Die Straße (1923)

Olen miettinyt, makustellut ja lukenut itsekseni ääneen tämän elokuvan nimeä jonkin aikaa ja olen tullut kaikessa viisaudessani siihen lopputulemaan, että kyseessä on parhaita elokuvan nimiä joita olen koskaan kuullut. Ei siksi että se olisi mitenkään erityisen runollinen tai luova vaan siksi että se kertoo lyhyessä ytimekkyydessään vähänkään valistuneelle elokuvan ystävälle kaiken oleellisen sen varsinaisesta tyylillisestä ja juonellisesta sisällöstä.

Tarkennan hiukan. Saksassa 20-luvulla kukoisti tällainen ekspressionistisen elokuvan sivutuotteena syntynyt oma katu-genrensä, jossa yleensä kuvataan korostettuun tyyliin synkeää ja syntistä suurkaupunkia ja sen syövereihin hukkuvia pieniä ihmisiä, porvareita ja työläisiä. Olen näitä katuelokuvia arvostellut jo jonnin verran aiemminkin, mm. jo edellisessä arvostelussa viitatun Harbor Driftin, Ilottoman kadun ja Asfaltin verran.

Die Straße eroaa edellisistä kuitenkin siinä suhteessa, että tässä on kyseessä koko oman genrensä perustaja ja tästä löytyy jo nyt kaikki mahdolliset pienet kliseet ja tyylikeinot, jotka periytyvät näistä suoraan film noiriin asti. Tässä suurkaupunki on oikeasti studioon lavastettu, joten tekijät ovat saaneet mahdollisuuden valaistuksen sekä estetiikan tarkkaan kontrolliin. Luonnollisesti kaupungin raitti onkin kuvattu oikeana helvetin esikartanona, jossa jokainen katu ja kuja on aina pimeä, pitkät varjot nousevat seinille kuin seinille ja viittauksia kuolemaan kävelee torilla vastaan harva se päivä.

Koko elokuvan legendaarisimmassa kohtauksessa tarinan päähenkilö kulkee pimeällä klaustrofobisella kadulla ja juuri kun tämä on kääntänyt selkänsä, tämän yläpuolella oleva silmäklinikan mainoskyltti avaa silmänsä. Syntyy vaikutelma kuin katu itse olisi elossa ja tarkkailisi kulkijoitaan pimeydessä.

Elokuvan varsinainen tarina kertoo tavanomaisesta keski-ikäisestä herrasmiehestä, joka päättää ottaa vapaata tylsästä arjestaan viettämällä hauskan yön suurkaupungin kulmilla ja kuppiloissa. Kuten näissä elokuvissa yleensä, myös tässä yöllinen seikkailu johtaa tragediaan ja onnettomuuteen. Max Schreck eli Nosferatun kreivi Orlock nähdään pienessä sivuroolissa sokeana miehenä.

Tarinapuolella tästä ei oikeasti ole juurikaan erityistä mainittavaa, mutta kyseessä on varsin perinteinen genrensä tuote ilman ihmeempiä yllätyksiä. Niminäyttelijöitä tässä ei Schreckiä lukuun ottamatta nähdä yllättäen ollenkaan, mikä lienee vaikuttanut tämän elokuvan nykypäivän tuntemattomuuteen enemmän kuin vähän.

Die Straße itsessään on kuitenkin täydellisestä nimettömyydestään huolimatta vähintäänkin katsomisen arvoinen saksalainen mykkä, etenkin jos katuelokuvan tai ekspressionistisen elokuvan genret tai film noirin vaikutteiden alkuperä sattuvat kiinnostamaan. Miksei toki muutenkin.



Arvio: 4/5



DIE STRASSE, 1923 Saksa
Ohjaus: Karl Grune
Käsikirjoitus: Carl Mayer, Julius Urgiss, Karl Grune
Näyttelijät: Anton Edthofer, Aud Egede-Nissen, Eugen Klöpfer, Leonhard Haskel, Lucie Höflich, Max Schreck