Tehotytöt-elokuva (2002)

Yhteen Jumalan aikaan oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että suositun televisiosarjan pohjalta oli ilmestyvä kokonainen elokuvasovitus samaisesta aiheesta. Ysärillä mainittu muoti-ilmiö sai tuulta purjeisiinsa kuin vahingossa Mike Judgen kyllästyttyä stressaavaan televisiorumbaan ja kuitattua sopimuksensa MTV:llä rapealla ja rajoja rikkoneella Beavis & Butt-head Do Americalla. Koska mainittu raina oli vieläpä tekijöilleen taloudellisesti erittäin kannattava sijoitus ja tuotti rahoittajilleen makoisat määrät nappulaa, siirryttiin vapaiden taiteilijoiden ja pienstudioiden luomien televisioanimaatioiden tuotteistamisen logistiikassa kertaheitolla aivan uudenlaisille käymättömille korpimaille kilpailemaan yleisöstä alaa suvereenisti dominoivien vakiintuneiden Hollywood-jättiläisten kanssa.

Kokopitkä elokuvasovitus Cartoon Networkin jättimäisen suositusta Tehotytöt-piirretystä ei ollut lajityypissään erityisen huomattava yksilö edes ilmestyessään. Joku noheva saattaa vielä muistaa eräänä kesänä joka kadunkulmassa ja lehtihyllyn päädyssä velloneet julisteet ja muun markkinointimateriaalin, jolla kansaa yritettiin houkutella teattereihin imemään itseensä vaikutteita Craig McCrackenin luomuksen puolitoistatuntiseksi venähtäneestä irtonaisesta episodista. Henkilökohtaisesti muistan törmänneeni Tehotyttöjen julisteisiin jopa ihmisten kodeissa; kyseessä taisi ollakin melkoisen suosittu sisustuselementti erityisesti teini-ikää lähestyvien koululaisten keskuudessa. Maineensa ja suosionsa huipulla olleen franchisen monumentaaliseksi menestystarinaksi tarkoitettu elokuva ei tekijöidensä yllätykseksi kyennyt kuin vaivoin tienaamaan edes piskuista televisiotason budjettiaan takaisin.

Miksi Tehotytöt siis kyykkäsi lippuluukuilla? Syytä täytynee tässä tapauksessa etsiä elokuvan perimmäisestä konseptista. Kyseessä on ensinnäkin pahainen esiosa, joka lähinnä selittää televisiosarjan alkuvideoon muutamaan sekuntiin tiivistetyn syntytarinan puolitoistatuntiseen mittaan venytettynä seikkailuna. Televisiosarjan alkuvideon ideana on siis esitellä sarjan perusasetelma mahdollisimman tiiviisti ja selkeästi, jotta sarjan menoon olisi helppoa astua mukaan milloin tahansa aiempia episodeja näkemättä. Elokuvaversio ei tuo kuvattuun perusasetelmaan mitään uutta tai merkittävää sisältöä tai näkökulmaa, joten kyseessä on lähtökohtaisesti katsojan ja erityisesti sarjan fanin kannalta täysin turha tekele.

Tehotytöt-elokuvassa sarjasta tuttu hölmö professori tulee näin ollen sattumalta luoneeksi kolme supervoimilla ladattua söpöä pikkutyttöä sekä yhden älykkään apinan. Yliluonnollisesta tiede-pullataikinasta nousseet tyttöset tietysti kokevat sopeutumisen tavallisen ihmismassan arkeen kovin vaikeaksi, joten nämä lyöttäytyvätkin yhteen aiemmin mainitun apinan kanssa. Tietysti apina onkin Mojo Jojo (hahaa!), joka vain käyttää naiiveja tehotyttöjä hyväkseen oman maailmanvalloitussuunnitelmansa realisoimiseksi. Lopulta tehotyttöjen on siivottava aiheuttamansa sotku ja ansaittava Townsvillen asukkaiden luottamus.

Toisin sanoen Tehotyttöjen elokuvasovitus näyttää ja kuulostaa teknisessä mielessä likimain sarjaa vastaavalta, mutta tarinassa ei kohdata pieniä sivuhahmoja merkittävämpiä uusia roistoja tai ylipäänsä vanhoja tekemässä tai sanomassa mitään järin mielenkiintoista edes ällötysmielessä. Televisiosarjassa kuitenkin piisasi pinnallisen söpöyden ja sydänten varjolla näytettyä verta, irtohampaita ja suolenpätkiä, groteskia kuvastoa, muutama musikaalijakso ja erilaisilla värikontrasteilla sekä kokeellisemmilla aineksilla ladattu jaksokin juuri sopivassa suhteessa. Elokuvaan on kuitenkin tiivistetty valtavasta metodikavalkadista vain kaikkein olennaisin – ja tylsin. Sarjaa vähänkään seuranneet huomaavat eron varjoaankin nopeammin.

Valtavasta potentiaalistaan huolimatta Tehotytöt-elokuva mentiin näin ollen mielestäni tyrimään täysin jo luonnosteluvaiheessa. Kaiken järjen mukaan teattereihin asti päätynyt halvahko tuotos olisi nimenomaan ollut täydellinen tilaisuus esitellä suhteellisen riskittömästi juurikin sarjan terävimpiä oivalluksia, kerätä rahat pois tyytyväisten fanien taskuista pyörimästä sekä houkutella näyttävällä ja massasta erottuvalla spektaakkelilla samalla uuttakin yleisöä. Joku viisas jossain päätti kuitenkin toisin, ja lopputulos jäikin erinomaisista lähtökohdistaan huolimatta vaisuksi ja satunnaisen keskivertokatsojan makuun vähän liian turvalliseksi piirretyksi supersankarihötöksi.



Arvio: 1.5/5



THE POWERPUFF GIRLS MOVIE, 2002 USA, Hongkong
Ohjaus: Craig McCracken
Käsikirjoitus: Amy Rogers, Charlie Bean, Craig McCracken, Don Shank, Lauren Faust, Paul Rudish
Näyttelijät: Cathy Cavadini, Elizabeth Daily, Jeff Bennett, Jennifer Hale, Jennifer Martin, Roger Jackson, Tara Strong, Tom Kane, Tom Kenny

Apua! Olen kala (2000)

Kas tässä teille hupsu leffa kaukaa 2000-luvun alkuvuosilta! Apua olen kalan keskeinen premissi oli vähän tyhmä jo silloin ilmestyessäänkin, mutta elokuvaa itseään sekä sen huolella hiottua soundtrackiä myytiin erityisesti pohjoismaissa kuin leipää, ja muistetaan yhä muistajasta riippuen joko kauhulla tai kaihoisalla nostalgialla yhtenä aikansa ”tapauksista”. Kuitenkin kyseessä on paljon muuta kuin pelkkä Pixarin kalatarinan halpa plagiaatti. Itse asiassa tilanne saattaa olla päinvastoinkin, tämä tekele nimittäin oli vähintäänkin Viidakkovekara Juuson päivistä karaistuneiden tanskalaisten animaation mestareiden suunnittelupöydällä ainakin 90-luvun puolivälistä asti. Viimeiseen viittaa myös nykyisin vapaasti katsottavissa oleva, ilmeisesti rahoittajille suunnattu testipätkä vuodelta 1996, mutta palaan asiaan tuonnempana.  

Juuttien omassa kalarainassa kolme lasta päättää lähteä kotoaan seikkailemaan ja päätyvät lopulta eksentrisen mikrobiologin laboratorioon. Hilpeän laulunsa kautta – tämä leffa on siis Disney-tyyliin musikaali – tohtori MacRilli esittelee lapsille oman ratkaisunsa ilmastonmuutoksen sekä jäätiköiden sulamisen tuottamaan ongelmaan: taikarohdon, jolla ihmiset voivat muuttua mereneläviksi ja päinvastoin. Pahaksi onneksi taikajuomalla vain on tarinankerronnallisista syistä oma mielivaltainen aikarajansa, jonka jälkeen ihmiseksi eheytyminen ei enää niin vain onnistukaan. Käytännössä ihmiskuntaa uhkaava katastrofi siis korjattaisiin tämän elokuvan logiikalla yksinkertaisesti tuhoamalla samainen ihmiskunta. *Aseta tähän haluamasi viittaus aikamme politiikkaan sekä verorahojen hyötykäyttöön.*

Tietysti yksi lapsista menee vahingossa juomaan tuota edellä mainittua taikalitkua, ja kahden muun on samalla muuntauduttava itse kaloiksi pelastaakseen kolmannen valtameren pohjasta. Samassa rytäkässä taikajuoma itsessään putoaa veteen, antaen kaloille ja muille vaihtolämpöisille otuksille antropomorfisia piirteitä. Joeksi itsensä ristinyt juonikas kala päättää luoda kokonaisen kalojen sivilisaation jakelemalla litkua eteenpäin juuri sopivan kitsaasti, ettei muiden merenelävien älyllinen kapasiteetti ylitä sokeaa johtajanpalvontaa monimutkaisempaa aivotoimintaa. Pöljäksi lastenleffaksi juuttien kalarainassa on toisin sanoen hämmentävän paljon yhteiskunta- ja mediakriittistä sanomaa sekä viittauksia kaunokirjallisiin klassikoihin: tässä tapauksessa Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan.

Viimeistään näillä main lopputuotteen tarina alkaa rajusti poiketa aiemmin mainitusta testipätkästä. Alkuperäiskonseptissa lapset joutuvat kalojen yhteiskunnan vainon kohteeksi ja päätyvät käyttämään taikajuomaa aseena älykkäitä vihollisiaan vastaan palauttaen kaiken lopulta ennalleen. Elokuvassa näin ei käy, vaan lasten on mainitun mielivaltaisen aikarajan vuoksi tehtävä oma taikajuomansa tohtorin laulussa olleiden ohjeiden mukaan sekä palattava takaisin tämän laboratorioon. Koko loppu elokuva onkin siis pelkkää kilpailua taikajuomasta toinen toistaan uhkaavampia öttiäisiä ja kalaparvia vastaan. Tiettävästi aiheesta suunniteltiin elokuvan lisäksi kokonaista televisiosarjaakin, joten kalojen yhteiskunnan tuhoaminen olisi ollut taloudellisessa mielessä hukkaan heitetty mahdollisuus. Sarja ei kuitenkaan koskaan materialisoitunut, sillä elokuva floppasi pohjoismaiden ulkopuolella pahasti.

Konsepti- ja käsikirjoitustasolla Apua, olen kala on siis melkoinen sekasotku, joka ei oikein missään kohtaa osaa päättää, mistä se oikeasti haluaa edes kertoa tai miten. Etenkin alkupuolikas vilisee niin paljon ympäristönsuojeluun ja yhteiskuntakritiikkiin viittaavaa sanomaa, että jälkimmäisen puolikkaan suoraviivainen lasten fantasiaseikkailu tuntuu jo vähän hämmentävältäkin. Huolettoman iloisen ja koukuttavan pop-korvamadon säestämää onnellista loppua edelleen hämmentää tieto kokonaisen kalojen yhteiskunnan olemassaolosta sekä mutatoituneen ja pitkälle mädäntyneen ihmisruumiin kellumisesta jossain iloisen aurinkorannan tuntumassa. Tämä ei siis ole mitään vanhan äijän mutuilua, vaan näitä juttuja naureskeltiin jo silloin mukulana videokasettia kavereiden ja sisarusten kanssa katsellessa.

Aitona ja vilpittömänä kehuna mainittakoon harvinaisen korkea animaation taso. Tanskassahan elettiin jo vanhastaan keskellä taiteenlajin korkeasuhdannetta, mutta näihin aikoihin Euroopassa yleisesti – ja etenkin Saksassa ja Irlannissa – oli amerikkalaisten yhteyksien kautta oma erityisen kehittynyt tuotantokoneistonsa. Apua, olen kala ei vain näytä hyvältä, vaan kyseessä saattaa edelleenkin olla pelkästään visuaalisessa sekä teknisessä mielessä kunnianhimoisinta ja korkeatasoisinta vanhalla mantereella tuotettua klassiseen Disney-tyyliin käsinpiirrettyä animaatiota, etenkin jos alihankintana tuotettuja jenkkipätkiä tai myöhempiä kokeilevampia irkkuanimaatioita ei oteta lukuun. Muutamissa kohdin kulahtanut tietokoneanimaatio tietysti näyttää ikäiseltään, mutta onneksi lapsenkengissään ollutta teknologiaa on ymmärretty käyttää armollisen säästeliäästi.

Aika ei ole ollut juuttien kalatarinalle kovinkaan armelias: suurin osa yleisöstä tuntuu joko rakkaudella vihaavan tai vain haihduttaneen onnellisesti mielestään koko elokuvan kaikkine oheistuotteineen päivineen. En henkilökohtaisesti ole koskaan ymmärtänyt Apua, olen kalan saamaa negatiivista vastaanottoa, eihän itse lopputuotos tietystä sekavuudestaan huolimatta varsinaisesti huonokaan ole – ei ainakaan tylsä. Suomalaiset erityisesti pääsivät vieläpä katsomaan elokuvansa tasokkaan dubbauksenkin voimin, samoin amerikkalaiset, jotka saivat kuulla Joena itseään Alan Rickmania. Oma vaatimaton teoriani kuuluu siten, että eurooppalaisten huippuosaajien kynästä lähtenyt liiankin tasokas animaatio ohjasi ihmisiä vertaamaan tätä teosta mielessään vähän turhankin kanssa omaa huippukauttaan vastikään eläneiden suurten amerikkalaisten animaatiostudioiden viimeisimpiin tuotoksiin, ja juutit tietenkin saivat kilpailussa vertauskuvallisesti turpiinsa niin että tukka lähti.

Tässä kohtaa lopputekstit pärähtävät näytölle, ja kaiuttimista alkaa soida:

”I'm a little yellow fish in the deep blue sea
Will somebody help me?
I'm a little yellow fish in the deep blue sea
Will somebody save me?”

Olette koukussa.


Arvio: 3/5


HJAELP, JEG ER EN FISK, 2000 Tanska, Saksa, Irlanti
Ohjaus: Greg Manwaring, Michael Hegner, Stefan Fjeldmark
Käsikirjoitus: John Stefan Olsen, Karsten Kiilerich, Stefan Fjeldmark, Tracy J. Brown
Näyttelijät: Aaron Paul, Alan Rickman, Jeff Pace, John Payne, Michael Dobson, Michelle Westerson, Scott McNeil, Terry Jones, Teryl Rothery

Dracula on noussut haudastaan (1968)

Dracula on noussut haudastaan – taas! Edellisessä osassa Dracula putosi jäihin ja paleltui kuoliaaksi. Kyrpiintyneen päätähden tiliin pannut tihutyöt eivät vain ota loppuakseen: heti tämän elokuvan alkajaisiksi löydetään vampyyrin purema neitokainen vanhasta linnasta, ja taikauskoinen kansa on taas takajaloillaan. Muuan pappi toverinsa kanssa päättää tehdä selvän koko jupakasta naulaamalla ristin vanhan viittasankarin lepakkolinnan oveen ja rukoilemalla pahan voimat tiehensä, mutta kesken operaation toinen miehistä putoaakin kalliolta suoraan jään alla uinailevan Draculan kohdalle ja vuotamaan verta epäkuolleen suuhun. Shit happens. Tämän enempää ei tarvitakaan roolihahmoaan vihanneen Christopher Leen herättämiseksi kuolleista – ja se on kuulkaas menoa taas!

Vanha kunnon Dracula-setä onkin muuten tosi vihainen. Suutuspäissään iki-iäkäs verenimijä matkaa loitsunsa alle manaamansa papin kotikylään ja kaappaa orjakseen tämän Mary-nimisen veljentyttären. Maryn kurittoman ja huolettoman poikaystävän tehtäväksi tulee siten pelastaa mielitiettynsä sekä Draculan valtaan joutunut pappismies ylivertaisen pahan kynsistä. Matkassa vain on pieni mutka: pojannulikka sattuu olemaan ateisti, joten tämä on käytännössä täysin suojaton yön pimeitä voimia vastaan. Pelastusoperaatiossa ei toisin sanoen ole kyse vain silkasta neidonryöstöstä, vaan myös henkilökohtaisen moraalisen ja hengellisen selkärangan löytämisestä sekä aikuistumisesta.

Toisin sanoen Dracula on noussut haudaltaan edustaa tarinaltaan helposti klassisen Hammerin kärikastia – ainakin omasta mielestäni. Paulin ja Draculan kohtaamisessa ei ole kyse niinkään kahden kasvottoman luonnonvoiman mittelöstä tai tekoverellä mässäilystä, vaan tekijät ovat suosiolla painottaneet firman perinteille kumartavaa ajatonta satumaisuutta tiettyine viattomine moraaliopetuksineen päivineen – eihän aito ja alkuperäinen kasarivuosien Fright Nightkaan suotta kumartanut kaikista Hammerin tuotoksista juuri tälle yksilölle. Meidän aikamme selkärangattomalle ja vaihtolämpöiselle väestönosalle ajatus naisen pelastamisesta tuntuu varmasti kovin etäiseltä ja hämmentävältä, sillä kauniimman sukupuolen edustajathan pieksevät dokumentaarisesta realismistaan tunnetuissa Hollywood-leffoissa sekä videopeleissä satakiloisia steroidipatuja henkihieveriin harva se päivä. Kaiken järjen mukaan Draculan tässä olisi syytä olla peloissaan eikä nuoren neitokaisen!

Terence Fisher ei kyennyt ohjaamaan hilpeästi nimettyä Dracula on noussut haudastaan, sillä tämä loukkaantui liikenneonnettomuudessa kuvausten ollessa alkamaisillaan. Niinpä mestari Fisherin saappaisiin astuikin maineikas elokuvaaja sekä Oscar-voittaja Freddie Francis, jonka ei varsinaisesti tarvitse häpeille lainkaan lopputulosta muiden klassisten Hammer-leffojenkaan rinnalla. Jos Dracula on noussut haudastaan jostain kärsii, niin muutamasta käsikirjoitukseen jääneestä lapsuksesta, kuten alun vampyyrin puremasta naisesta: Dracula itse oli kuollut koko tuon ajan, joten tämä ei tietenkään voi olla verityöstä vastuussa. Tässä vaiheessa koko sarja alkoi muutenkin degeneroitua vain kokoelmaksi uusia keinoja tappaa ja herättää vanha viittamies kuolleista – jokaisella kerralla hahmo kävi vain entistä heikommaksi ja säälittävämmäksi: loppujen lopuksihan Draculaa voisi suunnilleen katsoa tuimasti ja tämä varmaan kuolisi siitäkin. Ehkä vielä näemme joskus tästä tarinasta myös poliittisesti korrektin postmodernin tulkinnan, jossa nuori neito kidnappaakin Draculan.

Kuten sanottua, Dracula on noussut haudastaan taitaa olla viimeinen oikeasti hyvä Hammer-Dracula ennen elokuvasarjan idea-aihion ehtymistä sekä tason myöhempää romahtamista. Hammer onnistui vielä tämänkin jälkeen tuottamaan muutaman onnistuneen vampyyrielokuvan, mutta Draculan itsensä osalta peli alkoi olla näillä kohdin jo pelattu.


Arvio: 4/5


DRACULA HAS RISEN FROM THE GRAVE, 1968 Iso-Britannia
Ohjaus: Freddie Francis
Käsikirjoitus: Anthony Hinds
Näyttelijät: Christopher Lee, Veronica Carlson, Barbara Ewing, Rupert Davies

Frankenstein on tuhottava (1969)

Kas, tohtori Frankensteinin seikkailut eivät päättyneetkään elokuvasarjan toisessa osassa, vaikka saagan täydellinen epilogi muuta hengessä lupailikin. Niin täydellinen päätös toinen tuleminen kuitenkin oli, että seuraavaa Frankensteinia – löyhää remakea alkuperäisestä tarinasta – saatiin odottaa peräti kuusi vuotta. Miksi tai miten Frankensteinin tarina kronologisessa mielessä edes jatkuu elokuvien välillä, on ainakin itselleni täydellinen mysteeri: hahmo vain palaa kerta toisena jälkeen uuden nimen suojissa jatkamaan niitä samoja puuhiaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Peter Cushingin koko ruumiinsa voimalla tulkitsema antisankari on vähintään yhtä ajaton ja kuolematon kuin Mary Shelleyn kirjoittama romaanikin – olisipa ollut Cushing itsekin.

Frankenstein-saagan viidennessä osassa vanha velmu palaa taas asian ytimeen juonittelemaan ja tappamaan ihmisiä. Heti yhdessä ensimmäisistä kohtauksista Peter Cushing pistää nokkelan älynsä voimin joukon hienostelevia herrasmiehiä nuolemaan näppejään. Tällä kertaa Frank haluaa käsiinsä mielisairaalaan suljetun ex-kollegansa, jolta tämän olisi tarkoitus kiristää irti tarvitsemaansa tietoa. Ennen H-hetkeä paikallinen nuoriso kuitenkin pääsee itse ilkimyksen todellisen identiteetin jäljille, jolloin Frankenstein päätyy pakottamaan nämä rikostovereikseen uhkaamalla paljastaa näiden omat kokaiinibisnekset viranomaisille. Vauhtipöly oli siis herrasväen muotihuumetta viktoriaanisen ajan Isossa-Britanniassa.

Vähän yliampuvasti nimetyn elokuvan aikoihin kansa alkoi ilmeisesti olla jo tottunut tekovereen ja väkivallalla mässäilyyn, joten vanha velmu Terence Fisher pyrki tarkoituksella nostamaan
panoksia jo alusta asti ennennäkemättömän rankkoihin ja julmiin mittasuhteisiin. Viidennessä Frankensteinissa paha tohtori mm. raiskaa naisen ja särkee täysin epäröimättä vanhan naisen sydämen paljastamalla tälle sairaan miehensä tohjoksi silvotun ruumiin. Todellisuudessa mies elää ja voi hyvin – ventovieraan ihmisen kehossa. Peter Cushing itse vihasi tuotantoportaan tekemiä lisäyksiä, sillä etenkään mainittu pakkonaimiskohtaus ei tuo tarinaan tai hahmoon mitään varsinaista merkitsevää uutta silkan shokkiarvon lisäksi.

Frankenstein on tuhottava lukeutuu Hammerin filmografian onnistuneimpiin ja säväyttävimpiin lukuihin; kokonaisen elokuvasarjan viidenneksi osaksi Fisherin ja kumppaneiden tuotos on suorastaan häkellyttävän tasokasta viihdettä. Pienenä juonellisena kompastuskivenä koko puolivälin mielisairausepisodi tuntuu täysin typerältä ja vähän irralliseltakin. Frankensteinhan on jo useamman elokuvan edestä leikellyt ihmisiä ja siirrellyt aivoja – jopa sieluja – ruumiista toiseen, mutta että nyt tämä osaa parantaa henkisiä sairauksiakin? Eihän tämäkään mikään maata järisyttävä idea ole, leikeltiinhän mielisairaaloiden potilaita vanhastaan parantamistarkoituksessa ennenkin. Kirurginen operaatio tietysti kuljettaa tarinaa kohtausten välillä, mutta tapaukseen ei jälkeenpäin edes viitata mitenkään, vaan unohdetaan suosiolla mahdollisimman sukkelaan - ehkä toisaalta myös parempi niin.

Keskivaiheen kömmähdyksen korvaa oikein korkojen kanssa yksi kautta aikain hienoimmista kliimakseista. Kuulkaas tätä: viides Frankenstein huipentuu komeaan maalaiskartanoon, jonne mainittu ex-kollega on kätkenyt pahan tohtorin tarvitseman informaation paperille kirjoitettuna. Peter Cushingin rynnätessä etsimään mainittua lappusta tämän piinaama miesparka tuikkaakin koko pytingin tuleen, ja lopullinen mittelö tohtori Frankensteinin ja tämän uhrien välillä käydään siten taivaan tuuliin roihuavassa ylellisessä residenssissä. Idea on tietysti lainattu vuoden 1924 Gösta Berlingin tarusta, mutta mitä väliä? Näin eeppisellä tavalla pitäisi jokainen kauhuelokuva päättää. Terence Fisher vielä päättää tarinansa vähäeleisen tyylikkäästi saattamalla keskeisten henkilöiden omat kaaret päätökseensä jättäen samalla tohtorin itsensä kohtalon avoimeksi. Lopputulos ei ole vähempää kuin yksi Hammerin ja kumppaneiden makeimmista tuotoksista kautta aikain.


Arvio: 4.5/5


FRANKENSTEIN MUST BE DESTROYED, 1969 Iso-Britannia
Ohjaus: Terence Fisher
Käsikirjoitus: Bert Batt
Näyttelijät: Freddie Jones, Maxine Audley, Peter Cushing, Simon Ward, Thorley Walters, Veronica Carlson