Downtown (1999)

"You know, sex makes people do strange things."

Tulkaa ja kuulkaa, lapset rakkaat, nuoret ja vanhat, hilpeät ja katkerat, tarinaa eräästä unohdetusta lajityyppinsä kulttiklassikosta ja omalaatuisesta odysseiasta, jollaista ei toista ole tähän maailman luotu edes legendaarisen Chris Prynoskin itsensä toimesta. Downtownia loihtiessaan likimain kaikki maailman animaatiosarjat 2020-luvulla tuottavasta Titmouse-studiostaan tunnettu Prynoski oli vielä poikanen, vain joitakin pienempiä projekteja MTV:n leivissä työstänyt nouseva kyky. Foxille vaihtaneen Mike Judgen lähdön jättämä luova tyhjiö tarjosi myös Prynoskille tilaisuuden lyödä itsensä läpi, vaikka lopulta työnantajan suorittama uudelleenjärjestely johtikin Downtownin lakkautukseen vain kolmentoista episodin jälkeen.

Chris Prynoski on kertonut muuassa haastattelussa saaneensa idean Downtowniin Ralph Bakshin 70-luvulla pikkubudjetilla tuottamista suttuisista ja epäkorrekteista animaatioelokuvista. Paljasjalkaisena nykkiläisenä tunnettu Prynoski onkin painottanut halunneensa Downtownista Fritz - kova kollia, Heavy Traffic - kuumat paikat ja Coonskiniä vastaavan taltioinnin vuosituhannenvaihteen paikallisnuorison kulttuurista ja elämäntavasta – jotain, jota ihmiset voisivat katsoa vielä vuosikymmenten päästäkin nostalgisena kuvauksena ainutkertaisesta ja kauan sitten kadonneesta ajasta ja paikasta, siinä missä Prynoski ja moni muu 70-luvun New Yorkin lapsi itse herkistelevät Bakshin, Martin Scorsesen sekä muiden paikallissankareiden hengentuotosten parissa. Prynoskin onneksi myös MTV:n päättävät elimet pitivät Downtownin perimmäisestä ideasta, sopihan urbaanin nuorisokulttuurin puolidokumentaarinen kuvaus erinomaisesti myös kanavan imagoon ja muuhun ohjelmistoon.

Downtownin päähenkilö on isoon omenaan vanhempiensa luota muuttanut, vanhoja leluja ja sarjakuvia keräävä parikymppinen vanhan liiton nörtti nimeltä Alex, joka kaapii vähät taskurahansa työskentelemällä pikkuisen painotuotteita myyvän kaupan tiskillä. Alexin elämä likaisessa ghetossa ei ole helppoa, mutta ankeaan arkeen väriä tuovat kokoontumiset tämän monenkarvaisten ystäviensä, kuten makeisiin addiktoituneen ylipainoisen Jenin, huumeita diilaavan elämäntaparokkari Goatin sekä pahoista pojista pitävän goottityttö Serenan elämääkin suurempien persoonallisuuksien kanssa. Nuoren miehen elämässä henkilökohtaiset mieltymykset joutuvatkin usein vastakkain ympäröivän maailman vaatimusten kanssa: läpi sarjan Alex esimerkiksi epäröi kertoa elämänsä naisille lapsellisiksi koetuista harrastuksistaan pelosta, että joutuisi naurunalaiseksi ja jäisi yksin. Itärannikon nuorison elämän keskiössä ovatkin larppaamisen, graffitien sekä luvattomien bileiden kaltaiset puuhastelut, joiden lomassa lempi leiskuu, ja joka jätkä nolaa säännöllisesti itsensä erilaisten kujeiden ja järjettömän vedonlyönnin innoittamana Sion Sonon Hazardin mielenmaisemissa.

Alexin ja kumppaneiden ankea arkielämä eroaakin aikansa tyypillisestä eskapistisesta animaatioviihteestä kuin sarvikuono sikalassa. Tiettävästi Prynoski tuotantotiimeineen kierteli kameran sekä äänityslaitteiden kanssa Amerikan itärannikon suurkaupunkien kaduilla ja nuorison kulttuuritapahtumissa taltioiden ihmisten elämäntarinoita sekä aitoa dialogia, joita edelleen hyötykäytettiin lähes sellaisenaan Downtownin episodien käsikirjoituksellisena pohjana. Pienenä lisäpanoksena projektinsa autenttisuuden takaamiseksi Prynoski tiimeineen myös palkkasi sarjansa ääninäyttelijöiksi tarkoituksella joukon suoraan kadulta repäistyjä amatöörejä, joiden lausuman dialogin taustalle vielä erikseen jätettiin tai lisättiin aitoa suurkaupungin taustahälyä sekä ajalleen muodikasta vaihtoehtorockia, hiphoppia sekä elektronista tanssimusiikkia, jollaisia kuuli paljon myös vuosituhannen alun videopeleissä; vanhaan aikaan MTV oli vielä musiikkiin erikoistunut kanava, joten firman sisältä löytyi Downtownin tarpeisiin asiansa osaavaa väkeä aiheen saralta.

MTV:n Downtownin suurimmat vahvuudet kiteytyvätkin sen selkäytimeen asti pureutuvaan tunnelmaan sekä mahdottomuuksiin asti yltävään samaistuttavuuteen: Prynoski ei kaihtanut puhtaan realismin tavoittelussaan edes nuorison alkoholin- ja huumeidenkäytön, tupakoinnin tai ilotyttöjen kaltaisia yksityiskohtia, joita tuskin nykyisinkään voisi televisiossa sellaisenaan näyttää yleisen moraalin ja politiikan puhtautta uskonnollisella vimmalla vartioivien sosiaalisen median verikoirien vuoksi. Downtownin rutikuivaa naturalismia on kuitenkin onneksi ymmärretty säännöllisesti rikkoa erilaisilla tarkoituksellisen värikkäillä uni- ja mielikuvituskohtauksilla, joista toisinaan Vincent van Goghin maalauksia muistuttavat taustat sekä etenkin viimeiseksi jääneen episodin happotrippi ovat luovuudessaan näkemisen arvoisia spektaakkeleja. Kahden ääripään tasapainoinen yhdistelmä maistuu niin hyvälle, että kyseistä päähän valonnopeudella nousevaa keitosta nauttiessa ei voi kuin ihmetellä, miksei vastaavaa tyylikeinoa käytetä useammin, vaikka genren tuotosten tarjonta tuntuisikin suoratoistopalvelujen myötä räjähtäneen täysin käsiin.

Chris Prynoski suunnitteli Downtownista alusta asti dokumenttia omasta ajastaan, ja sellaisena tekijänsä Graalin malja myös toimii likimain täydellisesti. Ulkopuolisin silmin Downtownia voinee tarkastella nostalgian sijaan myös mielenkiintoisena kuvauksena internetin myötä kansainvälisiksi ilmiöiksi kasvaneiden alakulttuurien yhteiselosta aikana, jolloin maailma oli vielä huomattavasti nykyistä suurempi. Prynoskin luomuksen viimeisen huikean episodin päätyttyä ilmoille jääkin katsojan näkökulmasta vaille vastausta piinaavan avoin kysymys, mitä kaikkea Downtownin tekijät olisivatkaan vielä kyenneet saamaan aikaan, jos sarjaa olisi ehditty vielä jatkaa ainakin toisen samanlaisen kauden verran. Downtownin lakkautusta onkin jälkikäteen sanottu yhdeksi MTV:n typerimmistä päätöksistä koskaan. Vähintään yhtä tyhmänä ja epäreiluna ratkaisuna Downtownista ei liene nykyisinkään olemassa edes kunnollista fyysistä julkaisua, vaan Prynoski itsekin on jo pidempään joutunut kaupittelemaan ihmisille sarjansa "promootiokopioita" pitääkseen teoksensa muistoa vielä jotenkin hengissä.


Arvio: 5/5


DOWNTOWN, 1999 USA
Ohjaus: Chris Prynoski, Eugene Salandra, Ilya Skorupsk, Jody Schaeffer, Kevin Lofton, Patrick Smith, Tony Kluck
Käsikirjoitus: Anne D. Bernstein, Chris Prynoski, David Regal, Erica Rothschild, Eric Friedman, George Krstic, Japhet Asher, Peter Elwell, Peter Gaffney, Rachelle Romberg
Näyttelijät: Aurora Lucia-Levey, Gregory Gilmore, Hector Fontanez, Leyora Zuberman, Marco H. Rodriguez, Phoebe Summersquash, Scot Rienecker, Tammy Lang

Kukkulan kuningas (1997-2009)

“I’m not playing with dolls. I’m… interacting with them”

Mike Judge on kertonyt eräässä hiljattain antamassaan haastattelussa kokeneensa lypsäneensä Beavisin ja Butt-Headin tyhjiin jo aiheesta väsäämiensä ensimmäisten karkeiden lyhäreiden jälkeen. Kun MTV päätti tuottaa aiheen pohjalta kokonaisen loputtomuuksiin asti jatkuvan televisiosarjan, Judge joutuikin käyttämään kaiken vähäisenkin liikenevän luomisvoimansa kyetäkseen pysymään suosiossa alati kasvavan luomuksensa tahdissa aina täydelliseen kyllästymiseen ja lähes loppuunpalamiseen asti. Hyvissä ajoin ennen Beavis & Butt-Head - iloiset teinipojatin kunniallista päätöstä Judge ehti luonnostelemaan huvikseen aikansa maailmaa työtätekevän perheellisen ihmisen silmin tarkastelevan humoristisen sarjan, jonka myötä mies vaihtoi samalla työnantajaa MTV:ltä Foxille...

Vaikka Judgen alulle panema prosessi loihtikin tähän maailmaan Kukkulan kuninkaana tunnetun genrensä klassikon, ei lopputulos tiettävästi ole kovinkaan lähellä luojansa alkuperäistä näkemystä. Tiettävästi Judgen MTV:llä kynäilemässä vedoksessa oli huomattavasti vähemmän henkilöhahmoja sekä runsaammalla kädellä suoraa poliittista sanomaa, sekä erityisesti patavanhoillisille oikeistokonservatiiveille suunnattua piruilua, mutta vasta Foxin palkkalistoilla ollut Simpsonit-käsikirjoittaja Greg Daniels antoi työnantajansa toimeksiannosta Judgen alkuperäisvisiolle sen lopullisen moniulotteisemman ja samaistuttavamman muodon. Mike Judge itse piti Danielsin tekemistä muutoksista siinä määrin, että nimesi tämän kanssaan koko sarjan idean isäksi.

Kukkulan kuninkaan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen teksasilaiseen pikkukaupunkiin hienostoihmisen sieraimissa punaniskalta haiskahtavien stereotyyppisten sinikaulustyöläisten asuttamaan naapurustoon sekä erityisesti Hillin suuren maailman asioista täysin tietämättömän perheen edesottamusten ympärille. Mike Judgen itsensä äänellä puhuva Hank Hill on propaania ja grillausta rakastava jokamies, jonka naiivin hyväntahtoinen vaimo tulee toisinaan aiheuttaneeksi uudenlaisia ongelmia yrittäessään parantaa maailmaa. Perheen poika Bobby taas on äitinsä hemmottelema ylipainoinen ja koulukiusattu "kummallinen" lapsi, jolla on varauksellisen epämääräinen suhde vähän höveliin mutta pohjimmiltaan hyväluontoiseen isäänsä. Hillin perheeseen kuuluu lisäksi remonttimiehiä vihaava koira, joka onnistuu eräässä jaksossa leimaamaan isäntäperheensä tahattomasti rasisteiksi.

Judgen ja Danielsin yhteistyön hedelmää on toisinaan virheellisesti luonnehdittu jopa ensimmäiseksi aikuisille suunnatuksi piirrossarjaksi, mikä kertonee enemmän Kukkulan kuninkaan massasta poikkeavasta tyylistä kuin mistään muusta: Kukkulan kuningas saattaa esimerkiksi olla Simpsonien ja Duckmanin tavoin piikikäs, mutta sen yleisasenne on niitä lakonisempi ja maanläheisempi – Kukkulan kuninkaan maailmassa mikään ei ole niiden tavoin itsestään selvää, eikä edes irvailun sanoma tai kohde ole aina yhtä selkeä kuin mainittujen kaltaisissa hupailuissa. Kukkulan kuninkaan nerokkain oivallus onkin jo alusta asti antaa sarjan maailman ja hahmojen elää ja hengittää omalla painollaan, ja jättää pidemmälle menevien päätelmien ja tuomioiden tekeminen katsojan itsensä harteille – useimmista kaltaisistaan sitcomeista poiketen Kukkulan kuninkaassa ajan kuluminen huomioidaan, ja yksittäisiä episodeja sitoo etenkin ensimmäisen seitsemän tai kahdeksan tuotantokauden ajan monesti toisiinsa jokin suurempi teema tai pieni taustalla jatkuva tarina.

Eräänä esimerkkinä Kukkulan kuninkaan käsikirjoituksen tasosta, sarjan maailman syvyydestä sekä yleisestä kerrontatyylistä toimikoon Hillien naapurustossa vaimonsa ja poikansa kanssa asuva, ketjussa tupakkaa polttava vainoharhainen tuholaistorjuja Dale. Dalen vaimo on todellisuudessa pettänyt miestään vuosikausia julkisesti miestään alkuperäisväestöön kuuluvan korston kanssa, ja Dalen poikakin on todellisuudessa kielletystä suhteesta syntynyt lehtolapsi. Eräässä jaksossa Dale on pääsemäisillään jyvälle petollisen vaimonsa salaisuudesta vain uppoutuakseen lopulta yhä syvemmälle ufologian syövereihin. Dalella on kaikesta huolimatta lämmin suhde niin poikaansa kuin vaimoonsakin, ja ainut tyytymätön henkilö draamassa on jälkikasvunsa elämästä ulkopuoliseksi jäänyt salarakas.

Kukkulan kuningas ei saarnaa tai väännä mitään rautalangasta, monet sarjan yksittäiset tarinat ovat parhaimmillaan niin samaistuttavia ja perusidealtaan ajattomia, että niitä on helppo katsoa tietystä tekoaikaansa sidotusta ulkoasustaan huolimatta vielä vuosikausia valmistumisensa jälkeen. Tällaisia jaksoja ovat esimerkiksi pienet kertomukset sukupolvien välisestä kuilusta, joissa Hillin tai jonkin muun sarjan perheen vanhemmat yrittävät opettaa ja opastaa lapsiaan mielestään oikeille teille. Eräässä jaksossa erään toisen hahmon seksistisestä asenteesta kiusaantunut Hank esimerkiksi yrittää opettaa pojalleen, miten naiset eivät ole olemassa vain miesten palvelemista varten, toisessa yhden jos toisenkin perusasian koulukiusaamisen todellisuudesta. Usein vanhempien opetuksissa on myös oma järkensä, vaikkakin satiirina tilanteista onnistutaan monesti repimään irti myös nasevaa ironiaa tissibaarien ja väkivaltaviihteen kaltaisten aikuisten mukavuuksien kautta.

Foxin kultakaivoksen luonnehtiminen pelkästään suosituksi aliarvioisi sitä pahasti – ilmestymisaikanaan televisiota katsova yleisö suorastaan rakasti sitä! Kukkulan kuninkaalla olikin parhaimmillaan enemmän katsojia kuin vielä jotenkuten jaloillaan samoihin aikoihin pysyneellä Simpsoneilla. Judgen ja Danielsin luomuksen erinomainen ääninäyttely sekä yleinen samaistuttavuus sellaisinaan riittivätkin paikkaamaan kaikenlaiset hienoiset heilahtelut sekä kaavamaisempaan muottiin ajautumisen vielä vuosikausien ajan Mike Judgen ja ja Greg Danielsin vetäydyttyä vähitellen sarjan tuotannosta seitsemännen ja kahdeksannen tietämillä. Menestyksestä huolimatta Foxin päättävät elimet tekivät yllättävän ratkaisun loppuaan kohden lievästi stagnatoituneen sarjan armollisesta lakkauttamisesta kolmentoista kauden ja peräti yli kahden sadan jakson jälkeen niinkin myöhään kuin Herran vuonna 2009.

Valovuosia myöhemmin aikuisemmalla iällä katsottuna Judgen ja Danielsin huumori tuntuukin purevammalta kuin koskaan, ja monet Kukkulan kuninkaan yksittäiset vitsit voisivatkin sellaisenaan siirtää koska tahansa meidänkin aikaamme, alkaen uskonnollisten kulttien aivopesu- ja painostusstrategioilla sanomaansa levittävistä poliittisista agitaattoreista sekä vähemmistöjä ensisijaisesti oman julkisivunsa kiillottamiseen käyttävistä sosiopaateista kaikenlaisiin universaaleihin huomioihin perheestä, sukupolvien ja sukupuolten välisistä suhteista sekä länsimaisesta yhteiskunnasta yleisesti. Kukkulan kuningas ei välttämättä ole yhtä nerokkaalla tavalla tyhmä kuin Beavis & Butt-Head tai muuten vain nerokas kuten Daria, mutta kun ajattelee yhden miehen olleen enemmän tai vähemmän luomassa kaikkia kolmea, pitää Mike Judgelle nostaa hattua silkasta kunnioituksesta tämän betonoidulle asemalle 90- ja 2000-lukujen nuorison tuntojen tulkkina ja yhtenä aikansa televisioanimaation kultasormista.


Arvio: 4.5/5


KING OF THE HILL, 1997-1999 USA
Ohjaus: Adam Kuhlman, Allan Jacobsen, Anthony Lioi, Boo Hwan Lim, Dominic Polcino, Klay Hall, Kyoung Hee Lim, Lauren MacMullan, Tricia Garcia, Wesley Archer
Käsikirjoitus: Greg Daniels, J.B. Cook, Jim Dauterive, Jonathan Collier, Kit Boss, Mike Judge, Sivert Glarum
Näyttelijät: Brittany Murphy, Johnny Hardwick, Kathy Najimy, Mike Judge, Pamela Adlon, Stephen Root

Daria (1997-2002)

"Daria? Come on, the neighbors are starting to talk."
"Um... good. Soon they'll progress to cave drawings and civilization will be on its way.”

Kukaan tuskin pystyy hyvällä tahdollakaan kiistämään, kuinka uskomattoman suosittu ja vaikutusvaltainen Mike Judgen Beavis & Butt-Head - iloiset teinipojat ysärillä oli. Välittömästi ilmestyttyään sarja kohosi teini-ikäisten nuorten aikuisten valtavirran ja kymmenien miljoonien katsojien kiintotähdiksi määrittelemään kokonaisen sukupolven musiikkikulttuurin suuntaviivat aina pitkälle 2000-luvulle ja meidänkin päiviimme asti. Judgen luomus nousi jälleen puheenaiheeksi monessakin tuvassa viimeistään hiljattain täysin puskista ilmestyneen Beavis and Butt-Head Do the Universen myötä, mutta konseptille on jo nyt luvattu jatkoa kokonaisen uuden ja uljaamman televisiosarjan voimin, eikä ihmiskohtaloista päättävien tahojen yritteliäisyydelle ole loppua näköpiirissä ainakaan tätä kirjoittaessani.

Alkuperäisen idioottihuumoriin keskittyneen ysärisarjan edetessä Judge tiimeineen joutui tunnetusti kehittelemään kokonaisen legioonan verran uusia hahmoja saadakseen nälkävuosien pituisen komedian pysymään vastakin tuoreena ja mielekkäänä. Näin syntyi Beavisin ja Butt-Headin häröilyä seuraamaan monotonisella äänellä ja sarkasmia solkenaan viljelevällä asenteella angstaileva, pinnallista ja aivotonta yhteiskuntaa vieroksuva älykäs teinityttö nimeltä Daria Morgendorffer, joka pikimustasta kyynisyydestään huolimatta tuntee sympatiaa kenkiäänkin vähä-älyisemmän mutta taatun vilpittömän ja epäsovinnaisen duon sekoiluja kohtaan. Darian hahmossa kiteytyykin omalla tavallaan samainen ysärivuosien nuorisomuodin ihannoima ulkopuolisuus, joka nosti Fox Mulderin nuorten naisten palvomaksi seksisymboliksi.

“Do you always talk to the computer, Daria?”
“Only when the toaster’s mad at me.”

Daria Morgendorffer ei ollut vain erinomainen sivuhahmo musiikkivideokanavan lippulaivaan, mutta kertyneen yleisöpalautteen perusteella myös äärimmäisen samaistuttava ja hauska persoonallisuus itsessäänkin. MTV:llä ymmärrettiin ajan henkeen sivuhahmoksi vähän liiankin moniulotteisen Darian jäävän Judgen sarjassa vain turhaan Beavisin ja Butt-Headin kaltaisten valmiiden suosikkien varjoon, joten hahmolle alettiin nopeasti luonnostella Glenn Eichlerin ja Susie Lewis Lynnin johdolla ikiomaa sarjaansa, jolla ei tulisi olemaan minkäänlaista yhteyttä Mike Judgen luotsaaman komedian kanssa. Judge itse alkoi näihin aikoihin olla jo läkähtymäisillään valtavan työtaakkansa alla, joten mies ei itse pystynyt osallistumaan spin-offin tuotantoon kollegoilleen antamaansa siunausta pidemmälle.

Beavis & Butt-Headin spin-offin ensimmäisessä jaksossa Daria Morgendorffer perheineen muuttaa tyypilliseen amerikkalaiseen keskiluokkaiseen Lawndalen lähiöön. Paikallisen lukion oppilaat ja opettajat kiinnittävät välittömästi huomionsa massasta musteläikän tavoin eroavaan kyyniseen Dariaan, joka päätyykin nopeasti huonon itsetunnon omaaville nuorille suunnatulle erityisluokalle. Tylsällä ja tarpeettomalla istunnollaan Daria tulee tehneeksi tuttavuutta taiteellisen ja vähintään yhtä kyynisen ja introvertin goottityttö Janen kanssa. Matalamielisen pinnalliselle ympäristölleen omaan kuivan sarkastiseen tapaansa irvailevasta kaksikosta tulee nopeasti erottamattomat taistelutoverit ankeaa maailmaa ja vastakkaisen sukupuolen huomiosta kilpailevien ja sokeasti muodin perässä juoksevien typerysten asettamia yksiulotteisia roolimalleja ja kohtuuttomia odotuksia vastaan.

“Right here and now, let’s pledge to make Daria’s dream a reality.”
“You mean the one where people walking down the street burst into flames?”

Ensisilmäyksellä Darian maailma saattaa vaikuttaa etenkin animaatioltaan poikkeuksellisen kankealta ja mälsältä, keskittyyhän itse sarja nimenomaan kuvaamaan nuorison elämää pessimistisen 90-luvun lopulla jonkinlaisen suuren ja vauhdikkaan seikkailun sijaan. Tietyssä karussa realismissa kuitenkin on samalla Darian vahvuus, sillä valehtelematta lähes jokaisesta jaksosta löytää tilanteita ja henkilöhahmoja, jotka tavalla tai toisella voisivat olla kuin kenen tahansa satunnaisen katsojan oikeasta elämästä. Darian äiti esimerkiksi on uranainen, jolla ei ole aikaa perheelleen, joten lasten kasvatus on talossa delegoitu ylikireän isän harteille. Darialla on lisäksi ekstrovertti sisko, joka on kuin vanhemman sisarensa täydellinen vastakohta tyhjäpäisine muotioikkuineen ja poikaystävineen, unohtamatta tietenkään muuatta Christopher Walkenilta maneerinsa saanutta miesopettajaa. Sarjan hahmoissa ja maailmassa onkin tiettyä aitoa ja samaistuttavaa syvyyttä, joka ilmestymisaikanaan oli tällaisille nuorisokomedioille sangen harvinaista ylellisyyttä.

Minkä Daria animaatiossa häviää, otetaan kuitenkin korkoineen takaisin käsikirjoituksen korkeassa tasossa. Nuorille aikuisille suunnattuna komediana Darialla oli lupa hyödyntää vaikeampaa kieltä sekä käsitellä aikuisempia teemoja, joten sarjan kirjoittajat myös käyttivät tilaisuuden hyödykseen vyöryttämällä dialogi toisensa perään mitä hersyvintä kielellistä huumorin juhlaa: toisinaan Dariaa katsoessa tuntuu kuin jokaisella suunavauksella ilmoille kajahtaisi jotain todella osuvaa tai muuten vain hauskaa ja persoonallista sanottavaa ympäröivästä maailmasta. Darian ja Janen jakama konformismille allerginen maailmankuva on periaatteessa äärimmäisen surullinen ja pessimistinen, mutta se toimii samalla erinomaisena pohjana terävälle yhteiskunta- ja kulttuurikritiikille sekä ironiselle huumorille: sen enempää Daria kuin Janekaan eivät persoonallisuuksina ole kehittyneet tyhjiössä, mutta silkan aggression ja häiriköinnin sijaan epäoikeudenmukaista ja järjetöntä maailmaa vastaan on mahdollista sotia myös yksinkertaisesti nauramalla sille päin naamaa.

“I’m telling you, puppets make anything funny. Give me something that isn’t funny.”
“Um… a plane crash into a nuclear power plant.”
“Okay. Now, picture the same plane crash, only the cabin is full of screaming puppets flailing their skinny little puppet arms. Funny, right?”

MTV tuotti Dariaa yhteensä viiden tuotantokauden sekä kahden pitkän elokuvan edestä ennen sarjan lakkauttamista vuonna 2002. Jaksoja sarjaan kertyi yhteensä 65, joiden kuluessa taso ei juuri päässyt heilahtelemaan missään kohtaa merkittävästi alusta asti huikean korkealle asetetuista standardeista. Uudella vuosituhannella Darian kuvaama maailma alkoi kuitenkin olla väistymässä optimistisemman ja vuosikymmenen kestänyttä epäkaupallisempaa nuorisokulttuuria virtaviivaisemman muodin tieltä, joten Darialle ja Janelle sen enempää kuin MTV:n animaatiotuotannolle ei enää löytynyt entisenlaista kysyntää; jälkiviisaasti sanottuna Darian kohdalla lopetuspäätös tuli onneksi ainakin ajoissa. Mike Judgen alkuperäisluomuksen sivutuotteesta voinee siis nykyisinkin nauttia vilpittömästi reliikkinä kauan sitten kadonneesta ajasta, jolloin tyhmistäväksi mielletystä televisiostakin saattoi toisinaan tulla nuorisolle suunnattua luovaa ja älykästä viihdettä myös Suomessa.

”People call me a feminist whenever I express sentiments that differentiate me from a doormat or a prostitute. ”


Arvio: 5/5


DARIA, 1997-2002 USA
Ohjaus: Eric Fogel, Karen Disher, Ken Kimmelman, Margaret E. Rutherford, Paul Sparagano, Ray Kosarin
Käsikirjoitus: Anne D. Bernstein, Chris Marcil, Glenn Eichler, Mike Judge, Sam Johnson, Susie Lewis
Näyttelijät: Alvaro J. Gonzalez, Julián Rebolledo, Marc Thompson, Tracy Grandstaff, Wendy Hoopes

Vihreitä munia ja kinkkua: toinen kattaus (2022)

Varoitus! Mikäli lukija aikoo katsoa Vihreitä munia ja kinkkua, on suositeltavaa jättää tämä ja kaikenlaiset muut arvostelut sekä juonireferaatit etukäteen lukematta, sillä sarjan hauskuus piilee nimenomaan sen luovuudessa ja yllättävissä käänteissä. Mene siis, ja nauti aikamme laadukkaimmasta televisioanimaatiosta maailmassa ennen tämänkään vähän lukemista!

Jokunen vuosi sitten Warner Brothersin animaatioimperiumi meni tekemään sopimuksen Netflixin suoratoistojyrän kanssa kokonaisen jättimäisten tuotantoarvojen animaatiosarjan luomisesta. Tuon kyseisen megalomaanisen mammuttimaisen sarjan lähdeaineistoksi valikoitui supi surkeiden Hollywood-filmatisointien riivaaman sanaseppo Dr. Seussin pikkuinen lapsille suunnattu runokirjanen, jonka pohjalta tuotettu Vihreitä munia ja kinkkua oli pienistä kömmähdyksistään huolimatta valtava arvostelu- ja yleisömenestys – siitäkin huolimatta, että melkein kaikki sarjan nimeä ja tyyliä lukuun ottamatta olikin todellisuudessa Warnerin ja maailman huippua alallaan edustavien tekijöiden oman ihanan luovan mielikuvituksen tuotetta.

Niin runsahasti henkisiä orgasmeja kuin ensimmäinen tuotantokausi ainakin omassa ajukopassani laukaisi, päättyi tarina varsin inhottavasti vain uuteen cliffhangeriin sekä vuosikausien tuskalliseen odotukseen, johon luvattua jatkoa saatiin vasta aivan hiljattain. Toinen kattaus jatkaakin suoraan siitä, mihin ensimmäisen kauden finaalissa jäätiin: Sam-I-Am on viimein saanut suostuteltua Michael Douglasin äänellä yrmyilevän Guyn maistamaan vihreitä munia ja kinkkua – kaksikko on siis vihdoin kypsä etsimään Samin kauan sitten kadonnutta mystistä äityliä, joka myös Pam-I-Amin nimellä tunnetaan. Aivan ensimmäisenä twistinä sekä raikkaana irtiottona aiempaan Toinen kattaus onkin tyypillisen road tripin ja macguffin-metsästyksen sijaan pohjimmiltaan tarina äidin ja pojan, miehen ja tämän perheen sekä Shakespeare-tyyliin kahden toisiaan vihaavan heimon suhteesta.

Mutta mitä tekemistä tällä kaikella on vihreiden munien ja kinkun kanssa? Eipä oikeasti yhtään mitään, tietty mielikuvituksellinen kulinaarinen teema vain sattuu olemaan yksi kahteen tuotantokauteen jaetun spektaakkelin tarinan läpi jatkuvista johtoaiheista. Oikeasti toinen tuotantokausikaan ei enää edes "perustu" siihen samaan kirjaseen, vaan kylmää sotaa satirisoivaan humoristiseen kirjaseen nimeltä "The Butter Battle Book", josta Ralph Bakshi ohjasi oman näkemyksensä jo 80-luvulla juuri ennen rautaesiripun ja sosialismin tuhoa. Kuten arvata saattaa, tälläkin kertaa kyseisestä opuksesta on napattu vain perusidea, jota on edelleen laajennettu sekä jatkokehitelty äärimmäisen hyvällä maulla sekä tyylillisesti niin pitkälle, ettei samaisen kirjasen lukemisella juuri saakaan katsomiskokemustaan pilattua. Vitsin ydin onkin tunnelman muuttumisessa yllättäen näinkin radikaalisti ensimmäisen kevyehköstä ja hauskasta seikkailusta vakavammaksi poliittiseksi trilleriksi.

Vihreiden munien ja kinkun toista tuotantokautta tiivistettiin ensimmäisestä muutamalla jaksolla, jolloin lopputulokseenkaan ei jäänyt sekunnin kymmenyksenkään vertaa täytemateriaalia tai loputtomuuksiin asti venytettyjä kohtauksia. Pienen lapsen vinkeää luovuutta sekä älykkäällä tavalla lapsekasta huumoria tihkuvan Toisen kattauksen seuraaminen tuntuukin kuin huippuluokan muusikon improvisoinnin seuraamiselta: aina kun alat kokea tarvetta mennä vessaan, maestro vetääkin hihastaan hypnoottisen kekseliästä tajunnanvirtaa, ja kaikenlainen maallinen poistuu mielestä jälleen tuntikausiksi. Toisella kattauksella on mittaa vajaa viitisen tuntia, mutta ennen viimeisen jakson loppua en hypnoosissani rohjennut irtautua sarjan parista edes syömään. Warnerin ja Netlixin tekijät ampuvat katsojaa sellaisella sarjalla uskomattoman muistettavia hahmoja sekä päiväkodin piirustustunnilta lainattuja vinkeitä yksityiskohtia, että moiseen mielikuvituksen tsunamiin törmää enintään kerran sukupolvessa – jossa silloinkaan.

Mihinkään aiempaan sanomiseeni minulla ei tällä erää olekaan enää juuri lisättävää. Vihreitä munia ja kinkkua on yksi aikamme johtavista piirretyistä televisiosarjoista, ja Toinen kattaus onnistuu vielä entisestään petraamaan kaikessa ensimmäisestä tuotantokaudesta. Olen koettanut yön yli miettiä jotain pientä nuristavaa näkemästäni, mutta olen samalla vaivalla löytänyt siitä vain entistä enemmän ansioita: tällä kertaa jopa lopun kikkailu on onnistuttu rytmittämään ensimmäistäkin sujuvammaksi tykitykseksi, viimeinen jakso jopa onnistuu sitomaan kaikki avoimet langat niin nätisti yhteen, ettei kolmatta tuotantokautta juuri enää jatkoksi kaipaisikaan. Vihreitä munia ja kinkkua ei ole vain kypsillä yleisinhimillisillä teemoilla vuorattu kertomus ystävyydestä ja perheestä, mutta sillä on jopa syvempää pasifistista sanomaa sodan ja väkivallan mielettömyydestä.

Intuitioni kertoo minulle, että viimeistään toisen tuotantokauden myötä tätä sarjaa tullaan vielä tulevaisuudessa juhlimaan yhtenä lajityyppinsä moderneista klassikoista.

Ugh! Olen puhunut.


Arvio: 5/5


GREEN EGGS AND HAM: THE SECOND SERVING, 2022 USA
Ohjaus: Bradley Raymond, Piero Piluso
Käsikirjoitus: Brian Schacter, Jared Stern, John Whittington, Kate Thulin , Katie Greenway, Mark Rizzo
Näyttelijät: Adam DeVine, Diane Keaton, Ilana Glazer, Jose Andres, Kevin M. Richardson, Michael Douglas, Patricia Clarkson, Rob Brydon

Blade (1998)

"Some motherfuckers are always trying to ice-skate uphill."

Kauan sitten muuassa amerikkalaisessa ghetossa vampyyriukkeli meni ja imaisi raskaana olevaa Anna-Liisaa suoraan suonesta. Syntisten menojen seurauksena ennen aikojaan tähän maailmaan syntynyt pienokainen sai kantaakseen verenimijäin osittaisen perimän kaikkine mukavuuksineen. Eksentrisen mestarinsa huomassa "daywalkeriksi" luonnehditusta puolivampyyristä kasvoi aurinkolaseja yölläkin käyttävä cool Wesley Snipes, aikansa tyypillisiä vaihtoehtorokkareita muistuttavia verenimijöitä metsästävä toimintasankari. Ilkeät yön timot sattuvat pyörittämään ihmisten rinnalla omaa salaista rinnakkaisyhteiskuntaansa omine myytteineen ja legendoineen, joten työsarkaa Bladen kaltaisella kivikovalla vampyyrininjalla luonnollisesti riittää.

Bladen tuotantohistoria ulottuu ajassa aina 90-luvun alkuun, jolloin taloudellisessa ahdingossa rypenyt Marvel-kustantamo koetti epätoivoisesti keksiä pikaisia tulonlähteitä kroonista rahapulaa paikkaamaan. Eräs firman oikukkaan johdon neronleimauksista oli alkaa kaupitella näiden sarjakuvaomistusten filmausoikeuksia niistä kiinnostuneille tuotantoyhtiöille, olivathan Tim Burtonin Batman-leffat ajan kuuminta muotia. Vaikka Marvel-filmatisoinnit tuottivat jo tuolloin satojen miljoonien lipputuloillaan moninkertaisesti itsensä takaisin, ei tulovirroista sittenkään satanut huonojen sopimusten vuoksi kustantamon itsensä laariin kuin karkkirahoja.

Alkujaan Bladen piti olla jonkinlainen Meksikoon sijoittuva vampyyriwestern, jonka pääosassa olisi heilunut Shaftina paremmin tunnettu Richard Roundtree, mutta ilmeisesti päättävissä elimissäkin ymmärrettiin konseptin kornius, ja alkuperäiset suunnitelmat hyllytettiin – eräässä vaiheessa New Line Cinemassa jopa keskusteltiin sankarin muuttamisesta mustasta valkoiseksi ja itse leffa toimintapätkästä komediaksi. Lopullisen muotonsa elokuva sai vasta käsikirjoittajaksi pestatun supersankarispesialisti David S. Goyerin hyppysissä, jonka visioissa varsin vanhanaikaiseksi ja romanttiseksi mielletystä vampyyrihömpötyksestä kasvoikin aikansa synkistelymuodille kumartava urbaani ja postmoderni kauhutoimintaraina.

Blade onkin elokuvana vähän kuin teinipojille suunnattu Twilight, jossa hyvät tyypit ovat aina tyylitajuisia ja pahat vain yrittävät olla. Parturissa käyneen one-linereita heittelevän Wesley Snipesin viiltävän karisman rinnalla tarinan pahiksena paita auki heiluvan rasvatukkaisen Stephen Dorffin virnistely saa lähinnä toivomaan tämän pikaista turpasaunaa sankarimme käsissä, mikä on tällaisissa leffoissa siis ihan hyvä juttu. Valitettavasti ärsyttävästi virnuilevan hipsterin selkäsaunaa saadaan kuitenkin odottaa vähän liiankin kanssa parituntisen seikkailun loppuun asti, ja sittenkin kuritukseen on menty sotkemaan muutamia turhia digitaaliefektejä. Alkuperäinen leikkaamaton versio oli tätä yli puoli tuntia pidempi, joten leikkaajalle kukkia.

Mitä olen ihmisten mielipiteitä kuunnellut, tuntuu moni karsastavan tätä ysärivuosien varhaista Marvel-mättöpalaa, mutta omasta mielestäni kyseessä on helposti yksi viihdyttävimmistä lajissaan. Pelkästään Bladen tulokulma koko vampyyrigenreen oli ilmestymisaikanaan etenkin valtavirran elokuvissa täysin uutta ja ihmeellistä, eikä sitä myöhempien Disney-versioiden tapaan edes yritetty muokata koko perheelle sopivaksi eskapistiseksi hölmöilyksi; Bladella oli vielä lupa viipaloida ja vetää vihollisia turpaan sekä lennättää vertakin ämpärikaupalla ihan vain silkasta lennättämisen ilosta. Näihin aikoihin kaikenlainen meidän aikanamme yleistynyt yletön erikoistehostekikkailukin ymmärrettiin vielä pitää aisoissa, joten suuri osa Bladen toimintakohtauksistakin on aitoa tavaraa.

Henkilökohtaisesti käy vähän sääliksi Bladen ohjannutta Stephen Norringtonia. Mies ehti ohjaamaan urallaan vain neljä elokuvaa, joista olen aiemmin arvostellut Brad Dourifin tähdittämän aliarvostetun Death Machinen. Bladen vaihtoehtoisessa lopussa Norrington itse esitti Michael Morbiusta, jota ilmeisesti kaavailtiin mukaan myöhempiin saman sarjan elokuviin ennen suunnitelmien hylkäämistä. Sittemmin Norringtonin ura ajautui sivuraiteelle ja tuhoutui katastrofaalisen Herrasmiesliigan mukana.


Arvio: 4/5


BLADE, 1998 USA
Ohjaus: Stephen Norrington
Käsikirjoitus: David S. Goyer
Näyttelijät: Donal Logue, Kris Kristofferson, N'Bushe Wright, Stephen Dorff, Wesley Snipes

Catwoman (2004)

Vanhaan loistokkaaseen kulta-aikaan herra nimeltä Tim Burton oli sarjisleffojen kruunaamaton kuningas; pelkästään paperilla miehellä oli alkuaikojen Batman-leffojen ohella tulella vaikka kuinka monta vähintään yhtä legendaarista toteutumatonta erillisprojektia Warnerin leivissä. Suutareista kuuluisin ja kuolemattomin lienee Nicolas Cagen pistämättömän karisman ympärille suunniteltu Teräsmies-filmatisointi, joka ei kuitenkaan koskaan poikinut hulvatonta mielikuvaa, Shaq O’Nealille kaavailtua cameota sekä Warnerin johdolle koitunutta kymmenien miljoonien laskua ihmeempää päänsärkyä sen enempää Cagelle kuin Burtonillekaan. Vielä tänä päivänäkin tietyissä piireissä käydään kiivasta väittelyä mainitun projektin epäonnistumisesta helpottuneiden ja pettyneiden fanien välillä.

Vähemmän tunnettu luku Burtonin uralla on miehelle tarjottu pesti Michelle Pfeifferin tähdittämän Catwoman-spin-offin ohjaajana. Alkujaanhan Warnerin päättävissä pöydissä kaavailtiin kyseisen elokuvan julkaisemista samoihin aikoihin Batman Foreverin kanssa, mutta tarinan mukaan tekijät eivät päässeet sopuun käsikirjoituksesta, jolloin koko projekti ajautui tuuliajolle. Ennen pitkää niin Burton kuin Pfeifferkin ymmärsivät homman menneen kokonaan reisille ja lähtivät kukin tahollaan omille teilleen. Catwomanin tuotanto vajosi vuosikausiksi tuotantohelvettiin, jonka aikana sen keskeiset tekijät vaihtuivat lennossa niin tiheään tahtiin, ettei Warnerin päättävillä elimilläkään aina välttämättä ollut täyttä käsitystä asioiden tilasta. Teattereihin asti päätyneen tuotoksen ohjaajanpallille istutettiinkin lopulta musiikkivideoiden parissa pätevöitynyt nimimerkin takaa operoiva kaveri, jonka varsinaista kontribuutiota lopputuloksen saamaan muotoon voidaan arvuutella loputtomasti.

James Bond -hahmonsa ikioman spin-offin peruuntumisen johdosta rooliinsa värvätty Halle Berry oli ties kuinka mones Kissanainen ennen itse elokuvan kuvauksien aloittamistakaan. Berryn tähdittämän katastrofin tarina noudattaakin ainakin ytimeltään Burtonin teoksen vastaavaa, olihan Pfeifferinkin tulkitsema kisumirri ison pahan korporaation leivissä, sai supervoimansa mystisesti kissoilta ja varasti helyt rikkailta antamatta niitä varsinaisesti sen enempää leskille kuin orvoillekaan. Berryn Kissanaisen maailmassa jokaisella sivuhahmolla vain on tasan yksi luonteenpiirre, jonka puitteissa nämä suoltavat yhtä ainutta repliikkiä uudestaan ja uudestaan vain vähän eri muodossa – tarinan roiston motiivikin paljastetaan aivan alussa vain, jotta tämä voisi selittää sen uudelleen lopun hölmössä antikliimaksissa.

Catwomanin ydintarinan tietystä lähdeuskollisuudesta huolimatta on matkan varrella erinäisiä mutkia kuitenkin jouduttu oikomaan. Halle Berryn Kissanainen esimerkiksi työskentelee meikkikorporaatiossa, jonka suurena suunnitelmana on laivata maailmalle uutta turmiollista kauneusvoidetta, ja kissoilta supervoimat saava, capoeraa harrastava Berrykin alkaa itse käyttäytyä kissan tavoin – ”cat burglarin” eli timanttivarkaan ja antisankarin asemesta Berry on oikeasti ihan hyvä tyyppi. Sen sijaan, että hahmon muodonmuutoskin olisi minkä tahansa laadukkaamman sarjisleffan tavoin yksinkertaisesti vain jätetty katsojan mielikuvituksen varaan, on koko juttua yritetty vielä erikseen järkeillä auki paasaamalla kymmenien minuuttien edestä egyptiläisistä uskomuksista. Frances Conroy genreen kuuluvana eksentrisenä mentorina ja kissamummona on jo paperillakin niin absurdi repäisy, että kyseessä voisi yhtä hyvin olla jonkinlainen diivamaiselle Hollywood-tähdelle järjestetty käytännön pila.

Kissanaisen itsensä matkan varrella paljastavampaan muuttunut vaateparsi itsessään on niin hämmentävä näky, että moista luulisi helposti tekijöiden pyrkimykseksi peitellä teoksensa heikkouksia vieläkin tarkoituksenmukaisemmalla kömmähdyksellä. Michelle Pfeiffer tunnetusti vihasi alkuperäistä lateksihaalariaan, joten Catwomanin tekijät päättivät muokata kuontaloa paljastavampaan suuntaan tiukoilla nahkahousuilla varustetuksi dominatrixiksi asti; Halle Berry onkin jälkikäteen kertonut useiden Catwomanin keskeisten kohtausten joudutun purkittamaan lukuisia kertoja uusiksi pelkästään paikaltaan valahtaneiden asusteiden vuoksi – ilmeisesti samasta syystä suuri osa Catwomanin toimintakohtauksistakin on toteutettu näyttelijöiden sijaan kehnoilla digitaalitehosteilla. Alkuperäisen kanssa vähintään yhtä epäkäytännöllisen asukokonaisuuden kruunaa pilailupuodista ostetulta vaikuttava hilpeyttä herättävä muovinen kisumirrinaamio. Ilmeisesti Kissanaisen vaateparrella pyrittiinkin kuvaamaan seksuaalisesti vapautuneempaa supersankaria, mutta pöljä lopputulos onnistuu lähinnä herättämään kiusallista myötähäpeää elokuvan päätähteä kohtaan.

Burtonin peruuntuneen Teräsmies-leffan kaltaista rahareikää kammonneen Warnerin väkipakolla tuottamasta pannukakusta voisi periaatteessa keksiä loputtomasti pientä napistavaa ja naristavaa, onhan sen leikkaus pahimmillaan semikaoottista jälkeä ja kovapalkkaiset niminäyttelijät kankeimmillaan kuin amatööriteatterista napattuja, mutta todellisuudessa ketään varsinaisista tekijöistä ei ole soveliasta lähteä syyttämään läpeensä tylsän ja kliseisen kokonaisuuden täydellisestä epäonnistumisesta – Catwomanin tuotantohistorian tuntien lopputulos ei olisi ikinä voinut ollakaan muuta kuin käytetyltä kissanhiekalta tuoksahtavaa ongelmajätettä. Kun Catwoman aikoinaan voitti liudan vuoden huonoimmille elokuville jaettavia pystejä, rooliinsa tuskastunut Halle Berry jopa kävi henkilökohtaisesti paikan päällä noutamassa omansa. Mikäli Berryn itsensä puheet mistään kertovat, lienee Catwomanin saattaminen maailmaan ollut urakkana kaiken sekoilun jälkeenkin kuin suoraan Werner Herzogin Fitzcarraldosta.


Arvio: 1/5


CATWOMAN, 2004 USA
Ohjaus: Pitof
Käsikirjoitus: John Brancato, Michael Ferris, Theresa Rebeck
Näyttelijät: Alex Borstein, Benjamin Bratt, Halle Berry, Lambert Wilson, Sharon Stone