maanantai 30. lokakuuta 2017

Suukko Mary Pickfordilta eli tarina siitä kuinka Douglas Fairbanks ja Igor Iljinski riitelivät (1927)


Tämän elokuvan tekoaikaan Neuvostoliitto ja sosialismi eivät vielä olleet samanlaisia demoneja kuin mitä niistä myöhemmin tuli, eivätkä länsimaisten julkkisten vierailutkaan bolshevikkien maahan vielä olleet kovin kohauttavia tai tuomittavia tapauksia. Näihin aikoihinhan maassa ei vielä ollut kovin kaksista omaa elokuvatuotantoa ja vähäinenkin elokuvakulttuuri nojasi vielä voimakkaasti tuontitavaraan, jonka mukana maahan rantautui myös lännen tähtikultti sekopäisine fanilaumoineen päivineen. Tähän lyhyehköön komediaan idea saatiinkin juurikin Mary Pickfordin ja Douglas Fairbanksin – kahden aikansa supertähden – pikaisesta visiitistä neuvostojen maahan ja sen aiheuttamasta laajamittaisesta pöhinästä.
Tarinan päähenkilö Goga on elokuvateatterin lippuluukulla työskentelevä nuori mies, joka on palavasti rakastunut nuoreen Dusja-nimiseen näyttelijättäreen. Pahaksi onneksi Dusja itse on rakastunut Douglas Fairbanksiin eikä halua itselleen elokuvatähteä vähempää sulhoa. Niinpä Goga päättääkin hakeutua mukaan tekeillä olevaan elokuvaan stuntmieheksi ja naaraamaan suudelmaa itseltään Mary Pickfordilta. Loppujen lopuksi Goga onnistuu kuin onnistuukin saamaan suudelmansa, mutta Dusjan sijaan julkkikseksi noussut Goga saakin kimppuunsa koko maan tähtiä ja julkkiksia palvovien naisten armeijan!

Neuvostoelokuvaksi Suukko Mary Pickfordilta on hyvin epätyypillinen jo siinäkin mielessä, ettei tässä nähdä juuri ollenkaan tyypillistä neuvostoestetiikkaa tai nopeita leikkauksia. Oikeastaan tämä onkin lähempänä jotain vuosikymmenen alun lyhyitä vauhtikomedioita kuin aikansa neukkuleffoja, mikä varmasti oli tekijöiden tarkoituskin. Länsimaisten tähtinäyttelijöiden avulla tälle on todennäköisesti pyritty takaamaan pääsy keskiverto neukkuleffaa kansainvälisempään levitykseen ja kaikenlainen kikkailu on ehkä jo pelkästään siksi jätetty minimiin.
Positiivisena puolena tässä ainakin riittää toimintaa koko tunnin keston verran vaikka tarina vähän ohkainen onkin. Pääosassa Gogana heiluva ja hyppivä Igor Iljinski on apinamaisuudessaan vähän siinä ja siinä, meneekö miehen lennokas akrobatia jo täysin yli. Parhaimmillaan mies on erittäin ilmeikäs ja miehen aatoksia pystyykin helposti seuraamaan vaikkei kieltä täysin osaisikaan; huonoimmillaan Iljinski taas lähinnä ärsyttää karkealla ylinäyttelyllään. Jälkimmäisiä on onneksi kahdesta vähemmän.

Suukko Mary Pickfordilta on pieni ja näppärä komedia, jonka katsookin ihan mielikseen vaikka tästä ajan elokuvien vahvuudet pitkälti puuttuvatkin. 20-luvun lopun elokuvaksi tämä tuntuu kovin vanhanaikaiselta ja vähän tympeähköltä; parempaakin komediaa löytyy tältä ajalta vaikka kuinka. Suukko Mary Pickfordilta on mukavan menevä viihde-elokuva, mutta loppujen lopuksi sellaisenakin vain enintäänkin keskinkertainen tapaus.


Arvio: 3/5

POTSELUY MERI PIKFORD, 1927 Neuvostoliitto
Tuotanto:
Ohjaus:
Sergey Komarov
Käsikirjoitus: Sergey Komarov, 
Vadim Shershenevich
Näyttelijät: 
Abram Room, Anel Sudakevich, Douglas Fairbanks, Igor Ilyinsky, Mary Pickford, Nikolai Rogozhin, Vera Malinovskaya

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

47 Ronin (2013)


Mikäli neljänkymmenen seitsemän roninin legenda ei satu olemaan ennestään tuttu, niin tarinahan menee seuraavasti:
Eletään Tokugawa-shogunaatin aikaa. Daimio Asano Takumi-no-Kami Naganori tekee karkean etikettivirheen ja joutuu Kira Kozuke-no-Suke Yoshinaka -nimisen korkea-arvoisen virkamiehen vihan kohteeksi. Kerran virkamies häpäisi Asanon julkisesti siinä määrin, että daimio menetti malttinsa ja yritti tappaa virkamiehen. Rangaistuksena virkamiehen murhan yrityksestä daimio tuomittiin kuolemaan tekemällä seppukun.
Daimio Asanon vasalleista 47 isännättömäksi jäänyttä samuraita päätti myöhemmin palauttaa isäntänsä kunnian kostamalla virkamiehelle. Salaliittolaiset odottivat vuosikausia siviileiksi naamioituneina tilaisuutta, jolloin virkamies laskisi suojauksensa ja olisi helppo saalis. Havaittuaan Kiran viimein laiminlyöneen puolustuksensa samurait iskivät ja löysivät virkamiehen linnasta vain köyhän miehen, jonka samurait tunnistivat isäntänsä aiemmin aiheuttamasta arvesta naamioituneeksi virkamieheksi.

Loppujen lopuksi virkamies tapettiin samalla miekalla, jolla daimio Asano oli hyökännyt miehen kimppuun vuosia aiemmin. Isännättömät samurait veivät virkamiehen pään isäntänsä haudalle ja ilmiantoivat itsensä viranomaisille. Shogun antoi samuraille oikeuden seppukuun, joka oli siihen aikaan kunniallisin mahdollinen tapa tehdä itsemurha. Samurait haudattiin samaan paikkaan isäntänsä daimio Asanon kanssa.
Tämä tarina on siis historiallisesti täyttä totta, kyseessä on taatusti kuuluisin ja rakastetuin samuraitarina koskaan; pelkästään japanilaisia filmatisointeja aiheesta taitaa olla vähintäänkin satoja. Näistä kaikkein kuuluisin taitaa edelleen olla Kenji Mizoguchi47 Ronin vuodelta 1941. Tämä jenkkiversio mainostaa oikein rinta rottingilla olevansa *tirsk* remake edellisestä, historiallisesti erittäin tarkasta näkemyksestä. Te ette kuulkaas edes vielä tiedä miten naurettava kyseinen mainoslause on!

Antakaas kun kerron…
Hollywoodin 47 Ronin sijoittuu taikalohikäärmeiden ja cgi-örkkien asuttamaan ”feodaaliajan Japaniin”, jossa puhutaankin englantia. Pääosassa heiluu Keanu Reevesin esittämä puoliverinen cgi-tengujen kasvattama amurrikkalainen (fuck yeah!) päähenkilö. Tässä versiossa katalan virkamiehen palveluksessa oleva noitanainen loitsii Asanon tappamaan Kiran saadakseen tämän myöhemmin tuomittua tekemään seppukun. Amurrikalainen (fuck yeah!!1) Keanu sitten johtaa isännättömät samurait kostoon isäntänsä kunnian ja Keanun parhaita siirtomaa-ajan tarinaperinteitä kunnioittavan japanilaisen tyttöystävän puolesta.
Universalin väki ei selvästi pitänyt keskiverto massakatsojien yleissivistyksen tasoa kauhean kaksisena, sillä käytännössä kaikki yksinkertaisimmatkin japanilaiset käsitteet on tässä pyritty vääntämään paksuimmasta mahdollisesta rautalangasta, samuraista ja ronineista lähtien. Itse asiassa koko elokuvan dialogi ja tarina tuntuu niin tyhmennetyltä kuin kuvitella saattaa, vähintään puolet kaikesta tekstistä on selvästi kirjoitettu pelkästään selittämään väkisin auki kaikki mahdolliset juonenkäänteet ja vähänkään eksoottiset käsitteet. Rautalanka ei jostain syystä vain riittänyt japanilaisen mytologian ja taikalohikäärmeiden merkityksen selittämiseen, joten mikäli aihe ei ole vähänkään tuttu, tässä menee pakosti muutama tarinan pointti täysin ohi.

Tarina itsessään on tylsä kuin mikä, täysin tyhjäksi prosessoitua kliseemössöä laidasta laitaan. Länsimaisen valkoisen puolijumalan johtamilla ronineilla ei tässä tunnu olevaan minkäänlaista suunnitelmaa vaan vihollisia päin vain juostaan ja pannaan silpuksi; välillä lähdetään taikamiekkaa mahtavaa etsimään, sitten annetaan viholliselle taas turpiin ja repeat. Pitemmän päälle meno tuntuu äärimmäisen monotoniselta ja liukuhihnamainen toimintarykelmä alkaa nopeasti toistamaan itseään armottomasti. Elokuvan nimessä komeilevia roninejakin tuntuu kohtauksesta riippuen 1,2,3,4,5,6 tai 47; nimeltä tunnetaan parhaimmillaankin enintään yksi tai kaksi ja lopussa nekin vähät ovat jo täysin unohtuneet.
Keanu on elokuvan pakollinen yksi-ilmeinen ylivertaisilla soturiskilleillä varustettu
amerikana (ファック ええ!!1), joka käytännössä silpoo ja murskaa jokaisen vastaan tallustelevan kömpelöillä cgi-tehosteilla loihditun taikalohikäärmeen, 300-leffasta karanneen mörrimöykyn ja kokonaisen Uruk-hai -armeijan silmääkään räpäyttämättä ja osumaa ottamatta – ainoastaan Keanun japanilaiset kaverit loukkaantuvat ja kuolevat. Oikeastaan Keanun hahmo alkaa olla jo liian täydellinen ollakseen piirunkaan vertaa kiinnostava. Käytännössä siis samaa sarjaa koko muun hahmokatraan kanssa, sillä erotuksella että Keanun hahmon nimen jopa muistaa elokuvan lopussa. Kaikki tässä on vain niin kauhean tylsää.

Aivan oma lukunsa tämän elokuvan turmion suhteen ovat kaikki sen jonninjoutavat juonenpätkät ja turhat kohtaukset, jotka tuntuvat olevan mukana vain lisäpituutta tuomassa. Alussa esimerkiksi seurataan ainakin vartin verran jotain Hollywoodin alkuperäistarinaan lisäämää random taisteluturnausta, joka ei oikeasti vaikuta loppuun elokuvaan millään tapaa. Puolivälissä roninit käyvät hakemassa taikamiekkoja vuorilla asuvilta tenguilta, mutta sen enempää tenguja kuin taikamiekkojakaan ei käytännössä lopun elokuvan aikana mainita kertaakaan. Itse asiassa taikamiekat eivät loppupeleissä näytä eroavan mitenkään perinteisistä katanoista, joten koko taikahömpän lisääminen valmiiseen tarinaan tuntuu täysin ylimääräiseltä.
Vähintään puolet 47 Roninin kohtauksista on merkitykseltään edellisen tasoa. Tästä olisi helposti saanut leikattua vähintään kymmenien minuuttien edestä kaikkea joutavaa taikaroskaa ja cgi-tykitystä, ja kasassa olisi ollut ihan menevä perus kostotarina Japani-maisemissa.
Hauskinta 47 Roninissa on, että tästä ihan oikeasti suunniteltiin Hollywood-tuottajien keskuudessa jotain idioottivarmaa suurta kesähittiä Japanissa, mutta homma menikin täysin reisille. Japanilaiset eivät oikein lämmenneet amerikkalaisten tavalle vääristellä sikäläisille rakasta samuraihistoriaa. Voi oikeasti vain kuvitella miltä tuntui japanilaisista katsoa tällaista cgi-örkeillä raiskattua, englanniksi paikallisilla näyttelijöillä teetettyä lobotomiaversiota sikäläisestä historiallisesta klassikosta. Vähän sama kuin jos Jar Jar Abrams tekisi Tuntemattomasta sotilaasta remaken, lisäisi siihen amerikkalaisen päähenkilön, panisi kaikki suomalaiset puhumaan tankeroenglantia ja korvaisi neuvostoliittolaiset sotilaat keijuilla ja yksisarvisilla.
Unknown Soldier: Soldier Awakens!!1 FUCK YEAH!!!11




Arvio: 1/5


47 RONIN, 2014 USA, Japani
Tuotanto: Pamela Abdy, Eric McLeod
Ohjaus: Carl Rinsch
Käsikirjoitus: Chris Morgan, Hossein Amini
Näyttelijät: 
Cary-Hiroyuki Tagawa, Hiroyuki Sanada, Jin Akanishi, Keanu Reeves, Kô Shibasaki, Rick Genest, Rinko Kikuchi, Tadanobu Asano

perjantai 27. lokakuuta 2017

The Place Promised in Our Early Days (2004)


Makoto Shinkain vuotta aiemmin ilmestynyt, miehen käytännössä täysin yksin tekemä haikean kaunis ja persoonallinen Voices of a Distant Star herätti ansaitusti kehuja ja ihastusta ympäri maailmaa, tehden Shinkaista kertaheitolla pienen kuuluisuuden alan piireissä. Ansaittu maine avasi edelleen nuorelle mestarille täysin uudenlaisia mahdollisuuksia toteuttaa itseään, tällä kertaa kunnollisella rahoituksella, isoilla kansainvälisillä jakelusopimuksella sekä ikiomalla luotetuista kanssa-animaattoreista koostuvalla tiimillä. Lopputuloksena syntynyt esikoispitkä The Place Promised in Our Early Days sementoi miehen mainetta entisestään yhtenä alan suurista lupauksista.
Vuosi on 1974 vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Neuvostoliitto on miehittänyt pohjoisen Japanin ja alkanut rakentaa salaperäistä häiriöitä materiassa aiheuttavaa tornia. Samaan aikaan etelässä nuori pari sekä näiden tuttava virittävät pudonneesta armeijan testilennokista itselleen pientä lentokonetta, jolla nuorten rakastavaisten olisi tarkoituksenaan käydä myöhemmin ihastelemassa pohjoiseen rakennettua komeaa tornia. Lentokoneprojekti jää kuitenkin sikseen, kun nuori emäntä katoaa salaperäisesti ja kaksi muuta päättävät jättää leikin sikseen. Kadonnut nuori on oikeasti sairaalassa narkolepsiaa muistuttavan unihäiriön vuoksi, kärsien mystisistä unista tyhjästä universumista ja itsestään sen yksinäisenä vankina.

On suorastaan häkellyttävää huomata, miten uskollinen Makoto Shinkai on omalle tyylilleen elokuvasta toiseen. Tälläkin kertaa koko elokuva tuntuu tekijälleen ominaisine loputtomine monologeineen kuin vanhalta Juhlamokka-mainokselta, mutta ilman sitä kahvia. Kaikki taustatkin on jälleen tehty uskomattoman hienosti ja koko elokuva voisikin periaatteessa koostua pelkästään niistä eikä aika todennäköisesti kävisi kovinkaan pitkäksi missään vaiheessa. Harmiksi tai ehkä jostain kohtaa myös onneksi suuri osa dialogista keskittyy pelkkään hempeilyyn ja siirappisuuteen elokuvan pääparin jaaritellessa miten paljon toisiaan rakastaa ja kaipaa. Varsin tuttua kamaa Shinkailta, mutta tässä siirappia on ehkä jo vähän liikaakin.
The Place Promised in Our Early Daysia voikin tavallaan ajatella eräänlaisena epätäydellisenä prototyyppinä miehen myöhempien elokuvien tyylistä. Omituinen tieteis-ja rakkaustarinan yhdistelmä toi esimerkiksi välittömästi mieleen Voices of a Distant Starin ja Your Namen sekä tässä ensikertaa tässä nähtävät junat 5 Centimeters per Secondin. Children Who Chase Lost Voicesia en toistaiseksi ole nähnyt, mutta todennäköisesti tämä sisältää joitain siinäkin jatkokehiteltyjä ideoita. Shinkai ei vielä ole julkistanut tulevaa elokuvaansa, mutta melko todennäköistä, että tämän viitoittamalla tiellä jatketaan vastakin.

Jos Makoto Shinkai on tyylilleen itsepintaisen uskollinen, sitä mies tuntuu olevan myös pahimmille puutteilleen ja virheilleen. The Place Promised in Our Early Daysin hahmoanimaatio ei edelleenkään ole erityisen hyvää, vaikka jälki on jo nyt parantunut jonkin verran Voicesista. 5 Centimeters per Secondissakin riivaavaa tökkivä leikkaus on todellinen ongelma kautta elokuvan: monessa kohtaa hahmot vain sanovat sanottavansa ja kohtaus loppuu nopeasti kuin seinään. Pahin esimerkki tästä on kohtaus, jossa rakastavaiset kohtaavat ja tunnustavat toisilleen rakkautensa; ”Minä rakastan sinua” ja naps, elokuva leikkaa välittömästi pois ilman sen ihmeempää tunnelmointia ja hiljaista hetkeä.
The Place Promised in Our Early Days on kohtuullisen hyvä, mutta kauhean epätasainen elokuva. Itse asiassa tämä taitaa olla Shinkain tuotannosta se kaikkein heikoin yksilö. Visuaalinen puoli on perinteiseen tapaan esimerkillistä jälkeä, mutta leikkaus ja tarinankerronta kaipasi tässä vaiheessa vielä perusteellista hiomista. Mutta ei vähän huonoa ellei jotain todella hyvääkin: tämän jälkeen Makoto Shinkai selvästi myös oppi virheistään ja pienistä töppäyksistä huolimatta taso on ainakin tähän päivään asti myös pysynyt äärimmäisen kovana.


Arvio: 4/5

KUMO NO MUKO, YAKUSOKU NO BASHO; 2004, Japani
Tuotanto: Makoto Shinkai
Ohjaus: Makoto Shinkai
Käsikirjoitus: Makoto Shinkai
Näyttelijät: 
Hidetaka Yoshioka, Kazuhiko Inoue, Masato Hagiwara, Risa Mizuno, Unshô Ishizuka, Yuka Nanri

torstai 26. lokakuuta 2017

Imperiumin sirpale (1929)


Itselleni ennestään täysin tuntemattoman neukkuohjaaja Fridrih Ermlerin Imperiumin sirpale on yksi niistä monista elokuvista, joita olin jo ensimmäisistä minuuteista lähtien valmis vihaamaan täysin rinnoin. Ensimmäiset kymmenisen minuuttiahan tässä on lähes täydellisessä pimeydessä kuvattua sotaa ilman selventäviä välitekstejä. Vihdoin alun hämärän prologin jälkeen tuleva tekstitys esittelee tarinan päähenkilön ja kertoo tämän menettäneen sodassa täydellisesti muistinsa.
Varsinainen tarinahan alkaa, kun muistinsa menettänyt mies herää 10 vuotta myöhemmin Leningradissa ja alkaa pikkuhiljaa saada kadonnutta identiteettiään takaisin. Ensitöikseen mies yrittää ottaa yhteyden vaimoonsa ja entiseen työnantajaansa, mutta huomaakin lopulta saapuneensa täysin erilaiseen maailmaan, jossa vanhat slummit ovat korvautuneet upouusilla kerrostaloilla, pääkaupunki on siirretty Moskovaan ja jossa ei enää ole sen enempää johtajia kuin alamaisiakaan vaan kaikki ovat tasavertaisia.
Nyt kun tuota vielä ajattelee, muistinsa menettänyt mies taitaa tässä yhteydessä toimia jonkinlaisena löyhänä metaforana koko sosialistiselle yhteiskunnalle; kommaritkin aikoinaan yrittivät pyyhkiä juurineen pois vanhaa kapitalistista yhteiskuntaa ja sortavaa maailmankuvaa uuden työväenparatiisin tieltä ja senkin menneisyydettömillä kannattajilla oli vain aatteen suoma loistava tulevaisuus edessään. En tiedä onko ohjaaja varsinaisesti elokuvaansa näin ajatellut, mutta voisi hyvinkin olla.

Kuten sanoin, olin alussa jo valmistautunut inhoamaan tätä elokuvaa ja kirjoittamaan tästä ehkä enintään kahden tähden arvostelun, mutta yllättäen tykkäsinkin tästä kovasti. Kohtaus, joka toden teolla sai rakastamaan tätä elokuvaa, oli prologin jälkeen tuleva minuuttikaupalla kestävä nopeita leikkauksia ja erilaisia linsseja hyödyntävä takauma- ja harhajakso, jossa muistinsa menettänyt mies käy läpi sekalaisen sirpaleista mieltään. Tuo kohtaus yksistään riittää nostamaan tätä pienestä alkunikottelusta huolimatta kunnon elokuvaksi.
Suurin osa Imperiumin sirpaleesta on käytännössä taidolla tehtyä melodraamaa, jossa seurataan kaikkensa menettäneen epätoivoisen miehen taivallusta itselleen täysin tuntemattomassa maailmassa. Mies kohtaakin lopulta vaimonsa, mutta kaikki ei menekään lopulta menneisyydettömän miehen itsensä suunnittelemalla tavalla vaan muistinsa menettänyt löytääkin vaimonsa uudelleen naineena toisen miehen asunnosta.

Henkilökohtaisesti pidin paljon tästä elokuvasta; Imperiumin sirpale on kauttaaltaan puhdasta aikansa neukkulaista laatutyöä. Harmittavasti tähänkin vain on eksynyt muutama kunnon isompi fiba, jotka syövät lopulta tämän parhaan terän. Neuvostoliittolaisena elokuvana tähän oli aivan pakko lisätä loppuun uutta järjestelmää täysin estotta ylistävää sanomaa ja kokonainen montaasivideo sosialistisen järjestelmän ylivertaisuudesta. Yleensä en näistä ei jaksa niinkään napista, mutta tässä koko touhu on liimattu niin tökerösti muun tarinan päälle, ettei siitä voi olla häiriintymättä. Olkoonkin, että montaasi on jälleen harvinaisen tyylikkäästi tehty.
Imperiumin sirpale on toisin sanoen hyvä elokuva. Loppua kohden erittäin viallinen, mutta hyvä silti. Tökeröä propagandaa kun olisi tungettu vähän vähemmän niin tämä voisikin olla ajaton klassikko. Ermler oli selvästi osaavia tekijämiehiä. Tätä täytyy saada lisää.



Arvio: 4.5/5



OBLOMOK IMPERII, 1929 Neuvostoliitto
Ohjaus:
Fridrih Ermler
Käsikirjoitus: Fridrih Ermler, Katerina Vinogradskaja
Näyttelijät: 
Fjodor Nikitin, Jakov Tudkin, Ljudmila Semjonova, Sergei Gerasimov, Valeri Solovtsov

Mr. Westin ihmeelliset seikkailut bolsevikkien maassa (1924)


Lev Kuleshovin Mr. Westin ihmeelliset seikkailut bolshevikkien maassa on komedia, jonka ilmeinen tarkoitus on selvästi ollut ennemmin kiillottaa Neuvostoliiton ja kommunistien ryvettynyttä julkisuuskuvaa kuin toimia minään kaksisena tai hauskana komediana. Vähän ennen tätä maassa oli käyty äärimmäisen verinen sisällissota ja suuri yleisö mielsi samaisti uunituoreen sosialistimaan lähinnä joukkomurhiin ja pakkokollektivisointeihin. Lenin-sedän aivoja jäytävä syfiliskin alkoi tässä vaiheessa jo siirtää setää autuaammille vihannestarhoille, joten laadukkaalle propagandalle alkoi olla tilausta.
Herra Westin ihmeelliset seikkailut kertoo nimensä mukaisesti turkiksia käyttävän ja tähtilippua ylpeästi liehuttelevan NMKY:n asioilla olevan herra Westin ja tämän cowboy-ystävän ihmeellisistä seikkailuista Lenin-sedän, kaalisopan ja vodkan kotimaassa. Länsimaalaisten stereotypioita ja pelkoja hyväksikäyttävät vastavallankumoukselliset roistot ryöstävät herra Westin, mutta oikeat bolshevikit tulevat onneksi hätiin. Sitten todetaankin, etteivät venäläiset tai bolshevikit olekaan sellaisia vauvoja syöviä villi-ihmisiä kuin amerikkalaiset luulevat ja kaikki on jälleen hyvin.
Se ilme kun huomaat olevasi kehnossa neukkuleffassa.

Mikäli odottaa tältä jotain Sergei Eisensteinin leffojen tasoista vauhtia ja energiaa, joutuu valitettavasti pettymään. Mr Westin ihmeelliset seikkailut on kyllä oman aikansa elokuvaksi ainakin kuvauksellisesti sangen edistyksellinen ja tässä nähdäänkin ajalle poikkeuksellisen paljon lähikuvia ja perinteisempää kokovartalokuvaa sekaisin. Lavastus, puvustus ym. tuntuu enimmäkseen kaupunkikuvia lukuun ottamatta perinteiseltä yksinkertaiselta koruttomalta teatterilavastukselta ja ne ehkä hiukkasen samensivat illuusiota.
En itse pitänyt tämän huumoria tai tarinaa kovinkaan hauskana. Eihän tämän nyt propagandaa kaksisempaa sisältöä ole tarkoituskaan tarjotakaan, mutta kun olisi ollut selkeä tarinakin. Yllä latelemani juonireferaatti kuvaa itse asiassa tätä elokuvaa ainoastaan puolivälistä eteenpäin, suurin osa ennen sitä oli ainakin omaan silmääni pelkkää sekavaa kohellusta, vähän samaa tasoa kaiken muun tämän elokuvan huumorin kanssa. Tähän päälle vielä paljon reipasta ylinäyttelyä sekä ilveilyä ja itselläni alkoi olla kiintiö täynnä jo reippaasti ennen lopputekstejä.

Tämä on nyt vain jo ainoastaan oma mielipiteeni, mutta Mr. Westin ihmeelliset seikkailut bolsevikkien maassa ei ole kauhean hyvä elokuva. Teknisesti tämä on ehkä jonkin verran aikaansa edellä, mutta kaikki muu laahaa ja pahasti. Vähän samoihin aikoihin tämän kanssa rappioituneessa ja taantumuksellisessa kapitalistisessa Amerikassa julkaistiin mm. sellaiset elokuvat kuin Kovaa kyytiä ja kaunokaisiaTurvallisuus viimeiseksi ja Kultakuume; kaikki kolme teknisesti vähän vanhahtavampia, mutta kukin miljardi kertaa tätä hauskempaa seurattavaa. Herra West on kiinnostavampi historiallisena kuriositeettina kuin minään oikeana komediana.



Arvio: 2/5



NEOBYCHAINYE PRIKLYUCHENIYA MISTERA VESTA V STRANE BOLSHEVIKOV, 1924 Neuvostoliitto
Tuotanto:
Ohjaus:
Lev Kuleshov
Käsikirjoitus: 
Nikolai Asejev, Vsevolod Pudovkin
Näyttelijät: 
Aleksandra Hohlova, Andrei Gortšilin, Boris Barnet, Leonid Obolenski, Pjotr Galadžev, Porfiri Podobed, Sergei Komarov, Vera Lopatina, Vladimir Fogel, Vsevolod Pudovkin

torstai 19. lokakuuta 2017

Voices of a Distant Star (2003)


Mitä tulee länsimaiseen animaatioon ja japanilaiseen animeen, vuosi 2017 on ollut uskomattoman tylsää aikaa. Kaikki vähänkään nimekkäät tekijät Mamoru Hosodasta, Makoto Shinkaista ja Studio Ghiblistä lähtien julkaisivat isomman elokuvan viime vuoden puolella ja tälle vuodelle on jäänyt muutamaa positiivista yllätystä lukuun ottamatta lähinnä jämäpaloja. Studio Ponocin Mary and the Witch's Floweria tai Masaaki YuasaLu Over The Walliakaan taitaa olla turha odottaa meille päin vähään aikaan. Shit happens, arvostelenpa sitten paremman puutteessa vaikka näitä vähän vanhempia klassikoita.
Voices of a Distant Star on pienimuotoinen patajapanilainen tarina nuoruuden rakkaudesta, avaruussodasta ja mechoista. Nuorten rakastavaisten tiet eroavat kun tyttö lähetetään ulkoavaruuteen mechasoturiksi taistelemaan örkkejä vastaan. Tyttö pitää yhteyttä kotona kaipaavaan poikakaveriinsa kännykkänsä välityksellä. Hassuna faktana mainittakoon, että inspiraatio tähän lyhäriin tuli kuvasta, jossa tyttö kirjoittaa tekstiviestiä kännykällään.

Ah, Makoto Shinkai. Tämä oli aikoinaan yhden vaatimattoman pariminuuttisen lyhärin jälkeen miehen ensimmäinen vakavampi yritys animen parissa ja tässä vaiheessa kaikki mestarin elokuvien peruskliseet ovat jo selvästi havaittavissa. Kyseessä on ensinnäkin haikea rakkaustarina, jossa sisäisen monologi, luonto ja pikkutarkat taustat sekä lähes tauotta soivalla pianomusiikki näyttelevät äärimmäisen tärkeää osaa. Taustoista puheen ollen, ne ovat perinteiseen Makoto Shinkain tyyliin upeaa jälkeä jo tässä.
Antaisin enemmän kuin mielelläni tällekin täydet viisi tähteä pelkästään Makoto Shinkain fanituksen vuoksi, mutta harmittavasti miehen kokemattomuus pistää tässä vaiheesa vielä silmään erittäin kankeana ja suttuisena hahmoanimaationa. Selvästi Shinkai oli omassa elementissään ympäristön ja luonnon kuvaajana, mutta ne hahmot… Tässä nähdään lisäksi jo miehen teoksille jonkinlaiseksi perinteeksi muodostunut töksähtävä lopetus, josta joko tykkää tai sitten ei.
Voices of a Distant Star on fiboistaan huolimatta suht koht menevää jälkeä, pelkästään tieto Shinkain tehneen tämän omaan laskuun ja ilman ulkopuolista apua nostaa tämän arvoa ainakin omissa silmissäni roimasti. Selvästi Shinkailla oli homma hanskassa ja persoonallisuus paikallaan jo vuosikausia ennen myöhemmin kohdalle osunutta kaupallista läpimurtoa.

Todellinen huippulahjakkuus.


Arvio: 4/5

HOSHI NO KOE, 2003 Japani
Tuotanto: Makoto Shinkai
Ohjaus: Makoto Shinkai
Käsikirjoitus: Makoto Shinkai
Näyttelijät: 
Chihiro Suzuki, Makoto Shinkai, Mika Shinohara, Sumi Mutoh

maanantai 16. lokakuuta 2017

Inchon (1981)


Mikäli ”Inchon” ei nimenä sano mitään niin tässä pieni alustava historiikki: kyseessä on moonilaisuuden perustajan ja uudestisyntyneeksi messiaaksi julistautuneen Sung Myung Moonin Jumalan itsensä käskystä tuottama Korean sotaan sijoittuva Douglas MacArthur -elämänkertaelokuva, johon kymmenien miljoonien budjetti lohkaistiin megarikkaan kirkon itsensä varoista ja suostumus elokuvaan näyttelijä- ja ohjaajasuosituksia myöten saatiin meedion välityksellä Douglas MacArthurin haamulta itseltään! Kuten ehkä syntyhistorian perusteella saattaa arvata, lopputulos ei ollut kauhean mairitteleva vaan koko elokuva jouduttiin vetämään teattereista vain parin viikon jälkeen.
Miten monta kertaa olette kuulleet elokuvan olleen niin huono, että se on vedetty kokonaan markkinoilta?
Miettikääpä sitä.
Inchon on oikeasti niin nolostuttava läjä ripulijöötiä ettei tästä ole olemassakaan minkäänlaista virallista vhs- tai dvd-julkaisua, mutta vähemmän virallisilla markkinoilla liikkuu tämän ainoan televisioesityksen pohjalta nauhoitettuja bootleggeja. Joista päätinkin joutessani katsastaa yhden, vieläpä ilmeisesti leikkaamaattoman kaksi ja puolituntisen megapitkän megatöhnäversion vain nähdäkseni miten syvälle elokuva voi laadullisesti edes upota ja tietysti raportoidakseni elämyksestäni tänne.
"Damn, if I only had a toupee like that..."

Sotaelokuvien kruunaamaton kuningas alkaa englanninkielisellä selostuksella, joka tietää kertoa pohjoiskorealaisten hakeneen tukea ja avustusta Neuvostoliitosta ja saaneensa vastineeksi lentokoneita, ilmatorjunta-aseita ja tankkeja. Selostaja korostaa vielä erikseen, että tankit olivat aivan erityisen tärkeitä sekä muistuttaa katsojaa ettei tämä suinkaan ole mikään dokumenttielokuva.
Hmm…?
Todellisuudessa Inchonin tekijöillä ei ollut mahdollisuutta käyttää neuvostoliittolaisia varusteita vaan niiden tilalla nähdään amerikkalaisia 80-luvun aseita ja tankkeja – siis samoja, joita tarinan amerikkalaiset ja korealaiset hyvikset käyttävät! Inchonin tapahtumat vieläpä sijoittuvat 50-luvulle, joten pelkästään varustelumielessä tässä on kiivetty jo kättelyssä täydellisesti perse edellä puuhun!
Tarinan päähenkilö on kuminaamalla ja ainakin tuuman paksuisella pakkelilla Douglas MacArthuriksi maskeerattu umpihumalassa kohtauksesta toiseen nuokkuva Laurence Olivier, joka omien sanojensa mukaan teki roolin vain, koska siitä maksettiin 50 000 dollaria päivässä käteisenä ja helikopterilla henkilökohtaisesti kotiin toimitettuna. MacArthurin rooli tarinassa jäi vähän epäselväksi, mutta lopussa mies tekee maihinnousun Koreaan ja ajaa kommunistit tiehensä. Mies on selvästi elokuvan todellinen sankari, sillä vaimokin kehuu aamiaisella Artun pelastavan koko maailman. Sitten mies lausuu raamatullista tekstiä ilmeisesti pahvikulisseista rakennetussa YK:n päämajassa, mistä leikataan oikeaan uutiskuvaan MacArthurin puheesta. Luonnollisesti pahvikulisseilla lavastettu ja oikea YK eivät näytä laisinkaan toisiltaan sen enempää kuin Max Headroomiksi maskeerattu Olivier oikealta MacArthurilta.
"Hellooo! My name is Douglas MacArthur and I'm the hero of this film!"

Itse asiassa tarkistin vähän faktoja ja totesin edellisen uutiskuvan olevan peräisin MacArthurin Yhdysvaltojen kongressissa pitämästä jäähyväispuheesta eikä YK:sta, joten kyseisen uutispätkän näyttämisessä ei tässä kohtaa ole senkään vertaa järkeä!
Artun tarinan ohella tässä nähdään paljon pienempiä sivujuonia ja -hahmoja, joista itse en saanut aina edes selvää mitä niissä tapahtui tai mitä hahmot edes sanovat. Korealaista lautturia tai kalastajaa esittävä äärimmäisen epäselvästi mongertava Toshiro Mifuneesimerkiksi kuulostaa aivan Frankensteinin hirviöltä. Itse asiassa en elokuvan loppuessa edes tiennyt Mifunen hahmoa nimeltä sillä sitä tai minkään muunkaan hahmon kutsumanimeä ei puhuttaessa koskaan käytetä. Itse opin tuntemaan Mifunen hahmon vain nimillä ”that man” ja "you", autolla korealaisten lasten kanssa ajavan naisen nimellä ”she” ja dysfunktionaalisen aivoliittonsa painiskelevan miehen nimellä ”this guy”.
Koko tämän elokuvan käsikirjoitus on aivan käsittämätöntä settiä. Katsoin tämän jonkinlaisten ymmärrystä helpottavien enkkutekstien kanssa, enkä silti saanut dialogista usein mitään tolkkua. Tiettävästi alunperin käsikirjoittajat olivat tekemässä tästä ihan oikeaa historiallista draamaa, mutta pääprofeetta itse keksi Jumalan johdatuksesta tähän aina vain lisää ja lisää uusia kohtauksia, ylimääräistä dialogia ja käänteitä, joissa ei parhaimmillaan ole päätä eikä häntää. Yhdessä kohtaa esimerkiksi kuullaan seuraavan kaltainen pätkä kahden ihmisen välistä dialogia:
Ukko1: ”We saw your wife at the border. She’s there.”
Ukko2: ”I will take you to America.”
Ukko1: ”Those American imbeciles run away.”
Yllä olevassa pätkässä saattaa olla jokunen virhe, mutta noin minä itse sen muistan. Koko elokuva on lähes täynnä vastaavaa käsittämätöntä tyhjänpäiväistä länkytystä, joka vain harvoin istuu itse kohtaukseen saati siten tarkoittaa yhtään mitään. Välillä englanninkielisten hahmojen kuullaan keskustelevan englanniksi dubattujen korealaisten kanssa, mutta seuraavassa kohtauksessa korealaiset puhuvat yllättäen taas koreaa eivätkä hahmot ymmärräkään enää toisiaan. Sitten on yksi kohtaus, jossa Laurence Olivier pitää puhetta kielitaidottomien eurooppalaisten näyttelijöiden esittämille jenkkiupseereille, jotka vastaavat tälle takaisin päälle dubatulla englannilla – jokaisella on täsmälleen sama ääni!
These guys sure needed a lot of booze to get through this abomination.

Koko elokuvan typerin kohtaus nähdään aivan alkuminuuteilla kun pohjoiskorealaiset hyökkäävät ja ”she” ojentaa jollekin korealaiselle kouraan puhelinnumeron ja käskee soittamaan. Ukko tekeekin työtä käskettyä ja sanookin asiansa puhelimeen. Sitten ukko ojentaa luurin emännälle ja toteaa, ettei ketään vastannut! Tässä kohtaa tuli revettyä niin totaalisesti, että oli pakko pistää elokuva kokonaan hetkeksi paussille.
Jos tästä nyt aivan hakemalla hakee jotain edes etäisesti positiivista, niin taistelukohtauksiin ja näyttäviin räjähdyksiin on tässä panostettu oikein toden teolla. Harmi vain, ettei näiden tekijöillä selvästikään ollut mitään käsitystä nykyaikaisesta sodankäynnistä vaan molemmin puolin täsmälleen samoin varustein varustetut sotilaat yksinkertaisesti juoksevat avoimessa maastossa suoraan vihollista päin. Toisinaan sotilaat myös lentävät ilmaan kätevästi sekuntikaupalla ennen varsinaisia räjähdyksiä - tarinan sankarin itsensä samaan aikaan tappaessa lähinnä aikaa pahvisissa lentokoneissa ja lentotukialuksissa!
"Now, that's one big i-don't-give-a-fuck over there!"

Tämän on pakko olla yksi absoluuttisesti huonoimmista elokuvista, joita on koskaan tehty. Olen täysin vakavissani. Tämä pitää jo melkein nähdä ihan vaan, jotta voi sanoa jotain näin pölkkypäistä oikeasti nähneensä. Yksittäisiä huonompia leffoja on taatusti olemassa tusinakaupalla, mutta ison rahan sotaelokuvien kastissa tämä vetää kyllä pohjat ja komeasti vetääkin. Inchonissa ei oikeasti ole muutamia hyviä nauruja lukuun ottamatta mitään kauhean nautittavaa tai viihdyttävää; lähes kolmen tunnin pituus ja joka läpeen tungettu tökerö Jeesus-propaganda tekevät tästä vielä entistäkin sietämättömän tapauksen. Inchon on puhdasta sielunvihollisen työtä ja elokuvataiteellinen rangaistus koko ihmiskunnalle.
Katsokaa vain omalla vastuullanne.

Arvostelu: 0.5/5


INCHON! 1981, Etelä-Korea, USA
Tuotanto: Mitsuharu Ishii
Ohjaus: Terence Young
Käsikirjoitus: 
Laird Koenig, Paul Savage, Robin Moore
Näyttelijät: 
Ben Gazzara, David Janssen, Gabriele Ferzetti, Jacqueline Bisset, Kung-won Nam, Laurence Olivier, Rex Reed, Richard Roundtree, Toshirô Mifune

Eteenpäin neuvosto! (1926)


Mikäli olen oikein ymmärtänyt ja lähteeni oikein lukenut, Eteenpäin neuvoston tekoaikoihin Moskovassa järjestettiin jonkinasteiset paikallisvaalit ja tässä vaiheessa maankuuluksi tekijänimeksi noussut Dziga Vertov palkattiin yhdessä kinokkitiiminsä kanssa tuottamaan ehdokkaalle X vaalipropagandaa. Nykymaailmassa näitä vaaleja tai dokumentin kuvaamia tapahtumia ei muista enää kukaan, joten jos ei muuta niin lähtökohtaisesti tämä taitaa ainakin aiheensa puolesta olla Vertovin elokuvista kaikkein vanhentunein.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan Eteenpäin neuvosto! kuvaa Sosialistisen Neuvostotasavaltojen Liiton alkupäivistä kuvaushetkeen tapahtunutta yleisinhimillistä edistystä ja olojen paranemista. Käytännössä tämä tarkoittaa maan jälleenrakennusta verisen sisällissodan jäljiltä, alkanutta teollistumista, syöpäläisiä ja tauteja vastaan tehtyä työtä ja koululaitoksen ulottamista alempiin kansankerroksiin. Kuvastoltaan tämä taitaa olla Vertovin elokuvista kaikkin rankin: välillä tässä nähdään ihan oikeita ruumiskasoja, kirppuja, tuhkaksi kärventyneitä lapsia ja ties mitä. Shokkikuvasto onkin ilmeisen propagandamielessä valikoitu korostamaan menneiden aikojan rappiota ja kurjuutta.

Jos aihe itsessään on nykymakuun tylsä ja aikansa elänyt, ei tekninen puolikaan tällä kertaa varsinaisesti iloa tuota. Tyypillisesti Dziga Vertovin elokuvat ovat hengästyttävän hienoja ja rajoja ennakkoluulottomasti rikkovia editoinnin mestariteoksia, joita on harvinaisen viihdyttävää ja mielenkiintoista katsoa jo pelkän teknisen kikkailun vuoksi. Eteenpäin neuvosto! ei mittatilaustyönä tehtynä vaalipropagandana sisällä oikeastaan juurikaan muiden miehen töiden lennokasta kokeilua vaan tässä on selvästi pyritty mahdollisimman suoraviivaiseen ja selkeään ilmaisuun. Tässä ei toisin sanoen ole 2000-luvun katsojalle oikein mitään ihmeellistä nähtävää tai kuultavaa.
Takki taitaakin olla tämän osalta tällä tyhjä. Eteenpäin neuvosto! on vain vaatimaton ja suoraviivainen 20-luvun yleisölle suunnattu vaalimainos, joka kannattaa katsastaa vain siinä tapauksessa, että haluaa välttämättä nähdä kaikki mahdolliset neuvostoliittolaiset ja Dziga Vertovin elokuvat laadusta piittaamatta. Muut välttäköön.


Arvio: 2.5/5

SHAGAI SOVJET! 1926, Neuvostoliitto
Tuotanto: Dziga Vertov
Ohjaus: Dziga Vertov

Elokuvasilmä (1924)


”Olen elokuvasilmä, olen mekaaninen silmä. Minä, kone, näytän sinulle maailman sellaisena kuin vain minä sen näen. Nyt ja ikuisesti vapautan itseni inhimillisestä liikkumattomuudesta. Olen jatkuvassa liikkeessä, lähestyn esineitä ja loittonen niistä, ryömin niiden alle, kiipeän niiden päälle. Riennän laukkaavan hevosen kanssa, syöksyn väkijoukkoon, voitan juoksevat sotilaat, kaadun selälleni, kohoan ilmaan lentokoneen kanssa […] Vapaana ajasta ja tilasta yhdistän mitkä tahansa kaksi pistettä maailmassa riippumatta siitä missä olen ne tallentanut. Määränpääni on luoda tuore havainto maailmasta. Tutkin uudella tavalla maailmaa, joka sinulle on tuntematon.”
Elokuvasilmän teon aikaan uuden uljaan Neuvostoliiton rakentaminen tehtaiden ja maatalouden kollektivisoimisineen oli jo päässyt täyteen vauhtiin. Maaseudun köyhät massat eivät kuitenkaan olleet kaikesta hypetyksestä huolimatta kovinkaan halukkaita luopumaan vuosisataisesta omaisuudestaan ja uskonnostaan jonkin uuden ja tekaistun oppijärjestelmän vuoksi. Uutta järjestelmää ja bolshevikkien tarjoamia etuisuuksia nuiville maalaisille mainostamaan tarvittiin koko joukko propagandamateriaalia ja -elokuvia, joista Dziga Vertovin Elokuvasilmä taitaa olla se kaikkein kuuluisin.
Mitään varsinaista tarinaa tässä ei luonnollisesti ole, vaan Vertov on työryhmineen kiertänyt kuvaamassa propagandamateriaaliksi kelpaavaa kamaa Lenin-sedän kotimaan syrjäkyliltä ilman näyttelijöitä. Alussa nähdään pikku pioneereja auttamassa vanhoja ja sairaita, myöhemmin nähdään lääkintämiehiä auttamasssa kohtauksen saanutta miestä, joka kuitenkin kuolee lopulta. Sitten käydään hullujenhuoneella ja tavataan mies, joka usko olevansa Jeesus. Lopussa maalaiset kuulevat ensimmäistä kertaa elämässään radiota, jonka kommunistinen puolue hyvää hyvyyttään kansalle rakentaa. Kommunismi tuo toisin sanoen edistystä ja terveyttä maaseudulle, joten vanhat instituutiot ja kirkko voidaan huoletta heittää menemään.

Mutta mikä pahus sitten on jo elokuvan nimessäkin komeileva ”elokuvasilmä”? Termillä tarkoitetaan Dziga Vertovin kehittämää lähestymistapaa itse elokuvantekoon. Elokuvasilmän ideana on kameran ja leikkauksen tekniikoiden keinoin kaivaa arkisista ja todellisista tapahtumista esiin muutoin ihmissilmälle näkymättömiä merkityksiä. Kinosilmä-tekniikkaa käyttävissä elokuvissa nähdään toisin sanoen dokumentaarista kuvaa editoituna tyypilliseen neukkutyyliin käyttäen runsaasti montaasi- ja limittäinleikkausta, liikkuvia kameroita ym. Vertovin koko myöhempi tuotanto käytännössä perustuu juurikin elokuvasilmän käsitteelle.
Massojen ei tähän aikansa eläneeseen propagandapätkään kannata koskea pitkällä tikullakaan, sillä tässä ei ole oikeasti enää nykysilmään mitään erityisen kiinnostavaa tai viihdyttävää - jopa Vertovin legendaarinen kikkailu on vielä tässä vaiheessa alkutekijöissään. Mikäli satunnaista keskivertokatsojaa kiinnostaa Dziga Vertov ja elokuvasilmän idea voin suositella saman tekijän Mies ja elokuvakameraa, joka edustaa samaa filosofiaa kuin tämä, mutta on huomattavasti viihdyttävämpi. Elokuvasilmä itse sopinee vain kovimmille hc-harrastajille sekä neukkulaisista elokuvista ja elokuvatekniikasta kiinnostuneille.



Arvio: 4/5



KINO GLATZ, 1924 Neuvostoliitto
Tuotanto: Dziga Vertov
Ohjaus: Dziga Vertov

tiistai 10. lokakuuta 2017

The Legend of Hercules (2014)

No homo.

The Legend of Hercules on tarina Herculeksesta… tai kavereiden kesken ihan vaan Herkusta. Herkulla on kiinteät vatsalihakset ja kultaiset kiharat kuin enkelillä. Herkku on myös Zeuksen poika ja pelottavasti örisevän ison pahan ilkiökuninkaan ottopoika. Kun rasvattu ja lihaksikas Herkku rakastuu roistokuninkaan oikealle pojalle luvattuun prinsessaan, ei hyvä seuraa. Herkku lähetetään pienen osaston kanssa takuuvarmaan itsemurhatehtävään kauas pois, mutta erinäisten käänteiden jälkeen herkkupoika palaakin takaisin kutemaan ja antamaan isukille turpiin.
Sanat eivät riitä täysin kuvailemaan miten pökkelö tämä koko elokuva oikeasti on! Kaiken järjen mukaan Herkuleksesta olisi saanut viihdyttävän toiminta- ja seikkailuleffan, jossa supervoimilla varustettu sympaattinen bodibarbaari kohtaa toinen toistaan vaativampia jännittäviä haasteita ja selviytyy niistä kuin ihmeen kaupalla voittajana, mutta kun ei. Poikamme maailmalla on sen sijaan mennyt tekemään romanttisen elokuvan, jossa Twilight-leffoissa taustalla seisonut Kellan Lutz veivaa Kaunareista karanneena rakastuneena ja rasvattuna muskelitaukkina kömpelössä cgi-Kreikassa ilman järjen häivää. Keitetyn perunan karismalla siunattu Plöts ei vieläpä osaa näytellä tuon taivaallista. Jopa vastanäyttelijänä Hebesinä tai mikä Herpes se nyt oli nähtävä koomisesti ilmeilevä emäntä saa kaverin näyttämään ihan pahvista kootulta.
"I.AM.ACTING!"

Perkuleen seikkailuja tehtäessä ilmiselviä esikuvia tai tässä tapauksessa imitaation kohteita olivat selvästi sellaiset elokuvat kuin 300 ja Gladiaattori. Tässäkin siis nähdään mahdollisimman tyyliteltyjä ja rasitteeksi asti hidastettuja tappeluja pahisnilkkiarmeijoita vastaan, päätyypä Herkku vielä kreikkalaiselle (!?) gladiaattoriareenallekin! Kumpikin on toteutettu niin kömpelösti, ettei niitä oikeasti pysty katsomaan ilman kasvoille pakosti kohoavaa virnettä. Jokainen isomman armeijan kanssa kuvattu kohtaus esimerkiksi on tehty aina joko tökerösti pimeässä, metsässä tai ahtaassa luolassa ettei katsojalle vain paljastu mahtavan armeijan koostuvan enintään kymmenestä muoviasein varustautuneesta ukosta!
Sota- ja taistelukohtausten ukkojen varustusta tarkastellessa pääsi ainakin itselläni nauru useammin kuin yhden kerran. Perinteiseltä kreikkalaiselta varustukselta näyttävien ukkojen lisäksi tässä nähdään mm. ihme kojoottikypärillä varustettu armeija, jonka sotureilla on kojootin pään muotoinen kypärä kuonoineen ja korvineen päivineen. En todellakaan osaa kuvitella minkälainen ekspertti nämäkin on suunnitellut, mutta kyseessä on pakko olla maailman epäkäytännöllisin ja koomisin kypärä, jonka olen ikipäivänä nähnyt. Sitten on tietysti alun hyypiö, jolla on ilmeisesti jostain läkkipellistä väännetty poikittainen harjaton harjakypärä kuin jollain köyhän miehen roomalaisella upseerilla konsanaan. Ette tiedä, miten tyhmältä sekin näyttää ennen kuin olette itse nähneet.
"Look! Our fingers have more chemistry than us! By the way, I hate sand..."
Eikäs siinäkään vielä kaikki. Kun tätä katsoo oikein tarkkaan ja käy läpi vaikka kuva kuvalta, huomaa helposti etteivät juosiampujat todellisuudessa ammu mitään vaan nuolet on lisätty kömpelösti jälkikäteen tietokoneella. Tarkka katsoja voi lisäksi huomata suurimman osan yöllä tapahtuvista kohtauksista olevan oikeasti päivällä valoisaan aikaan pienen värillisen filtterin läpi kuvattuja. Yhdessä harvoista oikeista yökohtauksista voi nähdä taustalla pistemäisenä lentävän tekokuun. Suurin osa Perkuleksen seikkailuista on joka tapauksessa tehty blue/green screenin edessä ja tietokoneilla.
Ja sitten on ne näyttelijät… hahaha! Kaikki täysin pihalla! Plötsin ja tämän Herpeksen lisäksi parastaan panee Gerard Butler -wannabe Scott Adkins miehisen spartalaisesti örisevänä pahana isukkikuninkaana. Kun korostan ukkelin jatkuvasti örisevän, niin ihan syystäkin. Jokainen kohtaus, jossa Adkins nähdään, ukko ärjyy ja murisee hampaidensa välistä niin koomisesti, ettei miehen riehumista voi enää vakavalla naamalla katsoakaan. Koettakaa esimerkiksi pitää naama pokerina kohtauksessa, jossa Zeus hedelmöitää Perkuleksen äidin ja Adkins alkaa ärjyä ja riehua ja öristä ilman mitään järkevää syytä. Adkinsin häröily taitaakin sitten olla ainut oikeasti hauska juttu koko elokuvassa.

"This is bullllssssshiiiit!"
Seuraavassa kappaleessa tulee spoileri, joten kannattaa hypätä yli, jos ei halua tietää.
Herkkupojan seikkailujen loppu hakeekin sitten vertaistaan täydellisessä kädettömyydessä. Ilmeisesti Renny tiimeineen ajatteli tehdä tästä uutta Orfeusta, jossa rakkaus voittaa lopulta kuoleman, mutta sekin on niin uskomattoman pöhkösti toteutettu, että jouduin oikeasti kelaamaan ja katsomaan sen muutamaan kertaan uudestaan, jotta edes uskoin sen todeksi. Menee näin: tikarin sydämeensä työntänyt Hebes tai Herpes tai mikäsenytoli kuolee Herkun käsivarsille… mistä leikataan suoraan tulevaisuuteen ja kohtaukseen, jossa neitokainen synnyttää Herkulle lapsen. Ei eeppisyyttä, ei selityksiä, ei magiaa, ei sankaruutta, ei mitään. Herpeksen kuolemasta vain leikataan tulevaisuuteen ja siinä se ”rakkaus voittaa kuoleman” sitten oli.
Olen täysin tosissani. Näin se menee.
Voi perkules, minkä menit Renny tekemään! The Legend of Hercules uhmaa supisurkeudessaan kaikkia mahdollisia järjen ja taiteen tunnettuja lainalaisuuksia. Näin huonon ja tylsän elokuvan tekeminen on jo omanlaisensa saavutus itsessään; ihan kuka tahansa ei näin tiheää schaibaa pysty tekemäänkään. Viimeisen vuoden aikana on tullut arvosteltua ja parjattua jos jonkinlaista mielipiteitä suuntaan ja toiseen jakavaa elokuvaa, mutta tämän kohdalla homma on lähtenyt jo siinä määrin lapasesta etten usko kenenkään tästä oikeasti tykkäävän. Pitkään uransa krapulapuolesta kärsinyt Renny on tainnut vihdoin saavuttaa todellisen aallonpohjansa, jota alemmaksi tuskin enää pääsekään. The Legend of Perkules on yksinkertaisesti täysin luokaton esitys, jolle puoli tähteä tulee vain siksi ettei nollaakaan voi antaa.


Arvio: 0.5/5


THE LEGEND OF HERCULES, 2014 USA, Bulgaria
Tuotanto: Renny Harlin, Les Weldon, Boaz Davidson, Danny Lerner
Ohjaus: Renny Harlin
Käsikirjoitus: 
Daniel Giat, Giulio Steve, Renny Harlin, Sean Hood
Näyttelijät: 
Gaia Weiss, Johnathon Schaech, Kellan Lutz, Liam Garrigan, Liam McIntyre, Luke Newberry, Rade Serbedzija, Richard Reid, Roxanne McKee, Scott Adkins

maanantai 9. lokakuuta 2017

Rock Dog (2017)


Bodi on vuorilla asuvia lampaita susilta suojelevan tiibetinmastiffisuvun vähemmän lahjakas kuopus, joka päättää ryhtyä rockmuusikoksi löydettyään lentokoneesta pudonneen radion. Suunnattuaan pois vuorilta kokonaiseen eläinten kaupunkiin (todella originaalia) Bodi päättää etsiä ensitöikseen käsiinsä julkkistransu Eddie Izzardin esittämän rocktähden ja… noh, ryhtyä itse rocktähdeksi. Bodin tiellä tähteyteen seisoo susien mafia, jonka päämääränä on… ööh… kaapata kaikki Bodin kotikylän lampaat?
En kyllä totta tosiaan ole vuosikausiin nähnyt toista yhtä tyhjänpäiväistä ja mielikuvituksetonta elokuvaa kuin Rock Dog. Pelkästään tämän elokuvan nimi, mainosjuliste, hahmojen latteus ja kaiken kuviteltavissa olevan muovisuus on jo sitä luokkaa, ettei kaikkea pysty täysin sanoin kuvailemaankaan. Koko elokuvassa ei taida olla minkäänlaista kunnollista draamankaarta, jännitystä tai komediaa vaan viime vuosituhannella animoidulta vaikuttava elokuva etenee tasaisen tylsästi ilman huippukohtia tai järkeviä hyvin rakennettuja yllättäviä käänteitä kohti äärimmäisen ennalta-arvattavaa loppuaan.
Pahimpia kaikista ovat tämän hahmot. Bodilla itsellään ei esimerkiksi ole minkäänlaista persoonallisuutta saati kasvua tarinan aikana, vähät twistit ja käänteetkin tulevat täysin töksähtäen ja puskista ilman kunnollista selitystä. Vähintään yhtä vähän syvyyttä on Bodin kiinnostuksen kohteella ja tarinan ainoalla naishahmolla, joka vain rakastuu edelliseen ensimmäisen yhteisen kohtauksen jälkeen. Hameheikki Eddie Izzardin esittämä brittiläinen rocktähti vihaa ensin Bodia, mutta yhtäkkiä sitten pitääkin tästä ilman selityksiä, kliseinen paha kilpakumppani vain vihaa Bodia ja sudet ovat ilkeitä, koska sudet ovat ilkeitä. Yhdessä kohtaa nähdään lisäksi vesisadetta, mutta hahmojen animaatio on tehty niin huolimattomasti, ettei siinä ole ollenkaan huomioitu turkin kastumista!
Ja sitten on se musiikki… Sitä varmaan luulisi, että rockmusiikista ja rohkeasta itsensä toteuttamisesta kertovan elokuvan musiikki olisi esim. rohkeaa ja etäisesti rockmusiikilta kalskahtavaa, mutta ei. Rock Dogin musiikki on niin lällyä ja prosessoitua lillua, ettei laiskinkaan länsimainen autotune-artisti ole todennäköisesti kyennyt tuottamaan mitään vastaavaa. En edes tiedä mihin tätä voisi enää edes verrata, niin platkua kamaa tämä vaan on. Kai Rock Dogin vaisut veisut ihan musiikilta vielä kuulostavat, mutta niin uskomattoman hajuttomalta ja mauttomalta, että jos ne olisivat edes tuhannesosan valjumpia ja mielikuvituksettomampia ne varmaan lakkaisivatkin kokonaan olemasta. Olen täysin vakavissani.

Rock Dog on helposti yksi kuluneen vuoden kehnoimmista ja mitäänsanomattomimmista animaatioleffoista. Tämän ainut positiivisempi puoli taitaa piillä siinä, ettei tämä ainakaan ärsytä tai loukkaa ketään samaan tapaan kuin joku Norm of the North eikä tämä sentään ole Emoji-elokuvan kaltainen häikäilemätön maksullinen mainos. Furryt on aina kivoja ja toisinaan oivaltava slapstick todennäköisesti jaksaa huvittaa ainakin pienimpiä lapsia, joten ei tätä täydellisestä hengettömyydestä ja latteudesta huolimatta voi täysin epäonnistuneenakaan kai pitää.
Squirrel and Hedgehog on parempi.

Arvio: 1.5/5

ROCK DOG, 2017 USA, Kiina
Tuotanto: Amber Wang, David B. Miller, Rob Feng, Joyce Lou, Zheng Jung
Käsikirjoitus: Ash Brannon, Kurt Voelker, Zheng Jung
Näyttelijät: 
Eddie Izzard, J. K. Simmons, Jorge Garcia, Kenan Thompson, Lewis Black, Luke Wilson, Mae Whitman, Matt Dillon, Sam Elliott

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lucy (2014)


Lucyn höhlä tarina alkaa kun takuupaha japanilainen liikemies kaappaa nuhaiselta kuulostavan Scarlett Johanssonin esittämän valkoisen naisen ja pakottaa tämän muuliksi kuljettamaan uutta synteettistä huumetta vatsassaan. Lucyn maailmassa ihmisaivot ovat pahasti vajaakäytössä, mutta päähenkilön masussa pullottavien huumepussien revettyä mimmeli saa aivomassansa tehokkaampaan käyttöön ja muuttuu sen myötä käytännössä tuhoutumattomaksi supersankariksi. Ensitöikseen Super-Lucy päättääkin pysäyttää katalat japanilaiset ja näiden huumebisnekset.
Mikäli Lucyn tieteellinen pohja kiinnostaa, se on pitkälti täyttä mielikuvituksen tuotetta. Koko juttu perustuu muistaakseni havaintoon, että aivojen kehittyessä niiden aktiivisuus alkaa pikkuhiljaa keskittyä erilaisten vitaalimpien toimintojen ympärille. Vähemmän aktiivisia osia on tiettävästi mahdollista kyllä aktivoida esim. psykedeelisillä aineilla, mutta niistä ei ainakaan tietääkseni saa supervoimia kuin enintään hetkellisesti. Jos Lucy olisi vähänkään realistinen kuvaus kyseisestä ilmiöstä, Scarlett Johansson todennäköisesti näkisi laulavia kukkasia ja halaisi puita kaikenlaisen joutava cgi-tykityksen sijaan.
Haposta tulikin mieleeni: Lucy on nimetty ihmisapinafossiilin mukaan, joka vuorostaan on saanut nimensä Beatlesin ”Lucy in the Sky with Diamonds”ilta eli LSD:ltä. Lieneekö peräti sattumaa?

Ai niin! Idea Lucyn aivojen aktivoitumisen seurauksena saamista supervoimista on napattu suoraan täsmälleen samalle ajatukselle perustuvasta Akirasta. Jetsulleen samaa kommervenkkia kierrätti myös vuoden 2011 Rajaton, joten mitenkään omaperäisestä elokuvasta ei Lucyn tapauksessa voi ainakaan puhua.
En muista hetkeen nauraneeni toimintaleffalle yhtä paljon kuin Lucya katsellessa. Tässä tapauksessa tekijät ovat selvästi ottaneet itsensä mahdollisimman haudanvakavasti, jopa ihan tahattomaan komediaan asti. Parhaimmillaan tässä heitetään kymmenien minuuttien edestä täysin älyvapaata mukafilosofiaa ja Morgan Freemanin jumaläänellä latelemaa kvasitieteellistä fuulaa, joka kuulostaakin pelkältä saivartelulta vakavasti otettavan tieteellisen tekstin sijaan. Joutavan jargonin vastineeksi kaikki kuviteltavissa olevat juonikuviot väännetään sitten varmuuden vuoksi niin paksusta rautalangasta, että hommaa pystyy seuraamaan ilman vähäistäkään aivotoimintaa.
Eikä siinä vielä kaikki, sillä Lucy on loppujen lopuksi myös melkoisen tyhmä ja tylsä elokuva. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi Lucy itse, joka ei hahmona ole ollenkaan kiinnostava. Superlääkettä saatuaan emäntä onkin jo ajatuksenlukuvoimineen ja aikamatkustushimmeleineen käytännössä Teräsmiestäkin voittamattomampi jumalhahmo! Koko jutussa ei ole käytännössä ollenkaan panoksia tai päähenkilöllä heikkouksia, joiden vuoksi hommassa olisi yhtään mitään jännittävää. Helppo kikka olisi ollut esitellä katsojalle ensin Lucyn huumeista saamia ihmevoimia ja sitten paljastaa pahistenkin käyttävän samoja aineita, mutta näinhän ei jostain syystä ymmärretty tehdä.
Akira teki saman ensin ja paremmin.

Lucyn itsensä ainut heikkous tuntuu olevan hahmon loputon typeryys: Super-Lucy on esimerkiksi keskivaihella kahden elokuvan pahiksen kanssa, mutta tappamisen sijaan emäntä jättää emäkelmin henkiin ilman syytä vaikka naikkonen vielä aiemmassa kohtauksessa niitti tämän kätyreitä kuin heinää. Lopussa sama pahis sitten yrittää kostaa Lucylle ja tappaa siinä sivussa läjäpäin sivullisia!
Job well done. Miten meni niinku omasta mielestä?
Itseäni tässä kiinnosti jo ennen näkemistä kaikenlaisen poliittisen korrektiuden taso, mutta täytyy pettyneenä tunnustaa ettei tämä kyllä täysin onnistu siinäkään. Tai siis, onhan tässä ajan korrektimman hengen mukaisesti vahva, itsenäinen ja täysin virheetön nainen pääosassa, mutta tapa jolla tässä kuvataan aasialaisia on kuin suoraan jostain siirtomaa-ajan tarinoista. Kuten The Dragon Painter arvostelussani jo pakinoitsin, viime vuosisadan alkupään ”keltaisen vaaran” ajan elokuvissa aasialaisten ja erityisesti japanilaisten osa oli suunnilleen aina näytellä valkoista naista alistavaa ulkomaista roistoa, jonka sankarillinen valkoinen mies lopulta kukistaa. Jos Lucyn tarinasta otetaan pois kaikki ne aivojutut, tämä noudattaa täsmälleen samaa kaavaa. Oikeastaan pieni ihme, ettei tästäkin joku kukkahattutäti ole jo älähtänyt ja vaatinut koko elokuvaa poltettavaksi roviolla.

Täytyy nyt suoraan sanoa, ettei tästäkään leffasta ole viihdemielessä kuin enintään kevyeksi välipalaksi jos siksikään. Lucyssä on kunnon viihteeksi aivan liian vähän kunnollista toimintaa ja jännitystä, mutta senkin edestä järkyttävät määrät turhaa mukaviisasta papatusta ja selittelyä, jotta tästä jaksaisi oikeasti kiinnostua. Ainut mainittavampi viihde, jota Lucysta sain itse irti tuli lähinnä tavattoman aukkoisesta juonesta ja tekijöiden omasta tyhmäilystä. Leffoja tiuhaan katsellessa tulee pakosti välillä eteen niin tiheää schaibaa, että jos näistä hölmömmistä tapauksista ei osaisi nauttia edes hiukan, tämäkin harrastus olisi varmaan täysin sietämättömänä kuollut jo aikoja sitten. Lucya tuskin tulee ihan heti ikävä.


Arvio: 2/5

LUCY, 2014 Ranska
Tuotanto:
Ohjaus:
Luc Besson
Käsikirjoitus: Luc Besson
Näyttelijät: 
Amr Waked, Analeigh Tipton, Min-sik Choi, Morgan Freeman, Scarlett Johansson