Quatermass 2 (1957)

Kansainvälisesti menestyksekkään Quatermass Xperimentin jälkeen rattaat Hammerin ja BBC:n tuotantokoneistoissa alkoivat pyöriä vinhaa vauhtia, ja jatko-osaa alettiin nopealla aikataululla työstämään niin näköradioon kuin teattereihinkin. Tällä kertaa professori Quatermassin seikkailuista oli jo ehtinyt kasvaa kultti-ilmiö myös mantereella sekä rapakon toisella puolella, joten jatko-osan budjetti aikatauluineen kyettiin hyvällä omallatunnolla hilaamaan kertaluokkaa kunnianhimoisempiin mittoihin, onnistuttiinpa Quatermassin toisen tulemisen teknisiä yksityiskohtiakin tällä kertaa hiomaan lähemmäs Hollywoodin asettamia standardeja. Tällä kertaa kaupallinen menestys ei täysin vastannut tekijöiden asettamia suuria odotuksia; sarjan kolmatta tulemista saatiinkin huono-onnisen toisen osan jälkeen odotella rapiat kymmenisen vuotta.

Huomattavana erona ensimmäiseen Quatermassiin on jatko-osan trillerin tyylin painottuminen enemmän agentti- ja paranoiajännärien kuin niinkään nuhjuisen b-kauhun ympärille. Ensimmäisestä osasta tuttu, toistamisen ohjaajan pallille palannut Val Guest onkin eräässä haastattelussa kertonut suunnitelleensa jo varhain toisen Quatermassin viemistä perinteistä hirviökauhua realistisemman ja maanläheisemmän "suspensen" suuntaan. Ensimmäisen osan nähneet todennäköisesti muistavatkin kyseisen teoksen alusta asti hienosti paisutellun tunnelman pilanneen höhlän kliimaksin kankeine muovisine erikoistehosteineen. Val Guestin suurisuuntaiset tavoitteet eivät olleet siis aiemmat huonot kokemukset huomioon ottaen lainkaan tuulesta temmattuja tai perusteettomia, näkemyksen kiteytyminen vain vaati verrokkien puutteessa tavanomaista enemmän aikaa ja energiaa.

Varsin päräyttävä Quatermass 2 on kuin klassinen jakso jostain ysärivuosien jännärisarjasta: Ison-Britannian taivaalla havaitaan aivan alkumetreillä salaperäistä liikehdintää. Vähän myöhemmin epämääräisiä ilmiöitä ja havaintoja maaseudulla tutkiva professori Quatermass apulaisineen törmäävät hämäräperäisiä tieteellisiä kokeita öljynjalostamoa muistuttavassa tuotantolaitoksessa suorittaviin puolisotilaallisiin joukkoihin. Epäilyttävän laitoksen jäljet johtavat aina Ison-Britannian hallitukseen asti, kuin joukko ihmismäisiä muukalaisia olisi soluttautunut yhteiskunnan huipulle ja kääntänyt kokonaisen valtakunnan voimavarat itseään vastaan. Poliisi ja armeija ovat ”vihollisen” taskussa, eikä edes isänmaansa johtaviin tiedemiehiin lukeuvua professori Quatermass ole enää turvassa.

Muuan kanssakriitikko on joskus ammoin luonnehtinut Quatermassin toista tulemista ”häkellyttävän moderniksi”, ja voin hyvillä mielin yhtyä tähän mielikuvaan. Quatermass 2 ammentaa valtavasti aikansa kylmän sodan ilmapiiristä ja kansanmurhaajakommunistien kätyreiden yhteiskunnalliseen soluttautumiseen kohdistuneesta pelosta. Niin moderni Quatermass 2 on, että mikäli herrasmies Brian Donlevyn tilalle vaihtaisi tekoälyn avulla angstisen David Duchovnyn, kävisi Guestin ja Hammerin elokuva lähes suoraan jostain Salaisten kansioiden kadonneesta jaksosta. Ensimmäisestä osasta tuttu tyylikäs vähäeleisyys ei sekään ole kadonnut jatko-osassa mihinkään – lisäbudjetti on vain osattu sijoittaa viisaasti laadukkaampaan kuvaukseen, lisääntyneisiin ekstroihin, vauhdikkaampaan toimintaan sekä kuvauspaikkana toimineeseen epäinhimillisen kylmään ja pahaenteiseen teollisuuslaitokseen.

Jälleen kerran, kuin viittauksena samaisen lafkan Frankenstein-elokuvasarjaan, professori Quatermassin seikkailua ei ratkaista yksinkertaisesti väkivallalla vaan oveluudella ja terveellä järjellä aivan kuten Peter Cushingin Frankenstein parhaimmillaan – Quatermassin kohdalla tuo ratkaisu on vieläpä täysin nurinkurinen, mitä tekoajan kontekstin huomioon ottaen voisi kuvitella. Quatermassin jatko-osan rinnalla päivänvalon näki myös muuan Hammerin Frankensteinin kirous, eikä brittiläisen kauhuromantiikan renessanssin jälkeen paluuta entiseen enää ollutkaan, vaan vanhan liiton tieteiskauhuilu meni ns. pesuveden mukana muodista lähes yhdessä yössä. Kylmän järjen ja tieteen syrjäyttäneen uusromanttisen innostuksen varjoon armotta jäänyttä toista Quatermassia ei taida siksi kovin moni Hammerin elokuvien ystäväkään nykyään laadustaan huolimatta muistaa. Synti ja häpeä!



Arvio: 4.5/5



QUATERMASS 2, 1957 Iso-Britannia
Ohjaus: Val Guest
Käsikirjoitus: Nigel Kneale, Val Guest
Näyttelijät:  Brian Donlevy, John Longden, Sid James, William Franklyn

Quatermass Xperiment (1955)

Ison-Britannian aamuteet lentävät monelta nenästä salaperäisen raketin iskeytyessä varoittamatta paikalliselle maaseudulle. Ammoista saksalaisvalmisteista ihmisentappovälinettä muistuttava kapistus kantaa sisällään sekalaisia jäänteitä avaruusaluksen miehistöstä – sekä yhden tajuttoman selviytyjän. Sairaalan lavetilla selviytyjän havaitaan reagoivan merkillisesti maan happikehän koostumukseen. Miesparka tietysti päästetään toivuttuaan palaamaan kotiinsa… tai missä tämä sitten ikinä majaansa pitääkään. Kuninkaallisen avaruusohjelman vastaava professori Quatermass epäilee kaiken takana olevan jotain paljon suurempaa ja pahaenteisempää kuin mitä viralliset auktoriteetit ovat valmiita myöntämään. Mihin hävisi raketin miehistö? Entä mitä tämä yksinäinen selviytyjä oikein onkaan miehiään?

Niille jotka eivät tiedä, Quatermass Experiment oli yksi Ison-Britannian televisiohistorian varhaisvuosien suosituimmista ja vallankumouksellisimmista tieteissarjoista – taisi olla jopa lajissaan ensimmäinenkin! Tässä kyseisessä sarjassa tapahtumat sijoittuvat läheiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta – ja erityisesti britit itse – ovat edenneet avaruuden käymättömien korpimaiden valloituksen suhteen jo reippaasti puheita pidemmälle. Avaruuden jännittäviä mysteerejä sekä salaperäisiä kohtaamisia tutkiva ja lyömättömän järkensä avuin setvivä professori Bernard Quatermass oli tarinan varsinainen sankari ja nuorison idoli. Alkuperäinen Quatermass Experiment onkin käytännössä innoittanut yksinään suuren osan myöhemmästä science fictionista. Valitettavasti alkuperäisestä sarjasta ei vain ole meidän päiviimme säilynyt kuin kaksi kokonaista episodia kuudesta, joten merkittävä osa genren historiaa on siltä osin iäksi menetetty.

Quatermass-elokuvat ovat ensisijaisesti tuottajalegenda Anthony Hindsin luomus. Quatermassin ensi-illan aikaan Hinds työskenteli tuolloin vielä lähinnä BBC:n produktioiden kämäisiin leffaversioihin erikoistuneen Hammerin leivissä. Originaalin Quatermassin tekijät olivat hyvin kiinnostuneita Hindsin tarjouksesta laajentaa jo valmiiksi suosittua sarjaa kansainvälisen tason elokuvatuotannoksi sekä mahdollisuudesta levittää sanaa lyhyessä ajassa teatterien välityksellä yli valtakunnan rajojenkin. Ajan henki olikin Quatermassille ja Hammerille enemmän kuin suotuisa, sillä tietty innostus huimaan tahtiin edistyviä luonnontieteitä sekä vainoharhaisia kauhutrillereitä kohtaan oli länsimaisen yleisön keskuudessa huipussaan. Tekijöiden laskelmien mukaisesti Quatermass Xperimentistä muodostuikin yksi siivilleen nousevan Hammerin varhaisista menestyksistä.

Erityisen mielenkiintoisena piirteenä Quatermass Xperimentissä ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään: koko elokuva on pelkästään jännityksen kasvua kohti lopun hupaisaa antikliimaksia. Suurkaupungin katuja vaeltelevan resuisen invalidin hoipperehtiminenkin on kuin suoraan Frankenstein-elokuvista – sillä erotuksella, ettei katsojalle suurimman osan ajasta paljasteta olennon mysteeriä tai perimmäisiä tarkoitusperiä. Eräässä kohtaa elokuvan ”hirviö” jopa kohtaa yksinäisen tyttölapsen aivan samoin kuin amerikkalaisessa serkussaankin. Selvästi Hammerin tekijät olivat siis jo tässä vaiheessa iskeneet silmänsä Universalin klassikoihin. Ilmeisesti Hinds ja kumppanit olivatkin jo Quatermassin kuvausten aikaan luonnostelleet vähintään mielessään omaa näkemystään Mary Shelleyn romaanista, vaikka konkreettiseen filmatisointiin olikin vielä tässä vaiheessa muutaman vuoden verran matkaa.

Sanalla sanoen pidän Hammerin ja Hindsin Quatermass Xperimentistä. Selvästi tekijät ovat olleet liikkeellä olemattoman budjetin ja kireiden aikataulujen voimin, ja lopputulos on jo siksikin ymmärretty fiksusti pitää teknisessä mielessä niin simppelinä ja koruttomana kuin mahdollista. Pitkälti tästä syystä jännitys myös toimii, sillä aidot kuvauskohteet ja tietty salamyhkäisyys ovat koska tahansa kämäisiä erikoistehosteita mielenkiintoisempaa seurattavaa, samoin on erinomaisten näyttelijöiden ja erityisesti Quatermassia esittävän superkarismaattisen Brian Donlevyn laita. Valitettavasti hienovaraisesti rakennettu korttitalo romahtaa alkutekijöikseen viimeistään nauruhermoja kutkuttavan kämäisessä kliimaksissa, mutta ei siitä sen enempää...



Arvio: 3.5/5



QUATERMASS XPERIMENT, 1955 Iso-Britannia
Ohjaus: Val Guest
Käsikirjoitus: Richard H. Landau, Val Guest
Näyttelijät: Brian Donlevy, Jack Warner, Richard Wordsworth

Tänä yönä valtaan ruumiisi (1967)

Maailmassa sattuu ja tapahtuu välillä ihmeellisempiäkin asioita. Miettikääpä esimerkiksi tätä: ennen Jose Mojica Marinsin Keskiyöllä otan sielusi -klassikkoa Brasiliassa ei oltu tuotettu ainuttakaan kauhuelokuvaa. Marinsin uhkarohkea kokeilu kuitenkin läväytti tulvaportit kertaheitolla auki myöhemmille yrittäjille sekä tietenkin itsenäiseksi kulttihahmoksi yhdessä yössä nousseelle ”arkku-Joelle” itselleenkin. Menestykselle oli ehdottomasti saatava jatkoa, ja sellaista myös saatiin kolmisen vuotta alkuperäisen ilmestymisen jälkeen, tällä kertaa tuotantoarvotkin saatiin hilattua likemmäs keskimääräistä kansainvälistä tasoa. Selvästi tekijät elättelivät mahdollisuutta murtautua tällä teoksellaan myös Pohjois-Amerikan ja Euroopan markkinoille – harmittavasti makoisaa kulttistatusta kummempaa ei Zé do Caixão ainakaan toistaiseksi kummassakaan ole saavuttanut.

Jose Mojica Marins iskee heti katsojaa palleaan toistamalla ensimmäisestä osasta tutun prologinsa kaikkine kauhukuvineen ja monologeineen, mutta tällä kertaa steroideilla pumpattuna. Pelkästään alkutekstit imaisevat katsojan täysillä mukaansa salaperäisen haudankaivajan ihmeelliseen maailmaan, eikä armoa anneta jatkossakaan. Ensimmäisen osan lopussa Zé do Caixão kohtasi loppua uhriensa aaveiden riivaamana salaman iskettyä tämän kuoliaaksi, tällä kertaa hahmo vain ilmestyy kuin tyhjästä keskelle brasilialaista pikkukaupunkia jatkamaan puuhiaan. Miten tai miksi vanha partasuti jatkaa toimiaan vielä haudan takaakin, ei suotta viitsitä turhan tarkkaan järkeillä tai auki selitellä: Zé do Caixão nyt vain on elämääkin suurempi mysteerimies ja sillä selvä.

Oikeasti Marins on viimeisten vuosien aikana vain jatkokehitellyt yksinkertaista konseptiaan vieläkin mehukkaampaan suuntaan. Enää tässä vaiheessa Zé do Caixão ei ole vain henkilökohtaisten painajaisten ja Universalin hirviöhahmojen sekasikiö, vaan mukaan on heitetty reippaalla otteella vaikutteita myös Hammer-leffoista ja Peter Cushingin tohtori Frankensteinista - jokainen Frankensteinin koston nähnyt esimerkiksi tunnistaa tarinan perusasetelman kuoleman voittaneesta antisankaripäähenkilöstä lähtien. Zé do Caixão myös suorittaa omia hämäriä kokeita lepakkolinnassaan, jää ”kiinni” ja hoiteleekin kiusalliset tilanteet mutkattomasti sanan säilänsä sekä ylivertaisen älynsä voimin. Viittauksena Frankenstein on tuhottava -klassikkoon Zé myös ahdistelee naisväkeä vaikka väkisin. Aivan lopussa kyläläiset lähtevät joukolla ajamaan haudankaivajaa takaa soihtuineen ja talikoineen päivineen samaan tapaan kuin kaikissa klassisissa Universal-leffoissa. Kaikki olennainen on siis muistettu ympätä mukaan.

Zé do Caixãon ensimmäinen tuleminen oli mitä nautittavinta b-tason rähmää, jatko-osa taas näyttää ja kuulostaa todella vakavasti otettavalta taideteokselta. Ensinnäkin: tässä elokuvassa on selkeä tarinansa, eikä vain löyhää letkaa satunnaisia irtonaisia kohtauksia. Tänä yönä valtaan ruumiisi maistuu jo alusta asti edeltäjäänsä johdonmukaisemmalta ja huolellisemmin suunnitellulta – jopa ensimmäisen osan kömpelö kuvaus on vaihtunut ammattimaisempaan jälkeen. Toiseksi: Marinsin tekemät pienet lisäykset hahmonsa elkeisiin ja persoonallisuuteen ovat mielestäni olleet huomattava askel oikeaan suuntaan. Jatko-osan Zé ei enää ole sama arvaamaton ja kaoottinen raakalainen kuin hahmon debyytissä, vaan tästä onkin kasvanut aiempaa älykkäämpi, manipulatiivisempi ja sadistisempi paha, jolle perversioitunut etiikka ja filosofia itsessään ovat vähintään yhtä olennaisia kieroumia kuin silkka seksi ja väkivaltakin.

Katsoessani Marinsin elokuvia putkeen, en malttanut olla vertailematta niitä mielessäni Hammerin Quatermass-leffoihin: Kumpikin sarja käynnistyi varsin kevyehköllä ja halvalla ensimmäisellä osalla ja nosti isompaa vaihdetta silmään heti saatuaan jalkaansa teatterien oven väliin. Molemmissa sarjoissa nimenomaan toinen osa onkin helposti kypsin ja paras kaikista. En tiedä, mitä Marinsin kohdalla lopulta kävikään, sillä mestari ei tuottanut hahmonsa seikkailuille suoraa jatko-osaa tämän jälkeen kuin vasta joskus 2000-luvulla – tällä välin toki nähtiin monia muita produktioita, joissa hahmoon viitattiin tai missä silkkipyttyinen haudankaivaja vilahti vain pienessä sivuosassa. Marinsin poistuttua keskuudestamme jokin vuosi sitten taisi samalla kadota maailmasta myös Zé do Caixão, eikä uusia sarjan osia enää melkoisella varmuudella tullakaan tekemään. Yksi kaikkien aikojen kauhuikoneista ansaitsisi mielestäni vähintään nykyistä enemmän tunnustusta myös kotimaansa ulkopuolella.



Arvio: 4/5



ESTA NOITE ENCARNAREI NO TEU CADAVER, 1967 Brasilia
Ohjaus: Jose Mojica Marins
Käsikirjoitus: Jose Mojica Marins, Aldenora De Sa Porto
Näyttelijät: Jose Mojica Marins

Keskiyöllä otan sielusi (1964)

Brasilialainen Keskiyöllä otan sielusi alkaa kuin mikä tahansa hupsu camp-kauhuleffa vanhoilta hyviltä ajoilta: ensin jotain kuubalaista vallankumouksellista muistuttava mustiin pukeutunut hörökorvainen Jose Mojica Marins lausuu ikimuistoisen monologin elämästä, kuolemasta ja verestä, minkä jälkeen ihmisen pääkalloa pitelevä vanha noita varoittaa yleisöä katsomasta koko pahuksen rainaa. Sitten kello lyökin jo keskiyön merkiksi, ja kenenkään on turha enää yrittää pakoon Marinsin kauhuvisioita – teatterissa kelloa siis käytetään näytöksen alkamisen ilmoittamiseksi. Mitään Hollywoodin kaltaista mukavaa ja turvallista viihdettä ei arvatenkaan ole luvassa, mikäli on uskominen prologin keskelle leikattuja välähdyksiä elokuvan hahmojen – naisten ja miesten – murhista ja pahoinpitelyistä mustanpuhuvan latinoparran hyppysissä. Vanhan hyvän Haysin koodin ajan mustavalkoisiin kauhuleffoihin tottuneelle Keskiyöllä otan sielusi onkin suorastaan hämmästyttävän väkivaltainen ja ilkeä genreklassikko.

Suorasukainen ja iskevä nihilismi ei ole ainut Marinsin teoksen hätkähdyttävä osa-alue. Keskiyöllä otan sielusi oli tekijänsä ensimmäinen oma ohjaustyö, joten ymmärrettävästi tämän tarinankerronnallinen ote on painajaismaiselle kauhulle sopivan ”deorganisoitunutta” ja unimaisen sekavaa. Marinsin tulkitsema, suorastaan kaunokirjalliset mittasuhteet eeppisyydessään saava Zé do Caixão aka Coffin Joe on nihilistinen ja egoltaan Olympos Monsin suuruinen julmuri, joka taivaltaa Brasilian syrjäisiä katuja täydellistä naista etsien. Zén yksinkertaisena päämääränä on siittää itselleen jälkeläinen ja jatkaa siten verilinjaansa. Kuka tahansa uskaltaakaan astua tämän sattumavaraisesti Jekyllin ja Hyden välillä persoonallisuudeltaan vaihtelevan raivopään tielle, saa tuta virheensä nahoissaan. Arkku-Joe on siis samanaikaisesti sarjamurhaaja ja jumalankieltäjä – eli vähän kaikkea, mitä ylipäänsä ihmisessä on ollut tuohon aikaan tapana pitää turmeltuneena ja pahana.

Jose Mojica Marins on kertonut, kuinka sai inspiraation legendaariseen hahmoonsa ja alter egoonsa muuasta näkemästään unesta, jossa mustiin pukeutunut hahmo yritti vetää tämän mukanaan hautausmaalle. Lopullisen muotonsa Zé do Caixão sai
– varsin osuvasti – paikallisen tupakkafirman mustaan silinteriin pukeutuneelta maskotilta. Rahaa tai kokemusta elokuvien tuottamisesta ei Marinsilla näihin aikoihin ollut sen enempää kuin Brasiliassa yleisesti kauhuleffoistakaan – Marinsin vanhemmat omistivat elokuvateatterin, ja poika viettikin suuren osan nuoruuttaan lähinnä pohjoisamerikkalaisia kauhun klassikoita ahmien. Omaan ohjaustyöhönsä brassikauhun mestari kuitenkin uskoi siinä määrin, että oli valmis panttaamaan koko omaisuutensa sen puolesta. Yleisö myös palkitsi Marinsin vaivannäön vyörymällä joukoittain teattereihin katsomaan tätä paikallisen elokuvakulttuurin olennaista pioneerityötä.

Teknisesti Keskiyöllä otan sielusi ei ole erityisen hyvä tai hienostunut elokuva: peräkkäisillä kohtauksilla ei aina ole paljoakaan tekemistä toistensa kanssa, toisinaan kuvaus on melkoisen kaksiulotteista ja hitaampina hetkinä meno tuntuu tahmaavan paikallaan ikuisuuden; Marinsin näätämäisellä karismalla naurava ja Bela Lugosin katseella ihmisiä vainoava ja piinaava Zé do Caixãon hahmo onkin ainut tarinan liikkuvat osat yhteen liimaava tekijä. Jumalaton hautausurakoitsija on kuitenkin hahmona niin mystinen ja kiinnostava, että yksin tämän hartioillakin kokonaisuus tuntuu toimivan hienosti, ja tietty kämäisyys sekä palaneen puupennin tuotantoarvot lähinnä tihentävät mukavan ahdistavaa tunnelmaa. Auktoriteetit Brasiliassa ainakin olivat Marinsin teoksesta kauhuissaan, ja kertoman mukaan jokainen kynnelle kykenevä uskonnollinen yhteisö maassa protestoi aktiivisesti Marinsin debyyttiohjausta vastaan.

Amerikkalaisten esikuviensa mukaisesti Marins ohjasi elokuvalleen myös jatko-osan poikineen. Zé do Caixãosta itsestään kasvoi valtavan suosittu hahmo myös leffasarjansa ulkopuolella, ja Marins esiintyikin urallaan usein televisiossa ja radiossa pukeutuneena alter egokseen erilaisia kauhu- ja viihdeohjelmia juontaen. Omasta mielestäni kyseessä saattaa hyvinkin olla kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi muistettavimmista kauhuelokuvien "hirvöistä" ja syy katsoa Keskiyöllä otan sielusi jatko-osineen - tai ainakin saagan toinen osa tämän ensimmäisen lisäksi.


Arvio 3/5


A MEIA NOITE LEVAREI SUA ALMA, 1964 Brasilia
Ohjaus: Jose Mojica Marins
Käsikirjoitus: Jose Mojica Marins, Magda Mei, Waldomiro Franca
Näyttelijät: Eucaris Moraes, Ilídio Martins Simões, José Mojica Marins, Magda Mei, Nivaldo Lima, Valéria Vasquez