää yhä internetin syövereissä, jossa saagan harvalukuiset fanit julkaisevat vieläkin siitä omia fanikäännöksiään siinä toivossa, että joku muukin sattuisi kultti-ilmiön joskus löytämään ja hyvällä lykyllä jopa julkaisemaankin. 

Arvio: 3/5


CYBERSIX, 1999 Kanada, Japani
Ohjaus: Atsuko Tanaka, Keiichiro Furuya, Keiko Oyamada, Mayumi Masaji, Nobuo Tomizawa, Toshihiko Masuda
Käsikirjoitus: Andrew D. Hammell, Barry Whittaker, Carlos Meglia, Carlos Trillo, Catherine Donahue Girzyc, Jono Howard, Judy Valyi, Koji Takeuchi, Michael Van Lane, Terry Klassen
Näyttelijät: Alex Doduk, Andrew Francis, Cathy Weseluck, Janyse Jaud, Michael Dobson, Terry Klassen

The Boss Baby: Perhebisnes (2021)

Voi sinua DreamWorks! Muistan vielä vanhat hyvä ajat, jolloin tapasit kilpailla itsensä Disneyn kanssa animaatiomaailman piikkipaikasta, keräsit tuotantotiimiisi valtavan liudan alan parhaita ammattilaisia kaikista maailman kolkista työstämään tarinankerronnaltaan äärimmäisen kunnianhimoisia taideteoksia sekä näytit kilpailijoillesi keskisormea vetämällä palkintogaalat kotiinpäin härskillä rahoituskuviolla, joka oli tuhota näiden samaisten tapahtumain koko uskottavuuden vuosikausiksi eteenpäin. Osasit olla uskomattoman törkeä, laskelmoiva ja häikäilemätön, mutta tuotit tähän maailmaan myös paljon tulevaisuuden klassikoita, joita entisaikain ihailijasi muistelevat tippa linssissä yhä tänäkin päivänä.

Jossain vaiheessa taipaleesi alkoi käydä yhä vaikeammaksi ja tuotostesi taso heilahdella pahasti äärilaidasta toiseen. Aloit vähitellen unohtaa oman persoonallisuutesi sekä vieraannuttaa yleisöäsi, lopulta löysit itsesi samasta animaatiomaailman roskakorista Illuminationin kaltaisen syöpäpesäkkeen seurasta. Muutaman vuoden takainen yhden ainoan tempun ympärille rakennettu The Boss Baby oli enää kalpea aavistus menneistä ansioistasi, mutta se tuotti ainakin vähän kipeästi kaipaamaasi vihreää ja ansaitsi siksi mielestäsi kokonaisen franchisen, jota tämän toisen osan ilmestyessä ollaan jo laajentamassa akuutin pääomatarpeen vuoksi kolmanteenkin kokopitkään elokuvaan.

Aito ja alkuperäinen Boss Baby oli tarina Alec Baldwinin äänellä puhuvasta vauvasta ja tämän taistelusta salakavalan korporaation söpöjä koiranpentuja vastaan. Perhebisneksen aluksi tuo kyseinen vauva veljineen on jo kasvanut aikuiseksi vain huomatakseen oman lapsensa olevan Amy Sedarisin äänellä puhuva vauva sekä muuttuakseen täysin mielivaltaisen taikatempun vaikutuksesta uudelleen Alec Baldwinin äänellä puhuvaksi vauvaksi. Samaan aikaan toisaalla Jeff Goldblumin äänellä puhuva vauva suunnittelee maailmanvalloitusta sekä lapseksi muuttunut Tim yrittää löytää yhteyttä kouluikäiseen tyttäreensä.

DreamWorks, senkin hölmö! Olit selvästi aikonut tästä jatko-osasta ensimmäistäkin prameampaa panostamalla mielestäsi aiemmin toimineisiin kuvioihin vähemmän onnistuneiden ideoiden kustannuksella, vaikka todellisuudessa keitoksen olisi todella loistaakseen pitänyt keksiä pyörä kokonaan uudelleen. Entisenä animaatiomaailman jättiläisenä elokuvasi audiovisuaalinen puoli on luonnollisesti jälleen mallikkaasti hallinnassa, eikä kummastakaan voi juuri marista muuten kuin liiankin tiuhaan vilkkuvien kirkkaiden värien sekä meluisan rymistelyn aiheuttamien fyysisten oireiden vuoksi. Ilmeisesti laskelmoit internetin hektisempään menoon tottuneen nykynuorison kaipaavan tavallisille ihmisille päänsärkyä aiheuttavaa kakofoniaa.

Kunniaksesi on kuitenkin sanottava, että otit selvästi kritiikistä vaarin ja pyrit tarkoituksella välttämään edellistä osaa riivanneita genrensä kulahtaneimpia kliseitä siitäkin huolimatta, että perustasolla myös Perhebisnes kierrättää armottomasti ensimmäisen muutamaa ydintemppua tarinankerronnassaan. Tällä kertaa lopullisen kuoliniskun hengentuotoksellesi antaakin kokonaisuuden liika kaoottisuus, joka yhdessä katsojan keskittymiskyvyttömyyteen vetoavalla esitystavallaan saa elämyksen tuntumaan raskaammalta ja vaivaannuttavammalta kuin mitä se oikeasti onkaan. Jostain syystä et edes malttanut pitää elokuvasi pituutta kohtuuden rajoissa, vaan venytit senkin lähelle täyttä kahta tuntia.

Arvoisa DreamWorks, toivoisin kernaasti törmääväni hengentuotoksiisi nykyistä iloisemmissa merkeissä. En yhtään epäile, etteikö myös Perhebisnes kykenisi edeltäjänsä tavoin tuottamaan edes rahtusen verran kahisevaa nykyisille omistajillesi, mutta tunnelisi päässä en juuri valoa näe: ennemmin tai myöhemmin vanhan kultaisen kautesi niittämä maine ja kunnia alkaa hälvetä myös valtavirran yleisön mielestä, jolloin muutkin kuin entiset ihailijasi ymmärtävät vihdoin elämänlankasi olevan katkolla ilman merkittävää kasvojenkohotusta. Kädet ristissä myös toivon, että parempaa olisi vielä joskus tulossa nykyisestä alennustilastasikin huolimatta.

Rakkaudella ja kunnioituksella entiseltä ihailijaltasi.


Arvio: 1.5/5


THE BOSS BABY: THE FAMILY BUSINESS, 2021 USA
Ohjaus: Tom McGrath
Käsikirjoitus: Marla Frazee, Michael McCullers, Tom McGrath
Näyttelijät: Alec Baldwin, Amy Sedaris, Ariana Greenblatt, Eva Longoria, James Marsden, Jeff Goldblum, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow

I Married a Strange Person! (1997)

 "If you have ADHD, this is basically porn" - osuva luonnehdinta tästä elokuvasta.

Toisinaan myös genrensä kruunaamattomaksi kuninkaaksikin luonnehdittu Bill Plympton on yksi aikuisille suunnatun amerikkalaisen omakustanneanimaation suuria nimiä, eräänlainen Ralph Bakshin varhaisvuosien repäisevämpien töiden henkinen jatkaja, joka sattui lyömään itsensä läpi alallaan 90-luvun animaatiokuumeen villeinä vuosina. Sittemmin miehen kieroutuneen mielen luomukset ovat olleet ehdolla Oscar-kilvassa useampaankin otteeseen, vaikka varsinaisten pokaalien sekä ylisanojen määrässä pienemmät festivaalit ja yleisötapahtumat ovatkin olleet Plymptonin visioille huomattavasti Hollywoodia suosiollisempia.

I Married a Strange Person! oli ilmestyessään tekijänsä toinen pitkä elokuva, mutta useimmille todennäköisesti myös se ensimmäinen kosketus aitoihin oikeisiin "plymptooneihin". Viitisen vuotta aiemmin ilmestynyt Plympton-debyytti Hitti ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, mutta se keräsi tarpeeksi kulttiyleisöä tuottamaan itsensä takaisin sekä takaamaan näytöksiä myös Suomen kaltaisen takamaan teattereissa – I Married a Strange Person! pani vieläkin paremmaksi voittamalla pääpalkinnon maineikkaalla Annecyn animaatiofestivaaleilla. Internetin ihmeelliset viestintäkanavat tietävätkin tietyissä suppeissa ihailijapiireissä I Married a Strange Personia juhlitun edelleen yhtenä tekijänsä uran huippukohdista.

Nimeltä mainittu taideteos alkaa varsin tavanomaisesta miehen ja naisen välisestä parisuhteesta. Jossain vaiheessa mies vain sattuu löytämään kaulastaan kyhmyn, jonka avulla tämä pystyy muuttamaan maailman mieleisekseen – alkaen anopista ja appiukosta, jotka saavat tuta kyhmyn ihmeellisen voiman jo ensimmäisten minuuttien kuluessa. Kyhmyn ansiosta miehen maailma hahmoineen alkaa käydä yhä tajunnanvirtamaisemmaksi kaaokseksi, jopa erilaiset arkiset käyttöesineet saavat vähitellen erilaisia alitajuisia eroottisia ja groteskeja piirteitä miehisen libidon suuntautuessa kohti väkivaltaa sekä suvunjatkamispuuhia.

Plymptonin mustaa komediaa ja surrealismia yhdistelevissä näkemyksissä "juoni" onkin pohjimmiltaan hyvin pinnallinen ja visuaaliselle hullutukselle alisteinen käsite, jota ei ehkä kannata edes yrittää ottaa mitenkään erityisen tosissaan. I Married a Strange Personkin on periaatteessa pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän silkkaa luovaa kaaosta ja seksiviittauksia vailla mitään sen kauhean syvällisempää sanomaa, mutta monelle aiheesta kiinnostuneelle sekin lienee tarpeeksi, kunhan homma vain on vedetty Plymptonin tapaan överiksi. En esimerkiksi muista kovinkaan moneen otteeseen nähneeni teatterilevitykseen asti päässeessä animaatiossa yhtä paljon kaksimielisyyksiä kun tässä elokuvassa, saati sitten Pongia pelaavia silmämunia tai muita vastaavia ilmestyksiä.

Niin paljon kuin Plymptonin luovasta ilottelusta haluaisinkin pitää, on lopputulos kuitenkin lähempänä uuvuttavaa kuin varsinaisesti hauskaa. Homman hajotessa jo alkutekijöissään pelkäksi kikkailuksi hahmoista tai näiden vaiheista ei oikeasti osaa juuri kiinnostua senkään jälkeen kun perinteinen maailmanvalloitusta suunnitteleva paha korporaatio kätyreineen astuu mukaan kuvioihin, sillä vastustamattoman taikakyhmyn jumalallinen voima on jo kättelyssä paljastettu katsojalle. Kyse on pohjimmiltaan samasta, likimain jokaista aikuisille suunnattua genrensä tuotosta riivaavasta ongelmasta, jossa korkeamman ikärajan ja vapaamuotoisemman tuotantoympäristön suomat mahdollisuudet tuhrataan keskittymällä vieläkin lapsellisempaan sikailuun oikeasti aikuisemman tarinankerronnan sijaan.

Plymptonia itseään ei I Married a Strange Personin ohkainen sisältö juuri näy haitanneen, sillä maestrolta on tulossa uutta pitkää elokuvaa ehkä vielä tämän vuoden puolella. Tällä välin vastaavia tuotoksia on maailmaan ilmaantunut viitisen kappaletta, erilaisia lyhäreitä ja mainoksia tusinoittain sekä pienimuotoisia vierailuja Simpsoneiden kaltaisissa valtavirran animaatioissa enemmän kuin mihin sormet ja varpaat riittävätkään. Selvästi Plymptonia siis arvostetaan, eikä miehen poikkeuksellisen tuottavuuden sekä sitkeyden vaikeaksi tunnetulla alallaan huomioiden ole lainkaan epäselvää, miksi.


Arvio: 2/5


I MARRIED A STRANGE PERSON!, 1997 USA
Ohjaus: Bill Plympton
Käsikirjoitus: Bill Plympton, P.C. Vey
Näyttelijät: Charis Michelsen, Chris Cooke, J.B. Adams, Jen Senko, John Russo Jr., Richard Spore, Ruth Ray, Tom Larson