47 Ronin (1941)

Vihdoin ja viimein uskaltauduin katsomaan kokonaisuudessan tämän Kenji Mizoguchin uran megalomaanisimman mammutin, legendan neljästäkymmenestä seitsemästä roninista. 47 Ronin on yli 4 tuntia pitkä kahdessa osassa julkaistu historiallinen mammutti, jonka katsominen on omalla tavallaan aina tuskastuttavan haastavaa vaikka kopioiden löytäminen olisi kuinka helppoa tahansa. Ajan löytäminen on nimittäin aina itse elokuvaa vaikeampaa.

Tämän tekoaikaan Japani oli vielä voitolla sodassa ja valmistautui hyökkäämään Pearl Harboriin, joten hallitus tilasi silloin siihenastisen uransa huipulla olleelta Mizoguchilta eeppistä militaristista propagandaa kansaa innostamaan. Mizoguchi sai elokuvan propagandatarkoituksen vuoksi käytännössä määrättömät varat visioitaan varten ja ohjaaja valitsikin eräänlaisena kompromissina silkan militarismin ylistyksen sijaan lähdetekstikseen omaa perinteistä tyyliään lähinnä olevan version tutusta tarinasta.

Valmis elokuva julkaistiinkin lopulta vain viikkoa ennen varsinaista hyökkäystä penseälle yleisölle, joka ei ottanut Mizoguchin näkemystä omakseen ollenkaan, mistä seurauksena elokuvan täydellinen sukellus lippuluukuilla ja maine täydellisenä epäonnistumisena. 47 Ronin jakaa edelleen yleisöä rajusti puolesta tai vastaan; osalle tämä on helposti Mizoguchin uran heikoimpia, kun taas toisille miehen parhaita teoksia.

Neljänkymmenen seitsemän roninin tarina kertoo lordi Asanosta, joka virkamiehen julkisen nöyryytyksen seurauksena yrittää iskeä loukkaajaansa miekallaan. Koska Shogunin virkamiehen uhkaaminen on kuolemanrangaistuksen arvoinen rikos, menettää lordi Asano perheineen kunniansa sekä kaiken maansa, Asano itse lopulta myös henkensä. Lordin vanhat vasallit päättävät kostaa bushidon mukaisesti isäntänsä perinnön tuhoajalle surmaamalla tämän Asanon vanhalla miekalla ja viemällä tämän pään herransa haudalle.

47 Ronin on ainakin siinä suhteessä hyvin poikkeuksellinen työ, että se sisältää paitsi tekijänsä perinteisimmät kikat ja muutaman uuden myöhemmissä elokuvissa jatkokehitellyn ideankin, mutta myös ne kaikkein perinteisimmät Mizoguchi-fibat, joita olla ja voi.

Ensimmäinen ja kaikkein suurin ongelma tässä on, että vaikka kyseessä on nimellisesti samuraielokuva ei tässä nähdä ainuttakaan jännittävää toimintakohtausta. Mizoguchi itse ei tiettävästi ollut laisinkaan kiinnostunut toiminnasta ja muutamia tätä varten kuvattujakaan ei koskaan leikattu mukaan itse elokuvaan, sillä ohjaaja ei niihin ollut laisinkaan tyytyväinen. Moni alkuperäistekstin kuuluisa taistelukohtaus yksinkertaisesti ohitetaan ja käydään läpi lähinnä dialogissa, jota onkin sitten senkin edestä. Aikoinaan tämä oli ihmisille valtaisa pettymys, sillä samuraielokuvat perinteisesti loppuvat räjähtävään klimaattiseen toimintakohtaukseen, joka tässä tapauksessa oli koko tarinan keskeisin yksittäinen osuus.

Mutta ongelmia piisaa edelleen. Hahmot tuntuvat tässä kauhean idealisoiduilta ja yksiulotteisilta eikä Mizoguchi tiettävästi itse täysin ymmärtänyt tai ollut laisinkaan kiinnostunut samuraikoodistosta eikä tekoajan yleisöä varten räätälöity sanoma ehdottomasta kuuliaisuudesta ja veljeydestä enää nykypäivänä tunnu kuin silkalta propagandalta.

Mutta loppujen lopuksi mikäli sattuu pääsemään edellisten yli ja tuntee jo ennestään ohjaajan tavaramerkkityylin, tästä todennäköisesti osaa myös nauttia aivan eri tavalla kuin joku ohjaajan perustekniikoille vieras ensikertalainen. Mizoguchihan sai tätä varten rajattoman budjetin ja tässä onkin siksi vedetty käytännössä kaikki mahdollinen aiemmissa arvosteluissa kuvattu kameratyöskentelystä lavastukseen niin pitkälle kuin aikoinaan on ollut mahdollista.

Suoranaisen militarismin ja bushidon sijaankin Mizoguchi tutki tätä tehdessään kuumeisesti tarinan tapahtuma-ajan yhteiskunnallisia oloja ja kulttuuria saadakseen mahdollisimman tarkan sekä realistisen kuvauksen itse samuraina olemisesta perinteisen bushidon tarjoaman ideologisen kuvan sijaan keskittyen erilaisiin pieniin muodollisuuksiin, kuten kielenkäyttöön, tapoihin ja vaatetukseen liittyviin detaljeihin. Tätä samaista periaatettaan ohjaaja hyödynsi edelleen myöhemmissä historiallisissa elokuvissaan.

Ulkoisesti kyseessä onkin jälleen huikea teos, äärimmäisen pikkutarkka ja tyylillisesti täysin ohjaajan parhaiden teosten veroinen historiallinen spektaakkeli. Tämä taitaakin olla niitä harvoja elokuvia, joissa sykähdyttävän vaikuttava tyyli yksinään riittää säväyttämään turhan laimean ja tylsähkön tarinan sijaan viiden tähden arvoisesti.

Mutta itse en edellekään pääse yli, että Hollywood yritti markkinoida sitä Keanu Reevesin tähdittämää supisurkeaa action-versiota tämän remakena. Miettikää itse: Hollywood markkinoi surkuhupaisan kömpelöä viritelmäänsä yleisesti kansan syvissä riveissä jo valmiiksi tappavan tylsänä floppina tunnetun teoksen remakena. Hahahaaahaaa!!1



Arvio: 5/5



GENROKU CHUSHINGURA, 1941 Japani
Tuotanto: Shintaro Shirai
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Kenichiro Hara, Seika Mayama, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Chojuro Kawarasaki, Daisuke Katô, Kanemon Nakamura, Kunitaro Kawarazaki, Mantoyo Mimasu, Mieko Takamine, Mitsuko Miura, Seizaburô Kawazu, Utaemon Ichikawa, Yoshizaburo Arashi