Maa järisee (1948)

Luchino Viscontin vuonna 1943 julkaistu debyyttielokuva Riivaajat ei ollut ilmestyessään kaksinen yleisö- tai arvostelumenestys ja koko teos pyrittiinkin valtion toimesta tuhoamaan viimeistä kopioita myöden. Koko tapahtuma oli tuhota ohjaajansa uran ennen kuin se oli edes kerinnyt kunnolla edes alkaa ja mies päätti jatkaa sitä seuraavat vuodet teatterin parissa. Vuoden 1948 lähestyessä Italian kommunistinen puolue kuitenkin tilasi Viscontilta tulevia vaaleja ajatellen sopivaa dokumenttielokuvaa Sisilian köyhistä kalastajista. Yksi asia johti toiseen ja lopulta kokonaisen neorealistisen elokuvan syntyyn aiheesta. Perinteiseen aikansa italialaiseen tyyliin Maa järisee on kuvattu amatöörivoimin aidossa ympäristössä enemmän tai vähemmän improvisoiden, toisinaan jopa dokumentaarisella otteella.

Tarina sijoittuu sisilialaiseen kalastajakylään Aci Trezzaan ja se kuvaa tukkukauppiaiden hyväkseen käyttämää kylän köyhien ihmisten kalastuselinkeinoa. Varsinainen päähenkilö elokuvassa on nuorukainen nimeltä ’Ntoni (Antonio Arcidiacono), joka keksii pyristellä irti porvareiden ikeestä ostamalla oman kalastusveneensä ja hoitamalla kaiken alusta lähtien perheineen itse. Kumoukselliset ajatukset eivät kuitenkaan ota tuulta alleen, vaan vähä kerrallaan ’Ntonion bisnekset alkavat karahtaa kiville ja paluu porvarien lypsettäväksi alkaa käydä yhä vääjäämättömämmäksi.

Maa järisee on kursailemattoman rehellistä vasemmistohenkistä elokuvaa alusta loppuun eikä se yritäkään miellyttää kaikkia. Tällainen lupia kyselemätön röyhkeä asenne on parhaimmillaan suorastaan viehättävää seurattavaa vaikka ehkä joltakulta leffan onnistuukin pilaamaan. Itse en niinkään pannut pahakseni lievästi värittynyttä tarinaa, päinvastoin. On oikeasti erittäin hienoa että taideteoksella on aidosti jotain sanottavaa, olipa sanoma mitä tahansa. Tyylillisesti itse elokuva on ohjaajansa selkeää varhaistuotantoa ilman pikkutarkkoja sommitelmia ja muita hienostuneita krumeluureja. Leffassa kuullaan ylenpalttisen musiikin sijaan pitkälti paikallisen luonnon sekä asutun ympäristön ääniä ja henkilöiden suusta luonnollisesti autenttista Sisilian murretta.

Kuvallisesti pätkä on mielestäni komeimmillaan kuvatessaan kalastajien merenkäyntiä, mitäänTiikerikissan tai Roccon ja hänen veljiensä kaltaista menoa on kuitenkin turha odottaa. Kaikenlaisten hienouksien sijaan luvassa on erittäin tarkka ja realistinen kuvaus köyhien ihmisten elämästä aitoon neorealistiseen tyyliin. Jos teos jotain olisi kaivannut, niin ehkä syvempiä henkilöhahmoja pikkutarkan yhteisökuvauksen rinnalle. Tällaisenaan henkilöhahmoihin ei ehkä parhaalla tavalla pääse sisälle, jotta heidän kohtaloistaan todella välittäisi.

Maa järisee on kaiken kaikkiaan ehdottomasti hyvä elokuva, mutta jää ehkä henkilökuvauksen suhteen karvan verran mestariteoksesta. Henkilökohtaisesti leffan selkeä aatteellisuus ei häirinnyt ollenkaan, mutta väittäisin että vannoutuneimmat kapitalistit ja sortajaporvarit saavat siitä melkoisesti päänsärkyä. Tiettävästi ohjaaja suunnitteli tästä alunperin ensimmäistä osaa kokonaiseen neorealistiseen trilogiaan, mutta kaksi muuta osaa päätettiin perua ja valmiit suunnitelmat hyödynnettiin lopulta elokuvassa Rocco ja hänen veljensä.

Arvio: 4.5/5

LA TERRA TREMA, 1948 Italia

Tuottaja: Luchino Visconti

Ohjaus: Luchino Visconti

Käsikirjoitus: Antonio Pietrangeli, Giovanni Verga, Luchino Visconti

Näyttelijät: Agnese Giammona, Alfio Fichera,Alfio Valastro, Amilcare Pettinelli, Angelo Morabito,Antonino Micale, Antonino Valastro, Antonio Arcidiacono, Antonio Pietrangeli, Carmela Fichera,Concettina Mirabella, Francesco Valastro, Giovanni Greco, Giovanni Maiorana, Giuseppe Arcidiacono

Paisà - vapauden tuli (1946)

Tähän on nyt tultu: Nimittäin Roberto Rossellinin neorealistisen sotatrilogian keskimmäiseen ja itselleni viimeiseen osaan, joita en toistaiseksi ollut vielä tullut nähneeksi. Ensimmäinen osa, Rooma – Avoin kaupunki oli kahdesta näkemästäni osasta selvästi parempi, kun taas Saksa vuonna nolla kärsi harmittavasti hätäisestä lopetuksesta. Paisà - Vapauden tuli lienee kolmesta eniten jakanut mielipiteitä; Toisille se on elämääkin suurempi mestariteos kun taas toisille vain keskinkertainen. Elokuva on aiempien osien tavoin kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla ja ainakin osin tositapahtumien pohjalta, ja näyttelijät on tiettävästi valittu paikalle osuneista uteliaista ohikulkijoista.

Paisàssa ei oikeastaan ole pelkästään yhtä ja ainutta tarinaa, vaan kyseessä on kuudesta lyhyestä kertomuksesta koostuva antologiaelokuva. Keskeisenä teemana leffassa on italialaisten sekä amerikkalaisten taistelu fasisteja ja natseja vastaan. Elokuva etenee tarina kerrallaan etelän Sisiliasta Pohjois-Italian kaupunkeihin. Lyhyissä tarinoissa mm. käydään kaupunkisotaa, amerikkalaiset yöpyvät luostarissa ja orpo pikkupoika ystävystyy värillisen amerikkalaissotilaan kanssa. Mielestäni tarinoista keskimmäiset kolme, kolmannesta tarinasta eteenpäin ovat elokuvan parasta antia.

Henkilökohtaisesti taivun niiden kannalle, jotka pitävät Paisàa vain keskinkertaisena teoksena. Mielestäni lyhyet tarinat eivät sovi tämäntyyppiseen realistiseen leffaan juurikaan, sillä reilun kymmenen minuutin aikana hädin tuskin muodostuu minkäänlaista kunnollista tunnesidettä tarinoiden hahmoihin, eikä heidän kohtalonsa siksi pitemmän päälle jaksa kiinnostaa. Sodan loppuvaiheen realistinen kuvaus sen sijaan on jälleen loistavaa ja erittäin aidontuntuista jälkeä sekä näyttelijät pääosin luontevia rooleissaan. Elokuvan selkeä fasisminvastainen sanoma on kaikkea muuta kuin hienovarainen, mutta onpahan teoksella kuitenkin jotain sanottavaa toisin kuin lähes kaikilla kaupallisemmilla tekeleillä. Vittorio De Sican keskeisten neorealististen teosten tasolle ei kuitenkaan päästä millään osa-alueella.

Kokonaisvaikutelma elokuvasta on melko mitäänsanomaton. Paisà ei mielestäni oikeastaan tarjoa mitään kovin poikkeuksellista tai erityisen mielenkiintoista verrattuna vaikkapa muihin Rossellinin tai kenen tahansa aikansa ohjaajan teoksiin nähden. Joku varmasti pitää sen antifasistisesta teemasta, toiset taas kansainvälistä yhteistyötä liputtavasta eetoksesta, mutta omasta mielestäni mestariteokseksi hehkutetulta elokuvalta on lupa odottaa enemmän.

Hassu juttu: Katsoin tämän elokuvan peräkkäin Luchino Viscontin Maa järiseen kanssa ja huomasin että se on osin kuvattu täsmälleen samassa paikassa Sisiliassa, samat maamerkit erottaa helposti kummastakin elokuvasta.

PAISÀ, 1946 Italia

Tuotanto: Roberto Rossellini

Ohjaus: Roberto Rossellini

Käsikirjoitus: Alfred Hayes, Federico Fellini, Klaus Mann, Marcello Pagliero, Roberto Rossellini, Rod E. Geiger, Sergio Amidei, Vasco Pratolini

Näyttelijät: Alfonsino Pasca, Carmela Sazio,Cigolani, Dale Edmonds, Dots Johnson, Gar Moore,Harriet Medin, Maria Michi, Renzo Avanzo, Roberto Van Loel, William Tubbs

Saksa vuonna nolla (1948)

Toinen maailmansota loppui virallisesti Saksan osalta 8.toukokuuta 1945 antautumiseen. Siviilien osalta kamppailu elämästä ja kuolemasta jatkui lähes postapokalyptisissä tunnelmissa rauniokasojen keskellä vielä vuosikausia. Sotaa sekä kansan rajua selviytymistaistelua kuvasi italialainen neorealisti Roberto Rossellini kahdessa aiemmassa elokuvassaan Rooma – avoin kaupunki sekä Paisà – vapauden tuli, joiden kanssa tämä leffa muodostaa trilogian. Saksa vuonna nolla eroaa kahdesta aiemmasta teoksesta sijoittumalla Italian sijasta Saksaan. Trilogian päätös on tiettävästi kuvattu sekä Berliinin raunioilla että Roomassa studiolavasteissa, näyttelijät ovat oikeita kadunmiehiä ja dialogi pitkälti improvisoitua. Tiettävästi kuvausten jälkeen nälkiintyneet saksalaiset eivät enää halunneet palata takaisin perin pohjin tuhoutuneeseen kotimaahansa vaan monet heistä jäivät elokuvanteon jälkeen asumaan Italiaan.

Elokuvan tarina kertoo Edmundista, 13-vuotiaasta saksalaisesta pojasta, joka asuu yhdessä äitinsä, isänsä sekä virkavaltaa pakoilevan veljensä kanssa nälästä ja puutteesta kärsivässä Berliinissä. Edmund yrittää elättää perhettään tekemällä töitä sekä kauppaamalla satunnaista tavaraa miehittäjille sekä varakkaammille kadunmiehille. Kolmannen valtakunnan synkkä henkinen perintö elää kuitenkin vahvana ihmisten mielissä, mikä lopulta johtaa myös Edmundin sekä koko perheen yhteiseen tragediaan.

Jos Rossellinin elokuvaa jostain voi kehua, niin ainakin sodanjälkeinen maailmanlopun tunnelma on vähintäänkin onnistuneesti saatu taltioitua rauniokasoja myöten. Saksa vuonna nolla on muutoinkin yleistunnelmaltaan erittäin synkkä sekä pessimistinen elokuva ja se käsitteleekin hämmentävän suorasti poikkeuksellisen synkeitä aiheita pedofiliasta ja heikompien murhaamisesta lähtien. Teoksen kaikkein synkin käänne ja samalla mielestäni heikoin lenkki on sen hätäinen lopetus, joka tulee aivan liian pian jättäen samalla liikaa avoimia kysymyksiä ja juonenpätkiä ilman kunnollista päätöstä.

Omasta mielestäni Saksa vuonna nolla olisi voinut hyötyä kummasti pitemmästä kestosta ja syväluotaavammasta otteesta näiden ihmisten elämään. Nyt traagisemmat kohdat tuntuvat jäävän kovin pinnallisiksi verrattuna vaikka Vittorio De Sican psykologisesti erittäin tarkkanäköisiin elokuviin, joissa henkilöiden tunteet sekä ajatukset ovat parhaimmillaan lähes käsinkosketeltavan voimakkaita. Näyttelijät ovat pääosin erinomaisia ja luontevia rooleissaan, lukuun ottamatta ehkä Edmundia esittävää Edmund Meschkeä, jonka näyttely oli muutamassa kohdassa häiritsevän puisevaa. Lyhyehköstä tarinasta itsestään pidin kovastikin.

Saksa vuonna nolla on itselleni pienoinen pettymys. Olen italialaisen neorealistisen elokuvan parissa tottunut löytämään jos jonkinlaisia hienoja teoksia sekä positiivisiakin yllättäjiä, mutta tämän teoksen kohdalla jäi kokemus harmittavan vajaaksi vaikkei elokuva itsessään mikään huono olekaan. Aikakauden sekä tyylilajin terävimpien teosten kanssa se ei kuitenkaan kilpaile alkuunkaan. Ei mikään mestariteos, mutta kyllä tämän katsoo mikäli aihe yhtään kiinnostaa.

GERMANIA ANNO ZERO, 1948 Saksa, Italia

Tuotanto: Roberto Rossellini

Ohjaus: Roberto Rossellini

Käsikirjoitus: Max Kolpé, Roberto Rossellini, Sergio Amidei

Näyttelijät: Edmund Moeschke, Erich Gühne,Ernst Pittschau, Franz-Otto Krüger, Ingetraud Hinze

Polkupyörävaras (1948)

Polkupyörävaras on yksi niistä harvoista ja valituista virallisesti maailman parhaimmista elokuvista, joka on löytynyt aina ja kaikista mahdollisista alan listauksista kärkipäästä jo viimeiset kuusikymmentä vuotta. Ilmestyessään se ei ollut yhtä korkeassa arvossa kotimaassaan, jossa suunnilleen kaikki vihasivat sitä. Polkupyörävarasta syytettiin paitsi turhan sentimentaaliseksi teokseksi myös muiden neorealististen elokuvien tavoin liian negatiivisen kuvan antamisesta kotimaastaan. Italian ulkopuolella teos otettiin välittömästi vastaan ylistyssanoin ja se on nauttinut alusta asti kriitikoiden sekä elokuva-alan ihmisten suosiosta.

Elokuvan tarina on varsin yksinkertainen: Polkupyörävaras kertoo Antonio Riccistä (Lamberto Maggiorani), työttömästä perheellisestä miehestä, joka saa töitä julisteiden liimaajana. Työssään mies tarvitsee polkupyörää, mutta miesparan munamankeli varastetaan ja Antonio lähtee poikansa Brunon (Enzo Staiola) kanssa sitä etsimään.

Luonnollisesti Polkupyörävaras on paljon enemmän kuin pelkkä tarina varastetusta polkupyörästä. Kyse on ennen kaikkea tarina isän ja pojan suhteesta sekä lähentymisestä epätoivoisen pyöräjahdin keskellä työttömyyden ja yleisen puutteen riivaamassa sodan jälkeisessä Roomassa. Polkupyörä itsessään on tässä elokuvassa mitä klassisin MacGuffin; tarinan henkilöille tärkeä esine, joka on juonen keskiössä ja pitää sen liikkeessä vaikkei sitä nähdäkään alun muutamaa minuuttia enempää. Roomassa on polkupyöriä kuin kärpäsiä, lähes jokaisessa kohtauksessa niitä suorastaan vilisee eikä oikeastaan yhden katoamisella ole merkitystä muille kuin tarinan päähenkilölle, joita aitoon neorealistiseen tyyliin amatöörinäyttelijät luontevasti esittävät.

Parhaimpien De Sican elokuvien tavoin myös Polkupyörävaras pääsee erinomaisesti tarinan henkilöiden pään sisään ja parhaimmillaan Antonion epätoivo on lähes käsin kosketeltavaa. Vaikka Antonio epäonnesta kärsiikin ja joutuu sietämään muiden ihmisten pilkkaa, on katsojan myötätunto aina miehellä, jonka katsoja tietää olevan oikeassa. Viimeisen kolmanneksen aikana, kun Antonio lopulta yhyttää varkaan voi tarkkasilmäinen katsoja huomata alkupäästä tutun polkupyöräkauppiaan Antonion ympäröivästä väkijoukosta. Polkupyörän lopullinen kohtalo selviää katsojalle, muttei koskaan Antoniolle. Hyvin apeatunnelmaiseen elokuvaan on viisaasti ymmärretty lisätä kevyempiä kohtia keskivaiheille, eikä koko puolitoistatuntinen ole vain hengästyttävää epätoivoa. Hieno ratkaisu voimistaa synkempiä kohtauksia entisestään.

Jokaisella suurella elokuvaohjaajalla on vähintään yksi teos, josta heidät muistetaan ja jossa kaikki mahdollinen on ihmeellisellä tavalla loksahtanut kohdilleen viimeistä palasta myöten. Vittorio De Sicalle tämä on se yksi teos, hieno Umberto D. sekä Milanon ihme pääsevät hyvin lähelle, mutta jotain taikaa niistäkin uupuu mitä tässä teoksessa on. Polkupyörävarkaasta en yksinkertaisesti löydä mitään moitteen aihetta. Kyseessä taitaa vieläpä olla ainut leffa, jota katsoessa olen aidosti ihmetellyt ajan poikkeuksellisen nopeaa kulumista, vähän samaan tapaan kuin hyvää kirjaa lukiessa. Polkupyörävaras on täydellinen elokuva ainakin omaan makuuni. Yksi parhaista.

Arvio: 5/5

LADRI DI BICICLETA, 1948 Italia

Tuotanto: Vittorio De Sica

Ohjaus: Vittorio De Sica

Käsikirjoitus: Adolfo Franci, Cesare Zavattini, Luigi Bartoli, Oreste Biancoli, Vittorio De Sica

Näyttelijät: Enzo Staiola, Lamberto Maggiorani

Sciuscià - viattomat (1946)

Vittorio De Sica on yksi suurista italialaisista elokuvaohjaajista ja etenkin neorealistisen elokuvan tärkeimpiä, ellei jopa tärkein yksittäinen ohjaaja. Luonnollisesti olen kuluvalla neorealismin teemaviikollani jo tarkastanut sekä arvostellut kolme miehen tärkeimmistä ja kehutuimmista teoksista: Polkupyörävarkaan, Umberto D:n sekä Milanon ihmeen, joista kutakin on vuorollaan kehuttu maailman parhaimpien elokuvien joukkoon kuuluvaksi. Sciucià on ohjaajansa teoksista ehkä eniten jäänyt juuri kolmen suuren varjoon, vaikka neorealistisen elokuvan merkkiteokseksi sitäkin on kehuttu. Henkilökohtaisesti en tiennyt siitä yhtään mitään ennen katsomistani; päätinkin nauttia leffan katselusta mahdollisimman avoimin mielin ja ilman ennakko-odotuksia kun kerrankin mahdollisuuden sellaiseen sain.

Elokuvan tarina kertoo kahdesta köyhästä pojasta, Pasqualesta (Franco Interlenghi) sekä Giuseppesta (Rinaldo Smordoni), jotka päättävät alussa alkaa kerätä kenkiä lankkaamalla sekä aikuisten juoksevia asioita hoitamalla rahaa hevosen ostamista varten. Kaksikko päätyy lopulta mustan pörssin leipiin, ongelmiin virkavallan kanssa sekä lopulta vankilaan. Vankilassa toinen pojista huijataan vasikoimaan rikostovereistaan, mikä johtaa poikien välisen ystävyyden katkeamiseen.

De Sican muiden elokuvien tavoin moni perusasia on hoidettu mallikkaasti myös Sciusciàn kohdalla: ohjaaja on keskittynyt köyhien elämän realistiseen ja vähän pessimistiseenkin kuvaukseen, ohjaus on korutonta ja kerronta toteavaa, vaikka selvää Milanon ihmeen kaltaista kuvallista lyyrisyyttäkin toisinaan löytyy, erityisesti viimeisestä kohtauksesta, joka on mielestäni jopa poikkeuksellisen hienosti rakennettu ja liiankin runollinenkin tämäntyyppiseen elokuvaan. Muista De Sican tunnetummista teoksista erotuksena tällä kertaa pääpaino on tarinassa, yksittäisen henkilön sijaan useamman hahmon kollektiivisesta kokemuksessa. Katsoja ikään kuin kasvaa näiden poikien kanssa elokuvan aikana osaksi vankilayhteisöä ja oppii samalla tuntemaan laitoksen säännöt sekä asukit.

Erinomaisen ohjaajansa elokuvaksi Sciuscià sortuu mielestäni muutamassa kohtaa täysin turhaan melodraamaan sekä sentimentaalisuuteen. Tarina itsessään on mielestäni paras kaikista De Sican elokuvista, ja se omalta kannaltani riittää helposti paikkaamaan sen hienoisia kerronnallisia sudenkuoppia. Yksi erityinen hienous, jota olen ohjaajan teoksia katsoessa oppinut arvostamaan, on miehen erityinen taito esittää asiansa tiiviisti ja lyhyesti ilman turhaa täytemateriaalia. Jonkun toisen ohjauksessa tämänkin elokuvan kohdalla pituutta voisi helposti olla kaksi, kolme tuntia ja paljon enemmän nyyhkykohtauksia.

Jos leffasta parasta kohtausta pitäisi nimetä, niin ehdottomasti viimeiset kymmenen minuuttia, eli aivan viimeiset kohtaukset. Perinteiseen De Sican tyyliin tämäkin elokuva on loppuunsa asti erittäin ennalta-arvaamaton ja yllättävä. Kuten jo aiemmin sanoin, loppu on erittäin hienosti rakennettu ja päättää erinomaisen tarinan vähintäänkin onnistuneesti, tuoden samalla vahvasti mieleen Polkupyörävarkaan vastaavan.

Rehellisesti sanottuna olen vähintäänkin positiivisesti yllättynyt tämän elokuvan suhteen. Olemattomien ennakkotietojeni perusteella en osannut odottaa kuin korkeintaan jonkinlaista kevytversiota mestariohjaajan tulevista suurtöistä, mutta sainkin oikeastaan lähes yhtä vaikuttavan elokuvaelämyksen. Sciuscià on erinomainen teos, yksi unohdetummista mutta kaikkea muuta kuin huonoimmista neorealistisista elokuvista. Yksi ohjaajansa parhaista ja aliarvostetuimmista töistä.

Arvio: 5/5

SCIUSCIÀ, 1948 Italia

Tuotanto: Vittorio De Sica 

Ohjaus: Vittorio De Sica

Käsikirjoitus: Adolfo Franci, Cesare Giulio Viola,Cesare Zavattini, Sergio Amidei

Näyttelijät: Annielo Mele, Bruno Ortenzi, Emilio Cigoli, Franco Interlenghi, Rinaldo Smordoni

Rooma - avoin kaupunki (1945)

Roberto Rossellinin Rooma – avoin kaupunki on monessa suhteessa erittäin mielenkiintoinen elokuva. Ensinnäkin se kilpailee sitkeästi Luchino Viscontin vuonna 1943 julkaistun Riivaajien kanssa ensimmäisen italialaisen neorealistisen elokuvan tittelistä. Toiseksi siksi, ettei ole oikeastaan täyttä yksimielisyyttä siitä, onko kumpikaan oikea neorealistinen elokuva vaiko toinen vain. Miten tahansa asia on, voinee Rossellinin elokuvaa kuitenkin pitää jonkinlaisena ensimmäisenä tyylilajin läpimurtona maailman tietoisuuteen, olipa kyseessä jälkikäteen tarkastellen ”aito” neorealistinen elokuva tai ei.

Rooma – avoin kaupunki kuvattiin tiettävästi salaa ja pikkurahalla aidossa ympäristössä sodan raunioittamassa Roomassa. Teos tiettävästi perustuu enemmän tai vähemmän tositapahtumiin ja osa sen näyttelijöistä esittää itseään. Tiettävästi elokuvan tekoon tarvittavaa materiaalia saatiin mustasta pörssistä; käsikirjoituksesta vastanneen Federico Fellinin mukaan leffa saatiin Yhdysvaltojen teattereihin erään kuvauspaikalle eksyneen juopuneen amerikkalaissotilaan mukana. Elokuvasta tuli ilmestyessään arvostelumenestys ja sen sanotaan huomattavasti vaikuttaneen myös kotimaansa politiikkaan. Useissa Euroopan maissa se oli kielletty pitkään.

Elokuvan tarina kuvaa roomalaisen naapuruston elämää viimeisinä sotavuosina Saksan miehityksen ja Gestapon valvovan silmän alla. Paikallisten keskuudessa vastarintaliike elää ja sen toimintaan osallistuu kymmenittäin sekä aikuisia että lapsia, tarinan varsinaisia päähenkilöitä. Kaiken hässäkän keskellä elää ja tointaan harjoittaa pappi Don Pietro Pellegrini (Aldo Fabrizi), joka elokuvan aikana osallistuu vastarinnan toimintaan viestejä ja rahaa lähettämällä. Sodan ja epätoivon keskellä ihmiset yrittävät elää elämäänsä niin normaalisti kuin suinkin pystyvät. Gestapo kuitenkin hengittää ihmisiä koko ajan niskaan ja pääsee aika ajoin kapinoitsijoiden jäljille. Yksi kerrallaan naapuruston väkeä kaatuu miehittäjän luoteihin.

Rooma – avoimen kaungin suurin vahvuus on sen ehdoton ja äärimmäisen realistinen, lähes uutiskuvamaisen karu kuvaus kotirintaman kurimuksesta. Tästä elokuvastahan pitikin alun perin tulla joukko lyhyitä dokumentteja sodan raunioissa elävistä siviileistä, mutta toisin kävi. Luchino Viscontiin sekä Vittorio De Sicaan verrattuna Rossellini on huomattavasti dialogipainotteisempi ja vähemmän visuaalinen kertoja, mikä ei toisaalta vaikuta tarinan tai elokuvan varsinaiseen tehokkuuteen paljoakaan. De Sican elokuviin verrattuna Rossellinin ohjauksessa ei ehkä aivan päästä samalla tavoin tarinan henkilöiden pään sisään vaikka dialogissa tarina sekä henkilöt hienosti kasvavatkin sekä näyttelijät vakuuttavia rooleissaan ovatkin. Varsinanein syy miksi elokuvan neorealistisuutta lienee epäilty, on lopun pieni tunteisiin vetoava kohtaus, jota en tässä spoilaa. Tyylilajin teoksissa ei yleensä käytetä johdattelevia musiikkeja tai muita tehokeinoja vaan yksinkertaisesti todetaan kylmästi faktat ja jätetään päätelmät katsojalle itselleen. Mielestäni turha katsojan tunteisiin vetoaminen on tällaisessa teoksessa pienoinen kauneusvirhe, joka ei kuitenkaan hyvää kokonaisuutta pilaa laisinkaan. Tyylilajista napisemista pidän turhana.

En ehkä menisi tätä kaikkien aikojen parhaaksi sotaelokuvaksi tai hienoimmaksi neorealistiseksi leffaksi kutsumaan, mutta erittäin hyvä teos Rooma - avoin kaupunki kyllä on; joka suhteessa tärkeä ja alansa perusteos, joka kuuluisi mielestäni jokaisen elokuvia harrastavan yleissivistykseen sekä vaikka materiaaliksi kyseisen ajan historiasta kiinnostuneille. Vauhdikasta toimintaa tai helppoa viihdettä etsivien kannattaa suunnata katseensa muualle.

ROMA, CITTÀ APERTA, 1945 Italia

Tuotanto: Robert Rossellini

Ohjaus: Roberto Rossellini

Käsikirjoitus: Federico Fellini, Sergio Amidei

Näyttelijät: Aldo Fabrizi, Anna Magnani, Marcello Pagliero

Riivaajat (1943)

Mitä tulee elokuvien katseluun ja niistä kirjoittamiseen, minulla on henkilökohtaisesti viime päivinä sekä tulevana viikkona projektinani raikas ekskursio italialaisen neorealismin ihmeelliseen maailmaan. Tämänkertainen katselmukseni oli koko suuntauksen ensimmäinen ja ehkäpä yksi tärkeimmistä elokuvista, Luchino Viscontin (Rocco ja hänen veljensä, Tiikerikissa) ohjaama Riivaajat, joka perustuu James M. Cainin kirjaan Vahinko kello kaulassa aka Postimies soittaa aina kahdesti.

Riivajat syntyi Mussolinin Italian viimeisinä vuosina, vallitsevan tiukan elokuvasensuurin aikana. Aiemmin ohjaaja oli työskennellyt Ranskassa Jean Renoirin (Suuri illuusio) apulaisena ja oli legendan mukaan saanut kopionsa Cainin kirjasta juurikin ranskalaiselta maestrolta. Italiassa lopulliseen elokuvaan suhtauduttiin hyvin nuivasti viranomaisten sekä kirkon taholta, jotka kumpikin pitivät sitä moraalittomana. Riivaajista tuli vasta sodan jälkeen neorealistisen liikkeen myötä tunnetumpi ja tunnustetumpi, Italian ulkopuolella sitä ei tekijänoikeudellisista syistä voitu näyttää kaikkialla vielä pitkään senkään jälkeen.

Elokuvan tarina kertoo kulkuri Ginosta (Massimo Girotti), joka alussa rakastuu palavasti maatalon lihavan isännän (Juan De Landa) vaimon (Clara Calamai) kanssa. Tarinan aikana kaksikko surmaa isännän ja jatkaa myrskyisää yhteiseloaan traagiseen loppuun asti.

Riivaajat on elokuvana vähintään yhtä mielenkiintoinen katsoa kuin lukea. Ohjaajansa debyytiksi se on erinomaisen vaikuttavaa työtä. Koko leffan ajan pinnalla on sähköinen ja jännittynyt tunnelma, joka yhdessä erittäin tehokkaan kerronnan ja nappiin osuneen rauhallisempien sekä kiihkeiden kohtausten välisen rytmityksen avulla pitää sitkeästi otteessaan päästämättä hetkeksikään irti. Karun kaunistelematon kuvaus sekä erittäin luontevat näyttelijät henkivät arkista realismia ja uskottavuutta enemmän kuin tusina silotellumpaa jenkkirymistelyä milloinkaan. Tiettävästi elokuvaan on vieläpä upotettu erittäin paljon hienovaraisia viittauksia aina luokkaristiriidoista prostituutioon, homoseksuaalisuuteen sekä vasemmistolaisiin aatteisiin, mistä aikalaisvaikuttajat aikoinaan suuttuivatkin. Omasta mielestäni tällaiset pienet nokkelat yksityiskohdat ovat nimenomaan yksi elokuvataiteen hauskoista ja hienoista puolista.

Viscontin Riivaajat on mielestäni parhaita ohjausdebyyttejä Orson Wellesin Citizen Kanen,Sergei Eisensteinin Lakon sekä Erich von Stroheimin Blind Husbandsin ohella, vaikuttava sekä rikoselokuvana että neorealistisena edelläkävijäteoksena. Henkilökohtaisesti katsoin sen unettoman yön uuvuttamana ja kuvittelin nukahtavani ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, mutta toisinpa kävi. Riivaajissa on imua ja otetta niin kuin erinomaisessa elokuvassa kuuluukin olla. Luchino Visconti ei pettänyt tälläkään kertaa.


Arvio: 4/5


OSSESSIONE, 1943 Italia
Tuotanto: -
Ohjaus: Luchino Visconti
Käsikirjoitus: Gianni Puccini, Giuseppe De Santis,Luchino Visconti, Mario Alicata James M. Cainin romaanin pohjalta.
Näyttelijät: Clara Calamai, Dhia Cristani, Elio Marcuzzo, Juan de Landa, Massimo Girotti, Vittorio Duse

Bernard ja Bianca Australiassa (1990)

Jokin aika sitten kirjoitin arvostelun elämäni myyttisimmästä elokuvasta, ensimmäisestä Bernardista ja Biancasta, elokuvasta joka aikoinaan kärsi pahoista tuotanto-ongelmista ja josta en juurikaan pitänyt varsinaista animaatiota sekä ääninäyttelyä lukuun ottamatta. Bernardin ja Biancan jatko-osa on joka suhteessa ensimmäisen osan täydellinen vastakohta, niin henkilökohtaiselta kannaltani että mielestäni muutoinkin. Näin tämän teoksen jo aikoinaan 90-luvulla lähes tuoreeltaan. Äskettäin katsomani sekä tässä arvostelemani versio on alkuperäinen englanninkielinen.

Elokuvan pääosassa ovat edellisestä osasta tutut kansainvälisen pelastusjärjestön hiiret Bernard sekä Bianca, jotka matkustavat Australiaan auttamaan salametsästäjä MacLeachin kaappaamaa Toni -poikaa. MacLeach haluaa saada pojalta kirvoitetuksi mahtavan jättikotkan pesäpaikan sijainnin. Bernardia ja Biancaa ovat auttamassa aussihiiri Jake sekä albatrossi Vilpuri, edellisen osan albatrossin veli.

Bernard ja Bianca Australiassa -elokuvan ensimmäinen ja ehkä huomattavin vahvuus on, että siinä on hylätty paljon puuduttavimpia Disney-kliseitä prinsessoista ja ärsyttävistä lollotuksista lähtien heti kättelyssä ja leffasta on ensisijaisesti pyritty tekemään toimiva sekä vauhdikas seikkailuanimaatio, missä onkin mielestäni onnistuttu täydellisesti. Tarina ei missään kohtaa tunnu yhtä tappavan tylsältä ja matelevalta kuin ensimmäisessä osassa koko ajan tuntui olevan, siinä ei oikeastaan ole loogisia ristiriitaisuuksia eikä se jätä avoimia kysymyksiä. Suoraviivaista ja toiminnallista kerrontaa tukee vieläpä yksi kaikkien aikojen huikeimmista animaatiosta mitä olen ikipäivänä nähnyt, etenkin Disneyn elokuvissa. Jostain kumman syystä juuri tämän teoksen kohdalla kaikki mahdollinen meni nappiin, ja periaatteessa varsin vaatimaton materiaali on saatu jo pelkällä kuvallisella ilmaisulla nousemaan lentoon. Lennosta puheen ollen ne kuuluisat lentokohtaukset ovat ehkä visuaalisesti parasta Disneytä koskaan. Ehkä jälki on omaan mieleeni jo vähän liiankin siloteltua, mutta huikean kokonaisuuden huomioon ottaen en ala valittamaan.

Jo alun perin viehättävästä pääparista on tässä elokuvassa saatu paljon enemmän irti ja Bernardin kosintayrityksiä sekä toiminnallisempia jännittäviä kohtauksia seuraa mielenkiinnolla loppuun asti. Elokuvan pahis, itsensä George C. Scottin esittämä salametsästäjä on ehkä pienestä kliseisyydestäänkin huolimatta loistava ja uhkaava roisto, oikea lisko ihmisen vaatteissa. Vilpuri on huomattavasti ensimmäisen osan albatrossia kiinnostavampi hahmo ja hänelläkin on tarinan suhteen enemmän tekemistä kuin ensimmäisessä osassa. Vilpuria esittävä koomikko John Candy on hänkin roolissaan erinomainen, samoin kuin kaunisääninen Eva Gabor ja Bob Newhart pääkaksikkona. Sikäli kuin muistan, ei suomalainen ääninäyttely alkuperäiselle juurikaan laadussa häviä. Vielä pitää sananen sanoa Bernardin ja Biancanmusiikeista. Ne ovat upeaa kuultavaa, käytännössä yhden perusmelodian ympärille rakennettua sävelmää. Mitään lauluja ei kuulla koko elokuvan aikana ollenkaan. Disney-elokuvassa. Miettikääpä sitä.

Minä rakastan tätä elokuvaa. Rakastin jo silloin uutena ja rakastan edelleen. Se on mielestäni helposti paras Disneyn tuotoksista koskaan ja miljoona kertaa parempi kuin ensimmäinen osa. Olen monesti manannut, miten uudemmat yhtiön elokuvat kaihtavat kaikkia mahdollisia riskejä ja tuntuvat kovin kaavamaisilta sekä laskelmoiduilta tuotoksilta. Bernard ja Bianca Australiassa sen sijaan ottaa valtavan määrän riskiä hylkäämällä kaikki kuluneimmat kliseet ja yrittämällä jotain oikeasti uutta sekä päräyttävää, siinä vieläpä tyylikkäästi onnistuen. Harmittavasti suuri yleisö ei koskaan ole ottanut tätä elokuvaa yhtä omakseen kuin niitä kaikkein kuivimpia ja unohdettavimpia Disneyn tuotoksia. Maailmassa on iso virhe.

THE RESCUERS DOWN UNDER, 1990 USA

Tuottaja: Thomas Schumacher

Ohjaus: Hendel Butoy, Mike Gabriel

Käsikirjoitus: Brenda Chapman, Byron Simpson, Jim Cox, Joe Ranft, Karey Kirkpatrick, Margery Sharp

Näyttelijät: Adam Ryen, Bob Newhart, Eva Gabor, George C. Scott, John Candy, Tristan Rogers

Buzz Lightyear - Avaruusranger: Seikkailu Alkaa (2000)

Tätä arvostelua kirjoittaessani olen kieriskellyt tuntikausia sängyssäni ja yrittänyt saada unta päästäni kiinni. Turhaan. Valoisat kesäyöt, trooppinen sisälämpötila sekä kovaääniset laululintuset tekevät yrityksestä toivottoman. Jos nukkumisesta ei tule mitään, niin ainakin voin tappaa aikaa siten kuin parhaiten taidan ja tässä tilassa jaksan: kirjoittamalla elokuvasta, joka ehkäpä on tullut henkilökohtaisesti useammin katsottua kuin mitään muuta leffaa koskaan. Buzz Lightyearista!

Eikä ole edes vitsi. Olen nähnyt tämän hölmön elokuvan varmaan miljoona kertaa. Muistelen että tämä kyseinen leffa olisi alunperin tarkoitettu kokonaisen televisiosarjan pilotiksi, se on muistaakseni Disneyn televisiotiimin Japanissa tuottama suoraan videokasetilla julkaistu halpis. Itse taisin olla juuri passelissa iässä silloin kuin tämä oli uusi ja siksi tulinkin sen alunperin nähneeksi kuin luonnostaan. Paluuta ei kuulkaas veikkoset sen jälkeen enää ole ollut.

Tarinan päähenkilö on yllättäen Buzz Lightyear (Santeri Kinnunen), avaruusrangeri, jonka pari Warp Darkmatter (Taisto Oksanen) kuolee heti leffan alussa. Luonnollisesti Tähtiliitto haluaa Buzzille uuden parin, ja erinäisten kokeiden perusteella pestiin valikoituu prinsessa Mira Nova (Hanna Kaila), mutta samaan aikaan ne Toy Storyn vihreät ufomiehet ovat menneet rakentamaan Buzzille robottiparin, joka putoaa suunnilleen heti ensimmäisessä tehtävässä. Samaan aikaan paha keisari Zurg (Markus Bäckman) on suunnitellut vihreiden ufojen yhdysmielen varastamista ja muuttamista omaksi mielenhallintasäteekseen. Seuraavaksi Zurg tietysti laukaisee säteensä kaikkialle ja siinä sivussa laukoo kuolemattomia pahislohkaisujaan:

”Olen pahis! Mwahhahaaa!"
"Pahuus voittaa! Hahhaaa!”

Varmaan turhaa erikseen mainita, että Zurg on parasta koko elokuvassa. Animaation jälki on tässä leffassa todella halvahkoa ja etenkin dialogin osalta käsikirjoitus on pöhköäkin pöhkömpää jälkeä, mutta tahaton ja tahallinen huumori sekä erinomaiset ääninäyttelijät pelastavat mielestäni paljon. Tarinasta itsestään pidän itseasiassa paljonkin, siinä on mielestäni muutama ihan hyväkin idea ja se on oikein menevästi kerrottu. Turhia suvantokohtia ei elokuvassa oikeastaan ole eikä toiminta pysähdy missään vaiheessa kuin seinään. Mutta kuten sanoin, dialogi varsinkin on välillä todella tyhmää, omasta mielestäni nautittavankin sellaista. Kaikki kohtaukset, joissa Zurg pääsee ääneen ovat joko parasta tai pahinta koskaan.

En tiedä olenko vain omituinen vai olenko saanut oman osani jostain mielenhallintasäteestä, mutta jollain salaperäisellä ja käsittämättömällä tavalla olen aina pitänyt tästä elokuvasta. Se on tyhmä, mutta viihdyttävä ja vaaraton poikien tieteisörinä ilman turhantarkan järjen sille asettamia rajoituksia, vähän kuin joku Flash Gordon mutta vieläkin hölmömpi. En osaa enkä rupeakaan tätä suosittelemaan kenellekään.


Arvio: 3.5/5

BUZZ LIGHTYEAR OF STAR COMMAND - THE ADVENTURE BEGINS, 2000 USA

Tuotanto: Mike Karafilis, Mark McCorkle, Robert Schooley, Tad Stones

Ohjaus: Tad Stones 

Käsikirjoitus: Bill Motz, Bob Roth, Mark McCorkle,Robert Schooley

Näyttelijät: Santeri Kinnunen, Markus Bäckman, Hanna Kaila, Jarmo Koski, Taisto Oksanen

Umberto D. - elämän vanki (1952)

Miten mielelläni sanoisinkaan etteivät tämä elokuva sekä sen ohjaaja Vittorio De Sica esittelyjä kaipaa, mutta toisinpa taitaa olla. Ohjaaja De Sica oli yksi suurista sodanjälkeisen italialaisen neorealismin ohjaajista ja Umberto D:tä pidetään yleensä yhtenä hänen parhaimmista töistään; elokuvassa on sanottu kaikkein parhaimmin realisoituvan neorealistisen suuntauksen ihanteet. Ilmestyessään 1952 elokuva ei juurikaan menestynyt kotimaassaan. Tuohon aikaan maahan oli noussut kristillisdemokraattinen hallitus, joka piti Umberto D:tä liian pessimistisenä elokuvana ja valitti sen antavan Italiasta aivan liian huonon kuvan. Samainen hallitus päätti lopulta kieltää mielestään ikävän kuvan maasta antavien elokuvien viennin, ja päätös lopulta johtikin koko neorealismin kuihtumiseen. Italian ulkopuolella leffasta tuli kriitikoiden sekä elokuva-alan ihmisten suosikki ja se voitti aikoinaan useita palkintoja ja oli ehdolla vielä useampaan. Umberto D oli tiettävästi Ingmar Bergmanin suosikkielokuva, samoin kuin ohjaaja De Sican suosikki omista töistään.

Elokuvan tarina kertoo yksin koiransa kanssa vuokra-asunnossa asuvasta eläkeläisestä Umberto Dominico Ferrarista (Carlo Battisti), jonka saama eläke hädin tuskin riittää vuokran maksuun. Nenäkäs vuokraemäntä (Lina Gennari) vaatii ukolta vain täyttä maksua tai häätö uhkaa. Yhä epätoivoisemmaksi käyvä vanhus yrittää saada rahaa kokoon keinolla millä hyvänsä. Lopulta nurkkaan yhä pahemmin ajautuva mies alkaa suunnitella itsemurhaa.

Vaikka juoni synkältä ja traagiselta kuulostaakin, ei Umberto D:ssä ole kyse mistään yltiösentimentaalisesta itkuelokuvasta, siinä ei kuulla ollenkaan vinkuvia viuluja, dramaattista musiikkia tai nähdä kamerakikkailua, vaan kyse on ennenkaikkea äärimmäisen aito ja mahdollisimman realistinen kuvaus erään ihmisen ahdingosta sekä ystävyydestä koiransa kanssa. Sikäli kun leffa kouraisee, johtuu kouraisu vilpittömästä myötätunnosta tarinan päähenkilön koettelemusten vuoksi. Milanon ihmeen tavoin Umberto D:kin on melkoisen ennalta-arvaamaton elokuva, jonka etenemistä ei ollenkaan pysty ennustamaan edellisten kohtausten perusteella, mikä on vain hyvä asia. Edes elokuvan lopetus ei ole mitään, mitä antamani juonireferaatin tai minkään nettilähteen antaman juonikuvauksen perusteella voisi arvailla sen olevan. Pääosanesittäjä Carlo Battistinkaan ei roolisuorituksensa perusteella ollenkaan arvaisi olevan amatööri ellei asiaa tietäisi. Mies tekee Umberto Ferrarina uransa parhaimman ja ikimuistoisimman roolisuorituksen.

Mielestäni Umberto D. on yksi italialaisen neorealismin parhaista elokuvista sekä ohjaajansa hienoimpia töitä Polkupyörävarkaan sekä Milanon ihmeen ohella. Pessimistinen ja synkkähän tämä on, mutta samalla aidolla sekä rehellisellä tavalla koskettava pieni realistinen taideteos. Jos ei muuten ole tällaisten elokuvien perään, niin kyllä tämä kannattaa katsastaa vaikka ihan yleissivistyksenkin vuoksi.


Arvio: 5/5

UMBERTO D. 1952 Italia

Tuottaja: Vittorio De Sica

Ohjaaja: Vittorio De Sica

Käsikirjoittaja: Vittorio De Sica, Cesare Zavattini

Näyttelijät: Carlo Battisti, Lina Gennari, Maria-Pia Casilio

Milanon ihme (1951)

Nykypäivänä Vittorio De Sica muistetaan yhtenä suurista elokuvaohjaajista ja häntä hehkutettiinkin omana aikanaan itsensä Chaplinin henkiseksi perilliseksi. Vaikka henkilökohtaisesti olenkin tullut nähneeksi useammankin miehen hienoista teoksista Polkupyörävarkaasta lähtien, en jostain ihmeellisestä syystä ole niitä vielä tullut arvostelleeksi. Milanon ihme, yksi suosikeistani, olkoon niistä ensimmäinen.

Tämän elokuvan kohdalla ei oikeastaan ole mahdollista odottaa yhtään mitään, vaikka De Sican muu tuotanto olisikin tuttua. Ohjaajahan nimenomaan tunnettiin italialaisen neorealismin suurena tekijämiehenä, mutta tämä teos on merkitty fantasiakomediaksi, se on toteutettu pienellä budjetilla ja näyttelijät ovat pääosin amatöörejä. Hämmennystä omalla kohdallani lisäsi entisestään leffan teema: köyhyys. Aiemmin samasta aiheesta näkemäni elokuvat Los Olvidados sekä City of God ovat olleet hyvinkin vakavia ja kantaa ottavia teoksia, eivät suinkaan hauskoja tai mielikuvituksellisia elokuvia. Vuonna 1951 julkaistua leffaa pidetään nykyisin yhtenä ohjaajansa chaplinmaisimmista ja parhaimmista teoksista.

Elokuvan päähenkilö on Totò (Francesco Golisano), naiivi ja idealistinen kaikille ihmisille hyvää haluava orpolapsi, joka leffan aikana päätyy köyhien asuttamaan hökkelikylään. Tarina saa yllättävän käänteen, kun Totòn kuolleen äidin (Emma Gramatica) henki antaa pojalle ihmeellisen taikakyyhkyn, joka toteuttaa hänen kaikki toiveensa. Samaan aikaan rikkaat maanomistajat aikovat purkaa hökkelikylän ja karkoittaa kaikki köyhät matkoihinsa. Luonnollisesti mikään ei kuitenkaan mene niin kuin niiden luulisi tosielämässä menevän, kiitos kaikki toiveet toteuttavan taikakyyhkyn.

Henkilökohtaisesti koin elokuvan suurimmaksi vahvuudeksi jo ennen näkemistä sen täydellisen ennalta-arvaamattomuuden. En vielä leffan lopussakaan osannut odottaa mitä seuraavaksi voi tapahtua tai miten teos oikeastaan loppuu. Tällaisesta minä elokuvissa yleensäkin pidän. Puolessavälissä koin vähän turhankin iloisen Milanon ihmeen oikeastaan jo vähän puuduttavaksikin, kunnes teos muuttui yllättäen fantasiaelokuvaksi taikakyyhkyn ilmaantumisen myötä ja viimeistään siinä vaiheessa elokuva toden teolla lähti lentoon. Milanon ihmeen aikana ja sen jälkeen en voinut ajattelematta, että koko ajatus iloisista laulavista köyhistä on osa fantasiaa ja fiktiota samoin kuin onnellinen loppu; todellisessa maailmassa köyhän elämästä on laulu ja tanssi kaukana. Mitä elokuvan näyttelijöihin tulee, niin he tekevät mielestäni kukin oivallista työtä. Milanon ihmeen hauska tunnuslaulu todennäköisesti jää päähäni soimaan vielä pitkäksi aikaa.

Vittorio De Sican Milanon ihme on todellakin yksi ohjaajansa parhaista ja omintakeisimmista teoksista, sanoisin että Umberto D:n kera parasta De Sicaa heti Polkupyörävarkaan jälkeen. Kaikille ei ehkä tämäkään elokuva kuitenkaan välttämättä sovi. Sanotaan nyt vaikka näin, että jos jonkun Günther Grassin ja Mihail Bulgakovin klassikkokirjat ovat mieleen, luulisi Milanon ihmeenkin olevan.


Arvio: 5/5

MIRACOLO A MILANO, 1951 Italia

Tuottaja: Vittorio De Sica

Ohjaaja: Vittorio De Sica

Käsikirjoitus: Adolfo Franci, Cesare Zavattini, Mario Chiari, Suso Cecchi d'Amico, Vittorio De Sica

Näyttelijät: Brunella Bovo, Emma Gramatica,Francesco Golisano, Guglielmo Barnabò, Paolo Stoppa