Limonadi Joe (1964)

"I have returned. And with me comes the law!"
"More like, the Kola Loka."
"Kola Loka IS the law!"

Kun ajattelee, että western kaikista maailman fiktion genreistä taitaa olla se kaikkein amerikkalaisin, tuntuu kovin omituiselta kuvitella pyssymiesten seikkailujen olleen kovaa valuuttaa erityisesti rautaesiripun takana kylmän sodan vuosina universumin länsivastaisimmissa sosialistisissa etäpesäkkeissä. Enkä nyt tarkoita vain länsimaisia tuontielokuvia vaan myös kyseisten edesmenneiden sosiaalisten kokeilujen omaa tuotantoa, joka edustaa nyt jo kauan sitten kadonnutta taiteen tyylilajia, "osternia" tai "easterniä". Yleensä tämän lajin teoksissa perinteinen amerikkalainen paatos on luonnollisesti korvattu kovin anti-kapitalistisella sanomalla ja amerikkalainen unelma kuvattu revisionismin hengessä parhaimmillaankin rehellisen ihmisen ulottumattomissa olevana painajaisena.

Uskomatonta kyllä, tälläkin nykysilmään kovin kummallisella alagenrellä on ikiomat merkkiteoksensa ja klassikkonsa, jotka pystyvät kilpailemaan suhtkot tasaväkisesti jopa taantumuksellisen lännen omien tekeleiden kanssa. Limonadi Joe on yksi näistä harvoista genrensä todellisista kultakimpaleista, merkkiteos joka keräsi jo ilmestymisaikanaan valtaisat suosionosoitukset ympäri maailmaa sekä ikonisen statuksen yhtenä vuosikymmenensä suosituimmista tsekkoslovakialaisista elokuvista. Nykyään tätä pidetään myös yhtenä parhaista.

Elokuva alkaa pienen Arizonassa sijaitsevan Stetson Cityn rupuisesta saluunasta, jonne koko kylän juopot cowboyt ovat kokoontuneet tappelemaan ja kuuntelemaan siinä sivussa kuvankauniin kabareelaulajattaren esitystä miestä vahvempien tisletuotteiden vaikutuksen alaisina. Paikalle sattuu myös paikallinen raittiusmies Goodman tyttärensä kanssa saarnaamaan paheellisille lännenmiehille väkijuomain turmeluksesta, mutta tilanne päättyy lopulta raavaiden miesten käytyä käsiksi pahaiseen rauhanhäiritsijään.

Uhkaavan tilanteen saapuu pelastamaan valkoisella hevosella ratsastava ja valkoisiin lännenmiehen vaatteisiin pukeutuva nuori ja komea pyssymies nimeltä Limonadi Joe, tuo kaikkien janoisten sankari ja Kola Loka (väännös Coca Colasta) -virvoitusjuomayhtiön villin lännen syrjäisimpiäkin kolkkia kiertävä peloton myyntimies. Yhdessä jo aiemmin mainitun raittiusmiehen kanssa Limonadi Joe päättää tehdä lopun Stetson Cityn turmeluksesta ja saattaa koko kaupungin Kola Lokan, tuon sokeroidun jumalten juoman asiakaspiiriin.

Mutta kaikki eivät kuitenkaan katso kirkasotsaista sankariamme ja hänen siunattua janojuomaansa hyvällä. Stetson Cityyn saapuva, mustiin pukeutuva lännen nopein ja kieroin roisto Badman sattuu olemaan väkijuomain perään ja pitää siksi huolen, että pahaiset sokerilitkut katoavat kyläsen katukuvasta. Pahalla miehellä sattuu olemaan myös takataskussaan ylittämätön markkinoinnin valttikortti, jota puhtoisella Limonadi Joella ei olekaan: seksi ja väkivalta.

Mikäli edellisestä ei vielä käynyt ilmi, niin kyseessä on yhdistelmä kaikkien länsimaisten länkkäreiden parodiaa sekä hillittömälle konsumerismille ja ihmisten ahneudelle irvailevaa satiiria, vähän kuin Spede-leffa mutta kansainvälisen tason tuotantoarvoilla. Oi kyllä, käytin sanaa "tuotantoarvot", sillä kyseessä ei todellakaan ole mikään halpa ja rupuinen camp-teos vaan oikeasti huolella ja rakkaudella tehtyä farssia ja kekseliään huumorin ilotulitusta alusta loppuun.

Pienistä irtovitseistä muistettavimpia ainakin itselleni oli alussa nähtävä kohtaus, jossa lauletaan ironisesti iloisen Arizonan kuvankauniista maisemista ja mukavista asukkaista, mutta taustalla rapajuopot pieksevät toisiaan joukolla hengiltä. Limonadi Joe itse on vain persoonaton, mutta komea ja nuori virvoitusjuomain mainoskasvo ilman sen kaksisempaa syvyyttä, muistaapa mies väläytellä suosikkijuomaansa suoraan kameralle tasaisin väliajoin. Ainut maininta komean korston taustoista tietää suuren pyörremyrskyn vieneen tämän sisarukset muinoin traagisesti mennessään.

Seuraavaa kannattaa lukea suorana spoilerina, eli jos ei haluta tietää mitä lopussa tapahtuu, jätä suosiolla seuraava kappale väliin.

Okei, valmis?

Lopussa nimittäin nähdään yhdessä ainoassa kohtauksessa varmaan tusinan verran erilaisia lopputwistejä ja kohupaljastuksia: sankari saa naisensa, kaikkivoipa deus ex machina -limonadi herättää kuolleetkin haudoistaan, sankarimme jalkojen juuresta löytyy niin öljylähdettä kuin kultaesiintymäkin, viinanhimoisten äijien ja limumiesten ikiaikainen kiista ratkaistaan alkamalla tuottaa viskikolaa ja kaikki elokuvan keskeisimmät henkilöhahmot paljastuvat Joen ammoin kadonneiksi sisaruksiksi!

Viimeisen kohdalla piti pysäyttää elokuvakin kun nauratti niin paljon.

Sanonpa vaan, että harvoin tulee vastaan yhtä kekseliäitä, persoonallisia ja hauskoja elokuvia - vieläpä yhtä komeilla tuotantoarvoilla kuin Limonadi Joe. Riippumatta siitä kiinnostaako sosialistimaiden oma näkemys länkkäreistä tai ei, kyseessä on helposti kenelle tahansa oikeasti hyvällä maulla tehtyjä erilaisia komedioita kaipaavalle suositeltavissa oleva vanhan hyvän ajan helmi, jonka sanoma on vielä nykypäivänäkin enemmän kuin ajankohtainen.

Kari Grandi lienee muuten saanut tältä vaikutteita enemmän kuin ihan hiukan.



Arvio: 4.5/5



LIMONADOVY JOE ANEB KONSKA OPERA, 1964 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Oldřich Lipský
Käsikirjoitus: Jiří Brdečka, Oldřich Lipský
Näyttelijät: Bohuš Záhorský, Eman Fiala, Jiří Lír, Josef Hlinomaz, Karel Effa, Karel Fiala, Květa Fialová, Olga Schoberová, Rudolf Deyl ml., Vladimír Menšík, Waldemar Matuška

The Devil's Trap (1962)

The Devil's Trap on František Vláčillin komean ja suhteellisen tarkkaan dokumentoidun uran omituinen pimeä elokuva, jonka taustoista tai tekoprosessista ei juuri löydy minkäänlaista informaatiota edes kaikkitietävästä internetistä eikä tätä kai Valkoisen kyyhkysen tai Marketa Lazarovan kaltaisten merkkiteosten tasolle yleensä taideta muutenkaan nostaa. Kuitenkin kyseessä on ensimmäinen osa Vláčilin löyhästä historiallisesta elokuvatrilogiasta, johon Marketa Lazarovan lisäksi lukeutuu myös Valley of the Bees.

Tämänkertainen tarina sijoittuu 1500-luvun levottomuuksien ja epävarmuuden riivaamaan Böömiin, nykyisen Tsekin alueille. Vanha mylläri perheineen on ansainnut mainetta poikkeuksellisen taitavana ympäristönsä tuntijana ja väsymättömänä tutkijana. Vanhalla ukolla tuntuu olevan epätavallinen taito löytää makean veden lähteitä sekä ennustaa hämmästyttävällä tarkkuudella tapahtumia ja onnettomuuksia, mikä on omiaan levittämään huhuja tämän mahdollisesta veljeilystä pimeyden voimien kanssa. Epäilyjä tutkimaan saapuu inkvisition inhimillinen, mutta tarpeen tullen kovaluontoinen mies yhdessä paikallisen käskynhaltijan kanssa.

Oikeastaan tätä katsoessa huomaa hyvin nopeasti miksei The Devil's Trap nauti samanlaista arvostusta kuin ohjaajat muut saman ajan teokset noin yleensä. Suurin syy lienee jo pelkästään siinä, ettei kyseessä ole taiteellisena tekijämiehenä tunnetun Vláčilin tuotokseksi likimainkaan niin moniulotteinen ja "taiteellinen" kuin tätä edeltänyt ja seuranneet kaksi, kolme teosta. Varsinainen tarinakin on lähinnä yksinkertainen allegoria uskosta, järjestä ja vallasta, joista kahta ensimmäistä edustavat vanha mylläri ja inkivisition mies sekä kolmatta käskynhaltija. The Devil's Trapia voisi melkein jopa suositella helppotajuisuudessaan ensimmäiseksi ohjaajan teokseksi keltanokille.

Eipä tosin pidä unohtaa ohjaajalle tuttua vahvatunnelmaista tavaramerkkityyliä, joka onnistuu varastamaan shown täydellisesti tässäkin elokuvassa. Kameratyöskentely on Valkoisen kyyhkysen tapaan tässäkin harvinaisen tyylikästä ja sulavaa mustavalkokuvaa, mutta Jan Čuřík vaihtuminen Rudolf Miličiin näkyy harmittavasti lievänä tason heikkenemisenä. Äänipuolella tässä ollaan jo vastaavasti lähellä Marketa Lazarovan unenomaisen hypnoottista tyyliä, jossa aavemainen musiikki soi lähes tauotta pitkin elokuvan, muttei luonnollisesti vielä liikuta aivan senkään tasolla.

Kaiken kaikkiaan The Devil's Trap on jälleen kerran kaikin puolin kelvollinen, mutta ikävän vähälle huomiolle jäänyt teos Vláčililta. Jos ohjaajan muu tuotanto ei olisi valmiiksi niin pahuksen korkeatasoista ja abstraktia, The Devil's Trap voisi hyvinkin olla huomattavasti kiitetympi ja tunnetumpi kuin mitä tämä nykyäänkin on. Melkoista kohtalon ironiaa.



Arvio: 4/5



DABLOVA PAST, 1962 Tsekkoslovakia
Ohjaus: František Vláčil
Käsikirjoitus: Frantisek A. Dvorák, Milos Václav Kratochvíl
Näyttelijät: Bedrich Karen, Jirí Belohoubek, Jirina Bílá, Josef Hlinomaz, Karla Chadimová, Ladislav Kazda, Monika Indingerová, Vlastimil Hašek

Liike pääkadulla (1965)

Henkilökohtaisesti olen jo pitkään ollut lopen kyllästynyt kaikkeen toiseen maailmansotaan liittyvään ja olenkin tarkoituksella elänyt vuosikausia aiheen suhteen lähes täydellisessä pimennossa vaikka sitten ihan vain silkasta kiinnostuksen puutteesta, poikkeuksena tietysti tavalla tai toisella erityisen kiinnostavat tai muuten yleisesti merkittäviksi luetut elokuvat. Holokaustista kertovat rainat kuuluvat omissa kirjoissani tähän samaan sarjaan, joten mitään erityisen suurta kiinnostusta tämänkään katsomiseen ei varsinaisesti ollut etukäteen. Koska kyseessä on ensimmäinen tsekkoslovakialainen Oscar-voittaja ja yleisesti ottaen kaikkien aikojen parhaiden juutalaisten joukkomurhasta kertovien leffojen joukkoon lukeutuva tuotos, luettaneen tämä kuitenkin niiden harvalukuisten katsottavien merkkiteosten kastiin.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat karkeasti 40-luvun alkuvuosiin ja Jozef Tison johdolla itsenäistyneeseen Slovakiaan. Kömpelö mutta hyväsydäminen puuseppä Anton Brtko on turhautunut yksitoikkoiseen työhönsä ja päivästä toiseen nalkuttavaan vaimoonsa. Tilaisuus parempaan urkeaa valtion annettua määräyksen juutalaisten kauppiaiden omaisuuden pakko-otosta, minkä ansiosta Brtko onnistuu kahmaisemaan suhteidensa avulla itselleen ulkoisesti erinomaisesti toimeentulevan puodin hyvältä paikalta pikkukylän pääkadun varrelta.

Perillä puodissa Brtkoa odottaa kuitenkin yllätys: varakkaan tekstiililiikkeen sijaan kyseessä onkin vain pahainen nappikauppa, jota ylläpitää omassa huolettomassa maailmassaan elävä kuuroutunut vanhuudenhöperö leski nimeltä Rozália Lautmannová, joka ei alkuunkaan ymmärrä luokseen tulleen omituisen miehen selityksiä sen enempää kuin pienen kauppansa ulkopuolisia tapahtumiakaan. Itse puotikin on vain sentimentaalisen naisen ylläpitämää kulissia ja vanhaa emäntää elättää todellisuudessa paikallinen juutalaisyhteisö lahjoitusvaroin.

Paikalliset hyväntekijät päättävätkin tehdä pettyneelle Brtkolle tarjouksen, josta tämä ei voi kieltäytyä: puuseppä ei saisi mummon pientä putiikkia haltuunsa, mutta yhteisö maksaisi avokätisesti jos miekkonen auttaisi vapaa-ajallaan huolehtimaan vanhasta naisesta ja tämän pienestä nappikaupasta. Ennen pitkää Brtko alkaa itsekin uppoutua höperön vanhuksen huolettomaan pikku maailmaan, mutta paikallisen diktaattorin banderollien ja sotilaiden vallatessa yhä suuremman osan kaupungin julkisivua ja propagandan raikuessa yhä kuuluvammin kaduilla ja kuppiloissa on kaunis harha tuomittu lopulta tuhoutumaan...

Mikäli edellinen kuulostaa kovin tutulta, lienee syy siinä että samaa kuviota on enemmän tai vähemmän yritetty kopioida vaihtelevalla menestyksellä viimeiset viisikymmentä vuotta. Harva myöhempi jäljittelijä kuitenkaan on koskaan onnistunut saavuttamaan samanlaista musertavaa voimaa kuin Liike pääkadulla jälkimmäisessä puolikkaassaan tekee. Leffa on siis jaettu karkeasti kahteen osaan, joista ensimmäinen on hyvin huoletonta ja iloista komediaa, mutta loppua kohden tunnelma synkistyy ja käy yhä vain tukalammaksi ja painostavammaksi.

Kaikkein yllättävintä tässä on, etteivä tekijät varsinaisesti ole lähteneet ollenkaan tyypilliselle kikkailulinjalle vaan kyseessä on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen tarina juuri sopivan simppelillä otteella kerrottuna kuin klassisessa Hollywood-elokuvassa konsanaan. Tässä ei tyypillisestä amerikkalaisesta aiheen filmatisoinnista poiketen esim. taideta mainita natseja tai Hitleriä nimeltä kertaakaan, varsinaista joukkomurhaa ei missään kohtaa näytetä eikä tarinan tapahtumia tai historiallista kontekstia väännetä kertaakaan tyhmästi rautalangasta.

Ja ne näyttelijät. Jozef Kroner ja Ida Kamińska ovat elokuvan pääkaksikkona lähes täydellinen duo, jälkimmäinen saikin roolistaan ihan Oscar-ehdokkuudenkin ja ainakin omasta mielestäni täysin ansaitusti. Harmittavasti tuona vuonna pysti meni jollekin Elizabeth Taylorille, kuka lie... Tuleva klassikko-ohjaaja Juraj Herz tekee tässä pienen sivuroolin nimettömänä juutalaisena, mies työskenteli tämän parissa myös apulaisohjaajana.

Viimeiset kohtaukset ovatkin sitten parasta. Lopullinen loppu on katkeransuloisuudessaan aivan jotain muuta kuin mitä tällaiselta elokuvalta ehkä etukäteen odottaisi. En valehtele yhtään, jos totean ehkä vähän itsekin liikuttuneeni viimeisen muutaman minuutin aikana ihan kyyneliin asti. Vielä tähän päivään mennessä ei ole taidettu nähdä toista yhtä kaunista lopetusta holokaustista kertovassa leffassa.

Liike pääkadulla löi itselleni luun kurkkuun niin tehokkaasti, etten edes tiedä miten tiivistäisin kaiken tällaiseen yhteen lyhyeen epilogikappaleeseen. Liike pääkadulla on hämmästyttävä tuotos, yksi lajinsa ja tekomaansa ylivoimaista parhaimmistoa yhä edelleen. Jos ei vielä ole tullut tätä klassikkoa nähtyä niin sitten äkkiä katsomaan.



Arvio: 5/5



OBCHOD NA KORZE, 1965 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Elmar Klos, Ján Kadár
Käsikirjoitus: Elmar Klos, Ján Kadár, Ladislav Grosman
Näyttelijät: František Zvarík, Hana Slivková, Ida Kamińska, Jozef Kroner

Yön timantit (1964)

Tsekkoslovakialaisen uuden aallon nimekkäämpien tekijöiden tuotoksia jonkinlaisessa epämääräisessä järjestyksessä tarkasteltaessa on pelkästään vääjäämätöntä päästä jossain vaiheessa kirjoittamaan sananen jos toinenkin myös Jan Němecistä, tuosta uuden aallon pahasta pojasta ja hänen maatamullistavista elokuvistaan, joista Yön timantit on järjestyksessä ensimmäinen. Samalla kyseessä saattaa hyvinkin olla parhaita vuosikymmenensä ohjausdebyyttejä sekä maansa kukoistavan elokuvasuuntauksen pieniä läpimurtoteoksia kansainvälisesti. Toisin sanoen kyseessä on ns. elokuvaklassikko.

Tällä kertaa liikutaankin jo ohjaajan myöhemmille teoksille tuttuun tapaan semi-surrealistisissa maisemissa vähän Luis Buñuelin hengessä. Varsinainen tarina elokuvassa kertoo kahdesta nuoresta miehestä, jotka pakenevat lähimpään metsään keskitysleirille matkalla olevasta junasta. Kyseessä on simppeli yksiosainen tarina, joka kuvaa yksinkertaista ja lyhyttä metsäistä pakomatkaa ennen... noh, sanotaan vaikka sovinnollisesti ennen elokuvan loppua.

Heti ensimmäisessä kohtauksessa katsoja heitetään suoraan toiminnan keskelle kahden nuoren miehen paetessa takaa-ajajiaan korpimetsän siimekseen. Jo tässä vaiheessa Němec esittelee käsikameralla kuvattua, erittäin lähelle pääsevää likaista ja tylyä visuaalista tyyliään. Dialogia tai musiikkia ei sen enempää alun kymmenminuuttisessa kuin koko elokuvassakaan periaatteessa kuulla juuri ollenkaan vaan Yön timanttien kristallinen peruskivi lepää tiheän ambienssin ja väkivahvan kuvallisen kerronnan varassa.

Němecin esikoisen todellinen tähti ja uniikki, kaikista maailman muista elokuvista erottava ominaisuus on sen erikoinen editointi, joka saa yksinkertaisen pakomatkan tuntumaan huomattavasti monimutkaisemmalta ja sisällökkäämmältä kuin mitä se on. Pakomatkallaan kahden nuoren miehen ajatukset nimittäin harhautuvat menneisyyden, haaveiden, pelkojen, fantasioiden ja muistojen välillä, joihin leikataan tuon tuostakin. Idea kuulostaa paperilla omituiselta, mutta se antaa hahmoile ja tarinalle valtavasti syvyyttä ja persoonallisuutta. Yön timanteissa ei ole edes yksiselitteistä loppua vaan ainoastaan kaksi vastakohtaista näkyä, joista toinen on pessimistinen ja toinen optimistinen. Katsojan pääteltäväksi jää, kumpi on totta vai onko kumpikaan.

Erilaisia teemoja on tälläkin kertaa vaikka kuinka, mutta ohjaajan omimmista tavaramerkeistä mainittakoon ainakin ruoka ja syöminen henkilöhahmojen toistuvana tärkeänä motiivina sekä nuoria miehiä metsästävä tragikoominen ikäloppujen metsästäjien joukko, joka kuvaa näille uuden aallon elokuville tyypilliseen tapaan vertauskuvallisesti vanhempia sukupolvia sortamassa nuorempiaan. Samalla kyseessä lienee jälleen näpäytys tekoaikaan vallinnutta autoritääristä järjestelmää kohtaan.

Yön timangit on nimensä mukaisesti timangia, ei ehkä vielä kirkkainta lajissaan, mutta melkein. Erityisen hyvänä puolena voi tällä kertaa ainakin todeta, että tästä tuntuisi kansainvälisen klassikkostatuksen vuoksi löytyvän helposti fyysisiä kopioita jopa suomalaisista alan myymälöistä, joten mikäli kiinnostusta näitä itäeurooppalaisia klassikoita kohtaan löytyy, ei Yön timanttien katsomista sovi jättää välistä ainakaan huonoon saatavuuteen vedoten.



Arvio: 4.5/5



DEMANTY NOCI, 1964 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Jan Němec
Käsikirjoitus: Jan Němec, Arnost Lustig
Näyttelijät: Antonín Kumbera, August Bischof, Ilse Bischofová, Ivan Asič, Josef Koblížek, Josef Koggel, Josef Kubát, Ladislav Janský, Oskar Miller, Rudolf Lukášek

Jostakin muusta (1963)

Jokaiselle vähänkään tsekkoslovakialaisista klassikoista kiinnostuneelle tulee todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin vaihe, jolloin niiden pakollisten katsottavien teosten joukkoon sujahtaa myös koko liuta vuonna 2014 keskuudestamme poistuneen uuden aallon veteraani Vera Chytilován monipuolista, mutta vähintäänkin mielenkiintoista tuotantoa. Chytilová nimittäin oli yksi maan tunnetuimmista ja kansainvälisestikin arvostetuimmista naisohjaajista, jonka teoksia on vuosien varrella näytetty paljon meilläkin. Ei tosin ihan viime aikoina, sillä kylmän sodan nimitekijänä Chytilován lienee jo ammoisina aikoina pyyhkiytynyt harmittavasti muiden kuin vannoutuneiden harrastajien ja varsinaisten alan ihmisten mielistä.

Jostakin muusta oli aikoinaan Eva Chytilován ensimmäinen pitkä ohjaustyö ja jos vähäntään tuntee ohjaajan myöhempien klassikoiden tyyliä, tämä tuottaa varmuudella pettymyksen. Alkuaikoina Chytiloválla ei nimittäin ollut käytettävissään juuri kummoisia resursseja ja myöhemmän psykedeelisemmän menon sijaan kyseessä onkin 60-luvun uuden aallon alkuvuosien askeettisempaa ja dokumentaarisempaa laitaa edustava teos.

Elokuvan kevyehkön feministinen tarina kertoo ristiin kahdesta naisesta miesten hallitsemassa maailmassa. Toinen naisista on miehensä ja pienen poikansa kanssa elävä neuroottinen kotirouva, joka yrittää kaikin mahdollisin tavoin huolehtia lapsensa sekä välinpitämättömän miehensä tarpeista ja toinen viimeisiin kilpailuihinsa valmistautuva turhautunut telinevoimistelija Eva Bosáková, jonka uralla miehet päättävät käytännössä kaikesta. Loppu on periaatteessa onnellinen, mutta kummankaan naisen asema maailmassa ei lopulta muutu miksikään.

Kun nyt puhutaan dokumentaarisesta tyylistä, tarkoittaa että elokuvan henkilöt esittävät periaatteessa itseään, Eva Bosáková on oikeasti telinevoimistelun olympiavoittaja ja Terry Gilliamin Grimmin veljeksistä tuttu Vera Uzelacová perheineen esittää ihan oikeasti itseään, ovatpa tapahtumapaikatkin pitkälti aitoja. Toisin sanoen "näyttelijäsuoritukset" ovat juuri niin realistisia ja luontevia kuin vain voivat ikimaailmassa olla.

Monesta muusta saman lajin teoksesta tämä kuitenkin poikkeaa muutamilla todella mielenkiintoisilla kuvausideoillaan, kuten ylösalaisin ja katon rajasta erikoisista kulmista kuvatuilla voimistelukohtauksilla ja tanssin liikkeiden mukana kääntyilevällä kameralla. Normaalisti tällaiset äärimmäiseen realismiin pyrkivät elokuvat tyytyvät vain kuvaamaan tapahtumia tylsän mielikuvituksettomasti ja mahdollisimman "tyylittömällä" otteella, joten edellä mainitun kaltaiset pienet näppärät ideat siellä täällä tekevät jo pelkästään siksi vaikutuksen.

Itse jäin kuitenkin vain kaipaamaan tältä enemmän sisältöä kuin mitä lopulta sain. Periaatteessa koko elokuvan pointin ja sanoman pystyy helposti tiivistämään yhteen ainoaan virkkeeseen ja sen huomaa jo aivan ensimmäisten kymmenen tai kahdenkymmenen minuutin aikana, minkä jälkeen jatketaankin samalla tutulla kaavalla loppuun asti ilman sen suurempia yllätyksiä. Debyyttiohjaukseksi kyseessä on joka tapauksessa suhteellisen onnistunut pieni draama, omasta mielestäni helposti parempi kuin esim. samana vuonna ilmestynyt Miloš Formanin Koelaulu, jonka käsittelinkin jo aiemmin.



Arvio: 3.5/5



O NECEM JINEM, 1963 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Vera Chytilová
Käsikirjoitus: Vera Chytilová
Näyttelijtä: Dagmar Cejnkova, Eva Bosáková, Jirí Kodet, Josef Langmiler, Milivoj Uzelac, Miroslava Matlochová, Vera Uzelacová, Vladimir Bosak

Koelaulu (1963)

Koska menin arvostelemaan juuri äskettäin Slnko v sietin, joudun luonnollisesti hoitelemaan heti perään tämän Miloš Formanin debyyttiohjauksen, joka monessa lähteessä kantaa edellisen ohella kunniamainintaa ensimmäisenä todellisena tsekkoslovakialaisen uuden aallon elokuvana ja valtavan vaikutusvaltaisena teoksena muutenkin, vaikkei tämä ehkä jälkimaailman arvostuksen suhteen Slnko v sietin tasolle missään mielessä ylläkään.

Koelaulussa on todellisuudessa kyse kahdesta toisiinsa liitetystä pseudodokumentaarisesta lyhäristä, joilla ei oikeasti ole tapahtumaympäristöään lukuun ottamatta mitään tekemistä toistensa kanssa. Kumpikin sijoittuu kansanomaisen musiikkiharrastuksen pariin: ensimmäisessä seurataan kahden konserttiin valmistautuvan orkesterin ongelmia näiden motivaatio-ongelmaisten nuorten jäsenten suhteen sekä jälkimmäisessä kahta nuorta naista, jotka epäonnistuvat kumpikin nuorisolle suunnatussa teatterin koelaulutilaisuudessa.

Mikäli tämän varsinainen tyyli kiinnostaa, kyseessä on jo ennestään tuttu italialaisesta neorealismista sun muusta vastaavasta ammentava, äärimmäiseen luonnollisuuteen pyrkivä aidossa ympäristössä ja amatöörivoimin kuvattu kokonaisuus, jossa ei varsinaisesti ole mitään huomattavia juonellisia rakenteita tai erityistä visuaalista tyylittelyä. Viimeinen taitaakin olla ainut todella huomattava tyylillinen ero vuotta aiemmin ilmestyneeseen Slnko v sietiin.

Tarinaltaan ja teemoiltaan kyseessä on taas kerran ironisella huumorilla sävytetty kuvaus 60-lukulaisesta nuorisokulttuurista ja uudesta sukupolvesta vanhojen pierujen hallitsemassa ikävystyttävässä maailmassa - tyypillistä Miloš Formania siis. Sen enempää varsinaista sisältöä, teemoja, vertauskuvia tai symboliikkaa tässä elokuvassa ei yksinkertaisesti ole, onhan kyseessä sentään kolkkoon ja alastomaan dokumentaarisuuteen pyrkivä teos.

Koelaulua ei kai nykyäänkään pidetä minään suurena klassikkona, mutta omasta mielestäni tällä ei muutenkaan ole juuri annettavaa sympaattisen meininkinsä ja ajankuvansa lisäksi. Omaan makuuni Formanin debyytti on enimmäkseen vain valju ja tyhjä moneen muuhun aikalaisteokseen ja pelkästään ohjaajan itsensä myöhempiin tuotoksiin verrattuna. Ehkä tämä oli vain ensimmäisiä kansainvälisempää huomiota saaneita uuden aallon elokuvia ja siksi tituleerattu ensimmäiseksi?



Arvio: 2.5/5



KONKURS, 1963 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Miloš Forman
Käsikirjoitus: Ivan Passer, Miloš Forman
Näyttelijät: Jaroslava Razova, Jirí Slitr, Jirí Suchý, Ladislav Jakim, Marketa Krotka, Vladimír Hrabánek

Slnko v sieti (1962)

Slnko v sietin eli "Aurinko verkossa" taustoista ja merkityksestä lukiessa kävi hyvin nopeasti selväksi, että kaikista tähän mennessä arvostelemistani tsekkoslovakialaisista elokuvista tämän olisi kaiken järjen mukaan kuulunut olla ensimmäinen. Asia nimittäin on niin, että Stalinin kuoltua alkoi rautaesiripun takana poliittisen suojasään vaihe, jolloin vanhat hirmuteot tuomittiin ja kontrollia alettiin ainakin hetkellisesti varovaisesti höllentämään taiteiden osalta. Slnko v sietioli ensimmäinen kyseisiä uusia vapauksia järjestelmällisesti hyödyntänyt tsekkoslovakialainen elokuva, joka samalla avasi lopullisesti tulvaportit kotimaassaan täysin uudenlaiselle suuntaukselle, jota myös tsekkoslovakialaiseksi uudeksi aalloksi kutsutaan. Nykyään tätä pidetäänkin yhtenä vaikutusvaltaisimmista ja parhaista maassa koskaan tehdyistä yksittäisistä elokuvista.

Tarinaltaan Slnko v sieti on sangen yksinkertainen. Elokuva alkaa rähjäisten neukkukuutioiden täyttämästä kaupungista, jossa lapset leikkivät kadulla sokkoa ja jonka televisioantennien meren peittämällä taivaalla lentää hävittäjiä solkenaan. Teini-ikäiset Fajolo ja Bela ovat yhdessä kerrostalon katolla katsomassa auringonpimennystä. Vähän myöhemmin valokuvausta harrastava ja tylsään elämäänsä muutosta haikaileva Fajolo määrätään kesäksi työskentelemään maaseudulle kollektiivitilalle muiden opiskelijoiden ja työläisten kanssa Belan jäädessä perheensä luokse kaupunkiin, mikä asettaa kaksikon horjahtelevan romanttisen suhteen lopullisesti koetukselle.

Tyylillisesti itse menisin vertaamaan tätä johonkin koruttomiin ja pessimistisiin italialaisiin neorealistisiin elokuviin, onpa tätä joissain lähteessä sosiaalisesti realistiseksikin luonnehdittukin. Joka tapauksessa, kyseessä oli aikoinaan radikaali irtiotto edeltävien aikojen virallisten standardien mukaisesta sosialistisesta realismista. Slnko v sieti suorastaan vilisee monenlaista vihjailevaa ja aikanaan äärimmäisen epäkorrektia kuvastoa: tässä esimerkiksi nähdään rakkaudeton avioliitto, lapsistaan välinpitämättömät vanhemmat, juopottelua, tupakointia ja seurustelevat nuoretkin pettävät toisiaan. Kaikkein rohkeimpana valintana kollektiivitiloja ei kuvata yksipuolisen positiivisina vaan työkoneet töksähtelevät omia aikojaan, työläiset vihaavat pakotettua työtään eikä valtion omistamasta lähimetsästä ole lupaa taittaa risuakaan puuvartisten työvälineiden jatkuvasta hajoilemisesta huolimatta.

Voi vain kuvitella silloisen kommunistisen sensorin kiemurtelua tämän nähdessään. Nykymaailmassa tällaiset viittaukset tuskin herättävät minkäänlaista huomiota, mutta 60-luvulla tiukan sanitoituun sosialistiseen elokuvatuotantoon tottuneille kyseessä on täytynyt olla valtava shokki.

Mutta palatakseni takaisin itse elokuvan ydinsisältöön: Slnko v sieti on sisällöllisesti hämmästyttävän rikas ja monipuolinen elokuva. Läpi tarinan esimerkiksi toistuu mielenkiintoinen sokeuden ja sokkoleikin teema, mikä alusta loppuun toistuvasti nähtävän ja kuultavan sokkoleikin lisäksi näkyy mm. tapana rajata toisinaan silmät pois kuvasta sekä Belan sokeana äitinä. Valokuvausta harrastava ja käsistä kiinnostunut Fajolokin pitää seinällään kuvaa silmänsä käsillä peittävistä kasvoista.

Sokkous- ja sokeusteemasta päästäänkin itse elokuvan kiehtovaan äänimaailmaan. Sokean käsitys ympäröivästä maailmasta perustuu pitkälti kuultuun ja muiden kertomaan, mikä korostuu rikkaana ja huoliteltuna äänimaisemana: kaupungin meluna, kohinana, lasten lauluna, äitiään huutavana lapsena, pillin puhalluksina, transistoriradiosta tulevaa rockmusiikkina, etc. Fajolo oppiikin elokuvan kuluessa arvostamaan rauhaa ja hiljaisuutta, mikä taas liittyy tämän henkilön kasvuun tarinan kuluessa.

Ja se kuvaus... Slnko v sieti on jälleen kerraan visuaalisesti tyrmäävän omaperäinen ja iskevä taideteos, vähintään yhtä tasokas kuin Valkoinen kyyhkynen. Tälläkin kertaa jokainen kuva koko elokuvassa on suunniteltu viimeisen päälle pienimpiä yksityiskohtia myöten, erilaisia kamera-ajoja ja peilejä hyödyntäviä otoksia käytetään keskivertoa runsaammin ja etenkin maaseudulla meno on parhaimmillaan suorastaan maalauksellisen komeaa katseltavaa. Pelkästään visuaalisessa mielessä ankean kaupungin ja maaseudun välinen henkinen ristiriita tulee äärimmäisen vahvasti esille. Visuaalisena teemana tässä toistuu aurinko ja vanhan kalastajan verkko painoineen, koska elokuvan nimi. Olen lukenut tässä olevan viittauksia useisiin aurinkoon liittyviin myytteihin ja uskomuksiinkin, mutten ole niistä itse kovin perillä joten en osaa asiaa kommentoida.

Itselleni kaikkein vaikuttavin ja hienoin yksittäinen kuva nähdään aivan viimeisissä kohtauksissa, jolloin Fajolo on jo palannut maaseudulta kaupunkiin. Tämän ikkunaa koristaa jo alussa nähty kokoelma kuvia ihmisten käsistä, mutta nyt niiden keskelle on ilmestynyt kuva tämän kollektiivitilalla tapaaman vanhan miehen kasvoista. Jos epämääräiset kädet symboloivat tässä kasvottomia työläismassoja, niiden keskelle ilmestyneet kasvot kertovat henkilön arvostavan enemmän yksilöä niiden yli. Sosialistisen työläisvaltion ihanteita on siis jälleen rohkeasti rikottu.

Ai niin, unohdin mainita elokuvan keskeisimmän juonellisen teeman: rakkauden. Slnko v sietikertoo käytännössä kolmesta eri-ikäisestä romanttisesta suhteesta, joista yksi on teini-ikäisten nuorten nautinnonhaluinen, itsekäs ja lyhytnäköinen seksisuhde, toinen vanhempien rakkaudeton avioliitto sekä kolmas vanhan kalastajan ja tämän vaimon kypsä liitto, jonka vain kuolema lopussa erottaa.

Slanko v sieti on taas kerran mahtava ja uniikki elämys, joka olisi pitänyt kokea jo kauan aikaa sitten. Positiivisena puolena tästä voi ainakin sanoa, että tämän katsomiseen ei oikeastaan edes tarvita alussakin mainittua perusyleissivistystä kummempaa tietoutta tsekkoslovakialaisen elokuvan aiemmista tai myöhemmistä kiemuroista. En vain itse jaksa uskoa, että tästä innostuu kovin moni pitkän linjan hifistelijää kummempi katsoja, sillä helpoksi viihteeksi kyseessä on vähän liian kokeellinen ja abstrakti teos.

Yllättäen Slnko v sietiä ei muuten ole taidettu koskaan Suomessa koskaan nähdä sen enempää televisiossa kuin valkokankaillakaan toisin kuin useita tämän innoittamia klassikoita. Tiettävästi tämän tekoaikaan sosialistimaiden elokuvilla oli vielä ansaitusti maine puisevina ja kaavamaisina propagandatuotoksina joille ei juuri kysyntää ollut. Slnko v sieti oli yksinkertaisesti vuosikausia edellä aikaansa.



Arvio: 5/5



SLNKO V SIETI, 1962 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Stefan Uher
Käsikirjoitus: Alfonz Bednár
Näyttelijät: Andrej Vandlík, Eliška Nosáľová, Jana Beláková, Ľubo Roman, Marián Bielik, Oľga Šalagová

Valkoinen kyyhkynen (1960)

Aina silloin tällöin vastaan tulee uusia ja yllättäviä tuttavuuksia, joista ei oikein etukäteen osaa sanoa mitään, mutta jotka tuppaavat osoittautumaan pelkästään ensimmäisellä kertakatselulla henkilökohtaisella tasolla todella mullistaviksi, suorastaan käänteentekeviksi elämyksiksi joita on jälkikäteen vaikea pukea täysin sanoiksi. Vuoden 1978 Kaunotar ja hirviö näyttäisi muodostuneen itselleni juuri sellaiseksi, synnyttihän se kertaheitolla allekirjoittaneelle kokonaisen kiinnostuksen tsekkoslovakialaista elokuvaa kohtaan. Ja paljon iloa on seurannut - ja seuraa edelleen.

Ennen Valkoisen kyyhkysen katsomista en oikeastaan tiennyt Frantisek Vlácilista juuri tuon taivaallista. Mies on tullut ohjanneeksi ainakin Marketa Lazarovan, jota kaikkien aikojen parhaaksi tsekkiläiseksi elokuvaksikin monasti haukutaan, mutta muutoin miehen persoona ja teokset ovat olleet ainakin itselleni täysin tuntematonta aluetta. Nyt Vlácil lukeutuukin jo omiin suosikkiohjaajiini ja miehen tuotanto on ehdottomasti menossa katseluun niin pian kuin suinkin. Valkoinen kyyhkynen nimittäin on päräyttävimpiä debyyttiohjauksia sitten Citizen Kanen.

Luit oikein.

Kaikkein hämmästyttävintä Valkoisessa kyyhkysessä on, että sen tarina tuntuu kuin hyvin kirjoitetulta novellilta: juonellisesti hyvin yksinkertaiselta ja lyhyeltä yhteen tai kahteen virkkeeseen tiivistettävissä olevalta, mutta sisällöltään häkellyttävän rikkaalta ja sielukkaalta pikku kertomukselta. Oikeastaan elokuva sellaiseen perustuukin, mutta harvoin valmis kokopitkä filmtaisointi tuntuu ja maistuu juuri niin vahvasti alkuperäistekstiltään kuin Vlácilin debyytti.

Elokuvan alussa Susanne-niminen saksalainen tyttö päästää rakkaan valkoisen kirjekyyhkynsä matkaan vain todetakseen linnun myöhemmin eksyneen matkallaan ja todennäköisesti kuolleen. Todellisuudessa kyyhkynen päätyy Tsekkoslovakiaan, jossa rampa poika ja tämän naapurissa asuva taiteilija ottavat sen hoitaakseen. Lopussa terve lintu lentää jälleen vapauteen jättäen jälkeensä vain pikkukaupungin vilinään lumihiutaleen tavoin katoavan valkoisen sulan.

Mitäs ihmeellistä tässä nyt sitten on? Ensinnäkin, valkoisella kyyhkysellä on tässä useita erilaisia merkityksiä, kuten viestinviejä, onnentuoja ja pyhä henki. Yksinäinen rampa poika on vankina heikossa ruumiissaan ja erilaisten kaltereiden sekä verkkojen koristamassa ankean sosialistisessa kafkamaisessa maailmassa, joka yrittää tappaa tämän kyyhkystä tuon tuostakin. Kyyhkysen vapauttaminen merkitsee uuden alkua ja kyyhkysen matka yhteyden löytämistä; elokuva päättyykin kuvaan talojen katoilla komeilevasta antennimerestä. Yhtenä teemana tässä on taiteilijan pojasta elokuvan mittaan veistämä muotokuva, joka lopussa on valmis ja täydellinen.

Paperilla edellinen ei kuulosta miltään, mutta käytännössä se on taatusti hienointa symbolista elokuvakerrontaa jota olen aikoihin nähnyt. Kuvallisen kerronnan ja kuvauksen taso noin yleensäkin on Valkoisessa kyyhkysessä aivan ensimmäisistä kuvista lähtien täysin omaa luokkaansa, kiitos Valerie and Her Week of Wondersista tutun Jan Čuříkin, yhden aikansa lahjakkaimmista elokuvaajista. Tämän onkin pakko olla visuaalisesti iskevimpiä ja tyylikkäimpiä 60-luvulla tehtyjä mustavalkoisia elokuvia joita olen toistaiseksi koskaan nähnyt. Olen täysin tosissani.

Valkoinen kyyhkynen vei sanat suustani niin tehokkaasti, etten keksi edes tähän loppuun mitään kovin tyhjentävää ja ytimekästä. Jos saatte mahdollisuuden koskaan nähdä tätä elokuvaa, katsokaa.



Arvio: 4.5/5



HOLUBICE, 1960 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Frantisek Vlácil
Käsikirjoitus: Frantisek Vlácil, Otakar Kirchner
Näyttelijät: Anna Pitasová, Frantisek Kovárík, Gustav Püttjer, Hans-Peter Reinecke, Karel Smyczek, Katerina Irmanovová, Vjaceslav Irmanov, Vladimir Erlebach

Ihmemaailman salaisuudet (1955)

Karel Zeman on vähän sellainen tekijämies, että mikäli jotakuta kiinnostaa joskus vähänkään alkaa tehdä tuttavuutta tsekkoslovakialaisen elokuvan kanssa, tulee todennäköisesti tehneeksi enemmän tai vähemmän tuttavuutta myös kyseisen veijarin kanssa. Urallaan Zeman ei varsinaisesti ohjannut kovinkaan montaa pitkää elokuvaa, mutta ne vähätkin ovat pääasiassa erittäin arvostettuja ja juhlittuja merkkiteoksia, Zemanin itsensä nauttiessa jonkinlaista mainetta yhtenä maan suurimmista ja uniikeimmista elokuvaohjaajista.

Ihmemaailman salaisuudet on yksi Karel Zemanin uran kohokohdista ja rankattu monissa yleisöäänestyksissä kotimaansa kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon useissa eri kategorioissa. Monia tämän elokuvan kohtauksia on vanhaan aikaan käytetty ympäri maailmaa opetustarkoitukseen sekä osana erilaisia esihistoriallisia luontodokumentteja. Zemanille kyseessä olikin ensimmäinen elokuva, jossa tämä yhdisti tavamerkikseen myöhemmin muodostuneeseen tyyliin animaatiota ja oikeita näyttelijöitä.

Ihmemaailman tarina on jälleen kerran yksinkertaisemmasta päästä: joukko poikia matkaa veneellä pientä jokea pitkin salaperäisen luolan läpi erikoiseen fantasiamaailmaan. Mitä pitemmälle ihmeellistä jokea pojat soutavat, sitä pitemmälle nämä matkaavat ajassa taaksepäin aina jääkäudesta ja mammuttien ajasta dinosauruksiin asti. Kyseessä onkin leimallisesti lapsille suunnattu opettavainen seikkailuelokuva vähän King Kongin ja Kadonnut maailma -elokuvan hengessä.

Haluaisin täysin varauksetta itsekin rakastaa tällaista elokuvaa, mutta valitettavasti joudun tällä kertaa asettumaan roiston asemaan. Siinä missa todella kovan luokan satuleffat yleensä tarjoavat jotain kiinnostavaa niin vanhemmille kuin lapsillekin, on Ihmemaailman salaisuudetvain kaikessa yksinkertaisuudessaan enintään teini-ikäisille pojille ja vain heille suunnattu kevyt seikkailuleffa, joten tällä ei ole enää raavaalle kaljaa ja röökiä kiskovalle aikuiselle äijälle oikein mitään kunnollista tarttumapintaa. Tarina on nimittäin hyvin kevyt ja pinnallinen ja vanhan silmään omana aikanaan hienostuneet erikoistehosteetkin alkavat selvästi olla nähneet jo parhaat päivänsä aikoja sitten.

Toisaalta, ne vanhentuneetkin erikoistehosteet ovat pienessä kämäisyydessänkin aikoinaan olleet järkyttävän vaativia tehdä ja jo pelkästään siksi äärimmäisen mielenkiintoisia katsella vaikka sitten ihan vain laadukkaana käsityönä. Sanoisin, että stop motion -animaatiossa noin yleensäkin on vanhanaikaisuudessaankin kuitenkin se oma ajaton viehätyksensä, joka nykyajan tietokone-efekteiltä uupuu täydellisesti.

Omaan makuuni Ihmemaailman salaisuudet ei edusta vielä sitä kaikkein parasta Zemania tai tsekkiläistä elokuvaa ylipäänsä, mutta voin ymmärtää miksi tämä on niin arvostettu teos kuin mitä tämä on. Vanhahko animaatio viehättää jos on viehättääkseen eikä muu elokuva varsinaisesti huonoa tekoa ole muutenkaan vaikka se melko pinnalliselta tuntuukin. Kohderyhmässään tarinan heppoisuus sen enempää kuin erikoistehosteiden lievä arkaaisuuskaan tuskin ovat ongelmia laisinkaan.



Arvio: 4/5



CESTA DO PRAVEKU, 1955 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Fred Ladd, Karel Zeman
Käsikirjoitus: Karel Zeman
Näyttelijät: Bedřich Šetena, Josef Lukáš, Petr Herrmann, Vladimír Bejval, Zdeněk Husták

Ikaria XB1 (1963)

Vuosi on 2163. Kaukaisilta planeetoilta elämää etsimään lähetetty avaruusalus Ikaria XB1 matkaa miehistöineen lähes valonnopeudella kohti Alfa Centaurin tähdistöä ja salaperäistä valkoista planeettaa. Matkan varrella ankeaan avaruuselämään vaihtelevalla menestyksellä totutteleva miehistö kohtaa mm. ydinaseita kuljettavan hylätyn avaruuslaivan sekä voimakkaasti säteilevän pimeän tähden.

Kylmän sodan ajan tieteisfiktiossa ei taidakaan olla kovin montaa rautaesiripun toisella puolella tuotettua, erityisen vaikutusvaltaisiksi tai ylipäätään minkäänlaiseen genren yleissivistykseen luettaviksi kuuluvia klassikkoelokuvia jonkun Andrei Tarkovskin Solarisin ja Stalkerin ohella juuri ollakaan. Ikaria XB1 kuitenkin lukeutuu juurikin tähän harvojen ja valittujen, mutta harmittavasti monelta genrefaniltakin syystä tai toisesta ohi menneiden merkkiteosten joukkoon.

Stanislaw Lemin romaaniin perustuva Ikarie XB1 (tsekkiläinen väännös Ikaroksesta) onkin äärimmäisen kiinnostava tuttavuus. Siinä missä saman ajan länsimaiset tieteisleffat yleensä, tässä ei ole kyse mistään muukalaisten hyökkäyksestä tai avaruuteen sijoitetusta seikkailusadusta vaan itäeurooppalainen yleisö oli kiinnostuneempi avaruudesta ja avaruusmatkailusta noin yleensä, joten otekin on tässä jo siksi lähtökohtaisesti huomattavasti länsimaisia aikalaisteoksia realistisempi ja "tylsempi".

Mitä Jindřich Polákin ja Lemin visioon avaruusmatkailusta noin yleensä tulee, voinee sitä luonnehtia vähintäänkin mielenkiintoiseksi. Avaruusalus esimerkiksi on mustavalkoisenakin äärimmäisen esteettinen ja tyylikäs ilmestys, loputtomia käytäviä ja saleja valaisee seinissä loistavat keinoaurinkovalot ja hankalimmmat hommat on ulkoistettu puhuvalle ja kaikkialle näkevälle tekoälylle. Sporttisiin avaruusasuihin pukeutunut miehistökin käyttää mieluiten aikansa voimistellen, tanssien ja kaikenlaisia älykkäämpiä juttuja jutustellen. Stanley Kubricklieneekin ottanut tästä enemmän kuin vähän vaikutteita 2001: Avaruusseikkailuun.

Aikoinaan Ikaria XB1 julkaistiin länsimaissa Roger Cormanin toimesta rajusti leikattuna ja englanniksi dubattuna tynkäversiona. Yksi Cormanin näkemyksen muistettavimmista lisäyksistä oli lopun twisti, joka taitaa edelleen olla kuuluisinta koko elokuvassa. Kyseinen yllätysloppu oli jo omana aikanaan siinä määrin tunnettu, että se kopioitiin lähes sellaisenaan useisiin halpisleffoihin ja se toimi tarinan mukaan esikuvana mm. Apinoiden planeetan elokuvaversion vastaavalle. Ikaria XB1 itse on huomattavan paljon velkaa vuoden 1956 Kielletylle planeetalle.

Ikaria XB1 voisi olla yleisesti rakastettu ja juhlittu tieteisklassikko, mutta se ei sitä valitettavsti ole enkä itse jaksa uskoa että tästä mitään kulttiklassikkoa suurempaa koskaan tuleekaan. Pelkästään visuaalisessa mielessä ja tunnelmaltaan kyseessä on äärimmäisen hiottu ja tyylitajuinen teos, mutta lähes pelkkään avaruusmatkailun kuivan tylsään arkirealismiin ja sosiaalisiin suhteisiin keskittyvä tapahtumaköyhä juoni onnistuu todennäköisesti karkottamaan nyt ja aina useimmat viihteellisempään tieteilyyn tottuneista keskivertokatsojista.



Arvio: 4/5



IKARIE XB1, 1963 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Jindřich Polák
Käsikirjoitus: Jindřich Polák, Pavel Juráček
Näyttelijät: Dana Medřická, Frantisek Smolík, Jaroslav Mareš, Jiří Vršťala, Marcela Martínková, Miroslav Macháček, Otto Lackovič, Radovan Lukavský, Svatava Hubeňáková, Zdeněk Štěpánek

Huomenna herään ja tee läikkyy (1977)

Juuri kun pääsin mehustelemasta I Killed Einstein, Gentlemenin tapauksessa miten aikamatkailusta ja historian tarkoituksellisesta manipuloinnista voisi saada hauskan ja kekseliään komedian aikaiseksi, vastaan tulee tällainen muutamaa vuotta myöhemmin tehty hupailu, joka on oikeasti enemmän tai vähemmän kumpaakin. Aikamatkailu itsessään oli sosialistimaiden elokuvissa suosittu aihe jo pelkästään siksi, ettei eri aikakaudelle sijoittuvassa rainassa tarvitsisi käsitellä tekoajan valtaapitäville kiusallisia arkisia ongelmia.

Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa ikääntymistä vastaan voi suojautua napsimalla tarkoitukseen kehitettyjä ihmepillereitä ja aikamatkailustakin on tullut arkipäiväistä kansanhuvia. Tarina alkaa kun joukko natseja matkaa turistiluokassa ajassa taaksepäin muuttaakseen toisen maailmansodan lopputulosta aatteelleen edullisemmaksi. Kainaloaan tuulettelevan joukkion tietämättä aikakoneen pilotti onkin alkuperäisen salaliittolaisen hyvä kaksoisveli, jolla ei todellisuudessa ole aikomustakaan saattaa kokonaista vetypommia Hitlerin haltuun.

Täytyy myöntää, että aluksi olin todella skeptinen tämän elokuvan suhteen. Löysin nimittäin äskettäin tsekkiläisen elokuvatutkija Petra Hanákován englanninkielisen esseen tsekkoslovakialaisesta 70-luvun komediatuotannosta nimeltä "The Films We Are Ashamed of", jossa kirjoittaja selittää vuosikymmenen edustavan erityisen huonoa aikaa maan elokuvahistoriassa, kiitos Prahan kevään jälkeisen vainoharhaisen stalinistihallinnon, jonka suorassa ohjauksessa olleen elokuvateollisuuden ensisijainen tarkoitus oli lähinnä tuottaa mahdollisimman paljon massoille suunnattua poliittisesti korrektia ja turvallista aivotonta hömppäviihdettä. Yhtenä esimerkkinä ajan tyypillisestä massayleisölle suunnatusta todellisuuspakoisesta hybridikomediasta mainittiin nimeltä myös tämä teos, joka kyseisen esseen ohella näyttäisi saaneen monelta muultakin taholta jos ei nyt varsinaisesti negatiivisen, niin ainakin vaihtelevan koleahkon vastaanoton.

Yllätys kuitenkin oli sangen suuri, kun jo aivan alkukohtauksissa nähdään mm. heilaamaan opetettu puhuva papukaija ja vanhoja hassusti editoituja arkistopätkiä letkeän 70-lukulaisen pornomusiikin jytkeessä. Jos tämä ei ole vähintäänkin tahattomasti hauskaa niin mikä sitten?

Harmittavasti huvittavaa aloitusta seuraa pitkä ja puuduttava pätkä, jossa kaikki hahmot ja tarinan perusasetelma esitellään jälkimmäistä puolikasta varten. Suuri osa alusta koostuukin enimmäkseen pelkästä selittävästä dialogista, satunnaisista irtovitseistä ja hassuiksi tarkoitetuista ääniefekteistä, jotka nykypäivänä naurattavat lähinnä vanhanaikaisuudessaan.

Katselua ei tosin kannata jättää kesken tylsän alun perusteella, sillä aikamatkailun alettua päästään vihdoin asiaan. Joukkio nimittäin tulee vahingossa matkanneeksi vuoteen 1941, jolloin Saksa olikin sodassa voitolla eikä Hitlerin vakuuttaminen sodan lopputuloksesta osoittaudukaan niin helpoksi kuin oli alunperin suunniteltu. Näillä kohdin nähdään ihan oikeaa toimintaa ja vauhdikas takaa-ajokohtauskin.

Mutta meno vain paranee loppua kohti entisestään. Nyt kun menneisyyden manipuloinnin makuun on päästy, alkaa kunnon kikkailu jossa yllättävä käänne seuraa toistaan ja käytännössä kaikki ensimmäisen puolikkaan aikana rakenneltu pannaan veikeästi uuteen uskoon kunnon Paluu tulevaisuuteen - ja Timecrimes -tyyliin. Mitään kovin ryppyotsaista tieteilyä tältäkään ei tosin kannata odottaa, mutta tällä kertaa tieteiskomediaksi tarkoitettu elokuva sentään sisältää edes etäisesti huumoria ja science fictionia muistuttavaa materiaalia.

Ei tämä kyllä omasta mielestäni siltikään nouse minkäänlaisen ikimuistoisen klassikkoteoksen tasolle muutoin kuin älyttömän nimensä puolesta. Huomenna herään ja tee läikkyy:n julkaisusta tuli juuri kuluneeksi 41 vuotta, mutta se tuntuu monia ikäistään vuosikausia vanhempia elokuvia kulahtaneemmalta tuotokselta, joka monen kaltaisensa tavoin olisi todennäköisesti kadonnut jo täysin yleisestä tietoisuudesta ilman loppua kohden nokkelaa käsikirjoitustaan sekä hyviä näyttelijöitään.



Arvio: 3.5/5



ZITRA VSTANU A OPARIM SE CAJEM, 1977 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Jindřich Polák
Käsikirjoitus: Jindřich Polák, Josef Nesvadba, Miloš Macourek
Näyttelijät: Jiří Sovák, Marie Rosůlková, Petr Kostka, Vladimír Menšík, Vlastimil Brodský

I Killed Einstein, Gentlemen (1970)

Puhutaanpa vähän ensivaikutelmasta. Niinhän sitä sanotaan, että hyvän ensivaikutelman tekeminen on sosiaalisissa tilanteissa kaikki kaikessa, jotain josta ei helpolla pääse täysin ajankaan kanssa. I Killed Einstein, Gentlemenin antama ensivaikutelma on taatusti hämmentävin ja absurdein, mitä olen elokuvissa koskaan eläessäni nähnyt: heti ensimmäisissä kuvissa nähdään nimittäin kaksi puolialastonta parrakasta naista nuoleskelemassa toisiaan lesboslaiseen tyyliin. Nyt olemme toisin sanoen todella syvällisten elämän perusasioiden äärellä.

Harmittavasti repäisevä alku taitaakin sitten olla oikeasti parasta koko leffassa, sillä valitsin tarkoituksella tällä kertaa vähän vähemmän hiotun tsekkoslovakialaisen. I Killed Einsteinlukeutuu ajallisesti Prahan kevään ja Neuvostoliiton miehityksen jälkeiseen normalisoinnin aikaan, jolloin kaikki aiempien vuosikymmenten vapaamielisemmät virtaukset tukahdutettiin väkivalloin ja elokuvateollisuus otettiin tiukempaan kontrolliin tuottamaan tällaista mahdollisimman turvallista ja poliittisesti korrektia todellisuuspakoista hömppää suuntaamaan sorretun proletariaatin ajatukset pois ankean stalinistisesta arkitodellisuudesta.

Mikäli kuitenkin kiinnostaa, niin kyseessä on aikamatkustustarina ja slapstickkiin keskittyvä kevyt farssi. Elokuvan tekoaikaan lähitulevaisuudessa ihmiskunnan loppu häämöttää horisontissa ydinaseiden jätettyä karvaa kasvavan kauniimman sukupuolen täysin lisääntymiskyvyttömään tilaan. YK päättää lähettää joukon tiedemiehiä muuttamaan menneisyyttä murhaamalla itsensä Albert Einsteinin estääkseen ydinaseiden keksimisen, mutta lopulta mikään ei mene suunnitelmien mukaan ja aikaparadoksi seuraa toistaan.

Toisin kuin tämän juonireferaatin perusteella ehkä voisi kuvitella, I Killed Einstein, Gentlemen ei ole ollenkaan syvällinen elokuva eikä tässä oikeasti ole juuri yksittäisiä irtovitsejä moniulotteisempaa sisältöä, onhan kyseessä sentään tavallisen keskivertokansan tyydyttämiseen tarkoitettua aikansa ja paikkansa arkkityyppistä standardiviihdettä. Jos tästä nyt jotain erityisen profeetallista ja edistyksellistä pitäisi kuitenkin löytää, edustaa sitä jo aivan alussa nähtävä maailman ensimmäinen selfietikku.

Kaikki muu taas... noh, sanotaan vaikka että kaikki science fictioniin ja tulevaisuuteen viittaava tässä elokuvassa on kämäisyydessään ja kumisuudessaan nykyään jo tyylipuhdasta campia. Koko aikamatkustuskuviokin tuntuu lähinnä tekosyyltä kuvata suurin osa nollabudjetin elokuvasta oikeassa ympäristössä ilman kalliita lavasteita. Ilman erinomaisia näyttelijöitä koko raina todennäköisesti romahtaisikin lähes täysin itseensä.

Olen jostain lukenut tällä leffalla olevan jopa jonkin verran kulttistatusta tietyissä piireissä, mutta itse en oikeasti lämmennyt tsekkiläisten kohellukselle oikein missään vaiheessa. Toisaalta itse elokuvan perusidea menneisyyden tarkoituksenmukaisesta manipuloinnista ja sen arvaamattomista koomisista seurauksista on ajatuksena sen verran herkullinen, että tältä pohjalta saisi nykyäänkin helposti hykerryttävän hauskan ja oikeasti älykkään tieteiskomedian aikaiseksi. Simpsonit tosin on jo ehtinyt senkin tekemään ainakin kertaalleen.



Arvio: 2.5/5



ZABIL SJEM EINSTEINA, PANOVE; 1970 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Oldřich Lipský
Käsikirjoitus: Oldřich Lipský
Näyttelijät: Iva Janžurová, Jana Brejchová, Jiří Sovák, Lubomír Lipský, Petr Čepek, Radoslav Brzobohatý, Svatopluk Beneš