Cool World (1992)

Hah! Vihdoin ja viimein pääsen sanomaan painavan sanottavani tästä Ralph Bakshin uran ehkäpä kaikkein pahamaineisimmasta teoksesta. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?in jättimenestyksen jalanjäljissä vanha mestari nimittäin tuli kaivaneeksi aiemmin hautaamansa suunnitelmat näyteltyä ja animoitua leffaa fuusioivasta tarinasta, yhdisti alkuperäiset luonnokset muutaman edellisen epäonnistuneen televisioproduktion yli jääneisiin ideoihin ja muokkasi kokonaisuudesta trendikkään sekä omaperäisen lapsilta kielletyn kauhuelokuvan, jota saatiin vielä tuottamaan Perjantai 13. päivä -sarjasta tuttu Frank Mancuso Jr. yhdessä Bakshin uran suurimman budjetin kanssa, joten lähtökohtaisesti kaiken piti mennä nappiin.

Bakshin tietämättä Mancuso kuitenkin oli kyllästynyt kauhuleffoihin ja halusi koettaa jotain paljon kunnianhimoisempaa, ja tämä palkkasikin siksi muutama kaveriaan kirjoittamaan koko roskan uusiksi ohjaajan tietämättä. Kun kuvausten oli lopulta tarkoitus alkaa, ilmestyi herra yliherra kertomaan tempauksestaan Bakshille itselleen, joka kiitti pomoaan antamalla tälle kunnon luuvitosen naamariin ja kieltäytymällä kohteliaasti ohjaamasta moista katastrofia. Studion uhattua vanhaa mestaria oikeustoimilla tämä kuitenkin alistui, sillä Bakshi ajatteli ainakin hauskan ja lennokkaan animoinnin ohjaamisen olevan kaiken vaivan arvoista. Jälkikäteen mies on kuitenkin myöntänyt olleensa tässä suhteessa väärässä.

Ennen itse asiaan paneutumista haluan kuitenkin käydä lyhyesti läpi muutama juttua, joista tässä tekeleessä satun pitämään kovasti. Ensimmäinen on Barry E. Jacksonin komeat surrealistiset taustamaalaukset, joita olenkin tainnut jo aiemminkin kehua ainakin American Popin kohdalla, mutta Cool Worldin mielikuvituksellisen designin parissa mies on ehdottomasti parhaimmillaan; monet tämän taustoista kelpaisivat sellaisinaan helposti mihin tahansa tämän maailman taidegalleriaan juhlapaikalle ihailtavaksi. Monen parjaama, eri tyylejä sulavasti sekoitteleva villi animaatio on sekin parhaimmillaan mielekästä katseltavaa, etenkin lopun lennokkaassa kliimaksissa, vaikka näytelty kuva onkin yhdistynyt animoituun hyvin puolivillaisesti jopa kokemattoman amatöörin silmin katsottuna.

Edellisellä tahtoo sanoa, että vaikka Cool World lemuaakin todella pahalle ja kauas, ei kyseessä kuitenkaan ole täysin ydintään myöden mätä tekele, vaan Bakshi tiimeineen yritti tosissaan musertaa onnettomista lähtökohdistaan edes katsottavan lopputuloksen, mutta mikään ihme ei kykene pelastamaan tätä teosta sen syöpäkasvaimia aiheuttavalta käsikirjoitukselta, joka luokattomuudessaan lienee surkeimpia, joita Hollywoodista on koskaan tähän maailmaan syntynyt… niin kuppaista kakkendaalia, että sen kynäilleen duon ura elokuvakäsikirjoitusten parissa tyssäsi tämän jopin jälkeen kuin seinään.

Olen monen leffan tapauksessa moittinut tarinaa kliseisyydestä ja kaavamaisuudesta, mutta Cool Worldissa ongelmaksi muodostuukin, ettei se varsinaisesti ole kumpaakaan. Tässä ei ole edes yhtä selkeää päähenkilöä, vaan vähä juoni poukkoilee useamman henkilöhahmon kesken vailla logiikkaa vain päätyäkseen lopulta lähes täsmälleen samaan pisteeseen kuin mistä koko kalabaliikki ylipäätään alkoi. Yksikään hahmoista ei opi mitään, muutu mitenkään oleellisesti tai kuole eikä perinteistä sankarin matkaakaan periaatteessa nähdä laisinkaan, joten Cool Worldin tarina ei käytännössä etene mitenkään merkitsevässä mielessä ensimmäisestä kohtauksesta yhtään mihinkään.

Paperille tämän juonellista antia onkin kauhean vaikea selkeästi muotoilla, sillä lähes kaksi tuntia pitkä raina tuntuu vain kokoelmalta epämääräisiä sattumanvaraisia tapahtumia, loppuun asti kasvavaa latteaa ja persoonatonta hahmokatrasta, kohtaus toisensa perään heitettyjä ja unohdettuja juonenpätkiä sekä loputtomasti hatusta vedettyjä perustelemattomia käänteitä, joissa vain harvoin on minkäänlaista järkeä. Alussa esimerkiksi animaatiohahmojen maailmassa piirretty professori sattuu epäonnistuneen kokeen seurauksena rikkomaan kahden maailman rajan ja imaisemaan Brad Pittin esittämän, äitinsä kuolemaan johtaneeseen liikenneonnettomuuteen joutuneen hujopin. Äitiä, liikenneonnettomuutta tai koetta ei koko lopun rainan aikana taidetakaan sitten mainita kertaakaan.

Barry E. Jacksonin surrealistista konseptitaidetta.

Seuraavaksi vankilassa vaimonsa salarakkaan murhasta istuva sarjakuvapiirtäjä teleporttaa itse animaatiohahmojen maailmaan vain teleportatakseen myöhemmin takaisin samaiseen vankilaan. Koko juttu unohdetaan välittömästi, samoin kuin mainittu murha. Alussa muistetaan kuitenkin mainita animaatiomaailman olevan kyseisen sarjakuvapiirtäjän mielen tuotosta, mutta pian todetaankin ettei se olekaan, vaikka sitä sattuvatkin asuttamaan kyseisen veijarin luomukset!

Tässä vaiheessa on takana jo lähes täydet 30 minuuttia, eikä järjellistä juonta vieläkään ole horisontissa. Kuvaan astuu Holli Would, animoitu vamppi, joka haluaisi kovasti olla oikea ihminen, ja animaatiohahmon sekä ihmisen välisen seksin kautta tuo ihme olisi sitten mahdollinen. Miten, miksi tai mistä Holli sattuu sen tietämään, ei luonnollisesti koskaan katsojalle selitetä sen enempää kuin koko animaatiomaailman spontaania olemassaoloa tai mitään muutakaan koko leffassa nähtävää ja kuultavaa. Lopulta ensimmäisen tunnin jälkeen Holli kuitenkin harrastaa vaakamamboa sarjakuvapiirtäjän kanssa ja muuttuu ihmiseksi. Seuraa viimeiset kolme varttia, jonka ensimmäisen 42:n minuutin aikana ei tapahdu yhtään mitään. Lopussa tyhjästä kuitenkin ilmestyy maailmanlopun vekotin, päivä pitäisi pelastaa ja Ralph pääsee vihdoin onanoimaan oikein olan takaa animaationsa kanssa. Elokuva loppuu.

Pala alkuperäistä storyboardia by Louise Zingarelli.

Varmaankin maailmasta löytyy monia huomattavasti kädettömämpiä pikkubudjetin amatöörileffoja ja halpamaissa tuotettua kuraa, mutta Cool World on pelkästään käsikirjoitusmielessä ylivoimaisesti sontaisinta jälkeä kaikista lyhyen elämäni aikana näkemistäni ison budjetin Hollywood-rainoista. Cool Worldin käsikirjoitus on oikeasti niin luokatonta mönjää, ettei sitä kykenisi pelastamaan itse Spielbergkään. Sääliksi käy Ralph Bakshia, jolla oli alkujaan täydelliset menestyksen avaimet taskussaan, mutta jota Hollywoodin rahamiehet kusivat lopulta pahemman kerran linssiin. Cool World olisi voinut olla nimensä mukaisesti cool, mutta nyt käsissä on vain kilometrien päähän löyhkäävä läjä lämmintä saastaa. Bon appétit!


Arvio: 1.5/5

Lisää kuvamateriaalia löytyy Animation Resourcesin sivuilta sekä Ralph Bakshin itsensä Facebook- ja Twitter-sivuilta, sekä monesta muusta animaatioon ja Bakshin uraan keskittyvästä pienemmästä julkaisusta eri sivustoilla.


COOL WORLD, 1992 USA
Ohjaus: Ralph BakshiKäsikirjoitus: Mark Victor, Michael Grais
Näyttelijät: Brad Pitt, Deirdre O'Connell, Gabriel Byrne, Janni Brenn, Kim Basinger, Michele Abrams

The Butter Battle Book (1989)

Vielä yksi vähäisempi yksilö Ralph Bakshin lukuisista välitöistä ennen varsinaiseen asiaan pääsemistä. En valitettavasti löytänyt tästä teoksesta minkäänlaista taustatietoa, joten osaa sanoa miten tai miksi Bakshi päätyi tekemään kokonaisen puolituntisen televisiospesiaalin amerikkalaisten rakastaman satusetä Dr. Seussin höpsöstä poliittisesta satiirista, mutta tuskinpa olen kovinkaan väärässä, jos oletan syyn olleen tässä vaiheessa silkan taloudellisen välttämättömyyden, niin vähän tässä tuntuu tekijänsä aitoa ja vilpitöntä innostusta löytyvän.

The Butter Battle Bookin tarina sijoittuu nimettömään satumaailmaan, jonka julkisivua hallitsee maiseman kahtia jakava valtava muuri. Toisella puolin elävät Yookit, jotka syövät paahtoleipänsä voi yläpuolella ja toisella Zookit, joille ainut oikea tapa maistella paahtoleipää on voi ”väärällä” puolella. Koko yhteiskunnan koululaitoksesta ja uskonnosta lähtien määrittelevä perustavanlaatuinen kysymys paahtoleivästä johtaa loputtomaan vihanpitoon kahden heimon kesken, lopulta myös väsymättömän asevarustelun kautta pattitilanteeseen, jossa kummallakin pelurilla on hallussaan tarpeeksi tulivoimaa toistensa täydelliseen tuhoamiseen.

Ainakin The Butter Battle Bookista voi sanoa, ettei kyseessä ole likimainkaan tekijänsä parhaita ja nokkelimpia tarinoita – itse asiassa koko juttu tuntui sanomaltaan kuin lekalla jakaukseen taotulta ja todella väkisin väännetyltä. Aikoinaan tämä herätti vielä valtavasti kohua kuvaamalla kylmän sodan ideologista konfliktia moraalisesti varsin relativistiseen sävyyn sivuuttaen sosialistiseen järjestelmään olennaisesti kuuluvat ihmisoikeusloukkaukset sun muut syvällisemmät eettiset ongelmat täydellisesti, mutta toisaalta muistaen kuitenkin irvailla kapitalistisen yhteiskunnan perusrakenteille sekä vihjata kahden järjestelmän olevan monessa suhteessa lopulta varsin samanlaisia.

Enää tähän maailmanaikaan ei jaksa vanha murehtia moisia, mutta varsin hajuttomasta ja mauttomasta tarinasta se ei tee yhtään sen parempaa. Jos taas animaatio kiinnostaa, on kyseessä selvästi todella halvalla kokoon kursittu ja alkuperäisteoksen luonnosmaisempaa kuvitusta myötäilevä lyhäri, jossa ei mälsästi ole monessa kohtaa yhtä valjua väriä kummempia taustoja. Ehkä parasta mitä tästä voi ylipäänsä sanoa, on että tämä voisi olla koska tahansa paljon huonompikin; henkilökohtaisesti katsastin tämän jopa kahdesti ihan vain huvikseni, joten mistään täysin kelvottomasta teoksesta ei voi missään tapauksessa olla kyse.


Arvio: 3/5


DR SEUSS'S THE BUTTLER BATTLE BOOK, 1989 USA
Ohjaus: Ralph Bakshi
Käsikirjoitus: Dr. Seuss
Näyttelijät: Charles Durning, Christopher Collins, Clive Revill, Hal Smith, Jim Cummings, Joseph Cousins, Miriam Flynn

Hound Town (1989)

Tattertownin kanssa ei mennyt Ralph Bakshillakaan täysin putkeen, mutta yritys hyvä kymmenen. Lähes identtisesti suussa kalskahtavan Hound Townin kohdalla otettiin sama uusiksi, mutta tällä kertaa kohderyhmänä olivatkin aikuiset, joten maestron luulisi ainakin lähtökohtaisesti olevan kerrankin omimmalla osaamisalueellaan. Tyylilajina tällä kertaa perinteinen valmiiksi naurettu härski ja likainen animoitu sitcom vähän myöhempien Simpsoneiden tyyliin. Itse asiassa kahden ensiesitysten välillä onkin aikaa vain muutama kuukausi, mutta Bakshin visio luonnollisesti ehti ensin vain tullakseen jälleen välittömästi hyllytetyksi.

Pilotin tarina kutkuttelee samanlaisia kuvioita kuin esimerkiksi Illuminationin Lemmikkien salainen elämä, eli koirien arjen pieniä ja suuria kommelluksia, tässä tapauksessa myös parisuhdeongelmia. Varsinainen päähenkilö on Rusty-niminen pieni rakki sekä tämän paras ystävä rotukoira Napoleon, jotka iskevät alussa silmänsä naapurustoon muuttaneeseen kuumaan narttuun. Rustyn omistajat sattuvat olemaan kätevästi vieraissa, joten kaksikko päättää järjestää tämän luona bailut, joiden päätteeksi olisi tarkoitus vähän... tiedätte kyllä mitä. Mikään ei tietysti mene sitten suunnitelmien mukaan ja huumoria seuraa.

Enpä voi taaskaan muuta kuin sanoa, että Hound Townin epäonnistumisen syy on jälleen helppo huomata, vaikkei tämäkään nyt mikään täysin toivoton tapaus ole. Käytännössä jokainen dialogi esimerkiksi pyörii tässä enemmän tai vähemmän seksin ja eritteiden ympärillä, huumorin taso heittelee pahimmillaan rajusti hihityttävän hauskoista sanaleikeistä nolostuttaviin puujalkoihin, jotka tuntuvat tuskaisuudessaan kuin kurkipotkulta katsojaparan nivusille. Onneksi sekaan on kuitenkin muistettu heittää hämmentäviä vitsejä mm. eläimiin sekaantumisesta, joten maku ei missään kohtaa ole ainakaan turhan poliittisesti korrektia ja herraskaista.

Ralph Bakshi on kuuleman mukaan nimennyt tämän yhdeksi uransa pahimmista ja nolostuttavimmista epäonnistumisista. Omasta mielestäni ainut nolostuttava tässä on käsikirjoitus, jonka taso heittelee yhden ainoan episodin kuluessa rajusti laidasta laitaan; tylsän ja hitaan alun jälkeen koko homma alkaa esimerkiksi vesittyä nopeasti jo aiemmin mainitun luokattoman komiikan ohella lähinnä kokoelmaksi lajityyppinsä kulahtaneimpia kliseitä. Heitä sekaan muutama korni käänne, turhia juoniviritelmiä ja hyvin ennalta arvattava lopetus, lopputulos ei ole perinteisessä mielessä kovinkaan hääppöinen.

Tämä on kuitenkin minun oma arvosteluni ja mielipiteeni, ja itse satuin jopa pitämään Hound Townin epäkorrektista menosta kaikista mainituista ongelmista huolimatta. Meidän aikanamme Bakshin viljelemä eritehuumori ei ole enää mitään verrattuna monen valtavirran komedian sättäilyyn, oikeastaan meno on tässä jopa varsin siivoa ja sivistynyttä. Jopa lopun puskaraiskaukseen viittaava mauton vitsi on törkeydessään vielä varsin kaukana jonkun South Parkin vastaavista - ja South Parkhan on tunnetusti nykyäänkin olevinaan jonkinlaista koko kansan laatuviihdettä. Kovinkaan kaksista televisiosarjaa tästä ei kuitenkaan olisi saanut aikaiseksi ilman hyllyttämistäkään. Yhden episodin ehkä, mutta ei yhtään sen enempää.


Arvio: 3/5


HOUND TOWN, 1989 USA
Ohjaus: Ralph Bakshi
Käsikirjoitus: Prudence Fraser, Robert Sternin
Näyttelijät: Charlie Adler, Jeannie Elias, Jennifer Darling, Michael Manasseri, Miriam Flynn, Paul Eiding

Christmas in Tattertown (1988)

Kuten jo aiemmin tulikin todettua, Mighty Mouse: The New Adventures oli monellakin tapaa hyvin kumouksellinen piirretty, jonka todellinen arvo genrelleen ymmärrettiin vasta vuosikausia myöhemmin. Yhtenä suorana vaikutuksena kyseinen kulttiklassikko teki Ralph Bakshista halutun nimen televisioanimaation parissa, ja vaikka edellinen projekti lopulta kariutuikin tekijästään riippumattomista syistä, oli tälle kuitenkin jo tilausta toisaalla, tällä kertaa animaatiotarjontaansa laajentamaan pyrkineen lasten ja nuorten viihteeseen erikoistuneen Nickelodeon-kaapelikanavan leivissä.

Christmas in Tattertownin piti alun perin olla vain pilotti kokonaiselle Tattertown-nimiselle televisiosarjalle, mutta suunnitelmat peruuntuivat syystä tai toisesta vain tämän ensimmäisen episodin jälkeen. Sarjan konseptihan perustui sellaisenaan Ralph Bakshin nuoruusvuosinaan luonnostelemaan tarinaan eri animaatiotyylejä sekoittavasta paikasta, jonne lelut päätyvät muiden rojujen mukana jatkamaan omaa elämäänsä omistajiensa niistä luovuttua. Tämän kyseisen pilotin tarina kertoo henkiin heräävästä hylätystä nukesta, joka entisen elämänsä katkeroittamana vihaa sydämensä pohjasta joulua, tuota materialismin ja omistamisen riemujuhlaa. Samaan aikaan tämän entinen omistaja kuitenkin on tullut Tattertowniin hakemaan omaansa takaisin ja julistamaan siinä sivussa joulun ilosanomaa.

Rehellisesti sanoen en ihmettele laisinkaan, miksei kaavailtu televisiosarja koskaan edennyt tätä pidemmälle. Tahtoo sanoa, ettei pilotti yksinään anna konseptistaan kovinkaan mairittelevaa kuvaa; käsikirjoitus esimerkiksi sattuu perinteiseen Bakshi-tyyliin olemaan aiemmin mainittua mielenkiintoista kuviota lukuun ottamatta melkoisen poukkoilevaa sillisalaattia ja kaikki hahmot yhtä lukuun ottamatta joko pelkästään ärsyttäviä tai äärimmäisen itsekeskeisiä - pahimmillaan molempia samanaikaisesti. Henkilöhahmoista kaikkein ikävin oli mielestäni nukkeaan kaipaava pikkutyttö, jonka animaatio ja design olivat vielä kaiken lisäksi harvinaisen rumaa jälkeä, eikä epätasainen ääninäyttely ainakaan auta asiaa.

Epätasaisella kuitenkin tarkoitan, että parhaimmillaan näyttelijöiden työskentely on suorastaan hekumallista kuultavaa, lukeutuuhan lähes jokainen tämän parissa nimeltä mainittu persoonallisuus alansa huippuihin yhä tänäkin päivänä. Erityisen paljon pidin jo aiemmin mainitun nuken Jennifer Darlingin raivokkaasta tulkinnasta, mutta maailman seksikkäimmän äänen omaava Mass Effectin Anderson eli Keith David yksinään tietää aina roppakaupalla lisäpongeja minulta, parhaimmillaan näteistä taustamaalauksista ja sekaan ujutetuista ovelista monimielisyyksistä vielä senkin edestä.

Yksikään edellisistä ei sellaisenaan kuitenkaan riitä tekemään kokonaista pitkää televisiosarjaa, vaivoin yksittäistä episodiakaan kaikista konseptin suomista mahdollisuuksista huolimatta. Bakshin näkemys säilyi kuitenkin Nickelodeonin nousevan animaatioimperiumin jouluisena perinteenä vielä vuosikausia alkuperäisesityksensä jälkeenkin. Jonkinlaisesta DVD-julkaisustakin on puhuttu jo ainakin viimeiset parikymmentä vuotta, mutta vailla tulosta. Toivottavasti tähän kurjaan tilaan saadaan vielä tulevaisuudessa muutos parempaan, vaikka pessimistinä epäilenkin vahvasti.


Arvio: 3/5


CHRISTMAS IN TATTERTOWN, 1988 USA
Ohjaus: Ralph Bakshi
Käsikirjoitus: Jim Reardon, Ralph Bakshi, Tom Minton
Näyttelijät: Adrian Arnold, Arthur Burghardt, Charlie Adler, Jennifer Darling, Keith David, Patrick Pinney, Sherry Lynn

Sir Billi (2012)

Lepopäivän ratoksi kaivoin arkistoistani erään hauskan pikku viritelmän kaukaa vuosien takaa, tarkemmin sanottuna vuodelta 2012 ja Skotlannista, tuosta kauniista pikku maasta, johon itsekin lapsuusvuosinani hurahdin. Sir Billi ei välttämättä nimenä sano kenellekään yhtään mitään, mutta se nauttii tiettyä historiallista statusta ensimmäisenä koskaan tehtynä pitkänä skotlantilaisena CGI-animaatioleffana, lähteestä riippuen myös ensimmäisenä kyseisessä maailmankolkassa luotuna pitkänä animoituna tuotoksena ylipäänsä. Tässä obskuurissa helmessä on tunnetusti myös yksi toinen juttu, mutta palataan siihen hetken kuluttua.

Kuten jo olen ehkä aivan liian monen leffa-arvostelun kohdalla päässyt lausumasta, ei tietty pioneeristatus välttämättä tee elokuvasta ollenkaan hyvää, eikä Sir Billikään ole poikkeus sääntöön, sillä kyseessä on lähes joka suhteessa melkoista syöpää. Tarina, joka siis kertoo eläköityneen eläinlääkärin ja tämän keltamustiin Bruce Lee -haalareihin pukeutuneen vuohikumppanin kilpajuoksusta aikaa ja ilkeitä viranomaisia vastaan auttaakseen hätää kärsiviä, maassa laittomasti (tai paperittomasti) olevia pikkueläimiä, on pelkkä sinkoilevan epämääräinen kudelma hahmoja ja tapahtumia, joka ei tunnu liukuvan oikein millään omiin uomiinsa: yhdessä kohtaa Sir Billi on synkkä ja dramaattinen, seuraavassa leikitään iloisesti ja sitten tuleekin jo toimintakohtaus. Sir Billi on aikamoinen sotku.

Animaatio taso heittelee niin ikään rumasta ja sotkuisesta jopa ihan näyttävään – harmi vain, että jälkimmäistä edustaa lähinnä loistava tausta-animaatio ensimmäisen koituessa hahmojen kohtaloksi. Sikäli kuin olen itse mitään ymmärtänyt, hahmojen design on noin pääsääntöisesti animaation selkäranka, johon parhaimmillaan panostetaankin suuremman kokoluokan tekijöiden toimesta aivan järkyttäviä määriä aikaa ja energiaa, sillä oikeaoppisesti suunniteltu ulkoasu yksinään riittää kertomaan tarinan kiemuroista enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa. Sir Billin kohdalla aidan yli on kuitenkin menty matalimmasta kohtaa, ja jälki hirvittää.

Unohdinko jotain? Ai niin, se yksi juttu! Sir Billi on toistaiseksi Sean Conneryn viimeinen elokuvarooli. Mies oli tätä tehdessään jo jonnin verran yli kahdeksankymmenen, joten mikin takana kuuluva heiveröisyys tuskin tulee yllätyksenä kenellekään – sen enempää kuin fakta, että miehen nimeä käytettiin lähinnä hyväksi itse leffan markkinoinnissa. Vähän yllättäen Connery lieneekin Sir Billin ääninäyttelijöistä kaikkein heikoin, sillä enimmäkseen toimiva näyttelijätyö yhdistettynä onnistuneisiin musiikkivalintoihin on ehkä parasta, mitä itse loihen tällaisesta leffasta tähän hätään lausumahan.

Sir Billi ei varsinaisesti ollut kaksinenkaan menestys lippuluukuilla (kyllä, tämä julkaistiin myös teattereissa), eikä se ole saavuttanut kuriositeettia kummempaa statusta edes animaatioharrastajien keskuudessa. Leffan katsottuaan ei varsinaisesti jää asiaa ihmettelemäänkään, mutta Sean Conneryn kaltaiselle legendalle olisin ainakin itse toivonut arvokkaampaa tapaa päättää uransa. Ehkä mestari vielä siunaa meitä tekemällä pienen cameon jossain huomattavasti henkevämmässä taideteoksessa, mutta en sen suhteen menisi pidättelemään hengitystäni, täyttäähän mies kuluvana vuonna jo pyöreät 90 vuotta.


Arvio: 1.5/5


SIR BILLI, 2012 Iso-Britannia
Ohjaus: Sascha Hartmann
Käsikirjoitus: Tessa Hartmann
Näyttelijät: Ford Kiernan, Greg Hemphill, Alana Gray, Sean Connery, Alan Cumming

Alaston saari (1960)

Joku viisas vanha mies on joskus todennut, että vähemmän on aina enemmän kaikessa muussa kuin rahassa ja naisissa. En ota kantaa väitteen paikkansapitävyyteen, mutta elokuvien suhteen olen itse huomannut viime aikoina tuntevani huomattavaa vetoa juurikin ääriminimalistisia teoksia kohtaan. Tarkoitan tällä nyt tietysti Apichatpong Weerasethakulin ja Ming-liang Tsain kaltaisia lähes täysin eleettömiä tekijämiehiä, joiden teoksissa ei parhaimmillaan ole minkäänlaisia tunnistettavia rakenteita, mutta jotka parhaimmillaan onnistuvat tekemään yllättävänkin voimakkaan vaikutuksen katsojaansa silkalla levollisella olemassaolollaan. Mikäli nimittäin ei allekirjoittaneen tapaan katselukokemuksiltaan kaipaa erityistä toimintaa tai eskapistista viihdykettä, on kyseisenkaltaisesta kerronnasta helppo nauttia koska tahansa.

Käsikirjoittaja- ja ohjaajavelho Kaneto Shindôn neroudessaan loihtiman Alastoman saarenkaan äärimmäistä minimalismia ei voi juuri tarpeeksi korostaa, sillä kyseessä on lähes täysin dialogiton ja juoneton taideteos, jonka pääosassa on yksinkertaisesti elämä itse kaikessa kauneudessaan ja koruttomuudessaan. Vähäinen tarinallinen anti puolitoistatuntisessa teoksessa keskittyy kuvaamaan Setonaikain saaristossa pienellä kukkulasaarella elävää köyhää nelihenkistä maalaisperhettä läpi vuodenaikojen. Toistuvana teemana nähdään perheen vanhemmat kantamassa vettä kukkulan laella oleville istutuksilleen. Eräässä kohtaa lapset nappaavat suuren kalan, jota perhe matkaa myymään läheiseen rannikkokylään.

Dialogiton toteutus hämmensi itseänikin etenkin aluksi, mutta mitä pidemmälle Shindôn elokuva ehti, sen vakuuttuneempi olin miehen audiovisuaalisesta kerrontataidosta, ja vähä vähältä uppoutuessani ja sulautuessani henkisesti yhä syvemmälle osaksi näiden ihmisten arkea unohdin lopulta koko jutun. Alaston saari on elämys, jonka tuntee ja kokee katsoessaan kaikilla aisteillaan: näkee keväisen kirsikkapuun kukinnon, haistaa ja kuulee meren suolaisen aallokon, pelkää sairastuneen perheenjäsenen puolesta ja suree myöhemmin tämän kuolemaa, tuntee ihollaan raskaan työn taakan sekä nauttii lopulta sen suomista hedelmistä. Saariston ihmisen elämässä pienilläkin iloilla on merkitystä, työ on enemmän kuin vain köyhän taakka ja surun ja murheen hetkistä huolimatta elämä lopulta aina voittaa.

En oikeasti keksi Shindôn elämääkin suuremmasta mestariteoksesta mitään tämän syvällisempää sanottavaa, ehkä sen vähäeleisyydestä tarttui siis jotain itseenikin. Tai ehkä Shindôn teos herättikin vain itsessäni tuntemuksia, joille ei kotomaamme ilmaisurikkaassa kansankielessä riitä erilaisia kuvaavia käsitteitä laisinkaan. Alaston saari on kaunis, rikas, runollinen taideteos – kaikkea mitä tämän lajin leffalta nyt ylipäänsä ilkeää vanha vain ikinä eläessään toivoa. Samalla se on äärimmäisen hypnoottinen elämys, josta on pidemmän päälle mahdotonta ottaa silmiään irti ja jonka taustalla soiva yksinkertainen melodia eri variaatioineen jää päähän soimaan viikkokausiksi katsomisen jälkeenkin. Itse asiassa Ranskassa tuohon kyseiseen sävellykseen lisättiinkin sanat ja kappaletta on siitä asti esitetty sellaisenaan paljon itse elokuvan ulkopuolellakin.


Arvio: 5/5


HADAKA NO SHIMA, 1960 Japani
Ohjaus: Kaneto Shindô
Käsikirjoitus: Kaneto Shindô
Näyttelijät: Masanori Horimoto, Nobuko Otowa, Shinji Tanaka, Taiji Tonoyama

Musta kissa (1968)

Sanon tämän tässä ja nyt: mikäli lukija on koskaan katsonut tai edes harkitsee lähitulevaisuudessa katsovansa Kaneto Shindôn Onibaba - tappajat, pitää heti perään ehdottomasti tarkastaa myös tämä miehen toinen klassikko, joka periaatteessa kierrättää monia edellisen ideoista ja teemoista, mutta kääntäen samalla toisia vinkeästi täysin päälaelleen. Todellisuudessa kyseessä ei tällä kertaa kuitenkaan ole mikään puhtaan säikyttelyn piiriin kuuluva teos laisinkaan, vaikka tätä sellaisena lännessä onkin virheellisesti markkinoitu. Musta kissa perustuukin muuan klassiseen japanilaiseen aavetarinaan, joka tyyliltään lähentelee ennemmin jonkinlaista hämyistä ja tiheän tunnelmallista draamaa kuin kauhua. Turhat odotukset kannattaa siis jo kättelyssä jättää sikseen.

Jälleen kerran palaamme kauas menneisyyteen, nousevan auringon maan levottomille ja väkivaltaisille sisällissodan vuosille. Joukko maaseutua ryösteleviä samuraita raiskaa ja murhaa kaksi naista, jotka jäävät kuolemansa jälkeen kummitteleman kuolinseuduilleen pahoina henkinä ja surmaamaan tielleen osuvia miekkamiehiä. Myöhemmin talon ainut poika sattuu palaamaan vain löytääkseen kotinsa raunioina ja äitinsä sekä kihlattunsa teillä tietämättömillä. Urotöillään mainetta ja mammonaa kerännyt nuori mies saakin esimiehiltään tehtäväkseen selvittää syyn samuraiden salaperäisille kuolemille...

Täytyy myöntää, että niin paljon kuin Onibabasta satunkin pitämään, onnistuu Musta kissa kiinnostavalla mystis-romanttisella juonellaan panemaan vielä vähän sitäkin paremmaksi. Ehkä itselläni on vain lämmin kohta sydämessäni juuri tällaisille perinteikkäille japanilaisille aavetarinoille, mutta silti. Nuoren samurain ja tämän kuolleen rakastetun viimeinen kohtaaminen on samanaikaisesti vähintään yhtä kaunis kuin surumielinenkin, eläähän jälkimmäinen yksin vihasta samuraita kohtaan ja rakkaus on tälle yksinomaan kuolemaksi. Muistinko jo mainita, ettei kyseessä suinkaan ole mikään kauhuelokuva?

Aivan oma huikea lukunsa Shindô aaverainassa on sen uskomattoman komea visuaalinen ilme, joka onnistuu omaan makuuni pesemään sekin Onibaban yksipuolisemman, mutta silti harvinaisen hienon kuvallisen annin helposti koska tahansa. Tällä kertaa namutellaan oikein olan takaa loputtomilla kuvilla mustavalkoisesta bambumetsiköstä ja naisten henkien asuttamasta usvaisesta aavekartanosta. Komeimmillaan Shindôn tyylittely on mielestäni tämän korostaessa aavenaisten epäluonnollisuutta erilaisilla kirkkailla valonheittimillä ja vitivalkoisilla vaateparsilla pikimustaa ja pimeää taustaa vasten. Tätä aspektia on perinteiseen tapaan kauhean vaikea kansankielellä selittää auki, joten suosittelen lukijaa yksinkertaisesti vain herkuttelemaan leffasta ihan omilla silmillään ja korvillaan jos tilaisuuden sellaiseen koskaan saa.

Mustassa kissassa on kuitenkin yksi paha virhe, joka riittää pudottamaan tämän omissa kirjoissani hitusen verran Onibaban alapuolelle. Lopussa päähenkilöllä nimittäin on jotain, jota katkerat ja vihamieliset aaveet haluavat. Samurai on linnoittautunut pyhättöön suorittamaan rituaaliaan ja suojautunut edellisiltä erilaisin loitsuin ja taikaesinein. Tämä kuitenkin sattuu päästämään ovelat aaveet sisään poikkeuksellisen ilmiselvästä huijauksesta huolimatta, mikä jätti hahmosta itselleni kuvan silkkana tomppelina. Kyseessä on selkeä virhe muuten erinomaisessa käsikirjoituksessa.

Edellisestä huolimatta on Shindôn aaveraina kuitenkin mitä hienointa elokuvan taidetta, lähes Onibaban veroista timangia, muttei ehkä aivan. Mustaa kissaa ei kuitenkaan voi japanilaisista leffoista kiinnostuneille koskaan kiusaksi asti suositella. Ei tällaisia lähes täysin uniikkeja ja pistämättömän tyylitajuisia tunnelmapaloja ikipäivänä maailmassa ainakaan liikaa ole.


Arvio: 5/5


YABO NO NAKA NO KURONEKO, 1968 Japani
Ohjaus: Kaneto Shindô
Käsikirjoitus: Kaneto Shindô
Näyttelijät: Hideo Kanze, Kei Sato, Kichiemon Nakamura, Kiwako Taichi, Nobuko Otowa

Onibaba - tappajat (1964)

Pitkän linjan käsikirjoittajavelho Kaneto Shindô ohjaajanuran päätyöksikin monesti kehaistu Onibaba - tappajat on itselleni vähän sellainen taideteos, jonka on jo ensimmäisistä sepustuksistaan lähtien tiennyt vielä jonain päivänä arvostelevansa kuin armottoman deterministisen kohtalon pakottamana. En enää edes muista, montako kertaa olen tämän elämäni aikana tähän mennessä nähnyt, mutta luku lähentelee todennäköisesti jo tusinaa, vähintään. Hyvää kelpaa kokea useampaankin otteeseen, ja Onibabahan tunnetusti lukeutuu tekovuosikymmenensä ehdottomiin huipputeoksiin niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin.

Niin monen muun tekomaansa tunnetun tekijän tavoin myös Shindô on ammentanut tarinaansa vanhoista legendoista, paikallisista teatteriperinteistä sekä sukupolvi aiemmin päättyneen verisen maailmanpalon tunnelmista. Miehen ohjaustöistä juhlituin sijoittuukin kauas Japanin keskiaikaan ja sisällissotien levottomalle aikakaudelle. Kaksi miehenkorkuisten heinien keskellä elävää naista tappaa ja ryöstää henkensä pitimiksi paikalle osuneita samuraita ja heittää näiden ruumiit läheiseen pohjattomaan kuiluun. Toinen naisista iskee kuitenkin silmänsä sodasta palanneeseen mieheen, ja kaksikosta vanhempi ja katkeroituneempi päätyy koettamaan erottaa rakastunutta paria varastamallaan demoninaamiolla.

Palatakseni takaisin jo aiemmin mainitsemiini vaikutteisiin, tarina itse perustuu vanhaan kansanlegendaan vanhasta naisesta, joka yrittää pelotella demoniksi pukeutuneena ihmisiä menemästä paikalliseen temppeliin. Onibabassa nähtävä maski itse on peräisin no-teatterista, jossa se kuvaa katkeraksi ja pahansisuiseksi hengeksi muuttunutta naista. Uhkaavasti irvistävä sarvekas maski on vieläpä suunniteltu siten, että se kuvastaa vihan lisäksi eri kulmista katsottuna surua, kärsimystä, melankoliaa, tuskaa ja miljoonaa muuta nimeämätöntä tunnetta samanaikaisesti. Teatterilavoilta on lainattu myös ihmisen muodossa nähtävä demoni, joka lopussa saapuu riivaamaan toisen naisista. Akira Kurosawan jalanjäljissä liikutaan siis tälläkin kertaa.

Otetaanpa kuitenkin ennen koko jutun keskeisen pointin tiivistämistä vielä askel taaksepäin aivan perusasioihin. Vaikka tapahtumat kauttaaltaan sijoittuvatkin käytännössä yhteen ainoaan heinikkoon, ei homma kuitenkaan tunnu siitä huolimatta missään vaiheessa toistavan itseään. Ihmiset alleen hukuttava loputtoman varjoisa ja pimeä kasvusto tuntuukin enemmän vankilamaiselta klaustrofobiselta tilalta, josta sen pauloihin päätyneillä päähenkilöillä ei ole enää pakotietä vapauteen. Tapahtumapaikka hallitseekin käytännössä koko elokuvaa kuvallisesta annista aina myrskytuulen voiman alla taipuvan heinikon levottoman ulvonnan dominoiman äänimaailmaan asti. Viimeisessä kolmanneksessa kaikki edellisen luoma ambienssi vielä voimistuu entisestään kohti kristallista päätöstään.

Onibaba - tappajat on maineensa veroinen klassikko niin genrensä "taiteellisemman" siiven edustajana kuin tekijänsä uran kruunaavana omintakeisena tuotoksenakin. Oikeastaan nolostuttaa tätä kauhuksi edes luokitellakaan, sillä monelle nousee moisesta helposti täysin vääränlaiset odotukset ja sitä myötä pettymys tämän nähtyään, sillä perinteistä säikyttelyä tai goremässäilyä ei tällaisissa teoksissa juuri harrasteta, vaan koko jutun salaisuus piilee taidolla rakennetussa hitaammassa tunnelmoinnissa, jonka parissa hektisempi persoonallisuus vain pitkästyy nopsaan.

Mikäli Shindô elokuvan varsinainen sanoma taas kiinnostaa, on kyseessä enemmän tai vähemmän Kenji Mizoguchin Ugetsu - kalpean kuun tarinoitan jalanjäljissä jatkava sodan vaikutuksia ihmiseen tutkiskeleva tarina inhimillisestä moraalista, erotiikasta ja väkivallasta. Sodassa ei ole yksiselitteistä hyvää eikä pahaa ja kaksi murhaajaa ovat yhtä paljon maailmansa uhreja kuin rikoksiinsa syyllisiäkin. Tätä kaikkea kuvaa hannya-demoninaamio, jolta leffakin on nimensä saanut: samanaikaisesti vihainen, pelottava ja uhkaava, mutta samalla kärsivä, tuskainen ja surullinen.


Arvio: 5/5


ONIBABA, 1964 Japani
Ohjaus: Kaneto Shindô
Käsikirjoitus: Kaneto Shindô
Näyttelijät: Jitsuko Yoshimura, Jukichi Uno, Kei Sato, Nobuko Otowa, Taiji Tonoyama

Graveyard of Honor (1975)

Uskotteko jos sanon, että vielä muutama viikko sitten ajattelin vähitellen jo nähneeni ja arvostelleeni kaikenlaisen vähänkään kiinnostavan japanilaisen elokuvan ja silmäilleeni jo hienosti alkaneelle putkelleni myöhemmin tulevaa jatkoa jostain toisesta maanosasta. Sitten päätin omaksi ilokseni käydä läpi näitä itselleni taannoin katsottavaksi merkkaamiani Kinji Fukasakun rähjäisiä rikosleffoja, ja tajuntani laajeni kertalaukauksella sellaisiin nautinnollisiin mittasuhteisiin, ettei maanosan vaihto taida sittenkään tulla kysymykseen vielä vuosikausiin. Vielä riittää siis työsarkaa, alkaen väkivaltamestarin keskeisimmän tuotannon pikaisesta ruotimisesta.

Kinji Fukasakun filmografiassa Graveyard of Honor sijoittuu kronologisesti aikaan välittömästi viisiosaisen Battles Without Honor And Humanityn jälkeen, oikeastaan tätä onkin kuvattu samoihin aikoihin niiden kanssa. Yhtäläisyydet myös paistavat läpi joka rakosesta ja huokosesta, sillä pelkän tapahtuma-aikansa, tarinansa ja kuvaustyylinsä perusteella tätä voisi helposti luulla yhdeksi sarjan osista, mikä on siis omasta mielestäni vain hyvä juttu, sillä ensimmäinen Battles Without Honor and Humanity lukeutuu omissa kirjoissani ohjaajan ehdottoman kurkoimpiin ja nautittavimpiin rikosleffoihin.

Edellisestä poiketen Graveyard of Honor kuitenkin kertoo kokonaisen rikollisen organisaation sijaan vain yhden miehen traagisen tarinan ja on jo siksi huomattavasti sitä helpommin seurattavissa. 40- ja 50-luvun Japanin raunioissa ja slummeissa operoiva pilottilaseja käyttävä Rikio Ishikawa on kuumapäinen gangsteri, joka antaa tarpeen vaatiessa turpiin yhtä herkästi vihollisille kuin omilleenkin. Tappelemisen ja öykkäröinnin välissä tämä käy tapaamassa mielitettyään paikallisessa ilotalossa. Mentyään puuhissaan turhan pitkälle ja jouduttuaan koko Tokion gangstereiden tappolistoille tämä päätyy lopulta vaihtamaan maisemaa. Myöhemmin huumeisiin sekaantunut ihmisraunio kuitenkin päätyy palaamaan takaisin tekemään tiliä menneisyytensä kanssa.

Graveyard of Honor on sopivan simppeli ja voimaannuttava elämys, joka kuitenkin sisältää kaiken, mitä Fukasakun kaltaiselta ohjaajalta on tähänkin asti tottunut odottamaan, mutta ehkä vielä vähän paremmin toteutettuna. Väkivaltaa ja tekoverta on tälläkin kertaa runsaasti ja ne ovat vähintään yhtä karua ja rumaa käsikameralla kuvattua hallittua kaaosta kuin aina ennenkin. Samoin äärimmäisen likaista on miljöö, jossa nähdään jo alussa valtoimenaan teurasjätettä, ulostetta ja virtsaa sekä ilotyttöjä kuin itseironisena vitsinä ohjaajan tavalle luoda tarkoituksellisen synkkiä ja niljaisia rikosvisioita yleisönsä iloksi.

Oikeastaan itselläni on tällä kertaa yksinkertaisesti vaikeuksia keksiä ylimääräisiä sanoja kuvaamaan tätä leffaa, sillä kyseessä on niin perinteinen tekijänsä tuotos kaikkine sekaisin sovellettuine kuvaustekniikoineen, stillkuvineen, teksteine ja kertojaäänineen. Fukasaku ei kuitenkaan ole turhaan viitsinyt vaivautua Graveyardissa keksimään pyörää uudelleen, joten miksi taiteilla itsekään. Tämäkään ei tosin tarkoita, että kyseessä olisi mitenkään huono tai tylsä teos; itse asiassa taidan pitää tästä helppotajuisuudessaan jopa vähän Battle Without Honor And Humanityäkin reippaammin, mutta matkaa Battle Royalen ja Under the Flag of the Rising Sunin timanttiselle tasolle on vielä jonnin verran.


Arvio: 4.5/5


JINGI NO HAKABA, 1975 Japani
Ohjaus: Kinji Fukasaku
Käsikirjoitus: Hirô Matsuda, Tatsuhiko Kamoi
Näyttelijät: Tatsuo Umemiya, Tetsuya Watari, Yumi Takigawa

Steel Edge of Revenge (1969)

Tuntuu jotenkin kauhean hassulta, että vaikka olen eläessäni nähnyt varmaan kaikki maailman samuraileffat ja luonut tällekin sivustolle kokonaisen genreen syväluotaavan teemankin vuosikausia sitten, en ole varsinaisesti koskaan arvostellut näitä muuten kuin ehkä muutaman osana jotain suurempaa maratonia. Ehkä joskus pitäisi omistaa ikioma kuukautensa vaikka näiden parissa puuhailuun, ehkä kaksikin. Näillä näppäimillä eetteriin kuitenkin lähtee vain yksi muinaisista ajoista lähtien katsomis- ja arvostelulistoillani keikkunut genreklassikko, joten tämän sepustuksen perusteella ei kannata vartoa mitään suurta ja mahtavaa aiheeseen liittyen ihan lähiaikoina.

Samuraileffat ovat tunnetusti antaneet länsimaisille länkkäreille vuosien varrella valtavasti vaikutteita, mutta genrespesialisti Hideo Goshan miekkadraamaa katsoessa kävi nopeasti selväksi, että tällä kertaa onkin innoitusta haettu nimenomaan lännestä, erityisesti Italiasta ja Sergio Leonen sekä Sergio Corbuccin klassikkoelokuvista. Suuri osa Goshan teoksen tapahtumista esimerkiksi sijoittuu poikkeuksellisesti ankaran talven aikaan, tarinan keskiössä on kulta-aarre ja päähenkilöä tulkitsee parrakas ja miehekkäästi murahteleva mofo Tatsuya Nakadai maita ja mantuja kiertelevänä isännättömänä samuraina. Haistanko spagetin tuoksun?

Tarkalleen ottaen Goyokinin tarina kuitenkin myötäilee genrensä parhaita perinteitä, tietysti kumartaen siinä sivussa vahvasti myös muuan Akira Kurosawan suuntaan. Itse asiassa Toshiro Mifunekin oltiin yhdessä vaiheessa buukattu mukaan, mutta tämä joutui jättämään pestin viime hetkellä. Joka tapauksessa, varsinaisen tarinan alussa mystinen nimetön miekkamies saapuu kaupunkiin, jossa tätä vastassa on joukko paikallisen klaanin palkkaamia salamurhaajia. Paljastuu, että mystinen ronin todisti taannoin klaanin järjestämän kultaryöstön yhteydessä sattunutta köyhien kalastajien raakaa massamurhaa. Nyt miekkamies on kuitenkin päättänyt kohdata menneisyytensä ja estää siinä sivussa historiaa toistamasta itseään.

Tämä taisi olla muistaakseni toinen katselukertani ties kuinka monen vuoden jälkeen, enkä käytännössä muistanut viimeisestä juuri yhtään mitään. Oikeastaan tähän tarttuessa nopeasti huomaisikin, miksi näin on päässyt käymään: Goyokin nimittäin on etenkin alkupuolella hyvin hidas elokuva, jossa käytetään pitkiä aikoja tapahtumien pohjustamiseen ja monenkirjavaan dialogiin. Kaikkein kummallisimpana fibana tekijät ovat päättäneet sisällyttää joihinkin kohtiin jo aiemmin nähtyjä kohtauksia uudelleen erillisinä flashbackeinä. Alkuperäisessä jenkkijulkaisussa tästä olikin tiettävästi leikattu melkein kolme varttia ylimääräistä hidastelua, mikä näin jälkikäteen on myös helppo ymmärtää.

Hyvänä uutisena kun Goyokin oikeasti lähtee liikkeelle, ei sitä parhaimmillaan pitele enää mikään. Alussa esimerkiksi saadaan jo vähän esimakua Nakadain taidoista miekan kanssa tämän hoideltua kokonaisen lauman peräänsä saaneita palkkatappajia. Pitkän hiljaisemman välimaaston jälkeen seuraava kunnollinen toimintapätkä nähdäänkin melkein jo lopun räjähtävän kliimaksin kynnyksellä, mutta vielä sen jälkeenkin hoidellaan itse verivihollinen perinteisessä kaksintaistelussa. Viimeistään näiden kohdalla oppii myös arvostamaan tekijöiden hienovaraista kuvausta sekä tapaa hyödyntää luonnonvoimia kerronnassaan. Korppien ilmaantuminen viittaa aina Kurosawa-tyyliin kuolemaan. Alun massamurha sekä lopun suuri taistelukin hoidetaan tyylikkäästi lumisissa maisemissa, onhan talvi kuoleman vuodenaika.

Loppupeleissä Goyokin taitaa nousta kaikenlaisista pikkuvioistaan huolimatta reippaasti kiitettävän puolelle. Jos vain pääsee yli alun joutavan seisoskelun ja selittelyn aina varsinaisiin toimintakohtauksiin asti, luvassa on helposti keskivertoa onnistuneempi ja perinnetietoisempi samuraipläjäys paikoin läpi paistavilla positiivisilla italovaikutteilla.


Arvio: 4/5


GOYOKIN, 1969 Japani
Ohjaus: Hideo Gosha
Käsikirjoitus: Hideo Gosha, Kei Tasaka
Näyttelijät: Kunie Tanaka, Ruriko Asaoka, Tatsuya Nakadai, Tetsurô Tanba, Yôko Tsukasa

Karin Ingmarintytär (1920)

Edellisessä osassa nuoren Ingmarssonin suvun vesa nai pakkotyöstä vapautuneen syntisen vaimonsa ja kaksikko eli onnellisena yhdessä aina emännän ennenaikaiseen kuolemaan asti. Nykyisin Iso-Ingmar jakaa samaisen asumuksen yhdessä täysikasvuisten lastensa kanssa. Vanhan miehen päivät ovat kuitenkin luetut, ja Ingmarssonin suvun arvokkaan perinnön kohtalona on lopulta päätyä tämän tyttären Karinin haltuun. Mutta Karininkaan elämä ei ole vailla huolta ja murhetta: tämä tuli nuoruudessaan valinneeksi hyvämaineisen miehen sijaan paikallisen kiusankappaleen, josta aikaa myöden kasvaa onnettomuus niin Karinille itselleen, tämän nuoruuden mielitetylle kuin Ingmarssonin talollekin.

Olin Ingmarin poikien jälkeen niin fiiliksissä, että päätinkin katsoa tämän puolta lyhyemmän jatko-osan heti sen jälkilöylyissä. Taisinkin jo edellisen kohdalla harmitella, miten hauskan ja kekseliään alun jälkeen homma taantuikin nopsaan silkaksi perinteiseksi maalaisdraamaksi. Karin Ingmarintyttären kohdalla ei ehkä onneksi nähdä turhia odotuksia asettavaa prologia laisinkaan vaan meno on jo aivan ensimetreiltä lähtien puhdasta itseään, eikä pelkästään ikävässä mielessä. Tietyllä tavalla pidinkin tällä kertaa varsin värikkäästä ja traagisiakin sävyjä saavasta maalaismeiningistä, jossa ei arastella kuvata alkoholismin kaltaisia ihmiselon pimeämpiäkään puolia. Selvästi Victor Sjöström on osannut hyödyntää sävykästä alkuperäistekstiään, vaikka mammuttimaisen eepoksen huipentava kliimaksi siintääkin vielä kaukana horisontissa.

Tällä kertaa huomasin katsoessani yllättäen pahoin pitkästyväni ja hamuavani vähintään puolittaisella väkipakolla jotain ylimääräistä ärsykettä, mikä ei ole koskaan hyvä merkki elokuvaa katsoessa. Varsin pätevästi toteutuksestaan huolimatta Karin Ingmarintyttären tarinasta selvästi puuttuu henkilökohtaisella tasolla koskettavia koukkuja, joten kiinnostuksen herääminen ja erityisesti sen säilyttäminen olivat tällä kertaa kovaakin kovemman työn ja tuskan takana. Olen kuullut monen nauttineen Sjöströmin ohjaustyöstä paljonkin, joten ehkä kuulun vain nirppanokkaiseen vähemmistöön tai sitten Ingmarin poikien katsominen etukäteen asetti riman täysin kohtuuttomiin korkeuksiin, joihin jatko-osan oli käytännössä mahdotonta enää yltää.

Taidan kuitenkin ymmärtää, miksi Sjöström katsoi kahden osan myötä projektinsa epäonnistuneen. Tässä vaiheessa takana onkin jo tuntikausien edestä elokuvaa, eikä itse kirjan osalta olla taidettu päästä vielä puoliväliinkään. Karin ingmarintyttären aikoinaan saama nuiva vastaanotto lienee vielä vakuuttanut ohjaajansa liian perusteellisen filmatisoinnin olleen alunperinkin virhe, ja vaikeasti elokuvaksi muutettavan tekstin kaivanneen enemmän tiivistämistä ja rikkaan alkuperäistekstin muokkaamista soveliaampaan muotoon. Gustaf Molander saattoi Sjöströmin työn myöhemmin loppuun, mutta kyseisten osien vaikean saatavuuden vuoksi en kykene niitä aivan lähiaikoina arvostelemaan.


Arvio: 3/5


KARIN INGMARSDOTTER, 1920 Ruotsi
Ohjaus: Victor Sjöström
Käsikirjoitus: Ester Julin, Selma Lagerlöf, Victor Sjöström
Näyttelijät: Bror Berger, Carl Browallius, Emil Fjellström, Harriet Bosse, Josua Bengtson, Nils Aréhn, Tyra Dörum

Ingmarin pojat (1919)

Ingmarin pojat on vähän sellainen teos jopa mykkäelokuvapiireissä pyörivälle, ettei siitä ainakaan omalla kohdallani juuri osannut sanoa tai odottaa mitään, sillä koko leffasta tuntuu sen helposta saatavuudesta huolimatta löytyvän kovin vähän merkittävää kirjallista dataa tai erillistä taustainfoa. Tiettävästi kyseessä on kuitenkin avausosa kokonaiselle sarjalle Selma Lagerlöfin Jerusalemin pohjalta tehtyjä ruotsalaisia maalaisdraamoja. Vähät uskottavat lähteet tietävät kertovan projektin muinoin epäonnistuneen ja Victor Sjöströmin päättäneen lopulta luopua leikistä kahden pitkän elokuvan jälkeen, mutta tämän kyseisen tuotoksen kohdalla vastaanotto tuntuisi olleen vielä sangen positiivista.

Sjöström vetääkin ässän hihastaan jo aivan alkumetreillä talonpoika Ingmar Ingmarssonin pohdiskellessa itsekseen, mitä isävainaa mahtaisi tuumata, jos poika kiipeäisi tikapuita pitkin taivaaseen. Ajatus on vielä visualisoitu näppärillä ja edelleen yksinkertaisen uskottavilla kuvausnikseillä, jotka lienevät antaneen enemmän kuin vähän virikkeitä Erkki Karun paria vuotta myöhemmin ilmestyneelle Nummisuutareille. Taivaallisessa maalaistorpassa nuorta Ingmaria odottaakin koko joukko parrakkaita Ingmarssonin suvun esi-isiä, joista tämä alkaa kertoa tarinaansa omalle ukkovainaalleen.

Huikeassa prologissa taitaakin olla jo kättelyssä koko ensimmäisen osan pahin yksittäinen kompastuskivi, sillä tämän jälkeen juoni lakastuukin nopeasti varsin tavanomaiseksi draamaksi, jonka kuluessa ei tulla enää näkemään mitään läheskään yhtä hauskaa tai kekseliästä. Ingmarin tarina kertoo tämän morsiameksi pakotetusta nuoresta naisesta, joka lapsensa surmattuaan päätyy vuosikausiksi pakkotyöhön. Katkeruuden ja syyllisyyden välillä painiskeleva nuori isäntä kiipesikin mielessään taivaaseen kysyäkseen isäukoltaan tämän neuvoa piakkoin vapautuvan, syntiseksi ja pahaksi ihmiseksi leimaantuneen emäntänsä suhteen.

Tässä onkin koko jutun juju kauniisti pähkinänkuoressa niin hyvässä kuin pahassakin. Ingmarin pojat on varsin tyypillinen vivahteikas ja oman aikansa mittapuulla edistyksellinen maalaisdraama ilman huikeaa alkuaan kummempaa persoonallisuutta. Monesti tätä katsoessa tuli mieleeni vanhempi kotimainen elokuva, joka onkin tunnetusti saanut huomattavasti vaikutteita Sjöströminkin teoksista, mutta joka tuntuu heikoimmillaankin Ingmarin poikia erottuvammalta ja puhtaasti tekomaansa näköiseltä. Ingmarin pojat taas tuntui kertomukselta, joka universaaliudessaan olisi voitu kuvata lähes missä tahansa muussa pohjoismaassa muutamia jylhiä maisemakuviaan myöden.

Tämä lyhyt happamahko valitusvirsi ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö löytäisi Sjöströmin dramaasta jotain todella hyvääkin. Tarina esimerkiksi on periaatteessa naiiviudessaan todella söötti ja kasvaakin nätisti loppua kohden, löytyypä tästä ihan oikea onnellinen loppukin. Lähes kahden ja puolen tunnin pituudesta huolimatta en henkilökohtaisesti kokenut oloani laisinkaan negatiiviseksi tai tylsistyneeksi. Itselleni jäi kuitenkin mielikuva, että koska kyseessä on vain pieni osa valtavan paljon suurempaa kokonaisuutta, on eepoksen varsinainen huipentava kliimaksi vasta kaukana tulevaisuudessa, eikä Ingmarin sekä tämän morsiamen kohtalo juuri siksi hetkauttanut kuten ehkä muutoin olisi parhaimmillaan voinut.


Arvio: 4/5


INGMARSSÖNERNA, 1919 Ruotsi
Ohjaus: Victor Sjöström
Käsikirjoitus: Selma Lagerlöf, Victor Sjöström
Näyttelijät: Gustav Ranft, Harriet Bosse, Hildur Carlberg, Hjalmar Peters, Svea Peters, Tore Svennberg, Victor Sjöström

Stalker (1979)

Se onkin asia kuulkaas niin, että tässä taitaakin olla oman Tarkovski-maratonini vihoviimeinen päätepiste, sillä kaksi viimeistä mestarin ohjaustyötä tulin harmikseni arvostelleeksi jo poikavuosinani vailla parempaa tietoa ja ymmärrystä aiheesta. Andrei Tarkovskille Stalker sen sijaan oli alkua jollekin uudelle useammallakin eri tavalla. Tätä elokuvaahan alettiin suunnitella jo pitkään ennen Peilinkään valmistumista, mutta perineuvostoliittolaisten tuotanto-ongelmien ja kankean byrokratian vuoksi varsinainen työ siirtyi siirtymistään vuosikaupalla tulevaisuuteen. Joutoaikanaan ohjaajanero käväisi koettamassa taitojaan teatterinkin puolella Hamlet-produktion muodossa, kertoman mukaan myös varsin muikealla menestyksellä.

Mutta edellinen onkin vasta alkua maestron teoksen legendaarisiin mittasuhteisiin paisuneisiin tuotanto-ongelmiin nähden. Heti alkuun Tarkovski esimerkiksi hermostutti Strugatskit poistamalla käsikirjoituksesta kaiken ylimääräisen scifimäisyyden ja tiivistämällä tarinaa vain pieneen osaan itse alkuperäisteoksesta. Matkan varrella teksti muuttui vielä niinkin paljon, että kirjailijakaksikko ilmaisi lopullisen tarinan olevan enemmän mestariohjaajan kuin itsensä käsialaa. Siinä sivussa kaksi kameramiestä päätti sanoutua irti tuhoon tuomitulta näyttäneestä projektista, suuri taiteilija itse sai sydänkohtauksen ja kertaalleen kuvattu materiaalikin tuhoutui, jolloin koko kupletti jouduttiin aloittamaan kahdesta kolmeen otteeseen alusta ilman kunnollista budjettia.

Oikeastaan on pieni ihme, että Stalkeria ylipäänsä on olemassa, mutta vieläkin mielenkiintoisempaa on huomata sen huikea laatu, joka jopa Tarkovskin itsensä mittapuulla huitelee aivan omissa sfääreissään yhdessä Peilin kanssa. Tällä kertaa kaikenlainen omaelämänkerrallisuus kuitenkin loistaa täysin poissaolollaan ja allegorisen tarinan pystyy siksi ymmärtämään helposti tuntematta tarkemmin ohjaajan itsensä persoonaa tai henkilöhistoriaa. Edellinen ei kuitenkaan tarkoita, että maestro olisi lähtenyt erilaisesta näkökulmastaan huolimatta tinkimään visionsa symbolisuudesta ja filosofisuudesta pätkääkään, sillä kyseessä saattaa tässä mielessä olla jopa mestarin tuotoksista väkevin ja syvällisin.

Nimellisesti tarina kertookin kolmesta miehestä, jotka matkaavat kohti armeijan ulkomaailmalta sulkemaa, Vyöhykkeeksi kutsuttua aluetta. Näiden lopullisena päämääränä on löytää salaperäinen huone, jolla on sanottu olevan kyky toteuttaa sinne matkaavan salaisimmatkin toiveet. Miehistä toinen on intuitiivinen käsikirjoittaja ja toinen rationaalinen professori, näiden opas on salaperäinen, Stalkerina tunnettu mystikko ja uskova, joka salakuljettaa elääkseen ihmisiä ja esineitä Vyöhykkeelle ja sieltä takaisin. Vertauskuvallisella tasolla kysymys on Graalin maljan etsintää vastaavasta hengellisestä kertomuksesta, jossa henkilöhahmot edustavat lähinnä yleismaallisia arkkityyppejä, elokuvan rähjäinen maailma sielullista tunkiota ja Vyöhyke jonkinlaista erityistä mystistä henkistä tilaa. Ehkä kyseessä onkin kuvaus hengellisestä etsinnästä sosialistisessa yhteiskunnassa, Tarkovskihan tunnetusti oli mystiikkaan ja hengellisyyteen taipuvainen persoonallisuus.

Mutta riittäköön jo löpinät! Puhutaanpa hetkinen tämän taideteoksen audiovisuaalisesta loistavuudesta sekä sen herättämistä tunteista. Kaikista Tarkovksin ohjaustöistä Stalker näyttää ja kuulostaa omiin aistielimiini kaikkein komeimmalta, alkaen vaikka alkupuolen kauniissa seepianväreissä kuvatuista lohduttomista hitaan näyttävistä maailmanlopun näyistä, jatkuen aina Vyöhykkeen kaatopaikkaa muistuttaviin salaperäisen värillisiin fantasiasävyihin, sen vettä ja ruostetta tihkuviin luolastoihin sekä tietysti tuohon mystiseen huoneeseen itseensä. Kaikessa edellisessä on jotain aavemaisen vetoavaa ja mystisen kaunista, jota ei oikein itse osaa itselleenkään täysin selittää. Matkaa säestävä hiljaisuus yhdessä taustalla kuultavien vesipisaroiden sekä virtaavan veden kanssa huumaavat mielen sekä kielen vielä itänaapurin ihmemiehen taide-elämyksen itsensä loputtuakin.

Kohtauksista itselleni ikimuistoisin on luonnollisesti keskivaiheilla tuleva lyhyt unijakso, jossa kamera hitaasti liikkuen kuvaa lammikon pohjalla olevaa romua vain nostaakseen pian katsettaan takaisin matkalaisiin ja näiden mukaan ilmestyneeseen koiraan. Mitä tämä kaikki tarkoittaa tai miksi tällainen näennäisen merkityksetön kohtaus piti lisätä jo valmiiksi lähes kolmetuntiseen teokseen, jäi itselleni täydelliseksi mysteeriksi, mutta onpahan upea elämys - kuten koko muukin kokonaisuus. Aleksandr Kadjanovskin huikea roolisuoritus Stalkerina ansaitsee aivan erityisen lisämaininnan, sillä kyseessä on vähintäänkin elokuvan itsensä tasoista ja tuntuista jälkeä vailla heikkouksien häivääkään.

Stalkerin alitajunnassa herättämiä tuntemuksia on kovin vaikea pukea täysin sanoiksi, mutta se koskettaa jollain erityisen salaperäisellä ja selittämättömällä tavalla suoraan sieluun, hypnotisoi ja päättyy vähintään yhtä hämyisesti kuin alkoikin antamatta tietenkään turhan suoria vastauksia oikeastaan yhtään mihinkään. Oikeasti niitä ei jää kaipaamaankaan, sillä Tarkovskin elokuvallinen mystiikka tarjoaa katsojalle omanlaisensa sielullisen tyydytyksen silkalla olemassaolollaan. Stalkerin katsominen onkin parhaimmillaan kuin uneksimista, sen pystyy katsastamaan loputtomia kertoja uudelleen ja uudelleen aina löytäen jotain uutta pohdiskeltavaa. Viihdettä tämä ei perinteisessä mielessä kuitenkaan ole, joten mikäli leffan aikana suusta kajahtaneet kikatukset ja käkätykset ovat minkäänlainen mestariteoksen mitta, lukeutuu käsillä oleva taide-eepos todennäköisesti tässä mielessä alimpaan roskaluokkaan.

Kuten jo alussa taisinkin mainita, oli Stalker ohjaajalleen alkua monessakin mielessä: toisaalta mestari alkoi näillä main vähitellen irtautua monista perinteisistä teemoistaan, mutta toisaalta tämän kuvaukset tiesivät myös tekijälleen kirjaimellista lopun alkua. Kuvauspaikan läheisyydessä toimineesta voimalaitoksesta oli nimittäin vuotanut myrkkyjä läheiseen vesistöön ja Stalkerin kuvaustiimi harvenikin seuraavina vuosina nopeaan tahtiin erilaisiin sairauksiin ja syöpäkasvaimiin. Myöhemmin Eurooppaan muuttanut Tarkovski itse menehtyi keuhkosyöpään vain 54-vuotiaana 29. joulukuuta 1986.


Arvio: 5/5


STALKER, 1979 Neuvostoliitto
Ohjaus: Andrei Tarkovski
Käsikirjoitus: Andrei Tarkovski, Arkadi Strugatski, Boris Strugatski
Näyttelijät: Aleksandr Kadjanovski, Alisa Frejndlih, Anatoli Solonitsyn, Nataša Abramova, Nikolai Grinko