Kissyfur (1985-1987)

Kysyttäessä satunnaisilta ohikulkijoilta näiden vähintään nimeltä tuntemista kasarivuosien piirretyistä, ainoastaan yksi asia on varmaa: ani harva oikeasti muistaakaan DICin Kissyfurin olemassaoloa edes kasarinostalgian kultaisella aikakaudella. Kissyfurin syntyhistoria onkin vähintään yhtä hämärän peitossa kuin itse sarjakin, mutta harvat lähteet tietävät kertoa kyseessä olevan veteraanianimaattori Phil Mendezin aloitteesta syntynyt piskuinen animaatiokonsepti, josta ilmeisesti povattiin aikoinaan kovempaakin ilmiötä, mutta joka syystä tai toisesta kuivui nopeasti kokoon ja katosi vähäisen yleisönsä tajunnasta vähintään yhtä nopeasti kuin oli sinne tupsahtanutkin. Meidän aikanamme yksittäiset vaimeat äänet internetin keskustelufoorumeilla ja videopalveluissa vääntävät edelleen peistä keskenään siitä, onko Mendezin sarjan täydellinen unohdus sittenkään täysin ansaittua vai ei.

Kissyfurin debyytti nähtiin niinkin varhain kuin vuoden 1985 tietämillä muutamassa kokeiluluontoisesti tuotetussa puolen tunnin pituisessa televisiospesiaalissa, joita myöhemmin jatkettiin kahden tuotantokauden pituisella emosarjalla. Tarinan alussa Kissyfur ja tämän isä Gus työskentelevät tanssivina karhuina sirkuksessa, Kissyfurin äiti kuolee ja sirkuksen tavarajuna syöksyy raiteiltaan krokotiileja vilisevän suon laitamilla. Sirkuksesta paenneet karhut asettuvat asumaan suolle, jossa nämä hyödyntävät sirkuksessa oppimiaan taitoja auttamalla paikallisia pikkueläimiä pitämään ympäröivän rämeen petoeläimiä loitolla sekä pyörittämällä siinä sivussa omaa vesitaksiaan.

Vähän höhlältähän tämä taatusti kuulostaa, mutta aiemmin mainittujen erikoisjaksojen perusteella ei oikeasti ole lainkaan vaikea ymmärtää, miksi Mendezin kehittämää ideaa lähdettiin edelleen jatkojalostamaan kokonaiseksi sarjaksi asti. Kissyfurin tarinan alkuhan on harvinaisen synkkä ja antaisi erinomaiset lähtökohdat vaikka kuinka kypsälle draamalle: perinteisen hyvän mielen piirretyn sijaan sarjan jaksot voisivat käsitellä esimerkiksi isän ja pojan suhdetta, yksinhuoltajuutta, perheenjäsenen kuolemaa ja vaikka mitä. Tuotantotiedoista jopa näkyy mukaan lyöttäytyneen paljon lahjakkaita kynäilijöitä ysärin Hämähäkkimies-sarjan johtavana käsikirjoittajana tunnetusta John Semperistä ja Haamujengin käsikirjoitustiimin yksittäisistä jäsenistä lähtien, joten pelkästään tarinankerronnallisessa mielessä tekijöillä olisi periaatteessa ollut pöytä katettuna kertaluokkaa aikuisemmalla piirretylle.

Valitettavasti poikkeuksellista tilaisuutta ei osattu tai haluttu käyttää hyväksi, vaan lupaavan alun jälkeen itse sarja redusoituukin nopeasti vain tyypilliseksi pienille lapsille suunnatuksi söpöksi piirretyksi, jossa jokaisen episodin lopuksi kuullaan jonkinlainen moraalinen opetus. Mitä pitemmälle Kissyfur etenee, sitä unohdettavammaksi ja hengettömämmäksi sen käsikirjoitus alkaa käydä: toinen tuotantokausi ei tunnukaan enää loppuaan kohden kuin joitain epämääräisiä sopimuspykäliä varten tehdyltä. Kun pikkueläinten satukirjamaiselle suolle putoaa neuvostoliittolaisen apinan ohjastama kokeellinen avaruussukkula, tietää tekijöiden mielikuvituksen viimeistään huvenneen täysin kuiviin.

Kasarivuosien puolivälissä tehdyksi televisioanimaatioksi Kissyfur on kuitenkin kaikista hukatuista mahdollisuuksistaan huolimatta teknisessä mielessä jopa tekoajalleen keskivertoa prameampaa jälkeä. Kissyfurin animaatiosta näkee selvästi etenkin ensimmäisellä tuotantokaudella suuren osan tuotetun ilmeisesti Japanin ja Etelä-Korean kaltaisissa maissa, mutta toisen kohdalla myös tällä saralla tehtiin lopputuloksen suhteen radikaalisti näkyviä muutoksia. Itse epäilen tuotantoa siirretyn Eurooppaan, jossa DIC tuotti runsaasti myöhempiä piirrettyjään, mutta puutteellisen dokumentoinnin vuoksi joudun turvautumaan asian suhteen lähinnä omaan intuitiooni. Kissyfurin itämaisia etnoviboja ja kantrimusiikkia yhdistelevä diskotunnari on kuitenkin helposti päräyttävintä koko sarjassa.

Näin ollen en menisi itse ristimään Kissyfuria erityisen huonoksi televisiopiirretyksi sarjan kohderyhmän huomioiden, mutta saagan alussa väläytellyn huikean potentiaalin täydellinen tuhriminen korpeaa vähänkään aikuisemman katsojan näkökulmasta pahasti. Unohdettava sarjahan Kissyfur lopulta onkin, mutta viimeisen niitin sille mielestäni tässä mielessä iskeekin tosiasia, ettei DICin hengentuotos ilmeisesti koskaan saanut monen kaltaisensa tapaan taustatuekseen massiivista franchisea, jonka pariin kansa palaisi mielessään vielä vuosienkin päästä fiilistelemään lapsuusvuosiensa leluilla. Oikeastaan menisin jopa sanomaan, että moni pikkulapsi saattaisi nykyäänkin viihtyä harmittoman Kissyfurin parissa ihan sellaisenaan.


Arvio: 3/5


KISSYFUR, 1985-1987 USA
Ohjaus: Bernard Deyriès
Käsikirjoitus: Charles Kaufman, Chuck Menville, Cindy Dickson, David Wise, Gene Ayres, John Semper, Len Janson, Len Udes Jr., Marilyn Anderson, Mark Nasatir, Patrick Barry, Renee Orin
Näyttelijät: Ed Gilbert, Frank Welker, Lennie Weinrib, Marilyn Lightstone, Russi Taylor, Stu Rosen, Terence McGovern

Turbo Teen (1984)

                        

Yksi animaation jalon taiteenlajin olennaisista hienouksista on genren rajaton tekninen joustavuus, käsivoimin tuotettujen visioidenhan ei periaatteessa ole missään mielessä erikseen pakko noudattaa minkäänlaisia järjellisiä lainalaisuuksia tai olla "realistisia". Kasarivuosien piirrettyjä ei välttämättä aina muistellakaan monessa nykymaailman hienouksiin tottuneessa tuvassa kuin niiden tavasta hyödyntää genrensä luovia mahdollisuuksia aivan pinnallisella tasolla. Onneksi tähänkin kastiin lukeutuu myöhempien sukupolvien iloksi ja ihmeteltäväksi Turbo Teenin kaltaisia absurdiudessaan hilpeitä poikkeuksia, joihin törmää tietämättään edelleen toistuvasti erilaisten lennokkaiden parodioiden muodossa.

Miesanimaation ylikeisari Ruby-Spearsin himmeimmissä kammioissa syntynyt Turbo Teen sai tiettävästi kipinänsä niinkin mielenkiintoisesta lähteestä kuin Ritari Ässästä. Näihin aikoihinhan David Hasselhoffin tähdittämä sarja oli jo noussut koko kansan suureksi suosikiksi – käkkäräpäisestä päätähdestä tuli nopeasti aikansa naissukupuolen palvoma seksisymboli ja tämän puhuvasta Pontiac Trans Am -urheiluautosta jokaisen pikkupojan unelma. Jälkimmäinen innosti Ruby-Spearsin tekijöitä perustamaan oman sarjansa kyseisen auton sisarmallille Chevrolet Camarolle, jolle piti yksinkertaisesti keksiä jokin tekosyy puhua pälättää sekä toimia itsenäisesti jaksosta toiseen plagioimatta liikaa Ritari Ässän KITTiä.

Turbo Teenin perusidea onkin kaikessa hölmöydessään kuin suoraan kaivettu jostain Bizarro-maailman norsujen hautausmaan himmeimmästä ideatunkiosta: Alussa Brett-niminen teini sattui ajelemaan upouuden Chevrolet Camaronsa kanssa suistuessaan yhtäkkiä tieltä valtion salaisen tutkimuskeskuksen kohdalla lentäen autoineen mystisen DNA-säteen tielle. Tässä nimenomaisessa rytäkässä Brettin ja auton molekyylit sekoittuivat keskenään, ja piankos teini huomasi muuttuvansa lämpimällä autoksi ja kylmällä takaisin ihmiseksi. Puhuvaksi autoksi lapsille painajaisia tuottavissa muodonmuutoskohtauksissa taipuva Brett selvittää erilaisia mysteerejä ja hoitaa rikolliset käpälälautaan yhdessä ystäviensä ja näiden koiran kanssa.

Maailman älyttömimmän supersankarin seikkailut käyvät luonnollisesti vielä koomisemmiksi yrittämällä mielessään järkeillä koko komeutta auki. Tarina ei esimerkiksi kerro, käykö autoksi muuttuva Brett bensalla vai dieselillä, tunteeko tämä lihasta mekaaniseksi autoksi muuttuessaan tuskaa, tai mitä tapahtuu auton takapenkille tai peräluukkuun unohtuvalle tavaralle Brettin muuttuessa takaisin ihmiseksi. Entä jos joku sattuisi sammuttamaan kyseisen auton? Entä jos Brettin tulee tahattomasti lämmin esimerkiksi rakastellessaan? Jos Brett muuttuu ylivertaisesta superautosta tavalliseksi jästiksi kylmästä, niin eikö tämän eliminoimiseen riittäisi monimutkaisten juonien sijaan periaatteessa vain sangollinen vettä?

Turbo Teenissä ei olekaan järkeä hivenenkään vertaa, ja juuri siksi Ruby-Spearsin luomus onkin niin muistettava. Selvästi tekijät itsekin ymmärsivät homman menneen reisille jo varhaisessa vaiheessa, sillä sen enempää musiikkipuoli, ääninäyttely kuin animaatiokaan ei näiden tekeleessä pääse loistamaan vaatimatonta perustasoa pidemmälle – ääninäyttelijöistä Frank Welker ei vaivautunut edes luomaan Turbo Teeniä varten erillisiä ääniä, vaan mestari kierrätti mieluummin muuta repertuaariaan sellaisenaan. Kuin kruununa kaiken edellisen päälle kuullaan vielä roppakaupalla täysin vasemmalla jalalla hutaistulta kuulostavaa dialogia ja tarinoita, joilla ei tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin pitää tapahtumia jotenkin liikkeessä kunkin jakson keston verran. Eräässä episodissa esimerkiksi ilkeä pahis lavastaa Turbo Teenin auton pankkirosvoksi, jonka kyytiin pankin henkilökunta yksinkertaisesti lastaa holvin sisällön – sillä autollahan ei tietenkään ole käsiä!

Kuten jo todettua, Turbo Teeniä ei niinkään nykyään muistetakaan mistään erityisistä teknisistä tai tarinakerronnallisista ansioista, vaan lähinnä koko kuriositeetin surrealistisia mittasuhteita kutkuttelevasta älyttömyydestä sekä sarjan Simpsoneiden, Futuraman, Robot Chickenin ja Rick & Mortyn kaltaisissa klassikoissa kirvoittamista irvailuista. Turbo Teen itsessään olikin ilmestyessään niin epäonnistunut repäisy, ettei sitä liene juurikaan jälkikäteen näytetty uusintoina saati päästetty valloilleen erillisinä fyysisinä julkaisuina, vaan uteliaat joutuvat nykyisinkin tyytymään sen kohdalla internetistä löytyviin vanhoihin nauhoitteisiin.


Arvio: 1.5/5


TURBO TEEN, 1984 USA
Ohjaus: John Kimball
Käsikirjoitus: Cliff Ruby, Dennis Marks, Elana Lesser, Evelyn A.R. Gabai, Mark Jones, Matt Uitz, Michael Maurer, Ted Pedersen
Näyttelijät: Frank Welker, Michael Mish, Pamela Hayden, Pat Fraley, T. K. Carter