Valkoinen helvetti (1929)

Nuori pari on kiipeilemässä Alpeilla Piz Palün huipulla kun sattuu onnettomuus ja nuoren miehen rakastettu putoaa kuolemaansa jäiseen railoon, josta tämän ruumista ei koskaan saada takaisin ihmisten ilmoille. Nuori mies päättää myöhemmin palata takaisin vuorille etsimään kihlattunsa ruumista, mutta tällä kertaa mukanaan Leni Riefenstahlin ja Ernst Petersenin esittämän vastanainut pari. Seikkailusta tuleekin täydellinen eloonjäämistaistelu vuoriston armottoman ilmaston osoittaensa matkalaisille koko jylhän mahtinsa.

Kaikista 20-lukulaisista saksalaisista elokuvagenreistä vuoristoelokuvien ihmeellinen taiteenlaji tuntuu jääneen jälkimaailmalta oman muotiaikansa mentyä läpikotaisin unohduksiin, jopa siinä määrin ettei genren suurimpia klassikoita enää juuri tunnuta yleisesti tuntevan nimeltä - toisin kuin niiden klassista naistähteä Leni Riefenstahlia, joka sitten muistetaankin sitten aivan muunlaisista jutuista.

Valkoinen helvetti on vuoristogenren klassikoista se kaikkein legendaarisin; elokuva jota Renny Harlin yritti apinoida surutta Cliffhangerissa ja jolle Quentin Tarantino osoitti kunnioitusta sijoittamalla sen julisteen Inglourious Basterdsiin erääseen kohtaukseen näkyvälle paikalle. Kaikesta huolimatta mitään vastaavaa ei kuitenkaan ole koskaan pystytty täysin tekemään edes Hollywoodissa, satojen miljoonien budjeteilla ja tietokoneidenkaan aikana.

Omalla tavallaan Valkoinen helvetti on hyvin arkkityyppinen toiminta- ja seikkailuelokuva ainakin sikäli ettei tässä ole käytännössä kovinkaan kaksista tarinaa vaan pääpaino on piinaavassa jännityksessä ja aidossa vaaran tunteessa turhan sentimentaalisuuden sijaan. Oikeastaan tätä katsoessa tuntui kuin sen vähänkin tarinan olisi voinut lyhentää alusta mitään turhaa menetettävää, mikä ilmeisesti joissain tämän versioissa on tehtykin.

Valkoisen helvetin todellinen voima on sen huima visuaalisuus: en muista kovinkaan montaa mykkää elokuvaa katsellessa alkaneeni oikeasti hikoilla jännityksestä elokuvan hahmojen kohtaloa seuratessa. Tämä leffahan on oikeasti kuvattu vuoristossa äärimmäisen haastavissa olosuhteissa ja tässä nähtävät lumivyöryt ovat olleet aitoja. Kuvausryhmä oli tiettävästi vähällä jäädä yhden alle ja Leni Riefenstahl sai eräästä sattumuksesta elinikäiset vammatkin, joten vaara on ollut ihan aikuisten oikeasti aitoa.

En yhtäkkiä saa päähäni milloin olisin nähnyt yhtä upeaa kuvausta missään toisessa elokuvassa vuosikausiin. Valkoinen helvetti onnistuu uskomattamolla tavalla loihtimaan silkasta elottomasta vuoristosta milloin uhkaavan ja pelottavan jättiläisen, milloin tavattoman kauniilla jäisillä katakombeilla varustetun kylmän helvetin ilman turhia erikoistehosteita, kikkaleikkauksia tai trikkikuvia. Arnold Fanckin mestarityön kuvaus saattaakin olla iskevimpiä joita mykässä elokuvassa on koskaan nähty, lähes jokainen yksittäinen otos iskee kuin jäinen nyrkki ja jää hengästyttämään komeudellaan vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeenkin.

Upean seikkailuelokuvan kruunaa vielä tavattoman kaunis loppu, jonka ymmärtää vain itse elokuvan katsomalla. 

Omissa kirjoissani Valkoinen helvetti on mestariteos, monessakin suhteessa hyvin viallinen, mutta mestariteos silti. Ei taida nykyaikanakaan olla toista samanlaista seikkailuelokuvaa, joka olisi samalla tavalla saanut vedettyä tunteet laidasta laitaan pintaan kuin tämä vuoristoeeposten ykkönen. Jos pääsee sen tosiasian yli, että tässä on pääosassa vuoren lisäksi Tahdon riemuvoiton ohjaaja, kyseessä on kaikilla mahdollisilla tavoilla suorastaan henkeäsalpaava elokuvaelämys vailla vertaa.



Arvio: 5/5



DIE WEISSE HÖLLE VOM PIZ PALÜ, 1929 Saksa
Ohjaus: Arnold Fanck, G.W. Pabst
Käsikirjoitus: Arnold Fanck, Ladislaus Vajda
Näyttelijät: Ernst Petersen, Ernst Udet, Gustav Diessl, Kurt Gerron, Leni Riefenstahl, Mizzi Götzel, Otto Spring