Star Wars: The Force Awakens (2015)

Ensimmäinen näkemäni Star Wars -elokuva koskaan oli Pimeä Uhka silloin kun se joskus ilmestyi. Kyseessä taisi olla siihenastisen elokuvahistorian hypetetyin elokuva, jota moni jonotti jopa päiväkausia kadulla ja elokuvan nähtyäänkin kuvitteli nähneensä jonkin suuren mestariteoksen. Sittemmin hype laantui ja elokuvan arvostus laski omia aikojaan nollaluokkaan. Omasta mielestäni saagan kronologisesti ensimmäinen osa ei varsinaisesti ole sarjan huonoin, mutta häviää luonnollisesti alkuperäiselle trilogialle kädet alhaalla. Nimenomaan uusien Star Wars -elokuvien kohtalon vuoksi en itse yleensä koskaan katso hypetettyjä uutuuselokuvia tuoreeltaan vaan odotan rauhassa riehan laantumista ja yritän katsoa elokuvani mahdollisimman neutraalein odotuksin ja ilman fanilaseja. Nyt, melkein vuosi ilmestymisensä jälkeen uskalsin viimein katsoa Force Awakensin, jota parhaaksi Star Wars -leffaksikin on jo kuolaavan kansan keskuudessa keretty kehumaan. Katsotaan niin nähdään.

"Jesus fucking Christ!"

Tarina alkaa, kun Imperiumin ja prinsessa Leian johtamien kapinallisten sodan kannalta tärkeää informaatiota kuljettava droidi ajautuu aavikkoplaneetalla orvon nuoren käsiin. Tarinan aikana nuori lyöttäytyy yhteen ”pahan pojan” sekä edellisistä elokuvista tutun vanhan veijarin kanssa ja matkaa etsimään mystistä vanhaa jedimestaria. Samaan aikaan Imperiumi on rakentanut valtavan planeetan kokoisen avaruusaseman, joka pystyy tuhoamaan kokonaisia planeettoja ja jonka ainut heikkous on sen pääreaktorin poistoaukko. Pahisten pääjohtaja on tässä vaiheessa pelkästään hologrammina nähtävä mystinen hahmo, jonka oikea käsi on kaasunaamaria muistuttavan maskin ja tummanpuhuvan vaateparren takaa uhmaavasti puhkuva sith.

Kunhan pilailin. Tuo on oikeasti aivan ensimmäisen Star Warsin eli saagan neljännen osan juoni pähkinänkuoressa. Oikeasti tämän elokuvan tarina menee niin, että aavikkoplaneetalla asustava nuori Rey pelastaa prinsessa Leian johtamien kapinallisten ja Imperiumin välisen sodan kannalta tärkeää informaatiota kuljettavan droidin, lyöttäytyy yhteen Imperiumin joukoista karanneen Finnin sekä erään vanhoista elokuvista tutun veijarin kanssa sekä lähtee etsimään mystistä jedimestaria. Samaan aikaan Imperiumi on rakentanut Kuolontähti 3.0:n, jota tässä kutsutaan Starkilleriksi ja jonka ainut heikkous on sen pääreaktorin poistoaukko. Pahisten pääjohtaja on tässä vaiheessa pelkästään hologrammina nähtävä mystinen hahmo, jonka oikea käsi on kaasunaamaria muistuttavan maskin ja tummanpuhuvan vaateparren takaa uhmaavasti puhkuva sith.

"This is not Harry Potter and I'm not Severus Kalkaros. I mean at all."

Tämä ei siis ole vitsi. Koko Farce Awakensin juoni on käytännössä suoraan kopioitu alkuperäisestä trilogiasta; ainoastaan nimiä on vähän sieltä täältä muuteltu, mutta perusjuoni on lähes identtinen Uuden Toivon kanssa. Erityisen häiritsevältä tämä tuntuu, koska virallisen uuden kaanonin mukaan tämän elokuvan tapahtumat sijoittuvat vain 30 vuotta Jedin paluun jälkeen, jossa siis Voiman tasapaino palautui, Imperiumi tuhoutui sithien eliitin mukana ja kaikki avoimet kysymykset saivat vastauksensa. Farce Awakens ei edes yritä antaa tarinalleen minkäänlaista kontekstia tai selittää miten edellisen elokuvan lopusta päädyttiin uuden elokuvan tilanteeseen vaan muutamia vuosikymmeniä sitten tapahtuneet jutut tuntuvat olevan täysi mysteeri jopa tarinan keskeisimmille henkilöille.

Henkilöhahmot ovat mielestäni koko Farce Awakensin heikoin lenkki, johon koko leikki lopullisesti kaatuu. Rey on täydellinen esimerkki ns. Mary Sue -hahmosta, eli hahmosta, jolle ei ole muistettu kirjoittaa mitään inhimillisiä heikkouksia tai puutteita. Rey ei ikinä kohtaa minkäänlaista ongelmaa, johon ei oikeasti tietäisi ratkaisua jo etukäteen. Kokonaisten tähtialusten, jedivoimien, valomiekkataistelu ja muiden härpäkkeiden käyttökin sujuu neidiltä kuin vanhalta ammattilaiselta, vaikka elokuvan mukaan hän ei ole mitään niistä eläessään käyttänyt. Osumaa Rey ei luonnollisesti missään vaiheessa ota saati sitten osoita minkäänlaisia kuolevaisen merkkejä, eikä sitä myöden varsinaisesti opi mitään tai kasva ollenkaan. Suoraan sanoen Rey on äärimmäisen tylsä ja puiseva hahmo, eikä asiaa auta Daisy Ridleyn jatkuva irvistelyn ja pelkästään tyhjän mulkoilun välillä pomppiva näyttely. Lähes yhtä hämärä hahmo on Finn, stromtrooper joka elokuvan alussa huomaa olevansa väärällä puolella ja päättää karata. En ole mikään kaksinen Star Wars -tietäjä, mutta muistaakseni stromtrooperit ovat lähteestä riippuen joko kaapattuja lapsia tai klooneja ja aivopestyjä täydellisiksi sotilaiksi. Miksi sotimiseen oletettavasti koulittu Finn siis järkyttyy yhdestä kuolemasta tai miksi hahmo ylipäänsä eroaa niin paljon muista stormtroopereista? Vastauksia näihin ei elokuva anna.

"Are you my mommy?"

Ray ja Finn voivat olla vähän heikkoja hahmoja, mutta nekään eivät ole mitään verrattuna elokuvan varsinaisiin pahiksiin. Kylo Ren on käytännössä tämän elokuvan Darth Vader, sillä erotuksella ettei Kylo Renillä periaatteessa ole mitään syytä pitää koko naamaria. Darth Vaderhän oli puoliksi kone ja pysyi elossa laitteittensa ansiosta, mutta Kylo Ren on kokonaan ihminen. Miksi maski? Elokuvan alussa Kylo Renistä maalataan kuvaa jonkinlaisena ajan sormiaan napsauttamalla pysäyttävästä galakseja murskaavasta superpahiksesta, mutta hahmosta katoaa kaikki mystisyys ja hohto viimeistään siinä vaiheessa kun ukko ottaa naamarinsa pois ja alta paljastuu joltain Kalkaroksen kadonneelta pojalta näyttävä Adam Driver. Darth Hipster vieläpä kiukuttelee ja ottaa jokaiselta vastaantulijalta turpaan koko loppuelokuvan ajan. Koko potin räjäyttää kuitenkin elokuvan uusi pääpahis nimeltä Snoke. Ei ole vitsi. Paholaismaisen Darth Sidiouksen tilalle on saatu geneerinen sulanutta juustoa muistuttava cgi-mies nimeltä Snoke. Snoke. Darth Sidious olisi voinut pelkästään nimensä puolesta olla joku Julius Caesarin salamurhaajista tai karannut suoraan jostain Jumalaisen näytelmän sivuilta. Snoke sen sijaan voisi olla jonkun koomisen sivuhahmon nimi jossain Hanna-Barbera -piirretyissä, Jersey shoressa tai Thundercatsissa, ei uuden Star Warsin pääpahis. Snoke want smush smush!

"Watch me do my best Total Recall Arnie impression. Naagghhh!"

Tarinan aukoista ja epäloogisuuksista sekä hahmojen mielipuolisuudesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta tämän enempää ei tarinaa spoilaamatta paljoa voi turista. Farce Awakens ei pohjimmiltaan tarjoa yhtään mitään uutta aiempiin elokuviin nähden eikä tuo tarinaan ollenkaan uutta sisältöä vaan keskittyy rahastamaan nostalgialla. Tarina itsessään tuntuu etenevän lähinnä sattumien kautta kohtauksesta kohtaukseen ja sen hahmot ovat kuin päämäärättömiä nukkeja käsikirjoittajien aivoitusten keskellä. Esimerkiksi yhdessä ainoassa kohtauksessa ensin päähenkilö sattuu juoksemaan sisään hylättyyn avaruusalukseen, joka vain sattuu olemaan Millenium Falcon, joka vain sattuu olemaan tankattu ja lähtövalmis ja jota kukaan vain ei ole vuosikymmeniin sattunut kokeilemaan, minkä lisäksi Han Solo ja Chewbacca vain sattuvat osumaan seuraavaksi paikalle jne. Luulin, että Linnunradan käsikirja liftareille oli jo parodioinut tällaiset onnekkaat sattumukset kuoliaaksi, mutta aina oppii uutta. Edes elokuvan toimintakohtaukset eivät herätä minkäänlaisia tunteita, sillä siihenhän vaadittaisiin inhimillinen päähenkilö jonka puolesta jännitetään sekä superpaha roisto joka voisi sankaria tai sankareita oikeasti vammauttaa, mutta kumpiakaan ei tässä elokuvassa nähdä. Tilanne on vähän sama kuin jos Sarah Connor olisi ensimmäisessä Terminaattorissa ollut steroideilla pumpattu commando ja Arnold vastaavasti lihaton jatkuvasti turpiin ottava kynäniska. Asetelma toiminee lähinnä jonkinlaisena hämäränä parodiana tai farssina, muttei ollenkaan toimintaelokuvana.

"So... How's your Monday going?"

Kuten kirjoituksen sävystä varmaan voi huomata, en ole ollenkaan vihainen tai katkera siitä tosiasiasta, että tämäkin elokuva on menty tekemään. Farce Awakensin käsikirjoitus on uskomattoman aukkoinen ja mielikuvitukseton, hahmot joko täysin mielipuolisia tai loukkaavan yksiulotteisia ja kypsää 85:n vuoden ikää lähestyvän John Williamsin soundtrack sanalla sanoen vaisuhkoa tavaraa, mutta elokuva itsessään ei tuntunut niin loukkaavan tyhmältä tai inhottavalta samalla tavalla kuin joku Sausage party. Farce Awakens on lähinnä täysin tarkoitukseton nostalgialla rahastava ison rahan viihdetöräys, jossa ehkä parasta on ettei siinä ole Jar Jar Binksiä. Se ei ole paljon, mutta se on jotain.

PÄIVITYS. Last Jedin kammotuksen katsottuani ei tämä ollutkaan niin paha kuin aluksi luulin. Tämä sentään tyytyy toistelemaan vanhoja toimiviksi todettuja temppuja ja jopa rakentelee ihan kiinnostavia lähtöasetelmia tulevia elokuvia ajatellen, mutta Rian Johnson onnistui ryssimään koko jutun.


Arvio: 2.5/5

STAR WARS: THE FORCE AWAKENS, 2015 USA

Tuotanto: Kathleen Kennedy, J. J. Abrams, Bryan Burk

Ohjaus:  J.J. Abrams 

Käsikirjoitus: J.J. Abrams, Lawrence Kasdan

Näyttelijät: Adam Driver, Andy Serkis, Anthony Daniels, Carrie Fisher, Daisy Ridley, Domhnall Gleeson, Harrison Ford, John Boyega, Kenny Baker, Mark Hamill, Max von Sydow, Oscar Isaac, Peter Mayhew

Jeanne d'Arcin kärsimys (1928)

Aah, viimeinkin pääsen kirjoittamaan tästä elokuvasta. Jeanne d’Arcin kärsimys on kuulunut omiin suosikkielokuviini suunnilleen niin pitkään kuin olen elokuvia harrastanut; olen nähnyt sen noin miljoona kertaa erilaisilla taustamusiikeilla ja ilman. Tämä on niitä sellaisia teoksia joiden katsominen ei koskaan tunnu samalta vaan siitä tuntuu löytyvän loputtomasti erilaisia yksityiskohtia ja uusia näkökulmia mitä useammin sen katsoo. Jeanne d’Arcin kärsimyksen itsensä kohtalo on jo yksi elokuvahistorian legendoista: Alun perin lähes kaikkialla hyökkäyksen ja sensuurin kohteeksi joutunut ja teattereissa täydellisesti flopanneen elokuvan alkuperäisnegatiivi tuhoutui tulipalossa vain vähän aikaa ensi-iltansa jälkeen -kahdesti- ja vuosikymmeniä saatavilla oli vain erinäisistä fragmenteista koottu raakile sekä alkuperäisen maine maailman parhaana elokuvana. Elokuvan tiettävästi ainut säilynyt alkuperäiskopio löydettiin kuin ihmeen kaupalla norjalaisesta mielisairaalasta talonmiehen kaapista vuonna 1981. Miksi ja miten se oli sinne joutunut ei kukaan osaa varmasti sanoa. Ihmeitä tapahtuu toisinaan.

Elokuvan ohjaaja, tanskalainen Carl Theodor Dreyer oli aiemmin saanut mahdollisuuden ranskalaiselta tuotantoyhtiöltä ohjata aikoinaan muodikas historiallinen suurelokuva valitsemansa historian naishahmon elämän pohjalta ja Dreyerin lopullinen valinta osui Orleansin Neitsyeen. Heti alkajaisiksi ohjaaja heitti tuotantoyhtiön ojentaman valmiin käsikirjoituksen menemään ja päätti sen sijaan kertoa tarinan Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnistä sekä kuolemasta perustuen mahdollisimman tarkkaan aitoihin oikeuden pöytäkirjoihin. Elokuvaa varten varsinaista oikeusprosessia päätettiin kuitenkin huomattavasti tiivistää useasta viikosta yhteen ainoaan vuorokauteen, jonka aikana käydään kuulustelu, Jeanne tunnustaa, peruu tunnustuksensa, kuolee roviolla ja synnyttää legendan. Tämä on elokuvan tarina pähkinänkuoressa.

Jeanne d’Arcin kärsimys on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta valtaisa ja syvyyttä huokuva elokuva, jonka veroisia ei enää tehdä. Koko teos keskittyy lähes pelkästään erilaisiin tarkasti rajattuihin lähikuviin erityisesti tarinan henkilöiden kasvoista, joiden ohjaajan uskoi olevan tunteiden ilmaisun kannalta oleellisin ja kuvauksen kannalta riittävä osa; aiemmin mykän elokuvan aikaan oli tapana kuvata henkilöt lähes aina kokonaisina päästä varpaisiin. Jotta ohjaaja sai varmasti kaikki yksityiskohdat ja uurteet näyttelijöidensä kasvoista irti, heidät jätettiin kokonaan meikkaamatta ja heidän psyykkaamisekseen rakennettiin isolla rahalla kokonainen muusta maailmasta erillinen kulissikaupunki, jossa he voivat keskittyä ja eläytyä rauhassa roolihahmoihinsa. Varsinaisessa elokuvassa ei oikeastaan nähdä tästä kulissikaupungista kuin pieniä välähdyksiä, mutta silminnäkijöiden todistusten mukaan kaupunki ei varsinaisesti ollut pikkutarkan realistinen vaan muodostui pitkälti omana aikanaan muodikkaasti ekspressionismin hengessä vääristyneistä muodoista ja maalatuista varjoista, mistä alun kuulustelukohtauksen taustalla nähtävät vääristyneet ikkunatkin antavat vihiä.

Aikoinaan itseäni häiritsi tai ainakin ihmetytti elokuvassa sen täysin yksityiskohdattomat taustat likimain kuvassa kuin kuvassa, mutta nykyisin tiedän, että kyseessä onkin vain yksi ohjaajan tavoista korostaa ja kohdistaa katsojan huomio kuvan hahmoihin. Kyseessä on erittäin yleinen temppu sarjakuvissa ja animaatioissa. Johtuen kuvaustavastaan elokuvan katsominen tuntuu erittäin intiimiltä ja henkilökohtaiselta, se tulee todella lähelle ja kouraisee. Pääosaa näyttelevä Maria Falconetti elää roolinsa koko ruumiillaan ja jok’ainoalla solullaan ja sitä onkin ollut tapana kutsua maailman parhaimpiin kuuluvaksi roolisuoritukseksi. Kyseessä on myös hänen ainoansa, sillä Dreyerin kanssa työskentely oli tarinan mukaan niin tuskallinen kokemus, ettei hän enää palannut elokuvien pariin. Ohjaaja Dreyer itse tunnetaan Stanley Kubrickin ja Fritz Langin ohella yhtenä näyttelijöitään rankimmin ruoskivana ja psyykkaavana julmurina ja perfektionistina.

Alun perin Dreyer oli suunnitellut teoksestaan äänielokuvaa, mutta valtavien kustannuksien vuoksi kustannusyhtiö ei tähän suostunut. Edellisessä arvostelussani korostin, miten suuruudenhullu ja eeppinen elokuva Napoleon oli. Kyseinen elokuva oli alkuperäispituudeltaan yli yhdeksän tuntia pitkä megaspektaakkeli, joka kulutti kokonaisen kuuden elokuvan tekoon suunnitellun budjetin. Tosiasiassa samaan aikaan kuvatun Jeanne d’Arcin kärsimyksen teko mykkäversiona maksoi vieläkin enemmän, vaikka sillä on pituutta alle puolitoista tuntia ja näyttelijöitä on hädin tuskin paria kymmentä enempää. Tässä elokuvassa nuorta tummatukkaista munkkia muuten esittää legendaarinen Antonin Artaud, joka nähdään Napoleonissa Maratina.

Virallista taustamusiikkia elokuvalla ei alun perin ollut vaan sitä esitettiin täysin mykkänä. Nykyisin elokuva taustalla on tapana soittaa Richard Einhornin tämän elokuvan inspiroimana säveltämää Voices of Lightia, joka mielestäni sopii elokuvan henkeen vähintäänkin täydellisesti. Itse katson Jean d’Arcin kärsimykseni kuitenkin kaikkein mieluimmin ilman musiikkia keskittyen pelkästään visuaaliseen kerrontaan. Mielestäni -enkä tainnut tätä vielä mainita- elokuva onnistuu aivan erityisen hyvin viestimään tunnetta ja ääntä erilaisilla nopeilla leikkauksilla, liikkuvilla kameroilla ja zoomauksilla. Alun kuulustelujakso erityisesti on aivan huikeaa nähtävää, sen pystyisi melkein katsomaan ilman välitekstejäkin, niin voimakkaasti se tilanne välittyy pelkistä kuvista. Vielä viimeisenä huomiona kuulustelukohtauksesta sanottakoon, että kohtauksesta on häivytetty täydellisesti tilan tuntu; kuvasta ei pääse missään kohtaa välittymään kohtauksen tilan geometria, mittasuhteet tai henkilöiden sijainnit toisiaan puhutellessa. Kaikki oleellinen on jätetty katsojan tulkittavaksi Jeanne d’Arcin varsinaisesta pyhyydestä sekä tarinan sankarista ja roistosta lähtien.

Jeanne d'Arcin kärsimys on yksinkertaisesti täydellinen mestariteos ja yleissivistykseen kuuluva pala timanttisinta elokuvan taidetta, josta ei moitittavaa löydä edes hakemalla. Melkein sata vuotta on kulunut tämän elokuvan ilmestymisestä, mutta edelleenkään ei kauhean montaa haastajaa laadun suhteen ole tälle elokuvalle löytynyt, eikä toista täysin samanlaista teosta ei ole tehty ikinä. Mestariteoksen merkki.

Arvio: 5/5

LA PASSION DE JEANNE D'ARC, 1928 Ranska

Tuotanto: -

Ohjaus: Carl Theodor Dreyer

Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Joseph Delteil

Näyttelijät: André Berley, Antonin Artaud, Eugene Silvain, Maria Falconetti, Maurice Schutz

Napoleon (1927)

Harvoinpa pääsee toteamaan DVD-julkaisun olevan vuoden tai vuosikymmenen merkittävin ja tärkein elokuvatapahtuma, mutta Abel Gancen Napoleonin julkaisu on juurikin sitä. Tuntuu uskomattomalta pitää tätä julkaisua tälläkään hetkellä kädessä, vähän kuin koskettaisi Graalin maljaa. Itse olen odottanut tätä hetkeä vähintään parikymmentä vuotta, moni vieläkin kauemmin. Tämän julkaisun ei pitänyt koskaan tapahtua, mutta nyt se sitten kuitenkin tuli. Ihme on tapahtunut.

Napoleon kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan Napoleon Bonaparten tarinan lapsuudesta Italian sotaretkeen, kattaen karkeasti vuodet 1779 – 1797. Tässä elokuvassa ei siis nähdä vielä Austerlitziä, Waterloota, Venäjän sotaretkeä tai keisariutta vaan kyseessä oli alun perin kuusiosaiseksi suunnitellun, mutta lopulta realisoitumattoman elokuvasarjan avausosa, joka kuvaa paitsi päähenkilönsä vaiheita, myös samoihin aikoihin sijoittuvia Ranskan yhteiskunnan dramaattisia myllerryksiä vallankumouksesta suureen terroriin. Suuri osa elokuvan kohtauksista on kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla, suunniteltu historiallisesti mahdollisimman tarkasti ja elokuvan dialogi on pitkälti tarinan henkilöiden oikeasti lausumaa. Nuorta Napoleonia elokuvassa esittää Vladimir Roudenko ja aikuista Albert Dieudonné.

Napoleon on valtavan megalomaaninen elokuva. Tiettävästi kun ohjaajalle aikoinaan valkeni, ettei koko elokuvasarjaa ole mahdollista toteuttaa, hän päätti käyttää koko sarjan budjetin tämän yhden ainoan superelokuvan tekoon ja se näkyy kaikkialla. Napoleon ei tunnu eikä näytä hetkeäkään halvalta teatterilta vaan kaikenlaiset pienet yksityiskohdat puvustuksesta lähtien on viety äärimmäisyyksiin; voimakkaita vallankumouksen visioita, teräviä leikkauksia ja näyttäviä joukkokohtauksia elokuvassa piisaa todennäköisesti enemmän kuin missään muussa vastaavassa teoksessa koskaan. Taatusti koko elokuvan kuuluisin ja eeppisin kohtaus on lopun marssi Italiaan, jossa elokuva jakaantuu laajakuvaksi kolmelle valkokankaalle ja muuttuu myöhemmin valtavaksi trikoloriksi marseljeesin soidessa taustalla. Pelkästään alkuperäisellä ja definitiivisenä pidetyllä versiolla oli mittaa yli yhdeksän tuntia ja tällä viimeisimmällä restauroidulla versiolla melkein kuusi. Sekä alkuperäinen että restauroitu versio on vielä ollut tapana esittää kokonaisen sinfoniaorkesterin säestämänä.

Yksi Abel Gancen tavaramerkeistä on aina ollut kokeileva ja teknisesti äärimmäisen monipuolinen tyyli, eikä Napoleon tuota pettymystä tälläkään saralla. Joku viisaampi on joskus arvioinut, että Napoleon todennäköisesti sisältää kaikki mahdolliset kamera- ja leikkaustekniikat joita siihen asti ja pitkälti sen jälkeenkään on perustekniikka mahdollistanut, alkaen vaikkapa käsikameralla, kaikista mekaanisista ja liikkuvista välineistä sekä laukkaavan hevosen selästä kuvatuista kohtauksista. Nähdäänpä elokuvassa jopa pieni pätkä animaatiotakin kohtauksissa jotka kuvaavat Napoleonia suunnittelemassa strategiaansa. Tiettävästi osa elokuvasta oli kuvattu 3D:nä, mutta ohjaaja piti kohtauksia turhan irrallisina ja yleisöä häiritsevinä ja ne jäivät lopulta leikkauspöydälle. Peter von Bagh ei todellakaan liioitellut puhuessaan tämän elokuvan kohdalla ”visuaalisista orgioista”.

Tosielämässä suurelokuvan kohtalo on ollut vähintään yhtä kiinnostava kuin sen kuvaaman henkilön vastaava. Napoleon oli ilmestyessään valtaisia menestys ja ohjaajansa elokuvista suurin ja tunnetuin. Äänielokuvan tulon jälkeen Napoleon tekijöineen kuitenkin vaipui pikkuhiljaa unohduksiin ja alkuperäisnegatiivi kopioineen katosi tai tuhoutui joitain fragmentteja ja eripituisia pätkiä lukuun ottamatta. Yksi tällainen pätkä ajautui vuonna 1954 15-vuotiaan elokuvia harrastaneen Kevin Brownlowin käsiin ja se teki häneen välittömästi lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin toimittajana ja elokuvahistorioitsijana hän sai mahdollisuuden haastatella elokuvan tekijöitä sekä tutustua heidän kauttaan tarkemmin jäljellä olevaan materiaaliin aihetta käsittelevää dokumenttielokuvaa tehdessään. Tätä dokumenttia kuvatessaan hän tuli löytäneeksi koko joukon kadonneita kohtauksia, jotka antoivat hänelle kipinän alkaa koota elokuvan fragmentteja ja entisöidä alkuperäinen teos takaisin koko loistoonsa.

Kevin Brownlowin entisöimää viisituntista Napoleonia alettiin esittää julkisesti 1979-1980 taitteessa eri elokuvafestivaaleilla sekä erikoisnäytöksissä mykkäelokuvien soundtrackeihin erikoistuneen Carl Davisin säestämänä. Restaurointityön tärkeänä rahoittajana toiminut ja alkuperäistä elokuvaa ihaillut Francis Ford Coppola oli tarinan mukaan hankkinut elokuvan oikeuden itselleen, leikannut elokuvasta oman näkemyksensä isänsä Carmine Coppolan säveltämällä soundtrackilla. Syy, miksi Brownlown virallista versiota ei ole ennen vuotta 2016 julkaistu johtunee ainakin osittain juuri Coppolan pyrkimyksestä estää kaikin mahdollisin tavoin muiden kuin oman versionsa julkaisu ja esittäminen. Itse muistan nähneeni Coppolan lyhennetyn version aikoja sitten, mutten muista siitä oikeastaan joitain avainkohtauksia lukuun ottamatta oikeastaan mitään, mutta Tykissä annoin sille ainakin viisi tähteä, joten mitenkään huonona sitäkään ei voi pitää. Tämä yli viisituntinen versio on kuitenkin mielestäni kahdesta saatavilla olevasta versiosta täydellisempi. Coppolan versiossa substanssi on periaatteessa pitkälti sama, mutta tunne ja henki on eri. En muista Coppolan versiota katsellessa kertaakaan liikuttuneeni tai kokeneeni vastaavia ahaa-elämyksiä kuin Brownlow-version kanssa. Joka tapauksessa Coppolan kiusanteko tuntuu uskomattoman typerältä ja inhottavalta, ja ainakin omissa silmissäni laskee miehen arvostusta huomattavasti.

Yksi koko entisöidyn elokuvan mahtavuuden avaintekijöistä on nimenomaan Carl Davisin valtavan upea soundtrack, joka yhdistää huomattavan paljon vaikutteita Napoleonin ajoilta. Napoleon Bonaparte eli samoihin aikoihin klassismin ja alkavan romantiikan aikoihin, ja soundtrackiin on luonnollisesti lainattu paljon aineksia Mozartilta, Haydniltä, Beethovenilta ja monelta muulta aikalaiselta, erityisesti Napoleonin itsensä suosikkisäveltäjältä Giovanni Paisiellolta. Elokuvan läpi toistuva ja eri tavoin varioitu tunnusmelodia itsessään on kehitetty korskikalaisen kansanlaulun pohjalta. Kokonaisuus on upeaa sekä kuulla että katsella ja se nousee kauas keskivertoelokuvan yläpuolelle, kauas aivottomien pieruelokuvien, pissakakkajurpoilujen ja adhd-rymistelyjen saavuttamattomiin, suurten mestariteosten ja maailman parhaiden elokuvien harvalukuiseen joukkoon.

Tähän loppuun voisi vielä mainita muutaman sanasen julkaisusta itsestään. Napoleon on nyt siis julkaistu sekä DVD:llä että bluray:llä, jaettuna joko neljälle tai kolmelle levylle. Lisämateriaalina julkaisussa on muutamankymmenen sivun vihkonen, jossa selitetään tarkemmin soundtrackin teosta sekä elokuvan historiasta lyhyesti. Elokuva itsessään on mahdollista katsoa kommenttiraidan kanssa ja viimeisellä levyllä on jo aiemmin mainittu Kevin Brownlowin dokumentti, jonka teko käynnisti koko teoksen restaurointityön. Kolmella levyllä on lisäksi mahdollista katsoa lopun upea triptyykkikohtaus siten kuin se alunperin on teattereissa katsottu eli kolmelta eri laitteelta, mikä on kyllä upea oivallus julkaisijalta. Ainut harmin aihe itselläni on ollut julkaisun karsea kartonkinen paketointi: kun avasin postista saamani paketin oli siitä turkasen kartonkihirviöstä jo kaikki kulmat rytyssä ja paketti itsessään ruttaantunut isomman lastin alla. Levyt eivät luonnollisesti ole mitenkään kiinni kotelossa, vaan pääsevät liikkumaan vapaasti ja yksi oli sujahtatanut kartonkihiviön väleihin siten, että sen irrottamisen seuraksena osa kotelosta repesi kokonaan ja levy oli täynnä väleissä ollutta liimaa, mikä sitten vielä osaltaan vaurioitti herkkää levyä ja aiheutti kuvan töksähtelyä. Eletään vuotta 2016 eikä ihmisille vieläkään ole valjennut, että tällaiset kartonkihökötykset ovat sielunvihollisen keksintöä ja ne pitäisi kieltää, etenkin kun tällainen julkaisu maksaa vähintään 3-5 kertaa enemmän kuin keskivertoelokuva jossain supermarketissa.

Napoleon on toisin sanoen mahtava historiallinen spektaakkeli, yksi parhaista ellei jopa paras alallaan ja yksi omista suosikkielokuvista koskaan. Se on niin hyvää tekoa, että kuvaavasti ainut negatiivinen asia jota siitä näin äkkiseltään pystyn keksimään on hirveä kartonkikatastrofi johon se on pakattu. Napoleon liikuttaa, naurattaa, ja hengästyttää eeppisyydellään ja energiallaan, muttei pitäkstytä kertaakaan. Se on yksinkertaisesti niin pahuksen hyvä elokuva.

Vink: Jos melkein 6 tuntia elokuvaa tuntuu ajatuksena mahdottomalta katsoa läpi, kannattaa se jakaa vaikka levyjen mukaan 3-4 osaan ja katsoa peräkkäisinä päivinä. Ei näin massiivista elokuvaa kannata yrittää yhteen putkeen katsoa.


Arvio: 5/5

NAPOLEON VU PAR ABEL GANCE, 1927 Ranska

Tuotanto: Abel Gance

Ohjaus: Abel Gance

Käsikirjoitus: Abel Gance

Näyttelijät: Albert Dieudonné, Abel Gance, Alexandre Koubitzky, Antonin Artaud, Edmond Van Daële, Vladimir Roudenko

Jingle All the Way 2 (2014)

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa. Näin tietää eräs lastenlaulu kertoa. Jingle all the way 2:n eli selkosuomeksi Isäni on Turbomies 2:n olemassaolo itsessään jaksaa ihmetyttää vähän isompaakin kulkijaa. Ensimmäisessä osassa Iso-Arska teki yhden uransa noloimmista rooleista perheenisänä, joka yrittää epätoivoisesti etsiä Jake ”Anakin Skywalker” Lloydin esittämälle pojalleen joululahjaksi Turbomies-lelua, koska joulu. Ensimmäinen osa on kädettömyydessään suorastaan legendaarista kuonaa, mutta kuitenkin tuotti ilmeisesti sen verran hyvät hynät ja saavutti jonkinlaisen kulttistatuksen, että joku ilmeisesti päätti rahastaa suoraan dvd:llä julkaistulla halpisjatkolla. Mitenkään muutoin ei tämän koko elokuvan olemassaoloa voi oikeastaan selittää, Arskan tai minkään muun ensimmäisen osan näyttelijän tai tarinan kanssa tällä ei ainakaan ole mitään tekemistä. Eikä kyllä minkään muunkaan.

Elokuvan päähenkilö on punaniskajuntti nimeltä Larry (Larry the Cable Guy). Larry on eronnut vaimostaan ja pallottelee parin tyttölapsen suhteen uuden rikkaan isäpuolen kanssa. Sitten joulu tulla tupsahtaa, ja päätetään, että lapsi saa viettää jouluna aikaa puoliksi sekä äitinsä että isänsä kanssa. Larry luonnollisesti haluaa järjestää tyttärelleen parhaan mahdollisen joulun ja hankkia tälle uuden puhuvan Harrison Bear -lelun, mutta lelupahasta ei luonnollisesti löydä ainoastakaan lelukaupasta, sillä joka pannahinen rohmuaa kaiken Larryn ja muiden vanhempien nenän edestä. Kuka on salaperäinen lelujen rohmuaja? Saako Larry ikinä hankittua lelua tyttärelleen?

Kuten sanoin, tarinalla ei oikeastaan ole mitään tekemistä minkään kanssa; kaikkein vähiten ensimmäisen Turbomiehen kanssa -jos siis pelkkää lelunmetsästystä ei huomioida. Tämä on mielestäni erittäin positiivinen asia, sillä en varsinaisesti pitänytkään ensimmäistä osaa minään dramaturgisena mestariteoksena. Pieni budjettikin on pitänyt huolen siitä, ettei tällaisen komedian pahimpia ylilyöntejä tai jenkkielokuville tyypillisiä turhia vauhtikohtauksia ole päässyt mukaan oikeastaan ollenkaan. Kaikkein selvin ero on ensimmäisen osan jäätävän nolottavan ”lopputaistelun” puuttuminen kokonaan sekä koko elokuvan varsinaisen opetuksen muuttaminen järkevämpään muotoon. Luit aivan oikein. Tämä elokuva on joiltain osin jopa ensimmäistä osaa parempi. Mitä ihmettä!?

Jos nolon lopputaistelun puuttuminen tuntuu hyvältä, niin kyllä tuntuu myös ensimmäistä osaa piinanneen Sinbadin esittämän hävettävän ärsyttävän suunsoittajan puuttuminen koko elokuvasta. Toista edes etäisesti yhtä ärsyttävää hahmoa ei tässä elokuvassa onneksi nähdä, vaikka näyttelijäntyö välillä vähän puista onkin. Larry itsessään on varsin sympaattinen hahmo, mielestäni tällaiseen rooliin huomattavasti sopivampi ja maanläheisempi kuin joku Muskeli-Ahnuld. Ihmeellistä kyllä elokuvan hölmöhkö huumorikin jaksoi toisinaan hymyilyttää enemmän kuin yksikään vuosikausiin katsomistani uutuuskomedioista, mutta sillä sarallahan rima ei ole kauhean korkealla. Harvoista hauskista kohtauksista ylivoimaisesti hersyvintä kamaa mielestäni on se, jossa Larry tappelee isäpuolen kanssa puhuvia pehmoleluja täynnä olevassa varastossa ja kaikki pehmolelut alkavat toinen toisensa jälkeen puhua pälättää ja ulisemaan sitä mukaa kun iskuja satelee. Jostain syystä tuo kyseinen kohtaus hymyilytti erityisen paljon, enemmän kuin yksikään ensimmäisen elokuvan läppä.

Ihmeiden aika ei todellakaan ole ohi. Jingle all the way 2 on oikeastaan ihan hyvä elokuva, mielestäni kaikessa maanläheisyydessään ja vaatimattomuudessaan valovuosia parempi kuin se tuhnu ensimmäinen osa. Jostain syystä tämä ei ole saanut kovinkaan paljoa huomiota ja ne harvatkin näkemäni arvostelut ovat olleet äärimmäisen surkeita. En tiedä minkälaisia ihmisiä arvostelujen takana on tai mihin Citizen Kaneen tai Kummisetiin tätä elokuvaa on koetettu verrata, mutta ainakin suhteutettuna siihen alkuperäiseen poronjätökseen tämä on omasta mielestäni vähintäänkin ok ja katsottavissa. Milloinkohan ne tekevät jatko-osan Juniorille?

JINGLE ALL THE WAY 2, 2014 USA

Tuotanto: Alan C. Blomquist, Michael J. Luisi, Vicki Sotheran, J. P. Williams

Ohjaus: Alex Zamm

Käsikirjoitus: Alex Zamm, Stephen Mazur, William Robertson

Näyttelijät: Brian Stepanek, Kirsten Robek, Larry the Cable Guy, Santino Marella

Sausage Party (2016)

"Meh."

Lapsilta kielletyn täyspitkän animaatioelokuvan julkaisu on aina ainutlaatuinen tapahtuma, sillä tällaisten elokuvien tuotantokustannukset ovat yleensä niin korkeat ja kohdeyleisö sen verran rajoitettu, ettei näitä tuskin julkaistaisikaan ellei niissä bisnesmielessä nähtäisi jotain todella erityistä hyvää. Kaikkien aikuispiirrettyjen ylikeisari ja esikuva Fritz the Cat ilmestyi aikoinaan hurjan kohun saattelemana ja se on edelleen ylivoimaisesti tuottoisin omakustanne- ja K18-animaatio koskaan. South Park oli sekin valtavan kohuttu, mutta myös poikkeuksellisen älykäs televisiosarja, joka nousi nopeasti kaikkien aikojen suosituimmaksi K16-animaatioksi. Molemmat vieläpä olivat erittäin hyviä ja todella uraa uurtavia elokuvia. Tarpeetonta sanoa, että tällaisten elokuvien ystävänä odotukset olivat alunperin myös Sausage Partyn suhteen vähintään melko korkeat tai ainakin keskinkertaiset vaikkei tällaisesta enää nykypäivänä kukaan kohua nostakaan. Elämmehän jo vuotta 2016 ja kaiken pitäisi nyt olla paremmin. Ja onhan elokuvan ohjannutkin sama kaveri kuin Shrek 2:n. Sitten muistin tänä vuonna näkemieni uutuuselokuvien keskimääräisen tason ja masennuin.

Sausage partyn tarina on kuin isolla rahalla ja hommansa osaavalla tiimillä tehty Foodfight kiroilevilla elintarvikkeilla. Tarina alkaa supermarketista, jossa tarinan varsinainen päähenkilö, nakki nimeltä Frank haluaisi tosi pahasti päästä naissämpylä Brendan rakoseen. Tosi hauskaa. Elintarvikkeet pitävät ihmisiä jumalina, jotka valitsevat osan mukaansa paratiisiin ja muita odottaa kadotus Ihmeperheen herra Ihmeen pomolta ilmetysti näyttävän kaupan myyjän roskiksessa. Lopulta elintarvikkeille kuitenkin selviää, että ne tulevatkin syödyiksi, mikä ei suinkaan käy päinsä. Sitten tapellaan, heitellään homo- ja pippelivitsejä ja kiroillaan.

"It's bad, it's so fucking bad. Of course I'm talking about this film."

Ensin haluaisin mainita elokuvan dialogista sen verran, että siitä noin joka toinen sana on pelkkää herjaa sekä ärräpäätä ja se jos mikä alkaa tympiä jo ensimmäisen kahden minuutin aikana. Siinä missä Fritz oli varsin säästeliäs kiroilun suhteen ja se keskittyi enemmän nokkelaan sanailuun ja muuhun ilveilyyn sekä South Park nauramaan kiroilun aikaan saamalle vanhempien tekopyhälle kiukuttelulle, Sausage partylla ei ole minkäänlaista järkevää pointtia eikä se palvele mitään muuta tarkoitusta kuin kiroilua kiroilun vuoksi. Se saattaa olla lapsilta kiellettyä, mutta se ei ole kovin aikuista saati sitten hauskaa.

Tarina itsessään ei ole mikään hirveän omaperäinen tai kiinnostava, vaan tuo lähinnä mieleen jonkun Toy Storyn tai jo aiemmin mainitun Foodfightin ilman ensimmäisen nokkelaa huumoria ja onneksi ilman jälkimmäisen huonoa. Mitään kovin tasokasta läppää ei tästä tosin sittenkään löydy, vaan kaikki Sausage partyn huumori pyörii pelkkien tyhmien sanaleikkien, homo- ja kyrpäjuttujen sekä muutaman ilmiselvän elokuvaviittauksen ympärillä, mutta tietynlainen älyllisempi monimielisyys loistaa täysin poissaolollaan ja parhaimmillaankin meno on jotain Kummeli-tasoista lässynläätä. En tiedä onko kukaan muu huomannut esimerkiksi Hitchcockin elokuvissa tai Looney Tunes -pätkissä, että miehen ja naisen sisältävissä kohtauksissa yleensä viitataan tavalla tai toisella tylppiin esineisiin, kramppiin, jäykistymiseen ja nestemäisyyteen tai miten Vaarallinen romanssi päättyy kun elokuvan nais- ja miespääosan esittäjät ovat juuri suutelemassa ja juna sukeltaa tunneliin. Mitään edes etäisesti tämän suuntaista nokkelaa monimielistä hienoutta ei tässä elokuvassa nähdä, vaan huumori on pelkkää pissakakka-sikailua, ja sekös korpeaa.

"I've got some splitting headache" *budum-tsihhh*

Hauskinta elokuvassa on joidenkin hassujen kommentit, miten hyvin kirjoitettu *trsk* se muka on, miten nokkelasti (hahaha) se kritisoi uskontoja tai miten äärimmäisen älykkäästi (lololol) se kuvaa yhteiskunnan pyrkimystä rajoittaa ihmisten seksuaalisuutta ja muuta vastaavaa. Totisesti, ollaan todella syvällisten totuuksien äärellä viimeistään kun Woody Allenin tapaan puhuva rinkeli ruuvaa neitsytoliiviöljystä unelmoivaa arabilettua peräluukkuun tai kun jurpo yrittää ampua magnumilla housujensa etumuksesta hassusti törröttävää nakkia. Höhöhö. Pippeli, pissa, kakka, pimppi. Öhöhöhö.

Äh, tulipas taas kyynistä tekstiä. On tässä elokuvassa sentään ihan hyvätkin puolensa, vaikka käsikirjoitus kamalaa jälkeä onkin. Animaatio on vähän halvemmaksi elokuvaksi oikein nättiä ja värikästä tekoa, sääli vain että hahmojen design -nimenomaan ihmisten- ei ole mielestäni kovinkaan onnistunut. Tekijöiden ansioksi täytyy sanoa, että elokuva kuitenkin keskittyy enemmän perinteiseen tikku-ukko-tyyliin suunniteltuihin elintarvikkeisiin, joiden touhuamista on mielekästä ainakin katsella. Ääninäyttelijöistä en heistäkään keksi mitään valittamisen aihetta. Keskivaiheen Meat Loaf -läppä oli harvoja todella hauskoja ja yllättäviä kohtia joista oikeastaan pidin enemmänkin. Harmittavasti tähän elokuvaan valikoitui mielestäni sen yhden biisin kehnompi puolikas, jota moni vähemmän Meat Loafin tyyliin tottunut ei todennäköisesti voi sietää. Meat Loafin lisäksi lisäksi elokuvassa kuullaan myös Alan Menkenin musiikkia. Kyseessä on siis sama kaveri, joka teki musiikit Pieneen merenneitoon, Kaunottareen ja Hirviöön ja Aladdiniin. Miten tämmöinen mies on Sausage partyn kaltaiseen elokuvaan saatu kosiskeltua, en osaa sanoa, mutta miehen laulut ovat pääosin hauskaa kuultavaa myös tässäkin elokuvassa.

"Oh my god! It's that time of the month again!"

Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Sausage party on loppupeleissä äärimmäisen vammainen katselukokemus. En tiedä kenelle tätä voisi oikeastaan edes lähteä suosittelemaan. Jos todella tyhmät elokuvat, äärimmäisen lapsellinen ja typerä sikailuhuumori viihdyttää, tämä tuskin tulee tuottamaan pettymystä. Muut varokoot.

2/5

SAUSAGE PARTY, 2016 USA

Tuotanto: Conrad Vernon, Greg Tiernan, Evan Goldberg, Megan Ellison

Ohjaus: Conrad Vernon, Greg Tiernan

Käsikirjoitus: Ariel Shaffir, Evan Goldberg, Kyle Hunter, Seth Rogen

Näyttelijät: Bill Hader, Craig Robinson, Danny McBride, David Krumholtz, Edward Norton, James Franco, Jonah Hill, Kristen Wiig, Michael Cera, Nick Kroll, Paul Rudd, Salma Hayek, Seth Rogen

Maa aikojen alussa XIII: Viisaat ystävät (2007)

Mikä kumma voima tässä maailmassa voi saada ihmisen - vieläpä aikuisen sellaisen - katsomaan Maa aikojen alussa 13:n kaltaisen elokuvan, joka ei minkään valtakunnan ihmisjärjen mukaan voi olla hyvä tekele? Itselleni suurin syy katsoa tämä elokuva oli lähinnä sen maine yhtenä huonoimmista animoiduista jatko-osista koskaan sekä halu nähdä josko tämä todellakin voisi olla vielä Secret of NIMH 2:stakin pahempi tapaus. Ennen tämän elokuvan katsomista sarjan teoksista itselleni ovat vanhastaan tuttuja lähinnä kolme ensimmäistä, joista Don Bluthin ohjaama ensimmäinen osa on luonnollisesti se paras ja kaksi seuraavaakin vielä ihan katsottavia. Lienee täysin tarpeetonta mainita, ettei tällä elokuvalla ole juonellisesti tai laadullisesti yhtään mitään tekemistä aiempien elokuvien suhteen, joten koko sarjaa ei onneksi tarvitse katsoa pysyäkseen kärryillä tämän elokuvan tarinan tapaisesta.

Alkuperäinen Maa aikojen alussa siis kertoi tarinan joukosta dinosaurusten poikasia, jotka olivat matkalla Suureen Laaksoon. Tarinan varsinainen päähenkilö oli ja on tässäkin pitkäkaulainen Pikkutassu, joka elokuvan alussa tekee virheen ja päättää sen jälkeen alkaa opettamaan muille dinosauruksille isoäidin viisauksia. Jossain vaiheessa Pikkutassu, Sera ja muut törmäävät kolmeen keltamahaiseen kalkkunan ja dodo-linnun risteytykseltä näyttävään tyhmään heimostaan eksyneeseen lintuotukseen, joita Pikkutassu ja kumppanit auttavat ensin löytämään oman väkensä ja myöhemmin tien Marjalaaksoon sekä samalla opettaa niille jo aiemmin mainittuja isoäidin viisauksia. Laulaen.

Heitän ässän hihastani jo näin aluksi toteamalla niiden tyhmien lintuotusten pilaavan koko elokuvan täydellisesti olemassaolollaan. En muista kuuna päivänä nähneeni mitään yhtä typerää tai rasittavaa, joku Barney the Dinosaur pääsee ärsyttävyydessä aika lähelle, ja Barneyllä on sentään kidutettu vankeja Guantanamossa. Nämä tyhmät otukset ovat jotain vieläkin pahempaa, etenkin kun elokuvan puolesta välistä lähtien niitä on koko ajan kymmenkunta äänessä ja ruutu täynnä. Parasta vieläpä on, ettei tarina oikeastaan keskity Pikkutassuun vaan juurikin näihin koko elokuvan inhottavimpiin hahmoihin, joilla vieläpä puuttuu kaikenlainen persoonallisuus pelkän tyhmyyden lisäksi. Eikä siinä vielä kaikki. Nämä inhottavat otukset vieläpä laulavat. Tietysti.

Henkilökohtaisesti olen aina vihannut lähestulkoon kaikkia piirrettyjen typeriä lauluja, eikä tämäkään elokuva yllättäen yllättäen ole poikkeus. Itse asiassa Maa aikojen alussa 13:a laulut saattavat olla avuttominta tavaraa mitä olen pitkiin aikoihin kuullut; näyttelijät parhaimmillaankin vetävät täysin nuotin vierestä eikä edes taustalla soiva musiikki ole oikeasti soitettua vaan jollain halvalla musiikinteko-ohjelmalla tuotettua digitaalipimputusta. Elokuvan loppuratkaisu -johon laulaminen siis olennaisesti liittyy- saattaa hyvinkin olla nolointa mitä olen aikapäiviin piirretyssä elokuvassa nähnyt tai kuullut, se on niin huono.

Elokuvan lapsinäyttelijät ovat geneeristä lapsinäyttelijätasoa, eivät mitään erityisen hyviä tai erottuvia, joten ei siitä sen enempää. Jotenkin tähän elokuvaan on saatu houkuteltua mukaan Cuba Gooding Jr. ja Sandra Ohin kaltaisia nimekkäämpiä näyttelijöitä, joiden lahjat menevät täysin hukkaan tyhjäpäisten lintujen ääninä. Kumpikaan ei varsinaisesti ole roolissaan huono, ongelma vain on ettei niissä ole ollut yhtään mitään työstettävää sisältöä alunperinkään. Kuka tahansa, joka keksi hommata kovapalkkaisia näyttelijöitä näin kelvottomia hahmoja näyttelemään ansaitsisi saada selkäänsä.

Mitä tulee animoituihin jatko-osiin, niin Maa aikojen alussa 13 on täyttä syöpää ja uskomaton rimanalitus, joka haastaa helposti kädettömyydessään melkein minkä tahansa Disneyn vastaavan. Kuitenkin kun miettii, miten huonoja mahdollisesti ne muut jatko-osat todennäköisesti ovat, en jaksa tästä oikeastaan vetää pulttia samalla tavoin kuin Secret of NIMH 2:n tapauksessa. Kyllä, tämä saattaa olla vielä sitäkin elokuvaa onnettomampi hirvitys, mutta tämä tuskin on pilannut keneltäkään alkuperäistä mestariteosta samalla tavoin kuin NIMH 2, jota on monta kertaa televisiossakin näytetty sen ensimmäisen sijaan. Maa aikojen alussa 13:a tuskin katsoo kukaan edes muut osat nähtyään, on tämä niin kuppainen töräys.

Arvio: 0.5/5

THE LAND BEFORE TIME XIII: THE WISDOM OF FRIENDS, 2007 USA

Tuotanto: Charles Grosvernor

Ohjaus: Jamie Mitchell

Käsikirjoitus: John Loy

Näyttelijät: Anndi McAfee, Aria Curzon, Cody Arens, Cuba Gooding Jr., Jeff Bennett, John Ingle, Rob Paulsen, Sandra Oh

Kaikenkarvainen Charlie 2 (1996)

Don Bluthin Kaikenkarvainen Charlie on pahuksen hyvä elokuva. Ilmestyessään se joutui pahasti Disneyn Pienen Merenneidon jalkoihin ja elokuva floppasi pahasti; sekä yleisö että kriitikot pitivät sitä sylkykuppinaan. Sitten tapahtui ihme. Kaikenkarvainen Charlie julkaistiin videokasetilla ja se rikkoi pienessä ajassa kaikki mahdolliset myyntiennätykset. Tempun kovuutta lisää edelleen, ettei elokuvaa oltu teatteriepäonnistumisen vuoksi julkaistu likimainkaan kaikkialla; Suomessa se sai ensi-iltansa vasta toukokuussa vuonna -96, useita kuukausia tämän jatko-osan ilmestymisen jälkeen.

Jatko-osasta puheen ollen. Ensimmäisen elokuvan ilmiömäisen menestyksen saattelemana MGM päätti tuottaa sille jatkoa ja sitä toteuttamaan kaavailtiin samaista Don Bluthin tiimiä, joka oli tehnyt myös ensimmäisen osan, mutta suunnitelmiin tuli muutos, kun Donin studio meni konkurssiin ja sen ydinryhmä siirtyi Foxin leipiin. Sen sijaan, että MGM olisi teetättänyt elokuvan perinteiseen tapaan jossain halvassa idän hikipajassa, päätettiin elokuva kuitenkin tehdä entisellä Bluth-Sullivanin studiolla pitkälti sen vanhojen työntekijöiden sekä ulkopuolisten animaattoreiden toimesta ennen koko firman lopullista alas ajamista. Sikäli kuin muistan, tämä oli teattereissa vielä ensimmäistäkin osaa suurempi floppi eikä videokasettien myynneistä tällä kertaa ollut elokuvaa pelastamaan.

Elokuvan varsinainen tarina menee pääpiirteittäin näin: Charlie sekä Carface kuolivat edellisessä elokuvassa sekä pääsivät kumpikin taivaaseen. Jatko-osan alussa Carface varastaa taivaasta Gabrielin torven, jonka haltija uskoakseni hallitsee taivaan portteja ja siten maailmaa. Charlie ja Itchy -joka on siis tällä kertaa myös kuollut- lähetetään aineettomina henkinä elävien maailmaan arvokasta torvea etsimään ennen sen joutumista vääriin käsiin. Maassa kaksikko törmää Carfaceen, jonka kumppani Red jakaa koirille maagiset kaulapannat, joiden ansiosta näistä tulee jälleen lihaa ja verta -vuorokaudeksi. Ensitöikseen Charlie yrittää iskeä narttukoira Sashaa, joka huolehtii tarinan pakollisesta orpolapsesta Davidista. Tehtävänsä sijaan Charlieta alkaa yhä enemmän kiinnostaa elävien maailman asiat, mikä on lopulta johtaa maailman tuhoon.

Tähän väliin on syytä mainita, ettei tämä elokuva muistuta tunnelmaltaan juurikaan ensimmäistä elokuvaa, eikä edes yritä toistaa ensimmäisen tarinaa ja temppuja. Kaikenkarvainen Charlie 2 on tyyliltään lähempänä jotain Disneyn Aladdinia kuin mitään Don Bluthin elokuvaa, mikä ei ehkä tässä tapauksessa ole huono asia ollenkaan, sillä itse olen aina liputtanut maltillisten muutosten ja uusien ideoiden perään pelkän vanhan toiston sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei koko elokuvassa oikeastaan kuole kukaan eikä se ole missään kohtaa surullinen tai edes kaunis. Oikea sana tässä kohtaa on viihdyttävä. Sitä tämä elokuva nimenomaan on.

Tarina itsessään on varsin peruskauraa, mutta toimivaa sellaista. Sankareilla on perustehtävä, joka menee mönkään ja välillä lempi leiskuu ja sitä rataa. Ensinnä jäi elokuvassa mietityttämään sen tapahtuma-aika, joka ensimmäisestä elokuvasta poiketen sijoittuu nykyaikaan ja San Franciscoon. En tiedä elokuvan sisäisestä logiikasta, mutta olen varma että sillä on tekemistä Alcatrazin vankilassa käytävän elämää suuremman loppukliimaksin kanssa. Löytyy elokuvasta tosin oikeita loogisiakin ongelmia sekä jatkuvuusvirheitä: Ensimmäisessä elokuvassa esimerkiksi koirat eivät osanneet puhua ihmisten kanssa, mutta tässä jatko-osassa Charlie ja Itchy osaavat, mutta muut eivät. Toinen lopussa tapahtuva kömmähdys, joka ainakin itseäni mietitytti jo lapsena oli, että eräässä kohdassa elokuva tuntuu unohtavan täydellisesti, että ainoastaan Charlie saa toisen kaulapannan ja Itchyn kuuluisi lopun elokuvaa olla pelkkä aineeton aave, vaikka näyttää tulleen Charlien tavoin jälleen elävien kirjoihin. Tämä on ehkä isoin looginen aukko koko elokuvassa.

Kaikenkarvainen Charlie 2 näyttää ja kuulostaa hyvin erilaiselta verrattuna ensimmäiseen elokuvaan. Koska animaattoreiden ylikeisari Don Bluth ei tällä kertaa ollut ruorissa, on animaation taso päässyt jonkin verran laskemaan, samoin kuin ensimmäisessä osassa ihastuttanut väritys, joka tällä kertaa on tehty Technicolorin sijaan tylsästi tietokoneella. Visuaalisesti hienointa antia koko elokuvassa on sen mielikuvitukselliset ja käsinmaalatut taustat, joita katselee itsessään jo mielellään.

Ääninäyttely on tässä elokuvassa lähes yhtä hyvää, ellei parempaakin jälkeä kuin alkuperäisessä. Tällä kertaa Vesa-Matti Loirin Charliena on korvannut Eero Saarinen, joka mielestäni sopii rooliin huomattavasti Veskua paremmin. Heikki Määttänen on jälleen oma erinomainen itsensä Itchynä ja Jarkko "Jafar" Rantanen on perinteiseen tapaan loistava Redinä. Englanninkielinen versio ei tällä kertaa vedä ollenkaan vertoja suomenkieliselle eikä etenkään Charlie Sheen pääosassa toimi tässä ollenkaan. Lauluista kaksi nousi mielestäni muiden yläpuolelle: Ensimmäinen "It's too heavenly here" sekä etenkin älytön tangon tahtiin jyräävä pahislaulu "It feels good to be bad", joka lauletaan suomeksi "Ilkeys mukavaa on".

Tähän asti tähtiä on kertynyt ehkä noin 2,5-3 edestä, mutta säästinkin tarkoituksella koko elokuvan parhaan, 1-1,5 lisätähden arvoisen palan viimeiseksi: Se pahuksen loppukliimaksi Alcatrazissa! Sen jälkeen kun Charlie saa toisen kaulapannan elokuva muuttuu täydellisesti ja alkaa käydä yhä vain eeppisemmäksi ja eeppisemmäksi. Lopun kliimaksissa on jo suorastaan apokalyptistä meininkiä taustakuoroineen päivineen. Sanoisin, että olen valmis antamaan melkein mitä tahansa tässä elokuvassa anteeksi pelkästään mahtavan loppumatsin takia. Itse asiassa olen sitä mieltä, että tämän elokuvan kliimaksi taitaa olla ensimmäisen osan kauneuden puuttumisesta huolimatta yksi tyylikkäimmistä näkemistäni missään animaatiossa koskaan, se on niin pahuksen hieno. Koko tuo loppu pelastaa mielestäni tämän elokuvan pelkältä keskinkertaisuudelta ja nostaa tähtisaldoa omalla kohdallani roimasti.

Kaikenkarvainen Charlie 2 ei ole mikään ensimmäisen osan toisinto eikä se edes yritä kilpailla paikasta auringossa Don Bluthin parhaimpien kanssa. Kuitenkin mitä tulee näiden animaatioiden jatko-osien keskimääräiseen tasoon, Kaikenkarvainen Charlie 2 on lajissaan valioyksilö ja todella positiivinen poikkeus, joka pesee lattiaa kaiken maailman Disney-jatkiksilla ja muilla vastaavilla kammotuksilla (katson sinuun NIMH 2). Ainut länsimainen jatko-osa, jonka näin suoralta kädeltä itse katson pistävän tätä paremmaksi on Bernard ja Bianca Australiassa, jolle annoin aiemmassa arvostelussani täydet viisi tähteä. Miksiköhän tämä elokuva mahtaa olla niin pahuksen aliarvostettu? Ei voi ymmärtää.


Arvio: 4/5

ALL DOGS GO TO HEAVEN 2, 1996 USA

Tuotanto: Jonathan Dem, Kelly Ward, Paul Sabella, Mark Young

Ohjaus: Larry Leker, Paul Sabella

Käsikirjoitus: Arne Olsen, Kelly Ward, Mark Young

Näyttelijät: Bebe Neuwirth, Charlie Sheen, Dan Castellaneta, Dom DeLuise, Ernest Borgnine, George Hearn, Hamilton Camp, Jim Cummings, Sheena Easton, Steve Mackall, Tony Jay, Wallace Shawn

Kultakuume (1925)

Täytyy nyt näin aluksi todeta, ettei henkilökohtaisesti ole toistaiseksi ollut minkäänlaista ajatustakaan arvostella Charles Chaplinin elokuvia, sillä ne mielestäni saavat jo nyt muihin kiinnostavampiin mykkiin elokuviin verrattuna kohtuuttomasti huomiota. Ajatuksen tähänkin sain edellisestä arvostelustani, jossa sanoin inhoavani Chaplinin elokuvien imelyyttä ja sentimentaalisuutta sekä pitäväni enemmän Buster Keatonin vastaavista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö minullakin kuitenkin ole omat suosikkini myös Chaplinin teosten suhteen. Kultakuume oli aikoinaan Sherlock Jr:n jälkeen toinen näkemäni mykkäelokuva ja mielestäni Chaplinin elokuvista paras. Katsoin tämän alkuperäisenä mykkänä versiona viimeksi joskus toistakymmentä vuotta sitten vanhalta kirjaston kasetilta, jonka tarkemmista julkaisutiedoista ei enää ainakaan itselläni ole minkäänlaista käsitystä.

Kultakuume sijoittuu suuren kultaryntäyksen aikaiseen Klondykeen ja sen päähenkilönä on perinteiseen Chaplin-tyyliin kulkurihahmo. Elokuvan alussa Kulkuri löytää myrskyssä tiensä lainsuojattoman Musta-Larsenin asuttamalle mökille, jonne päätyy myös myös kullankaivaja Jim McKay, joka pakeni myrskyä kultavaltaukseltaan. Kolmikko jää mökkiin ansaan ja alkaa pikkuhiljaa seota nälkäänsä. Myrskyn laannuttua Kulkuri jatkaa matkaansa läheiseen kaivoskylään ja rakastuu kauniiseen tanssijattareen samalla kun Jim palaa etsimään riittoisaa valtaustaan.

Kultakuumeen ensimmäinen täysosuma on omasta mielestäni sen hieno tarina, miljöö sekä hahmot. Minusta elokuvan tarina itsessään on paras kaikista Chaplinin elokuvista, eikä siitä löydä heikkoa kohtaa edes etsimällä. Kultaryntäyksen ajan hyinen Klondyke on täydellinen ympäristö ja aika Chaplinin tragediaa ja komediaa yhdistelevälle ominaistyylille. Samoin tarinan hahmot ovat riittävän persoonallisia ja uskottavia, minkä lisäksi heitä on myös sopivan vähän. Toisinaan elokuvan huumorikengänsyömisineen on yllättävänkin synkkää, kun ajattelee, miten vanhasta elokuvasta oikeastaan on kyse.

Oikeastaan Kultakuume on enemmän haikea draama kuin komedia vaikka siinä koomisiakin kohtauksia löytyy. Yllä mainitun legendaarisen kengänsyömisen lisäksi klassisia gageja löytyy ainakin kohtauksesta, jossa nälkää näkevä Jim erehtyy luulemaan Kulkuria jättimäiseksi kanaksi sekä kohtauksesta, jossa voimakas myrsky heittää mökin asukkaineen rinnettä alas. Haikeampaa puolta elokuvassa edustaa niinikään legendaarinen sämpylätanssi. Kulkuri järjestää tanssijattarelle uudenvuodenjuhlat, mutta kukaan, jonne loppujen lopuksi ei kukaan saavukaan. Tässä liikutaan jo hyvin lähellä imelyyden rajamailla, muttei kuitenkaan mennä liian pitkälle.

Lavastus ja puvustus ovat nekin erinomaista jälkeä, samoin kuvaus. Erityisesti mieleeni jäi elokuvasta aikoinaan klassinen otos, jossa Kulkuri saapuu täpötäyteen saluunaan. Todellinen erikoisuus katsomassani versiossa oli sen soundtrack, joka koostui vain ja ainoastaan vanhoilla kirkkouruilla soitetuista raidoista. Vastaavaan en ole kuuna päivänä törmännyt missään, minkä vuoksi olenkin aina halunnut löytää kopion juuri tästä julkaisusta. Kirkkourkujen sopivuudesta mykkäelokuvan taustamusiikiksi voidaan kyllä keskustella, mutta omasta mielestäni kirkkourkuja seksikkäämpää soundia ei ole olemassakaan, paitsi ehkä saksofoni ja urut päällekkäin soitettuna.

Näyttelijäsuoritukset elokuvassa ovat oman aikansa mittapuulla erinomaista jälkeä, ei mitään ylidramaattista tai liiallisuuksiin vietyä elehtimistä, ainoastaan pahuksen laadukasta mimiikkaa. Parhaimpana näyttelijöistä loistaa luonnollisesti maestro itse. Kokonaisuutena Kultakuume on helposti mielestäni parasta Chaplinia ja likimain parasta amerikkalaista mykkäelokuvaa yleensä. Verrattuna vaikka saksalaiseen tai neuvostoliittolaiseen elokuvatuotantoon tämä on varsin kesy ja riskejä kaihtava perinteinen draama, mutta sellaisenakin viimeisen päälle hiottu timangi. Jos joku elokuva kuuluu suosionsa ja merkittävyytensä puolesta yleissivistykseen, niin Kultakuume ainakin. Minä menen nyt soittamaan urkuja.

Arvio: 5/5

THE GOLD RUSH, 1925 USA

Tuotanto: Charles Chaplin

Ohjaus: Charles Chaplin

Käsikirjoitus: Charles Chaplin

Näyttelijät: Charles Chaplin, Georgia Hale, Henry Bergman, Mack Swain, Malcolm Waite, Tom Murray