tiistai 31. joulukuuta 2019

Frozen II (2019)


VAROITUS! Arvostelu saattaa sisältää kömpelöä puujalkahuumoria.

Päätin juuri, että taidan lähiaikoina muuttaa telttaan asumaan mahdollisimman takapajuiseen ja asumattomaan hyiseen korpeen. Mikäli henkilökohtainen kokemukseni sen alkuperäisen Frozenin aikaan saamasta oheistuotevyörystä nimittäin pitää vähänkään kutinsa, on tämän Bob Igerin ohjastaman raha-automaatin täysin vilpittömällä mielellä ja silkasta luomisen ilosta tuottaman jatko-osan kanssa tiedossa niin armoton vyörytys frousenia ja fröyseniä kaikille aisteille kotona, koulussa ja ruokakaupassa, että aikuinen ihminen voi vain unelmoida niin elämälle vihamielisestä paikasta, ettei siellä hukkuisi täysin tähän turkasen ilmiöön. Pelolla ja pakokauhulla odotan päivää, jolloin Disney keksii keinon tunkea sitä ihmisten uniinkin.
"Welcome to prime time, bitch!"
En edes väitä olevani aiheen palavin asiantuntija, mutta kertakatselun perusteella varsin keskinkertaiseksi osoittautunut ensimmäinen, perinteisiä Disney-trooppeja armotta ja kyynisen laskelmoidusti kierrättävä talvitarina kertoi kahdesta prinsessasiskoksesta, joista toisella on lumikuningattaren taikavoimat ja toinen… on muuten vain hyväsydäminen, villi ja vapaa. Pankin ja yleisön tajunnan räjäyttäneessä huurteisessa prinsessaseikkailussa taisi olla ihan oikea roistokin, mutta oikeasti keskeisiä hyviä tyyppejä lukuun ottamatta millään ensimmäisen Frozenin käänteellä ei tässä ole todellista merkitystä, joten aiheen syvempi ymmärtäminen ei onneksi ole edes tarpeen, mutta silti erittäin suositeltavaa.

Frozen 2 jatkaa käytännössä suoraan siitä mihin ensimmäinen osa loppui. Prinsessasiskokset Anna ja Elsa ovat palanneet pohjoismaiseen satuvaltakuntaansa, vanha tuttu poromies Kristoff valmistautuu viemään Annaa vihille ja koominen sivuhahmo Olof… on yhä koominen sivuhahmo Olof. Siskosten vanhempien menneisyydestä kuitenkin paljastuu salaisuus, joka vie lopulta vanhan remmin kohti myyttistä taikametsää, jossa näitä odottaa koko joukko vanhoja kalavelkoja ja totuus Elsan taikavoimien alkuperästä.
On ehkä reilumpaa aloittaa jälleen niistä Frozenin oikeasti hyvistä puolista ennen kuin poltan näppini ja päreeni niiden vähemmän positiivisten kanssa. Intergalaktisen imperiumin resursseilla varustettu Disney on niin hyvässä ja pahassakin animaation suuria linnakkeita maailmassa, ja näiltä firman tuotteilta onkin aina lupa odottaa vähintäänkin tekoaikansa komeinta audiovisuaalista silmä- ja korvaherkkua. Silmien kohdalla pettyä ei tarvitse tälläkään kertaa kuin täydellisimmän perfektionistin, sillä lämpimissä syksyn väreissä kylpevä satumaailma sulattaa taatusti happamimmankin sydämen silkalla ulkoisella kauneudellaan. Samaa ei tosin voi sanoa läpeensä unohdettavista ja kohmean keskinkertaisista lauluista, joista jokainen onnistui jättämään itseni varsin tasokkaasta ääninäyttelystäkin huolimatta lähinnä kylmäksi kuin jäämies Ötzin.

Todellinen kompastuskivi löytyykin tällä kertaa kirjoituskoneen takaa hämmentävälla tavalla viallisesta käsikirjoituksesta. Frozen 2 ei katsoessa tuntunut laisinkaan yhtenäiseltä ja etukäteen suunnitellulta tarinalta, vaan kohtaus toisensa jälkeen pahasti poukkoilevalta jäätävältä palapeliltä, jossa kyllä tapahtuu asioita, mutta itse narratiivi ei tahdo pysyä koossa saati sitten edetä pitkiin aikoihin yhtään mihinkään. Pitkäveteisin vaihe löytyy keskipaikkeilta, jossa sankarit astuvat sisään taikametsään vain esittääkseen laulun toisensa jälkeen, sännätäkseen päämäärättömästi paikasta toiseen ja käydäkseen turhaa dialogia, jolla ei parhaimmillaan ole muuta tehtävää kuin vääntää vaivautuneelle katsojalle juonen sinänsä ihan mielenkiintoisia aivoituksia oikein hehkuvan kuumasta rautalangasta.
Dialogi lieneekin kaikkien kivuliain poltinhaava tässä elokuvassa. Liian usein hahmot tuntuvat pysähtyvän selittämään jotain taikurin hatusta vedettyä juonen kannalta olennaista asiaa tai käännettä kuin kyseessä olisi merkittäväkin pala yleissivistystä, jonka nämä vain tietävät koska se ilmeisesti kuuluu tietää ja joka nyt vain sattui tulemaan mieleen kuin taikaiskusta. Ennemmin tai myöhemmin tällainen turha kikkailu saa sitkeämmänkin katsojan haistamaan lieskojen käryä, kuin palavilla hiilillä tasapainoilevat tekijät yrittäisivät huijata tiensä maaliin asti. Epäilemättä temppu useimmilla kasuaaleilla katsojilla läpi meneekin, mutta oman suppean otantani perusteella monet kriitikot ja kuumeisimmat animaatiofanit ovat kiinnittäneet huomiota kanssani täsmälleen samaan perusongelmaan, jollaista ei tämän tason leffassa pitäisi kaiken järjen mukaan olla laisinkaan.

Yksi huikea hukattu mahdollisuus olisi ollut kuolevaisuuden ja uhrauksen kaltaisten perusteemojen syvempi käsittely, sillä vaikka niihin kyllä viitataan ja niistä jopa ohimennen keskustellaankin, ei lopusta löydy kuin vanha tuttu deus ex machina, joka käytännössä nollaa tilanteen takaisin alkutekijöihinsä. Olisiko ollut edes mielenkiintoista, jos joku sankareista olisi päätynyt uhraamaan itsensä suuren jalosti itseään suuremman tehtävänsä puolesta ja joutunut kohtamaan sitä tehdessään oman inhimillisyytensä kaikkine puutteineen ja rajoitteineen? Itse olisin rakastanut sitä, mutta Disney nyt tuskin on koskaan täysin valmis menemään ihan niin pitkälle näiden leffojensa kanssa.

Joudun nyt tästä hyvästä varmaan helvettiin telttoineni, mutta mielestäni huurteisesta loskaiseksi valjahtanut 
Frozen 2 on sen alkuperäisen ohella joka suhteessa heikompi tuotos kuin Angry Birds -elokuva 2, jossa sentään oli hallitsemattoman kaoottisuutensa vastineeksi myös paljon hyviä ja hauskoja ideoita, kun taas edellä mainittu tuntuu lähinnä skitsofreeniselta fanifiktiolta, joka ei oikein osaa päättää, mitä se itseltään haluaa. En ole edes täysin varma Disneyn uunituoreen menestystarinan ytimen varsinaisesta pointista ja opetuksesta – mikäli sellaisia siis edes on olemassa. Jatko-osana kuumottava Frozen 2 kai hoitanee kuitenkin jotenkuten tonttinsa, mutta itsenäisenä satuleffana kyseessä on suhteellisen heikko, enintään keskinkertainen tekele, jota kaikesta hypestä huolimatta tuskin muistetaan yhtä lämmöllä enää muutaman vuoden kuluttua.

Mutta minäpä lähdenkin nyt telttaretkelle Siperiaan. Moiiii!!!111

Arvio: 2.5/5


FROZEN 2, 2019 USA
Ohjaus: 
Chris Buck, Jennifer Lee
Käsikirjoitus: 
Allison Schroeder, Jennifer Lee
Näyttelijät: 
Evan Rachel Wood, Idina Menzel, Jonathan Groff, Josh Gad, Kristen Bell, Santino Fontana, Sterling K. Brown

Aggressive Retsuko: 2. tuotantokausi (2019)


Niinpä sitä varmaan luulisi, että Aggressive Retsukon kaltainen varsin yksinkertaiselle idealle perustuva humoristinen aikuisten anime olisi syönyt itsensä jo alkuunsa sen satajaksoisen läppäsarjan tai viimeistään sitä seuranneen kymmenjaksoisen jälkeen. Koko juttuhan meinaan perustuu yhdelle tai kahdelle perusvitsille, jota toistetaan lähes sellaisenaan jaksosta toiseen: Retsukon toimistotyö on tylsää, elämä tarkoituksetonta ja ihmiset ikäviä, lopussa paineet puretaan kätevästi karaokebaarin takahuoneessa death metalia laulaen. Paperilla kaiken olennaisen olisi pitänyt olla jo nähty, mutta...
...toinen kausi on todellisuudessa vielä sitä ensimmäistäkin monipuolisempi ja joka suhteessa parempi! En usko tätä itsekään, mutta totta se on: viimeistään toisella tuotantokaudella Retsukon ankean hauska elämäntarina nousee aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin, jonka kaltaista suoranaista hirtehistä kauneutta ja haikeutta lienee vaikea enää lähteä ylittämään tätä seuraavalla tuotantokaudella, joka lienee tässä kohtaa jo täysin selviö. Aggressive Retsukon toinen tuleminen on ylivoimaisesti vuoden 2019 paras aikuisille suunnattu piirretty.

Toisen tuotantokauden alussa firmaan tulee uusi työntekijä ja Retsuko saa pomoltaan määräyksen perehdyttää tämän sisään talon tapoihin. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että nuori tulokas on todellisuudessa täysin hyödytön, yhteistyökyvytön ja vainoharhainen tapaus, joka ottaa kaikenlaisen kritiikin erittäin henkilökohtaisesti, kommunikoi lähinnä tekstiviestien ja somen välityksellä sekä tehtailee pienimmistäkin asioista valituksia työpaikan johdolle. Samaan aikaan Retsukon äiti on murtautunut asumaan tyttärensä kämpille ja yrittää järjestää tätä vaikka sitten väkipakolla tapaamaan sopivia naimaikäisiä miehiä avioliittoa ja perheen perustamista varten.
Napsaistaanpa juonireferaatti tässä kohtaa poikki. Jo ensimmäisissä jaksoissa näkee tekijöiden todella panostaneen tähän toiseen tuotantokauteen tietynlaisessa "elämänmakuisuudessa" ja samaistumismielessä. Itse paitsi näin nuoressa työntekijässä paljon tuttuja piirteitä tuntemistani ihmisistä, mutta myös itsestäni: hermokimppu, vainoharhainen, sosiaalitaidoton... jopa nettiajan ihmisen klassinen vaikeus kommunikoida suullisesti ja vastata puhelimeen osui aivan täysin nappiinsa. Oma äitee ei ole varsinaisesti koskaan yrittänyt pakottaa tai patistaa avioliittoon kenenkään kanssa, mutta omaan asuntoon tunkeutuminen ja yleinen nuohoaminen on tuttu juttu ainakin itselleni - enkä taatusti ole ainoa, jolla näitä kokemuksia löytyy.

Miten firman uusi työntekijä sitten saadaan aisoihin, en halua paljastaa, mutta Sanrion tyypit ovat osanneet käyttää tilanteen hauskasti hyödykseen paljastamalla täysin uudenlaisia sympaattisia ja yllättäviä piirteitä ensimmäisestä kaudesta tutuista hahmoista sekä näiden perheistä. En halua spoilata mitään, mutta tässä sarjassa ilkeillä ja ärsyttävilläkin hahmoilla löytyy tyypillisesti myös positiivisia piirteitä ja poikkeuksellisen inhimillistä luonnetta, paljon enemmän kuin animeissa keskimäärin. Mulkeromaisella pomolla esimerkiksi on kaksi tytärtä, jotka ovat huvittavan kirjaimellisesti kuin isänsä kuvia. Vanha äksy ukko itse osaa armottoman tiukan luontonsa lisäksi olla työntekijöilleen myös isällinen, tarvittaessa viisaita sanoja jakeleva johtaja.
Uusista hahmoista ehdottomasti mainitsemisen arvoinen on aasi nimeltä Tadano, jonka Retsuko tapaa autokoulun teoriatunnilla. Ensisilmäyksellä Tadano vaikuttaa pelkältä laiskalta pummilta ja uneliaalta ääliöltä, mutta myöhemmin paljastuukin, että todellisuudessa hahmo on äärimmäisen empaattinen idealistinen älykkö, joka on onnistunut keräämään itselleen valtavan miljoonaomaisuuden tekoälybisneksillään. En halua spoilata hahmoa sen enempää, mutta Tanado nousi välittömästi yhdeksi suosikkihahmoistani koko sarjassa. Tämäkin vain todistaa Aggressive Retsukon hahmodesignin todellisesta nerokkuudesta.

Jälkimmäisen puolikkaan varsinaisista konkreettisista juonikuvioista en mainitse sanallakaan, sillä haluan jättää ne lukijan itsensä nautittavaksi. Sanotaan nyt kuitenkin, että tällä kertaa suoranainen angsti ja työpaikkahupailu on suosiolla jätetty vähemmälle yllättävänkin tyylipuhtaan aikuisen draaman tieltä - ja se on kuulkaas kaunista katseltavaa. Teemana tällä kaudella on Retsukon pyrkimys löytää elämänsä tarkoitus ja ymmärtää, mitä tämä haluaa elämällään tehdä ja minne mennä. Lopussa Retsuko myös löytää vastauksen kysymyksiinsä, mutta kaikkein vaikeimman kautta. Lopputulos liikuttaa ja koskettaa parhaimmillaan ihan kyyneliin asti.
Ja siinä olikin oma näkemykseni Aggressive Retsukon toisen tuotantokauden annista. Tuntuu aivan käsittämättömältä, miten sarjan maailma on kasvanut vain parissa vuodessa varsin ohkaisesta nettisarjasta oikeasti todella varteenotettavaksi nimeksi, kun vuoden parhaita animaatiosarjoja pannaan järjestykseen. Omasta mielestäni Aggressive Retsuko on helposti tämän hetken parasta ja näkemyksellisintä aikuisten animea, jota maailmalta vain sattuu löytymään. Perinteisen teiniyleisön kitinät ovat pelkkää musiikkia (aasin)korvilleni!
Iiihhahaaa!!!


Arvio: 5/5


AGGRESSIVE RETSUKO, 2019 Japani
Ohjaus: 
Rareko
Käsikirjoitus: 
Patrick Seitz, Rareko
Näyttelijät: 
Kaolip, Komegumi Koiwasaki, Maki Tsuruta, Mina Inoue, Rareko, Shingo Kato, Sôta Arai, Yukie Takahashi

Aggressive Retsuko: 1. tuotantokausi (2018)


Enpä muista, milloin olisin viimeksi jaksanut katsella saati arvostellut kokonaista animesarjaa, mutta Aggressive Retsukon tapauksessa kumpikin on enemmän kuin ansaittu. Niille jotka eivät ennestään ole tälle aikamme ilmiölle tuttuja, tehtäköön tiettäväksi, että kyseessä on Hello Kittyn ja muiden vastaavien persoonallisten pikkusöpöjen oheistuotteiden avuin rahoiksi lyöneen Sanrion luomus. Jokin vuosi sitten firma nimittäin teki kattavan asiakaskyselyn, jossa toivottiin yllättäen niiden pikkukivojen lelujen ohella myös tuotteita aikuisempaan makuun. Sanriomaisena temppuna maailmaan syntyikin perijapanilaisen tylsälle ja ahdistavalle toimistotyölle irvaileva, minuutin pituisista episodeista koostuva satajaksoinen työpaikkakomedia, jonka arvostelin jo ammoisina aikoina osana taannoista Sanrio-maratoniani.
En tiedä miten ja milloin näin pääsi käymään, mutta jotenkin Aggressive Retsukon perusideaa päätettiin laajentaa vähän pitempiä jaksoja ja kunnianhimoisempia juonikuvioita silmällä pitäen. Uudeksi julkaisualustaksi Retsukolle saatiin vanha kunnon Netflix, jonka seurauksena hahmosta ja sarjasta on tullut jonkinlainen kansainvälisen tason suosikki, jolle on jo nyt luvattu useampikin tuotantokausi sekä taatun sanriomaiseen tapaan roppakaupalla erilaisia oheistuotteita pehmoleluista ja vaatteista söpöihin lasinalusiin asti.

Palataanpa vielä kuitenkin alkuun, itse sarjan perusidean ääreen. Aggressive Retsukon päähenkilö on pikkupanda Retsuko, kirjanpitofirmassa työskentelevä parikymppinen nainen, joka läpi sarjan unelmoi lähinnä hyvästä avioliitosta voidakseen luopua työstään ja jäädä kotiäidiksi. Työpäivän höyryjä Retsuko tapaa päästellä karaokebaarissa death metalin parissa. Kukin jakso pyörii erilaisen pienen teeman ympärillä: milloin ahdistusta aiheuttaa kirjaimellisesti sikamainen pomo, milloin liika suorapuheisuus väärässä paikassa ja milloin epäonnistunut parisuhde vihannesmaisen tylsän miehen kanssa. Lopulta paineet puretaan aina parhaalla mahdollisella tavalla, muttei suinkaan joka jaksossa.
Aggressive Retsuko on petollisen tasokas ja nokkela sarja, selkeää jatkumoa vanhoille laadukkaille Sanrio-leffoille. Vaikka tässä visuaalisessa mielessä liikutaankin halvan pikkulasten piirretyn tasolla, on käsikirjoitus ja hahmojen design kekseliäisyydeltään aivan jotain muuta. Jokainen sarjan hahmoista on tarkoituksella valikoitu eläin, kuten hyeena, kettu, virtahepo, sika tai norsu, joihin liittyy tiettyjä mielikuvia ja joita hyödynnetään tarkoituksella röyhkeän tehokkaasti. Kaikkein mielikuvituksellisin ja hauskin desing on omasta mielestäni herrat ojennukseen panevana firman kivikovana sihteerinä toimivalla Retsukoa vanhemmalla sihteerilinnulla (heh), jonka japanilainen nimi tarkoittaa käärmeensyöjäkotkaa, joka edelleen armeijaslangissa tarkoittaa samaa kuin "badass motherfucker". Varmaan sanomattakin selvää, että kyseinen hahmo on henkilökohtainen suosikkini koko sarjassa.

Äärimmäisyyksiin asti värikkäät ja loputtoman samaistuttavat hahmot ovat koko jutun suola ja sokeri, mikä tekee varsinaisen sarjan laajentamisesta pitempiin kokonaisuuksiin täysin loogisen jatkumon yhden vitsin varaan rakennetulle aiemmalle tietoiskumaisemmalle kokonaisuudelle. Pelkästään näiden ensimmäisten kymmenen jakson aikana katsoja oppii ymmärtämään enemmän erilaisten sivuhahmojen yllättävänkin monimutkaista sielunelämää kuin koko sen ensimmäisen sarjan aikana; olennaisena pointtina esimerkiksi huomataan, ettei Retsuko olekaan ainut työtään vihaava hahmo, muilla vain on omat erikoiset tapansa sietää sitä päivästä toiseen, eikä alkujaan kovin mustavalkoinen maailma olekaan aivan niin yksinkertainen paikka kuin voisi luulla.
Tässäpä eräs esimerkki Aggressive Retsukon hienovaraisesta kerronnasta: Eräässä kohtaa Retsukon ja erään toisen hahmon vihjataan sopivan yhteen näyttämällä kyseisen henkilöhahmon olevan punkkari, kun Retsuko itse on metallimusiikin perään. Retsukon vihamielinen pomo itse on vastaavasti räppäri - eli musiikkimaultaan lähes täydellinen Retsukon vastakohta. Näiden lisäksi Retsukon kanssa ystävystyvät kaksi hahmoa tulevat tämän mukana karaokebaariin ja kiinnostuvat itsekin death metalista.

Aggressive Retsuko on helposti päräyttävintä ja persoonallisinta pelkätään aikuisempaan makuun tehdyistä animesarjoista pitkiin, pitkiin aikoihin. Jos yhtäläisyysmerkkejä johonkin suuntaan pitäisi tästä alkaa mennä vetämään, niin joku seesteisempi South Park tai Kukkulan kuningas tuskin menevät tyyliltään kovin pahasti metsään, sillä erotuksella että huumori on Aggressive Retsukossa erittäin japanilaista ja siksi todella valikoivaan makuun. Puoli tähteä joudun kuitenkin itse valitettavasti silpomaan täysistä pisteistä, sillä jo ennestään franchisen tuntevalle alun turha esittely tuntui pelkästään turhalta, vaikka Aggressive Retsuko pelkästään paraneekin, mitä pidemmälle se etenee ja mitä syvemmin siihen viitsii uppoutua.
Sanrio on iskenyt jälleen kultasuoneen.


Arvio: 4.5/5


AGGRESSIVE RETSUKO, 2018 Japani
Ohjaus: 
Rareko
Käsikirjoitus: 
Rareko
Näyttelijät: 
KaolipKomegumi KoiwasakiMaki Tsuruta

maanantai 30. joulukuuta 2019

Toy Story 4 (2019)


Henkilökohtainen suhteeni Toy Storyn kaltaiseen, nyt jo mammuttimaiset mittasuhteet ja kuorma-autoletkallisen edestä erilaisia palkintoja keränneeseen franchiseen on todellisuudessa triviaali kuin koiran suhde puruluuhun. Allekirjoittaneella taitaa edelleen olla jossain tallessa kaksi ensimmäistä osaa alkuperäisinä videokasetteina – hyviä elokuvia molemmat, vaikka ensimmäinen onkin jo pelkästään animaatioteknisesti vanhentunut kuin Tutankhamon kaatosateessa. Kolmatta, muinoin viimeisenä markkinoitua osaa en varsinaisesti jaksanut sen ilmestyessä enää katsoakaan, sillä nuorella ihmisellä on oikeasti parempaakin harrastetta, mutta kuulemani mukaan sen pitäisi olla joka suhteessa koko trilogian koskettavin ja paras osa.
Bob Igerin roopeankkamainen hullunkiilto silmissään johtama raha-automaatti ei suinkaan viitsinyt jättää huikeaa menestystarinaa vain kolmeen, sillä nythän meillä on kokonainen sukupolvi niitä alkuperäisiä nostalgisoivia entisiä nuoria, jotka ovat valmiita maksamaan saadakseen lisää vanhan toistoa. Valitettavasti sitä myös saatiin ja varmuudella myös saadaankin lisää, mutta onneksi puikoissa kuitenkin on maailman johtava animaatiopulju, joten jäljen voi ainakin huonoimmillaankin olettaa olevan jotenkuten säällistä ja mukiinmenevää tasoa. Onneksi Toy Story 4 onkin kaikkea sitä ja vähän enemmän – niin hyvässä kuin pahassakin.

En muista missä osassa tai niiden välissä Andyn lelujen joukossa suoritettiin puhdistus ja Bobeepin kaltaisista käytännössä täysin kasvottomista ja persoonattomista sivuhahmoista hankkiuduttiin suosiolla eroon uusien tieltä. Tällä kertaa Bobeep tekee paluun kadonneena leluna ja itsenäisenä vahvana naisena, joka ei omistajaa tai miehiä kaipaa. Woody päätyy kuin taikaiskusta omalla pelastusreissullaan kadonneiden lelujen joukkoon vain joutuakseen itse vaikeiden kysymysten eteen: mitä merkitsee olla jonkun omistama lelu tai miksi palata takaisin vain tullakseen lopulta heitetyksi pois, jos elämää on myös ihmisten maailman ulkopuolella?
Toy Story 4 näyttää ja kuulostaa kertakaikkisen upealta, mutta tämähän ei tietenkään tule yllätyksenä kenellekään, joka sattuu vähänkään tuntemaan alan kuvioita tai tällaisen spektaakkelin hintalappua. Tekijöiden keksintö sijoittaa tapahtumat riemunkirjavaan ja loputonta toimintaa kylvävään tivoliin oli nerokas veto, joka onnistuu silkassa värikylläisyydessään nostamaan lelusaagan uusimman osan puljun näköelimille herkullisimpien ja monipuolisimpien teosten joukkoon. Pelkästään värien runsaus ja erilaisten kontrastien luova käyttö toi itselleni hyvällä tavalla mieleen alkuaikojen aikuisempaan makuun suunnatut Disney-leffat, joissa ei suinkaan kaihdettu sulatella makean kirsikkaiseen satuun mukaan myös groteskimpaa kuvastoa ja tunnelmaa. Hilpeästi tätäkin aspektia yritettiin markkinointikoneiston saarnoissa esitellä jonain Pixarin uutena innovaationa, mutta todellisuus on jotain aivan muuta!

Suurin hukattu tilaisuus Pixarin uusimmassa onkin mielestäni sen tuttuakin tutumpien peruskikkojen varaan rakennettu käsikirjoitus, joka muutamia uutuuttaan kiilteleviä niksejä esitellessään onnistuu vain rysähtämään pahemman kerran vastaantulijan kaistalla köröttelevään palkintorekkaan. Tarinan runko mm. seuraa löyhästi ensimmäisen osan vastaavaa buddy-kaavaa, jossa Buzz Lightyearin tilalla on Bobeepin ohella roskista koottu uusi tuttavuus, joka todellisuudessa on vain McGuffin, jolla tarinaa saatiin liikutettua paikasta toiseen. Matkan varrella kohdataan luonnollisesti vielä ilkeitä leluja, yksi viattomalta vaikuttava, mutta todellisuudessa niitä rumiluksiakin häijympi tapaus, etc. Klimaattista nostalgiasyöksyä katsojassa kiihottava kierrätysjuoni on helposti valovuosia hienostuneempi ja ovelampi kuin näissä Disney-rahastuksissa keskimäärin on totuttu näkemään, mutta tunsin itse tulleeni tätä katsoessani vain keljusti manipuloiduksi.
Oikeastaan vasta nyt tulinkin ajatelleeksi, että koko leffa olisi yhtä hyvin voinut olla Woodyn oma spin-off, sillä muu kööri tuntui muutenkin olevan tässä vain mitättömässä sivuosassa ihan vain muodon vuoksi. Yhdelläkään tutuista hahmoista ei ihan kirjaimellisesti ole juuri minkäänlaista annettavaa neljännen lelustoorin kertomuksen varsinaiseen kovaan ytimeen, sen sanomaan tai edes dialogiin jotain kömpelöitä huumoriviritelmiä lukuun ottamatta. Woodyn suuren seikkailun luonnehtiminen neljänneksi täysiveriseksi Toy Story -leffaksi tuntuukin täysin väärältä, vähän kuin ristisi sen taannoisen suoraan videolla julkaistun itseironisen hauskan Buzz Lightyear - Avaruusranger: Seikkailu Alkaa -rainankin viralliseksi Disney-klassikoksi, jota se ei tietenkään ikimaailmassa ole eikä voisikaan olla.

Erityisenä harmistuksena koin neljännen Toy Storyn kyseenalaistavan aivan liikaa itse elokuvasarjan perusasetelmaa sekä perusoletuksia ja saavan katsojan pohtimaan asioita, joita tällaisia leffoja nauttiessa ei saisi tai ainakaan kannattaisi lähteä mielessään pyörittelemään. Esineet ja asiat esimerkiksi heräävät ihmismielestä ja -kielestä riippumatta automaattisesti henkiin kun niitä keksii kutsua leluiksi? Ja ne pärjäävätkin oikein hyvin ilman suhdetta ihmisiin, vähän kuin eläimet? Eikä kukaan ole tullut koskaan huomanneeksi mitään ihmeellistä, vaan nämä henkiin heränneet esineet ovat kaikki nämä vuodet onnistuneet salaamaan olemassaolonsa? Oikeasti?
Tämä saattaa nyt kuulostaa tällaiselta ryppyisen ja ruman hobittivaarin ylianalysoinnilta, mutta oikeasti mietin näitä kuvioita jo muinoin ensimmäisen osan kohdalla joskus poikasena, mutta hyväksyin ne lopulta pitkin hampain, sillä kyseessähän periaatteessa on pelkkää satua ja sitä rataa, mutta tällä kertaa elokuva itse kiinnittää siinä määrin huomiota omiin aukkoihinsa, ettei niitä pysty enää täysin välttämään. Syvällistä ja rohkeaa ehkä, mutta tällainen turha jossittelu jos mikä pystyy syömään parhaan terän komeammastakin leffasta. Tai ehkä sitten olen vain vanha pieru enkä ymmärrä näistä asioista yhtään mitään, mutta nytpä en ainakaan saa enää häivytettyä takaraivoistani ajatusta, että seksileluilla ja pumpattavilla barbaroillakin lienee Toy Storyn maailmassa oma rikas henkinen elämänsä.
Pitäisi varmaan toisin sanoen lopettaa tällaisten katsominen ja mennä suosiolla jo nukkumaan. Hyvää yötä.


Arvio: 3.5/5


TOY STORY 4, 2019 USA
Ohjaus: 
Josh Cooley
Käsikirjoitus: 
Andrew Stanton, John Lasseter, Josh Cooley, Martin Hynes, Rashida Jones, Stephany Folsom, Valerie LaPointe, Will McCormack
Näyttelijät: 
Ally Maki, Annie Potts, Blake Clark, Bonnie Hunt, Christina Hendricks, Don Rickles, Estelle Harris, Jeff Garlin, Jeff Pidgeon, Joan Cusack, John Ratzenberger, Jordan Peele, Keanu Reeves, Keegan Michael Key, Kristen Schaal, Madeleine McGraw, Tim Allen, Timothy Dalton, Tom Hanks, Tony Hale, Wallace Shawn

The Fanatic (2019)


"Täytyy käydä kakalla."
En tiedä, tunteeko tai muistaako kukaan enää sellaista ikivanhaa nu metal -yhtyettä kuin Limp Bizkit, joka oli joskus vuosituhanteen vaihteessa valtavassa nosteessa ennen koko genren armahtavaa kuoliniskua pitkän aikaa ennen seuraavan vuosikymmenen aamunkoittoakaan. Kyseisen tanssi- ja humppaorkesterin "laulajana" hääräsi sellainen kaveri kuin Fred Durst, joka heilutteli säännöllisesti karvaista naamaansa MTV:llä ja treffasi Britney Spearsin kaltaisten musiikillisesti huippulahjakkaiden ja aitojen taiteilijasielujen seurassa.
Omaa sisäistä taiteellista taipumustaan vanha kunnon "Fredi" on ilmentänyt lukuisten musiikkivideoiden ja pienten cameoiden ohella myös tällaisen huikean jännittävän trillerin muodossa, jonka pitäisikin perustua ainakin osittain tositapahtumiin. Kriitikot ja yleisö ovat miehen hengentuotoksen jo ehtineet laajalla rintamalla täysin lyttäämään, mutta itse uskoin vanhan veijarin vilpittömyyteen siinä määrin, että koin The Fanaticin kohdalla ainakin yhden katselukerran sekä arvostelun oikeutetuksi.

The Fanatic kertoo nimensä mukaisesti fanaattisesta fanista ja stalkkerista, joka on kehittänyt itselleen pakkomielteen Hunter Dunbar -nimiseen julkkikseen. Kun kyseinen hyypiö sitten kertaalleen sattuu rähisemään tunkeilevalle ihailijalleen, päättää fani - nimeltään Moose (=Hirvi) - ottaa oikeuden omiin vapiseviin käsiinsä ja näyttää idolilleen kaapin paikan. Moosen elämä ei noin puolin ole muutenkaan kovin hääppöisissä kuosissa, sillä tyttöystävän kanssa aika kuluu lähinnä väitellessä ja kulmakunnan kovikset pummivat mieheltä rahaa tuon tuostakin. Vähemmästäkin on kuulkaas astuttu sen viimeisen rajan yli!
Ollaanpa nyt kerrankin tosi rehellisiä: The Fanatic on elokuvana täyttä roskaa, se ei periaatteessa kerro yhtään mistään, trilleri-tittelistä huolimatta tässä ei ole aitoa jännitystä tai syvyyttä juuri yhtään, eikä käsittämättömästi salamannopeudella laidasta laitaan loikkiva tunnelma yhtään ainakaan edellisten suhteen asiaa helpota. En esimerkiksi voi suin surminkaan ymmärtää, mikä kumma kieroutuma sai Durstin maalaamaan tarinan roistosta säälittävän uhrin ja säälittävästä uhrista roiston, sillä kaiken inhimillisen järjen mukaan tällaisessa jännäriksi tarkoitetussa leffassa kuvion pitäisi mennä juuri päinvastoin. Viimeisen vartin kohdalla viimeiset järjen rippeetkin pakenevat tästä elokuvasta Durstin ruoskiessa katsojaa täydellisen hulluuden partaalle toinen toistaan naurettavammilla käänteillä ja lopputwisteillä, jotka saisivat M. Night Shamalamamaankin ripuloimaan silmillään ja korvillaan.

Niistä oikeasti hyvistä ja viihdyttävistä puolista on kuitenkin vaikka ihan vain näin lopuksi mainittava pääosaa autistisena fanina parhaalla mahdollisella Nicolas Cage -vaihteella vetävä John Travolta, jota tuskin on koskaan nähty tai kuultu yhtä mielipuolisessa roolissa. Pelkkä Travoltan hävettävän seksikäs tupee yhdistettynä tämän kirjavan värikkääseen paitaan saa hihittämään myötähäpeästä, mutta yhdistettynä törkeään ylinäyttelyyn ja auteur-Durstin itsensä kynäilemään vaivaannuttavan kamalaan käsikirjoitukseen voi Travoltalle povata jo nyt vuoden 2019 tahattomalla tavalla koomisimman pääosasuorituksen erikois-Razzieta. Miettikääpä tätä: kirjaimellisesti ensimmäinen asia, mitä Travolta tässä päästää suustaan, on: "Täytyy käydä kakalla".
Kiitos tästä, Fred Durst!


Arvio: 2/5


THE FANATIC, 2019 USA
Ohjaus: Fred Durst
Käsikirjoitus: 
Dave Bekerman, Fred Durst
Näyttelijät: Ana Golja, Devon Sawa, Jacob Grodnik, James Paxton, Jessica Uberuaga, John Travolta, Josh Richman

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Midsommar (2019)


Nyt kun taidekauhuilija Ari Asterin tyyliin on jo päästy sinuiksi, lienee vain kaikkein sopivin rako arvostella perään myös miehen viimekesäinen ulostus nimellä Midsommar. Koska mikäpä muu toisikaan iloa tähän vuoden pimeimpään ja lohduttomimpaan joulunjälkeiseen aikaan kuin Ruotsiin sijoittuvasta keskikesän juhlasta satuileva aurinkoinen hupsutteluleffa. Hereditary - Pahan perintön tavoin tämäkin on päässyt oikein
 virallisten kriitikoiden suosioon, joten mikä voisi oikeasti mennä pieleenkään?
Midsommar kertoo teinilaumasta, joka traagisen alun jälkeen päättää matkata Ruotsiin ottamaan osaa kerran yhdeksässäkymmenessä vuodessa järjestettävään juhlaan. Jokin niiden kapisten hurrien menoissa vaan tuntuu mättäävän, kun osanottajiakin katoilee kuka milloinkin ja ihmisiäkin uhraillaan ties mille vuorenpeikoille mitä mielikuvituksellisin tavoin, mutta sankarimme jatkavat rohkeina hamaan Wicker Manista, sen kurjasta jatko-osasta ja huvittavasta remakesta suoraan epätoivoisesti plagioituun loppuun asti, koska kauhuleffojen teinit nyt vain ovat perinteisesti todella tyhmiä.

Juonireferaatti ehkä saattoi antaa sellaisen kuvan, että tässä olisi jotain ihan ruotsalaistakin, mutta todellisuudessa Midsommaria tehdessä ei ilmeisesti keksitty tai vain haluttu hyödyntää ruotsalaista alan huipputason osaamista tai edes läntisen naapurimaamme komeita luonnonmaisemia, vaan niidenkin perässä on lähdetty ihan Unkariin asti. Uskoisin muutenkin epäuskottavan barbaarisen ruotsalaisen pakanameiningin purevan lähinnä sellaisiin ulkolaisiin, jotka eivät pohjoismaista tiedä Abban lisäksi muuta kuin jääkarhuja vilisevän Suomen sijaitsevan Itä-Siperiassa.
Noin yleensä Midsommarin juoni oli kaikkea muuta kuin kekseliäs ja omaperäinen. Oman ymmärrykseni mukaan tässä on haettu barbaarisella kultilla jonkinlaista kaikupohjaa päähenkilöiden kokemalle surulle ja henkiselle piinalle, mutta niiden kuuluisien Wicker Man -apinointien, pakollisen alun tragedian ja ohjaajan taatun visuaalisen silmän lisäksi henkilöhahmojen kehitys ja käsikirjoitus tuntui ontuvan aivan alusta asti. Mitään merkittävää tässä ei esimerkiksi opita tai muutosta koeta missään vaiheessa, vaan kukin henkilöhahmoista tuntui lähinnä tahattomalta karikatyyriltä pahimpia slasher-leffojen kliseitä alusta loppuun asti muutamilla ihan kivoilla psykedeelisillä näppäryyksillä höystettynä.

Luin jostain, että Midsommarin alkuperäisellä ohjaajan versiolla on mittaa muutaman minuutin vaille täydet kolme tuntia. Elämyksen suuruutta voi vain kuvitella mielessään, sillä tämä teatteriin asti päässyt trimmattu versiokin toi suuhun lähinnä vanhan valkosipulin ja happaman etikan maun, jota yritän yhä tuntikausien jälkeenkin epätoivoisena kitalaestani häivyttää. Ari Asterin on oltava aikamme teennäisimpiä ja tekotaiteellisimpia ohjaajia. Vertailuja Lars von Trieriin ja Antichristiin ei voi terveen järjenkään voimin käsittää.


Arvio: 2/5


MIDSOMMAR, 2019 USA
Ohjaus: 
Ari Aster
Käsikirjoitus: 
Ari Aster
Näyttelijät: 
Florence Pugh, Jack Reynor, William Jackson Harper, Will Poulter

lauantai 28. joulukuuta 2019

Hereditary - Pahan perintö (2018)



Tämän leffan kanssa heittäydyin kerrankin todella laiskaksi ja turvauduin ulkopuoliseen apuun sitä valikoidessani. Viime vuosina nimittäin on ilmestynyt kourallinen ihan katsottaviksi kehuttuja kauhuelämyksiä, joista itse olen vähintäänkin täysin kuutamolla. Nimetön avustajani suositteli minulle tällaista ilmeisen innovatiivistakin kikkailuleffaa viime vuodelta, joka näyttäisi silkaksi roskaksi leimaantuneen genrensä edustajalle poikkeuksellisesti saaneen kriitikoilta yleisöä huomattavasti lämpimämmän vastaanoton. Taidekauhua, siis? Kelpaa mulle.
Ihan positiivisena huomiona Hereditary vaikuttaisi kuuluvan harvalukuiseen hitaasti riipivään kauhuun, jossa ei kovilla äänillä tai vilkkuvilla valoilla ainakaan näennäisesti pyritä katsojan aisteja liiaksi häiriköimään. Lähtökohtaisesti kaiken pitäisi siltä osin olla siis kunnossa. Kolikon kääntöpuolena jälleen tarpeettomasti yli kaksituntiseksi venytetty tarina tuntuu vain laahaavan ja laahaavan etenkin keskivaiheilla pahasti etenemättä yhtään mihinkään. Pelonväristysten ohella kannattaa varautua myös haukottelemaan ja pyörittelemään silmiään pysyäkseen hereillä ainakin lopun näennäiseen kliimaksiin asti.

Tarinahan siis kertoo keskiluokkaisesta amerikkalaisesta perheestä, jonka piirissä kuolleet sukulaiset tuntuvat muistuttavan itsestään mystisellä aavemaisella läsnäolollaan. Kun perheen tytär kuolee tapaturmaisesti, alkaa syyllisyys ja shokkitila repiä pikku hiljaa ydinperhettä hajalle paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Erilaiset harhakuvat ja -aistimukset seuraavat toisiaan, jännitys on ainakin tiivistyvinään aina loppua kohden, mutta juoneen ei tolkkua saada edes hämärässä kliimaksissa, joka jättää enemmän avoimia kysymyksiä kuin antaa varsinaisia vastauksia. En lopulta ollut itse laisinkaan varma siitä, kuka tässä oikeasti on se kaikkein hulluin: Ari Aster, minä itse, joku tätä ylistäneistä kriitikoista vaiko joku itse elokuvan henkilöhahmoista.
Tämä nyt liittyy varsin löyhästi itse leffaan, mutta menköön. Yhdessä kohtaa tarinan perhe yrittää ottaa vainajiin kontaktia spiritistin avulla, ja huomasin niskakarvojen jäätävän verestävän nousun sijaan nauravani koko jutulle ääneen. Mieleeni nimittäin tuli Salattujen elämien muinainen jakso, jossa Pihjalakadun väki yritti ottaa samoilla menetelmillä yhteyttä Tyyne Puustisen haamuun. Tyyne Puustinenhan oli se yksi alkuaikojen naapureista, joka löydettiin kotoaan kuolleena ja jota sitten vatvottiin varmaan vuoden päivät. Pelkkä ajatus Ismo Laitelasta ja Seppo Taalasmaasta istumassa joku juomalasi kädessä puhelemassa kummituksille saa hymyn nousemaan naamalle joka ainut kerta.

Oloni on nyt kuin klavulla päähän lyödyllä. Mikä on tämä tällainen päällisin puolin ihan hyvin leikattu, kuvattu ja jopa näytelty elokuva, joka yrittää söhiä ja huitoa vähän joka suuntaan kuin sokea kuuro humalassa, välillä onnistuen luomaan jotain ihan oikeasti kiinnostavaakin salaperäistä auraa, mutta seuraavassa kohtauksessa jo hukkaavan nekin harvat ideat jonnekin omaan epämääräiseen kikkailuvyyhtiinsä. Ilman Toni Colletten oikeasti purevaa roolisuoritusta järkensä surusta menettävänä äitinä Hereditary todennäköisesti kaatuisi kuin lehtimaja omaan mahdottomuuteensa.
En ole kovinkaan montaa vastaavaa leffaa viimeisten vuosien aikana vaivautunut katsomaan, mutta näkemistäni esimerkiksi sellainen indie-taidekauhu kuin Babadook onnistui mielestäni kiteyttämään poikkeuksellisen hienosti vähän samanlaisen skitsofreenisen kuumeisen melankolian, johon Hereditarykin selvästi on pyrkinyt. Suosittelenkin lukijaa mieluusti katsastamaan sen ja jättämään omaan arvoonsa tällaisen tekotaiteellisen räpellyksen, tai vaihtoehtoisesti unohtamaan kaltaiseni vanhan rääppänän rätinät ja katsastamaan saman tien vaikka molemmat. Valinta on vapaa, mutta nytpä ainakin tiedätte Tyyne Puustisen haamun ja minun mielipiteeni.


Arvio: 2/5


HEREDITARY, 2018 USA
Ohjaus: 
Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Näyttelijät: 
Alex Wolff, Ann Dowd, Gabriel Byrne, Milly Shapiro, Toni Collette

Klaus (2019)


Luulitte ehkä, että vuoden animaatiotapaus olisi Disneyn Frozen 2? Hehehee... todellisuudessa vuoden 2019 kiinnostavin ja todennäköisesti myös paras animaatioelokuva on Disney-veteraani Sergio Pablosin Netflixin siipien suojissa taiteilema vanhaa ja uutta liittoa taitavasti yhdistelevä Klaus, jota yksi jos toinenkin on jo ehtinyt internetin sähköisissä medioissa hehkuttamaan lähes kyllästymiseen asti - mutta toivon mukaan vain melkein.
Homman nimi nimittäin kuuluu siten, että Disneyn, tuon klassisen animaation sitkeimmän linnakkeen siirryttyä viimeistään uuden vuosituhannen taitteessa kokonaan tylsästi tietokoneilla tuotettuihin leffoihin vanhat mestarianimaattorit alkoivat yksi toisensa perään etsiä töitä muualta. Sergio Pablos palasi muutaman elokuvan ja Kätyreiden nimellä kulkevan joukkotuhoaseen mittaisen Illumination-pestinsä jälkeen takaisin Eurooppaan tuottamaan pitkään ja hartaasti suunnittelemaansa perinteistä käsinpiirrettyä animaatiota, joka kuitenkin sai vuosikausia hylsytuomion kaikilta liikeneviltä animaatiostudioilta liian riskaabelina projektina, kunnes Netflix päätti tarttua tarjoukseen, ja lopputuloksen näemmekin tässä.

Klausin päähenkilö on postifirman pomon tohelo hemmoteltu poika, joka lähetetään pois parempien ihmisten tieltä keskelle timburtonmaisen surrealistisen synkkää ja vihamielistä peräjunttilaa, jossa ihmiset keskittyvät lähinnä toistensa mukilointiin ja koululaitoskin hoitaa lähinnä kalanperkaamon virkaa hemaisevan opettajattaren yrittäessä säästää rahaa päästäkseen mahdollisimman kauas pois mokomasta läävästä. Kylän laitamilla pienen metsäisen nyppylän huipulla asustaa sympaattinen mutta traaginen voimamies Klaus (J.K. Simmons), joka yhdessä uuden postimiehen kanssa päättää panna hyvän kiertämään.
Ensimmäinen juttu, joka Klausissa pistää kirjaimellisesti silmään, on sen maailmanluokan design, joka pesee helposti kaikki Illuminationin ja muiden halpapuljujen tuotokset mennen tullen. Tätä on vähän vaikea selittää auki, mutta Pablos tiimeineen on tarkoituksella suunnitellut hahmonsa nimenomaan karikatyyrimäistä käsinpiirrettyä leffaa silmällä pitäen, eikä näitä olisi voinut toteuttaa uskottavasti millään muullaan tekniikalla. Pelkkä hahmodesign tuo vahvasti mieleen Disneyn 90-luvun jälkimmäisen puolikkaan tuotokset, kuten Tarzanin, Atlantiksen ja Aarreplaneetan, joiden parissa moni Klausin animaattorikin vanhaan hyvään aikaan työskenteli.

Peräjunttila asukkaineen taas toi vahvasti mieleen saksalaiset kauhuelokuvat, joissa kaikki varjot ovat aina uhkaavia, talot on ja käyttöesineet ovat täynnä teräviä kulmia ja ne tuntuvat kuin kaatuvan aina päähenkilön niskaan. Pitkästä aikaa ilkeät hahmot myös näyttävät siltä, tyhmillä hahmoilla on iso leuka ja pieni otsa ja sitä rataa. Pablos tiimeineen on positiivista sanomaansa korostaakseen vieläpä viljellyt siellä täällä pieniä viitteitä klassisen kauhun ja suoranaisen kauhukomediankin suuntaan vanhojen Disney-klassikoiden hengessä, mitä oli omasta puolestani vain ilo katsella ja kuunnella. Tässä on jopa päähenkilöä jahtaava vihainen kyläläisarmeija talikkoineen ja soihtuineen päivineen suoraan 30-luvun Frankensteinista!
Näinkin komeaksi ja ilmeikkääksi animaatioksi ainakin itselleni tuli täydellisenä yllätyksenä, että Pablosin vision hintalappu on todellisuudessa vielä Illuminationinkin leffoja alhaisempi. Budjetin rajoitteiden vuoksi Pablos tiimeineen joutuikin soveltamaan tuotantoprosessissa ranskalaisten animaattoreiden kehittämiä uudenlaisia tietokonepohjaisia menetelmiä, joilla piirretylle animaatiolle saatiin luotua hyvin uniikki perinteistä ja cgi-animaatiota hyödyntävä tyyli, jollaista ei ole taidettu vielä tähän päivään mennessä hyödyntää yhtä komealla tavalla - vaikka melkoisella varmuudella jälki tuleekin jakamaan mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Mikään täydellinen elämys Klauskaan ei sentään ole. Jätin tarkoituksella juonireferaatista muutama olennaista pointtia mainitsematta, sillä se on periaatteessa suhteellisen kliseinen ja moneen kertaan nähty - mikä ei periaatteessa itseäni häirinnytkään kovin paljoa, sillä rautaisen ammattitaidolla toteutettu animaatio, yleinen design, ääninäyttelyn keskimääräinen laatu, huolella täydellisyyteen hiottu kerronta ja vähintään yhtä tasokas veijarimainen huumori onnistuivat paikkaamaan tarinan ytimen pahimpia puutteita. Henkilökohtaisesti monin paikoin kulunutta juontakin rumempi tyylirikko oli tunkea komean soundtrackin sekaan myös jotain valtavirran räppi- ja poppiveisuja, jotka pilasivat tehokkaasti illuusion, mutta joita onneksi on Klausissa myös autuaan niukalti.
Joka tapauksessa Klaus kosketti ja nauratti itseäni juuri sopivista paikoista juuri sopivalla tavalla, että voinen julistaa tämän jo erittäin suurella todennäköisyydella vuoden parhaaksi pitkäksi animaatioelokuvaksi. Muutama keskeinen kilpailija on tosin vielä näkemättä, mutta kuulemani perusteella epäilen vahvasti niiden yltävän omissa kirjoissani Pablosin ja Netflixin kunnianhimoisen vanhalle liitolle kumartavan produktion tasolle edes pätevämmällä alkuperäistarinalla.
Tulkoon nyt vielä erikseen sanotuksi, että Netflix taitaa olla parasta, mitä animaatiolle on sattunut vuosikymmeniin. Toivon mukaan tämä tietää myös perinteisen käsinpiirretyn animaation uutta nousua takaisin parrasvaloihin.


Arvio: 4.5/5


KLAUS, 2019 Espanja
Ohjaus: 
Sergio Pablos
Käsikirjoitus: 
Jim Mahoney, Sergio Pablos, Zach Lewis
Näyttelijät: 
Jason Schwartzman, J. K. Simmons, Joan Cusack, Neda Margrethe Labba, Norm Macdonald, Rashida Jones, Will Sasso

Roma (2018)


Olen seurannut jo vuoden, parin edestä Netflixinä tunnetun kummajaisen edesottamuksia, enkä ole oikein osannut päättää, onko tässä nyt sitten taiteenlajin tulevaisuus vaiko vain ohi menevä muotioikku. Yhteen aikaanhan puljun konseptia juhlittiin kaikessa innovatiivisuudessaan ja helppokäyttöisyydessään jopa piratismin tuhona, mutta muiden vastaavien tahojen ilmaannuttua markkinoille moraaliltaan välinpitämättömämpi yleisö tuntuisikin palanneen jälleen vähemmän päivänpaistetta kestäville striimausvesille internetin pimeämmälle puolelle.
Alfonso Cuarónin mahtava Roma edustaa laadultaan legendaarisella tavalla heittelehtivän Netflix-alkuperäistuotannon tasokkaampaa ääripäätä, jopa siinä määrin että se pääsi viime vuonna ehdolle jopa kymmeneen Oscariin ja moneen muuhun alan suureen pystiin ja palkintoon valtavan kohun saattelemana: monen mielestä oli sääntöjä vastaan päästää teatteriketjujen ohi suoraan kotikatseluun asti ehtinyt teos kilpailemaan Oscar-gaalan kaltaisessa jättimäisessä tapahtumassa – jopa titaanisen suuri ja voimakas Steven Spielberg jyrisi mielipiteensä ilmoille aiheesta, mutta ilmeisen turhaan, sillä Roma onnistui lopulta nappaamaan kymmenestä ehdokkuudestaan kolme: parhaan ulkomaisen elokuvan, parhaan kuvauksen ja parhaan ohjauksen Oscarin.
Romaa voisi käytännössä kuvata vähän kuin yhdistelmäksi Aki Kaurismäen lakonista kerrontaa yhdistettynä Aleksandr Dovzenkon teosten parhaimmillaan hyvinkin viehkeään aistillisuuteen. Cuaronin elokuva alkaakin kohtauksella, jossa palvelijatar pesee lattiaa; Roman perusteema ja tyyli esitellään siis jo tässä vaiheessa: erilaisten luonnonelementtien kohtaaminen, veden kierto, yhteiskunnallinen epätasa-arvo. Läpi elokuvan nämä teemat toistuvat eri muodoissaan, kuin kommentoiden hiljaisella tavalla tapahtumien saamia käänteitä sekä kertoen samalla omaa tarinaansa näiden ihmisten asuttaman maailman luonnon ja sosiaalisen elämän toisistaan sidoksissa olevista lainalaisuuksista sekä aikansa meksikolaisen yhteiskunnan kivuliaasta murrosvaiheesta.
Mitä taas varsinaiseen narratiiviin tulee, on kyseessä kerronnaltaan äärimmäisen vähäeleinen ja hiljainen teos, jossa ei ole kovinkaan paljoa merkitsevää dialogia, dramatiikkaa tai edes musiikkia. Tarinan päähenkilö on etniseen vähemmistöön kuuluva nainen, joka elättää itsensä varakkaan perheen palvelijana sekä epävirallisena perheenjäsenenä. Kun palvelijatar tulee raskaaksi, ottaa muu perhe velvollisuudekseen auttaa tätä parhaansa mukaan, mutta lopputulos ei kuitenkaan ole niin yksiselitteisen iloinen ja mieltä ylentävä kuin voisi luulla.
The Favouriten ja Cold Warin kaltaisten kuvallisesti juhlavien teosten jäljiltä olin rajattoman utelias näkemään, mitä Cuaronin palkittu kameratyöskentely voisi niihin verrattuna vielä parantaa, ja vaikka se erittäin pätevää jälkeä onkin ja kykenee jo yksinään täydentämään vaimeahkoa kerrontaa, en ehkä itse olisi mennyt sille Oscaria tässä kategoriassa myöntämään. Ehkä mielipiteeseeni tosin vaikuttaa, että kahdessa edellisessä puvustuksen ja lavastuksen kaltaiset osa-alueet olivat Romaakin hiotumpia ja onnistuivat siksi luomaan vaikuttavamman visuaalisen vaikutelman, mutta kaikkeen ylitsepursuavaan etukäteishehkutukseen nähden Cuarónin teos oli tässä suhteessa itselleni pienoinen pettymys.
Jos Roma olisi jostain osa-alueestaan ansainnut vielä ylimääräisenkin kultaukon, niin omasta mielestäni äänisuunnittelustaan, joka saa melkein tuntemaan nenässään näyttelijöiden hien hajun, tuntemaan ihollaan lämpimän tuhkan hohkan sekä kesäisen vesisateen, kuvittelemaan ympärilleen taivaalta ikkunalasiin iskeytyvien jäisten rakeiden kuuron. Kun tähän yhdistetään kaikki jo edellä mainittu yhdessä luontevien amatöörinäyttelijöiden kanssa, tuntuu kokonaisuus elävän ja hengittävän aivan omalla luontaisella rytmillään, kuin elokuvan rinnassa sykkisi oma sydämensä.

Ja äitiäs kans ja Gravityn ohjaaja on näin ollen onnistunut jälleen luomaan jotain todella sykähdyttävää ja persoonallista, vaikka kokonaisuus ehkä jääkin omissa kirjoissani lievästi vajaaksi ja etäiseksi. Harvemmin valtavirrasta astuu esiin tällaisia syvällisemmin ihmissieluun takertuvia ja epäsuorasti yhteiskunnallisiakin asioita käsitteleviä teoksia, mutta sitä suuremmalla syyllä näistä harvoistakin on syytä iloita ja olla hyvillään. Niin kauan kuin Netflix tarjoaa RomanKlausin ja The Irishmanin kaltaisia taide-elämyksiä, en ainakaan itse koe millään muotoa tarpeelliseksi siirtyä kilpailijoiden tai jonkun epämääräisen merirosvopalvelun piiriin.


Arvio: 4/5


ROMA, 2018 Meksiko, USA
Ohjaus: 
Alfonso Cuarón
Käsikirjoitus: 
Alfonso Cuarón
Näyttelijät: 
Carlos Peralta, Daniela Demesa, Diego Cortina Autrey, Fernando Grediaga, Jorge Antonio Guerrero, Marco Graf, Marina de Tavira, Nancy García, Yalitza Aparicio

Cold War (2018)


Saamattomuus on perkeleestä. Valitettavasti taidan toisinaan sortua tuohon kyseiseen syntiin itsekin. Pawel Pawlikowskin, tuon puolalaisen nykyelokuvan johtotähden uunituore klassikko oli jo kertaalleen näppäimilläni ammoisina aikoina, mutta jostain syystä en päässyt sen puimisessa juuri puusta pitkään. Ehkä aika ei vain ollut oikea, tai sitten vain unohdin sen tahallani, jotta sain keksittyä itselleni myöhemmin kelpo tekosyyn katsoa se vielä uudemman kerran hyvän viinin ja ruuan kanssa, hyvässä seurassa ja juuri oikealla hetkellä, ajatuksella, rauhassa, rakkaudella – nautiskellen.
Kenellekään vähänkään luku- ja kielitaitoiselle tuskin tuleekaan yllätyksenä, että Cold War sijoittuu kylmän sodan hyisimpiin vuosiin, tarkemmin sanottuna karkeasti 40- ja 60-lukujen taitteeseen. Puola on Stalinin isällisellä otteellaan kaitseman Neuvostoliiton suojeluksessa matkalla kohti puhdasta kommunismia. Kaikenlainen hengellisyys, vapaudet ja ihmisten luottamus toisiinsa on tuhottu, taide ja kulttuuri kahlehdittu kansan tavoin palvelemaan vain ja ainoastaan aatteen paloa uhkuvan puolueen vinksahtaneeksi asti rappioitunutta ilosanomaa orjuuden vapauttavasta voimasta.

Cold Warin alkuasetelmia kirjoittaessani vasemmalla kädellä nauttimani punaviini jättää kitalakeeni mukavan suklaisen jälkimaun, johon yhtyvä valko- ja sinihomejuusto saivat makunystyräni huokaisemaan onnesta. Maku on vähän samanlainen kuin taannoisella kerralla, kun maistelin mallasviskiä, poltin päälle piipullisen rommitupakka ja kupillisen laadukasta teetä. Päiväkausiksi taattu mielihyvä oli samaa luokkaa Cold Warin virheettömän komean ensimmäisen kymmenminuuttisen kanssa, joka pelkällä hiljaisella kuvallisella taituruudella riitti kertomaan kaiken oleellisen itse teoksen keskeisistä teemoista ilman rahtusenkaan vertaa teennäisyyttä.
Keskeisenä viestintäkeinona Pawlikowskilla on teoksessaan hiljaisuus sekä musiikki. Japanin Mika Waltariksi ristimäni Kenji Mizoguchin raadollisen realistiset ja mestarillisen syväluotaavat historialliset draamat mieleen tuovassa tarinassa kaksi musiikillista sielua kohtaa toisensa vain joutuakseen lopulta kylmän kohtalon riepottelemiksi. Yksityiskohdilla tai nimillä ei tässä kohtaa ole edes niin väliä, sillä äärimmäisen inhimillisen tarinan timanttinen ydin on pohjimmiltaan niin ajaton ja universaali, että sen voisi yhtä hyvin sijoittaa mihin tahansa aikaan sekä paikkaan lopputuloksen yhtään kärsimättä.

Mukavaan elämään ja länsimaiseen elintasoon tottuneen nykyihmisen lienee vaikea täysin ymmärtää Pawlikowskin kuvaamaa maailmaa ja sen karuja realiteetteja. Sosialistimaissa yksittäiset ihmiset eivät voineet luottaa toisiinsa, sillä käytännössä kuka tahansa parhaista ystävistä, rakastavaisista ja jopa perheiden sisällä saattoi todellisuudessa olla valtion urkkija ja lähettää omaisiaan uudelleenkoulutusleireille silkasta rahasta tai olosuhteiden pakosta. Niinpä Cold Warinkin tunteiden ilmaisu on pohjimmiltaan äärimmäisen hillittyä ja ihmiset näennäisen apeita, mutta pinnan alla salaiset, kielletyt intohimot ja rakkaus roihuavat valtoimenaan – ja saavat kauneimman ilmaisumuotonsa taiteista sielukkaimmissa, musiikissa.
Rautaesiripun ulkopuolella rakastavaisia ei kuitenkaan odota sellainen paratiisimainen maailma, josta nämä olivat unelmoineet. Jos sosialistisessa idässä taide on valjastettu palvelemaan hallitsevan puolueen ja sen johtomiesten poliittisia tarpeita, on henkiset juurensa unohtaneessa lännessä pääoman mahti kaupallistanut taiteista jaloimman silkaksi teennäiseksi humpuukiksi ja sirkuspelleilyksi. Pawlikowskilla tuntuukin olevan paljon painavaa sanottavaa maailman henkisestä tilasta niin idässä kuin lännessäkin. Moni poliittinen hilavitkutin on vuosien saatossa kaatunut tai muuttanut muotoaan, mutta tietyt asiat ovat säilyneet entisellään: 2000-luvun ihminen on menettänyt kosketuksensa hengelliseen, eristäytyminen ja sosiaalinen vieraantuminen vievät meitä kohti jotain, mitä emme vielä täysin ymmärrä, mutta jonka ääripään olemme viimeisen vuosisadan kuluessa nähneet, mutta jota emme halua muistaa tai ymmärtää.

Pawlikowskin mestariteoksen sanoma ja maailmankuva lähentelevätkin hämmentävän paljon Tengiz AbuladzeKatumuksen vastaavia, mikä ei ilmansuunnan ja historian samankaltaisuuden tuntien olekaan mikään ihme. Toisin kuin Abuladzella hahmoilla, Pawlikoskin teoksessa ei kuitenkaan ole yksiselitteisen onnellista loppua. Rakastavaiset saattavat löytää pakotien hullusta maailmasta sekä elämälleen tarkoituksen, vapautua kahleistaan sekä saavuttaa kauan kadoksissa olleen, kuolleeksi luullun Jumalan, mutta hinta kaikesta on lopulta äärimmäisen raskas ja traaginen.
Henkilökohtaisesti olen vain autuaan hyvilläni, että sain kunnian katsoa Cold Warin kaltaisen taideteoksen useammankin kerran. Sen arvosteleminen oli sanoinkuvaamattoman nautinnollista, ja vaikka samalla herkkuja napostelinkin, ylensi Pawlikowskin teoksen sanoma sekä laadukkuus euforiaani kaikilla aisteilla aivan uudenlaisille hengellisille tasoille, jollaiseen vain harva elokuva on koskaan kyennyt. Luottoni Pawlikowskiin sekä eurooppalaisen elokuvan mahdollisuuksiin kohosivat Cold Warin nähtyäni roimasti.
Olen onnellinen.


Arvio: 5/5


ZIMNA WOJNA, 2018 Puola, Ranska, Iso-Britannia
Ohjaus: 
Pawel Pawlikowski
Käsikirjoitus: 
Janusz Glowacki, Pawel Pawlikowski, Piotr Borkowski
Näyttelijät: 
Agata Kulesza, Borys Szyc, Cédric Kahn, Jeanne Balibar, Joanna Kulig, Tomasz Kot

keskiviikko 25. joulukuuta 2019

The Favourite (2018)


Kun kreikkalainen suosikkioutoilijani Yorgos Lanthimos päästää käsistään uuden elokuvansa, on aina lupa odottaa vähintäänkin mielenkiintoista elämystä, vaikkei niille kahjoimmille hullutteluille välttämättä niin avautuisikaan. Kaikesta väkinäisestä eksentrisyydestään huolimatta Yorgoksen tuotokset tuppaavat kuitenkin toimivan ihan vain sellaisenaan silkkana elokuvataiteena, josta joko osaa iloita tai sitten ei. Itse olen näihin päiviin asti tyytynyt vain harmittelemaan selvästi lahjakkaan ohjaajan vaatimattomuutta ja tiettyä kunnianhimottomuutta, jonka vuoksi mies tuntuisi turhaan uiskentelevan oikeasti merkityksellisten ja huomattavien produktioiden sijaan täysin omissa kulttitason kalavesissään vailla huolen häivää.
The Favouriten kohdalla tapahtuu kuitenkin toivottavasti Lanthimoksen uran kauan odotettu käänne kohti suurisuuntaisempia kuvioita ja suurisuuntaisempia outoiluja. Ehkä kaikkein yllättävintä siinä onkin havainto, että käsikirjoitus on täydellisen ensikertalaisen kätten jälkeä. Lanthimosin näkemys Deborah Davisin kynäilemästä tarinasta ansaitsi lopulta kevään 2019 Oscar-kinkereillä peräti kymmenen ehdokkuutta, joista yksi meni sensaatiomaisesti parhaalle alkuperäiselle käsikirjoitukselle. Saavutusta voinee pitää vähintäänkin huikeana, olipa Oscareista itsestään mitä mieltä tahansa.

Varsinainen tarina sijoittuu tällä kertaa kuningatar Annen hallitsemaan 1700-luvun Isoon-Britanniaan. Valtakunta on sotkeutunut Euroopan suurvaltojen kahinoihin, veroäyristä riittää vain vaivoin sotamenojen kattamiseen ja kansan keskuudessa tyytymättömyys Jumalan voidellun kuningattaren toimiin ja persoonaan kytee vuolaana. Masennusta ja kuppaa poteva kruunupää itse on sulkeutunut hovinsa kera huvittelemaan prameaan maalaishuvilaansa loputtomien ankkakilpailujen ja illalliskutsujen viettoon. Lihallisena ilonaan vanhalla almalla on kaksi naista, suosikkiaan, joiden välille alkaa vähitellen muodostua kolmiodraamaakin.
Henkilökohtaisesti koen kaikkein haasteellisimmaksi täysin tyhjentävästi selittää, mistä tässä elokuvassa oikeasti on edes kyse. Toisaalta The Favourite on mitä perinteisintä brittiläistä pukudraamaa Barry Lyndonin ja muiden hengessä, mutta jostain takavasemmalta siihen on eksynyt mukaan myös aimo annos rehellistä itseironiaa, pikimustaa satiiria ja Lanthimoksen takuutoimivaa lakonisen kuivaa virnuilua. Suurimman osan ajasta hahmot puhuvat arvokkaan monotonisella painottomuudella, mutta toisinaan sekaan on eksynyt myös vulgaaria kielenkäyttöä, joka sai ainakin itseni toistuvasti höhöttämään hölmistyneenä. Lopulta hienostunut etikettikin alkaa saada katsojan silmissä jeanrenoirmaiseen tapaan lähinnä teennäisyyden piirteitä, kun herrasväki alkaakin kultaisesta ulkokuorestaan huolimatta esittää groteskimpia puoliaan.

Lanthimoksen viimeisin oli ehdolla parhaasta kuvauksesta, lavastuksesta sekä puvustuksesta, muttei harmittavasti voittanut niistä ainuttakaan. Tämä on sikälikin hyvin omituista, että The Favourite on ulkoisesti harvinaisen komea, suorastaan huumaava barokkielämys, joka paria yksittäistä tuttavuutta lukuun ottamatta pesee ainakin omissa kirjoissani useimmat viime vuosien yrittäjät mennen tullen. Jumalaisia puitteita vielä entisestään korosti Robbie Ryanin hekumallisen herkullinen, ilmeisesti pitkälti luonnonvalossa ja erikoisilla linsseillä kotiin hoidettu voimakkaita kontrasteja korostava kuvaus sai piskuisen kartanon tuntumaan elämääkin suuremmalta kultaiselta häkiltä, jossa kaikesta näennäisestä pysähtyneisyydestään huolimatta riitti draamaa ja sähköä vaikka pienen valtion tarpeisiin. The Favouritesta voisi vaivattomasta napsia yksittäisiä kuvia seinälleen koristeeksi, niin paljon iloa se näköaistille tuottaa.
Poikkeuksellisen komean ja persoonallisen lopputuloksen viimeistelee kokonainen kööri upeita näyttelijäsuorituksia, joista Olivia Colmanin, Emma Stonen ja Rachel Weiszin muodostama ydinkolmikko kaikkein vahvimpana esimerkkinä onnistuu täysin vaivatta varastamaan koko shown itselleen. Silkan repliikkien lausumisen ja elehdinnän lisäksi Lanthimos viritteli näyttelijöilleen kaikenlaisia ylimääräisiä metkuja ja nöyryyttäviä käänteitä, kuten oksentamista, turvalleen sontaläjään lentämistä ym. joista näiden piti suoriutua naama kuin pokeripelissä. En tiedä missä määrin Yorgoksen jäynät vaikuttivat lopputulokseen, mutta The Favouriten näyttelijätyöskentely nyt jo yksistään kykenee rakentamaan hahmoistaan poikkeuksellisen syvällisiä ja inhimillisiä olentoja kaikkine pienine vikoineen päivineen. Silkasta outoilusta outoilun vuoksi on siis vihdoin osattu siirtyä kypsästi hienostuneempaan kajahtaneisuuteen, mistä erityiskehut on myös ansaittu.

Yorgos Lanthimoksen historiallinen outoilu sekä täytti kaikki ennakko-odotukseni, että onnistui samalla pettämään niistä jokaisen. En osaa tätä mitenkään järjellä selittää, mutta olenpahan iloinen, että Yorgoskin on viimein ottanut askelen sille kuuluisalle ns. nextille levelille ja noussut vihdoin suuren maailman tekijöiden joukkoon näkemyksestä tinkimättä. Toivottavasti Kreikan paha poika myös ymmärtää jatkossa pysytellä tällä hyväksi havaitulla polulla. Epäilen kuitenkin kahleettoman luovana kahelina tunnetun miehen malttia pysytellä paikoillaan, joten meillä oudon ja ihmeellisen kreikkalaisen hidalgon ihailijoilla tulee melkoisella varmuudella jatkossakin olemaan mielenkiintoisia aikoja edessämme.


Arvio: 4.5/5


THE FAVOURITE, 2018 Irlanti, Iso-Britannia, USA
Ohjaus: 
Yorgos Lanthimos
Käsikirjoitus: 
Deborah Davis, Tony McNamara
Näyttelijät: 
Emma Stone, Joe Alwyn, Nicholas Hoult, Olivia Colman, Rachel Weisz