torstai 30. marraskuuta 2017

My Grandmother (1929)


My Grandmother on elokuva, jonka yksittäisiin raameihin rajaaminen on mahdoton tehtävä. Kuvitelkaa vaikka joku Brazil - tämän hetken tuolla puolen aikainen Terry Gilliam ohjaamassa Harold Lloydin tai Buster Keatonin tähdittämää neuvostoliittolaista komediaa ja teillä on jonkinlainen kuva tämän tyylistä. Sittenkään tämä ei ole mikään täysin selvä nakki, vaan läpi elokuvan tulee vastaan yllättävä editointi-idea ja käänne toisensa perään kuin suoraan jostain Jean Cocteaun tai Charles R. Bowersin leffoista repäistynä. Aivan mielipuolista kamaa.
Elokuvan tarinahan kertoo laiskasta ja saamattomasta byrokraatista, joka saa potkut virastostaan. Byrokraatti on sattunut työskentelemään pölyisessä virassaan niin kauan ettei enää osaa oikein asettua vapaille työmarkkinoille ja siitäkös riemua seuraa. Ensitöikseen byrokraatin on etsittävä itselleen ”isoäiti” eli vauras ja vaikutusvaltainen suosittelija, jonka avustuksella löytää uusi työpaikka.


Juonireferaatti ei oikeastaan sano mitään tämän varsinaisesta sisällöstä. Todellisuudessa My Grandmother taitaa olla kaikista näkemistäni neuvostoelokuvista ylivoimaisesti teknisesti monipuolisin ja tässä roiskitaan parhaimmillaan erilaisia luovia kikkoja sellaiseen tahtiin, että heikompaa hirvittää. Kun tarkoitan, että tässä on kaikki, myös tarkoitan sitä: montaasia, nopeutettuja kohtauksia, takaperinkuvausta, dynaamisia kuvakulmia, vaihtelevaa tempoa, stillkuvia, erilaisia animaatiotekniikoita… siis aivan kaikkea!
Yhdessä omista suosikkikohtauksistani pikkupioneeri seivästää byrokraatin jättimäisellä mustekynällä, seivästetty byrokraatti tippuu sanomalehden päälle ja muuttuu lopulta piirretyksi karikatyyriksi itsestään. Pari kohtausta myöhemmin työtön byrokraatti on ”isoäidin” omistamassa hulppeassa talossa ja tumppaa rehvakkaasti tupakan talon lattialle. Paikalle tuleva siivoja kuitenkin nykäisee byrokraattia hihasta ja pakottaa tämän nostamaan tumppinsa lattialta. Seuraavaksi byrokraatti odottaa siivoojan poistuvan näkyvistä ja tiputtaa tupakkansa taas lattialle, mihin huoneessa oleva antiikkinen patsas vastaa potkaisemalla byrokraatin takaisin nostamaan sätkänsä lattialta!


Totisesti, toista samanlaista leffaa ei ole tainnut koskaan tulla vastaan, lähimmäksi neukkuelokuvista tätä pääsee ehkä joku Aleksandr Medvedkinin Onni. Tiettävästi My Grandmotherin byrokratiokritiikki oli omana aikaan vähän liiankin purevaa ja tämä kiellettiinkin Neuvostoliitossa yli viideksikymmeneksi vuodeksi. Loppujen lopuksi joku onnekas löysi tämän kuin ihmeen kaupalla unohdettuna arkistojen kätköistä vain parisen vuosikymmentä sitten ja nykyisin tätä jo pidetään jonkinlaisena oman omituisen genrensä unohdettuna kulttiklassikkona.


Jos haluatte nähdä todella ainutlaatuista neuvostomahtavuutta, etsikää jostain tämä käsiinne.


Arvio: 4.5/5


MOYA BABUSHKA, 1929 Neuvostoliitto
Ohjaus: 
Kote Mikaberidze
Käsikirjoitus: 
Giorgi Mdivani, Kote Mikaberidze, Siko Dolidze
Näyttelijät: 
Akaki Khorava, Aleksandre Takaishvili, Bella Chernova, E. Ovanov, Mikhail Abesadze

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Under the Skin (2013)


Under the Skinin tarina on harvinaisen simppeli ja lyhyesti selitetty. Ufomiehet ovat laskeutuneet Tellukselle ja Scarlett Johanssonin muodon ottanut hemaiseva miesansa kulkee pakettiautollaan ympäri hyistä Skotlantia houkutellen vastaan tulevia miehiä mukaansa. Kämpillä uroksia odottaa liejuinen kuolema Scarlettin salaperäisessä ja pimeässä vetisessä ansassa. Suurin osa Scarlettin ja miesten kohtaamisista on todellisuudessa improvisoitu ja kuvattu piilokameralla.
Mitä nyt teemamielessä tämän ideasta sain irti, kyseessä on eräänlainen tutkielma ihmisen seksuaalisuudesta ja kauneudentajusta. Katsoja samaistetaan jo alussa persoonattoman tarkkailijan roolissa olevaan Scarlett Johanssonin hahmoon, jonka missiona on yksinkertaisesti tarkkailla maailmaa ja huokutella miehiä tuhoon. Scarlettilla ei ole minkäänlaista todellista persoonallisuutta eikä yksikään mies näytä olevan todellisuudessa sellaisesta kiinnostunutkaan. Scarlettin hahmon tehtävä on vain näyttää kauniilta ja toimia seksiobjektina, jollaisena naiset yleensä tavataan nykyajan populäärikulttuurissa kuvatakin.


Muikea ja omaperäinen audiovisuualispuolinen anti on todennäköisesti enemmän tai vähemmän tarkoitettu korostamaan elokuvan varsinaista sanomaa vähän viimevuotisen The Neon Demonin tapaan sillä erotuksella, että tässä on ihan oikeasti kiinnostavaa sisältöäkin. Monessa kohtaa tuli pakosti vedettyä henkeä tämän pökerryttävän hienolle ja mystiselle tunnelmoinnille, josta varsin minimalistinen elektronisesta musiikista ja epämääräisistä äänistä koostuva soundtrack vielä parhaimmillaan sangen psykedeelisen kuvauksen ohella entisestään korosti.
Teemaltaan Under the Skin kasvaa loppuaan kohden vieläkin suuremmaksi ja moniulotteisemmaksi. Scarlett nimittäin alkaa matkansa vaiheilla peilata kohtaamiensa miesten yksinäisyys-, tarkoituksettomuus- ja syrjäytymiskokemuksia omaan elämäänsä sekä paikkaansa maailmassa ja ajautua pikkuhiljaa sivupolulle omasta tehtävästään – ja lopulta itse miesten saaliiksi. Viimeistä kohtausta ja varsinaista loppua en halua spoilata, mutta mielestäni se on yksinkertaisuudessaan koko elokuvan parasta antia.


Under the Skin on joka suhteessa täysin omanlaisensa uniikki elämys, jolle ei aivan heti tule mieleen minkäälaista vertailukohtaa; se jää katsomisen jälkeen pakosti mieleen pyörimään vielä viikkokausiksi pelkästään erilaisuutensa ja mahdottoman iskevän toteutuksensa puolesta. Todella muistettavana ja ainutlaatuisena elämyksenä tälle vetää viimeaikoina katsomistani elokuvista vertoja lähinnä Beyond the Black Rainbow ja Muutostiloja, joilla ei varsinaisesti valtavirrasta erottumisen lisäksi taida muuta yhteistä tämän kanssa sitten ollakaan.
Erilaisuus on aliarvostettua.


Arvio: 4.5/5


UNDER THE SKIN, 2013 USA, Iso-Britannia, Sveitsi
Tuotanto: James Wilson, Nick Wechsler
Ohjaus:
Jonathan Glazer
Käsikirjoitus: 
Michel Faber, Walter Campbell, Jonathan Glazer
Näyttelijät: 
Alison Chand, Andrew Gorman, Ben Mills, D. Meade, Dougie McConnell, Jeremy McWilliams, Joe Szula, Kevin McAlinden, Krystof Hadek, Lee Fanning, Lynsey Taylor Mackay, Oscar Mills, Paul Brannigan, Roy Armstrong, Scarlett Johansson

tiistai 28. marraskuuta 2017

In This Corner of the World (2016)


Suzu on pienessä satamakaupungissa perheensä kanssa asuva piirtämistä harrastava nuori nainen, joka nai elokuvan alussa laivastossa palvelevan Shusakun ja muuttaa tämän kanssa Hiroshiman lähellä sijaitsevaan Kuren kaupunkiin. Eletään Toisen maailmansodan aikaa ja Keisarillisen laivaston sotaonni alkaa pikkuhiljaa kääntyä. Ennen pitkää sodan karu todellisuus rantautuu myös osaksi nuoren perheen arkea säännöstelyineen ja päiväkausia kestävine pommituksineen…
Pelkän juonireferaatin ja satunnaisten trailereiden perusteella tämä saattaa ensisilmäyksellää muistuttaa jotain Tulikärpästen hautaa, mutta todellisuudessa tämä ei liippaa sitä läheltäkään. In This Corner of the World ei ole mikään nyyhkyelokuva tai tragedia vaan hyvin tavanomainen siviilien elämää sodan keskellä ja sen jälkeen kuvaava draama ilman sen kummempaa nyyhkyttelyä. Lähin sukulainen tälle japanilaisista elokuvista taitaa olla klassikko nimeltä 24 silmää, jossa sodan lakonista arkea seurataan pikkukylän aikuistuvan koululuokan näkökulmasta.

Huomionarvoista In This Corner of the Earthissa on, että tämän maailman kuvaukseen käytettiin poikkeuksellisen paljon aitoja valokuvia ja karttoja mahdollisimman pikkutarkan realistisen ympäristön saavuttamiseksi. Vaikka tarina itse onkin fiktiivinen, monet sen pienemmät sivuhenkilöt ja tarinan yksityiskohdat pohjautuvat oikeisiin tapahtumiin ja ihmisiin. Äärimmäisen pikkutarkka ja uskottava ympäristön kuvaus yhdistettynä taustalla kohtauksesta toiseen kuuluviin aitoihin luonnon ääniin tekevät tästä ja yksinään omalla tavallaan äärimmäisen tunnelmallisen ja kiinnostavan elämyksen.
Valitettavasti täysin samaa ei voi sanoa itse tarinasta. Henkilökohtaisesti en lämmennyt laimeahkolle päähenkilölle oikeasti ollenkaan niin paljoa kuin olisi ehkä pitänyt. Kaikki tarinan henkilöhahmot on jostain syystä piirretty muutenkin lasten näköisiksi ja ainakin alkuun luulin päähenkilöäkin lapsivaimoksi, vaikka Suzulla pitäisi alussa olla ikää 18-vuotta. Elokuvan ensimmäinen puolikas on muutenkin äärimmäisen hidas ja pitkäveteinen, suorastaan tylsä. Kunnon jännitystä saadaan vasta ensimmäisen tunnin jälkeen kun tarinan henkilöitä alkaa vähitellen kuolla ja loukkaantua täysin yllättäen.

Sitten on tietysti elokuvan nätti animaatio, joka vähän perinteisemmän ”lookin” lisäksi muuntautuu toisinaan lyhyiksi öljyväritripeiksi ja värikynillä tehdyksi piirrokseksi. Oma suosikkikohtaukseni tällä saralla on puolivälin jälkeen tuleva yllättävä tajunnanvirtakohtaus, jossa nähdään Emile Cohlin lyhäreistä tuttua mustavalkoista liitutauluanimaatiota metamorfoositekniikoineen päivineen. Tämä kohtaus tuli ainakin itselleni täysin puskista, mutta pidin siitä harvinaisen paljon. Vai miten monta kertaa itse olette nähneet nykypäivän animessa viittauksia yli 100-vuotta vanhoihin ranskalaisiin animaatioihin?
Sanoisin, että In this Corner of the World on ainakin kohtuullisen hyvää uutuusanimea, joskaan tämä ei mitään klassikkotasoa kuitenkaan ole. Tylsä alku ja vähän laimea päähahmo söivät itsellä tästä tehoa liikaa, notta nätti animaatio ja kiinnostavan yksityiskohtainen maailma olisi kyennyt tätä hirveästi nostamaan. Onhan tämä nyt ehkä keskivertoa hitusen tasokkaampi draamaelokuva; kaikenlaisten nyyhkyviulujen ja joutavan siirapin puute toki iso plussa tässäkin. Liiasta sokerista tulee vain huono olo.


Arvio: 3/5


KONO SEKAI NO KATASUMI NI, 2016 Japani
Tuotanto: Taro Maki, Masao Maruyama
Ohjaus: 
Sunao Katabuchi
Käsikirjoitus: 
Chie Uratani, Sunao Katabuchi
Näyttelijät: 
Daisuke Ono, Mayumi Shintani, Megumi Han, Minori Omi, Nanase Iwai, Natsuki Inaba, Rena Nōnen, Shigeru Ushiyama, Yoshimasa Hosoya

maanantai 27. marraskuuta 2017

Pietarin viimeiset päivät (1927)


Edistys edistyy ja maailmanvallankumous etenee! Tällä kertaa vallataan Pietari kapitalisteilta Vsevolod Pudovkinin tahtiin ainoan ja ikuisen Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton työväenparatiisin kymmenvuotissynttäreille tarkoitetussa vallankumouseepoksessa nimeltä Pietarin viimeiset päivät. Tiettävästi tästä suunniteltiinkin alunperin vieläkin eeppisempää, vuosisatoja kestävää luokkasotaa kuvaavaa megolamaanismonumentaalista teosta tyyliin Suvaitsemattomuus ja Lokakuun vallankumous oli tarkoitettu lähinnä kliimaksiin, mutta tämän tekijät ilmeisesti tuumasivat homman olevan vähän turhan suuri ja kunnianhimoinen edes jotenkuten mielekkäästi toteutettavaksi.
Pietarin viimeisten päivien päähenkilö on nimetön nuori maalainen, joka lähtee suureen pääkaupunkiin etsimään itselleen kelvollista toimeentuloa. Siinä sivussa nuori mies päätyy keskelle työväestön ja kapitalistien välistä luokkasotaa ja aina Ensimmäisen maailmansodan mutaiseen helvettiin asti. Viimeiset parikymmentä minuuttia ovat käytännössä samoissa maisemissa kuvattua yhtä suurta vallankumousta vähän samaan tapaan kuin Sergei Eisensteinin Lokakuussakin. Leniniä tai muita vallankumouksen suuria henkilöitä tässä ei tosin nähdä kuin varjoina taustalla. Pääpainokin tässä on suurten ihmismassojen sijaan yksittäisissä kadunmiehissä ja -naisissa.

Muistan nähneeni tämän joskus vuosikausia sitten ensimmäisen kerran, eikä muistikuvani ollut tästä kovinkaan ihmeellinen. Näin toisella katsomiskerralla tunsinkin etukäteen epäileväni tämänkin klassikkostatusta aina siihen tiettyyn kohtaukseen asti, jossa kuvataan kaupungin julkisivua hallitsevaa ratsastajapatsasta kaikista mahdollisista kulmista ja kaupunkia veden heijastusten kautta. Nämä kuvat nähdään jo ensimmäisen kymmenen minuutin kohdalla ja ne imaisivat itseni täysin pauloihinsa. Myöhemmin nähtävä päällekkäisillä kuvilla toteutettu hieno pylväikkökohtaus vain lisäsi rakkauttani tämän elokuvan kuvausta kohtaan entisestään. Totisesti, nyt puhutaan todellisesta mestarityöstä.
Mutta kuvaus on vain kuvaus. Tarinan päähenkilön vaiheita itsessään on erittäin mielenkiintoista seurata, Pudovkin onkin onnistunut erilaisilla temponvaihdoksilla sujuvasti kuvaamaan hahmon tuntemuksia kiihtymyksestä täydelliseen häpeään. Sitten on tietysti pääosassa huikean ja katu-uskottavan roolisuorituksen maalaispoikana vetävä Ivan Tšuveljov, josta ei parhaimmillaan meinaa silmiään irti saadakaan. Kaikista mykän neuvostoelokuvan näyttelijöistä Ivan Tšuveljov yhdessä Uuden Babylonin Jelena Kuzminan kanssa taitavat olla niitä kaikkein muistettavimpia ja mieleenjäävimpiä yksilöitä ainakin itselleni.

Jätin tarkoituksella parhaan viimeiseksi. Siinä missä Pietarin viimeisten päivien alku vähän hidastelee, on jälkimmäinen puolikas sitten kunnon tykitystä senkin edestä. Puhun tietysti äärimmäisen realistisesti toteutusta verisestä sotajaksosta, josta leikataan tiuhaan ristiin pörssissä keinotteleviin kapitalisteihin. Propagandaa tämä on, mutta mitä väliä. Tässä kuitenkin pyritään kuvaamaan jotenkuten realistisesti myös Neuvostotasavaltojen liiton syntyyn johtaneita syitä, joten ei tämä ihan täyttä puppua ole. Sotaa luonnollisesti seuraa sitten kaksi vallankumousta, ensin mitättömänä miehenä esitetyn Kerenskin ja myöhemmin Leninin kautta. Onnellinen loppu… kaikille paitsi kulakeille!
Pietarin viimeiset päivät on ehdottomasti yksi suurista neuvostoliittolaisista vallankumouseeppoksista ja oman omituisen genrensä ehdottomista merkkiteoksista. Jos neukkulainen mykkäelokuva ei olisi jo valmiiksi niin timanttista kamaa kuin se on, tämä voisi helposti olla niistä se kaikkein paras ja ikimuistoisin. Missä tahansa muualla tämä voisi olla juhlittu ja ikimuistoinen mestariteos, mutta tällä haavaa pelkästään neukkulaisista mykistä tämän yläpuolelle nousee ainakin Pudovkinin oma Äiti, samoin Aleksandr DovzenkoArsenalDziga Vertovin Mies ja elokuvakamera ja Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin sekä tietysti sellainen unohdettu helmi kuin Uusi Babylon. Lähestulkoon kaikki kuuluvat vuosikymmenen parhaiden elokuvien joukkoon.


Arvio: 4.5/5


KONETS SANKT PETERBURGA, 1927 Neovostoliitto
Ohjaus: Vsevolod Pudovkin, Mihail Doller
Käsikirjoitus: Natan Zarhi
Näyttelijät: 
Aleksandr Tšistjakov, Ivan Tšuveljov, Nikolai Hmeljov, Serafima Birman, Sergei Komarov, Vera Baranovskaja, Viktor Tsoppi, Vladimir Fogel, V. Obolenski, Vsevolod Pudovkin, V. Tšuveljov

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Turksib (1929)


Tässäpä onkin taas sellainen klassikko, että oksat pois. Turksib sijoittuu Stalinin viisivuotissuunnitelman aikaan, jolloin neuvostojen maata oltiin teollistamassa oikein olan kanssa. Tässä tapauksessa seurataan työläisten uupumatonta uurastusta Siperian ankaria luonnonvoimia vastaan näiden rakentaessa tuhatkunta kilometriä pitkää rautatietä äärettömältä tuntuvien laakeiden arojen ja erämaiden läpi aina Turkestaniin eli nykyisen Kazakstanin tienoille Keski-Aasiaan.
Turksib on jaettu karkeasti kolmeen, lyhyiden yksisanaisten välitekstien värittämään osaan: ensimmäinen kuvaa periferian köyhien asukkaiden raadollista elämää luonnon armoilla ennen rautatien rakentamista, keskimmäisessä osassa seurataan projektin etenemistä ja luonnonvoimien alistamista kansakunnan onnen ja hyvinvoinnin palvelukseen. Kolmannessa ja viimeisessä osassa nähdään valmis rautatie ja myhäillään tyytyväisenä edistyksen saavuttaneen vihdoin myös rutiköyhän Turkestanin kansan.

Tämä taitaa olla tähänastisista näkemistäni neukkuelokuvista kaikkein yksinkertaisin ja helpoin selittää auki. Turksibissa ei oikeasti ole ollenkaan saarnaavaa selittelyä tai tuputtavaa propagandaa vaan kaikenlaiset välitekstitkin on pyritty pitämään mahdollisimman minimissä ja kaikki olennainen on kerrottu visuaalisin avuin. Pelkkä fakta, että tämän pystyy käytännössä katsomaan ilman minkäänlaisia käännöstekstejä riittänee kertomaan tämän kuvallisen kerronnan tasosta. Vielä kun kuvat itsessään ovat nättiä katseltavaa ja aihekin positiivinen kuin mikä, ei tästä juuri isompaa valittamisen kai löydäkään.
Lopullinen tuomio Turksibille ainakin omalta kantilta on erittäin positiivinen. Tässä on kyseessä taidolla ja osaamisella tehty, kuvausaikaansa ja -paikkaansa nähden yllättävänkin neutraali dokumenttielokuva, jonka pystyy helposti katsomaan vaikkei tekijöiden poliittinen ideologia tai elokuvan varsinainen sanoma kiinnostaisikaan. Lisäksi tällä on pituuttakin nopeudesta riippuen vajaasta tunnista seitsemäänkymmeneen minuuttiin, joten ei tähän periaatteessa aikaakaan kovin paljoa tuhlaannu verrattuna vaikkapa mihin tahansa keskiverto nykyelokuvaan.

Arvio: 4/5


TURKSIB, 1929 Neuvostoliitto
Ohjaus: Viktor Turin
Käsikirjoitus: 
Aleksandr Macheret, Victor A. Turin, Viktor Shklovsky, Yakov Aron

lauantai 25. marraskuuta 2017

Nadia: The Secret of Blue Water - The Motion Picture (1991)

Alkuperäisestä sarjasta.
Nadia: The Secret of Blue Water, kotoisammin Matka maapallon ympäri on yksi 90-luvun alun suurista animesarjoista ja Suomeenkin asti rantautunut genrensä pieni, mutta harmittavan filleripitoinen klassikko. Kyseessähän on itsensä Hayao Miyazakin nuoruudenpäivillään kirjoittama ja suunnittelema sarja, joka myöhemmin teetettiin loppuun asti Neon Genesis Evangelionin tekijöillä, joista osa olikin aiemmin pätevöitynyt hommaan nimenomaan Studio Ghiblillä. Miyazaki itse hyödynsi sarjaan muinoin kehittelemiään ideoita lähes sellaisenaan Laputa - linna taivaallassa.
Alkuperäinen sarja kertoi 1800-luvun lopun steampunk-Eurooppaan sijoittuvan tarinan Nadiasta ja Jeanista sekä ensimmäisen hallussa olevasta mystisestä, koko maailman havittelemasta Blue Wateriksi kutsutusta jalokivestä, joka paljastuukin lopussa avaimeksi kokonaisen ylivertaisen sivilisaation teknologiaan ja maailmanherruuteen. Sarjan lopussa maailmanherruutta tavoitellut salaseura johtajineen tuhoutuu, kapteeni Nemo uhrautuu ystäviensä puolesta ja Blue Water lakkaa lopulta kokonaan olemasta. Seikkailu oli ohi ja katsojalle paljastettiin tarinan keskeisten henkilöiden eläneen onnellisena elämänsä loppuun asti. Loppu.
Alkuperäisestä sarjasta.
Nadia: The Secret of the Blue Sea -elokuva jatkaa joitain vuosia siitä mihin edellinen jäi. Nadia ja Jean asuvat Le Havressa jälkimmäisen pajalla ja Nadia on vaihtanut sirkusakrobaatin hommat toimittajan työhön. Tällä kertaa valkoiseen uniformuun puetulta mopilta näyttävä hullu tiedemies on päättänyt valloittaa maailman syöksemällä kansakunnat kaaokseen ja valtaamalla savuavat rauniot robottiarmeijallaan, mitä vanha remmi ajautuu kukin muassaan jälleen estämään.
Ennen varsinaiseen asiaan paneutumista täytyy mainita jo yksi pieni käytännön juttu, jonka tämän tekijät ovat jo kättelyssä onnistuneet täydellisesti ryssimään. Jos Blue Water tuhoutui sarjan viimeisessä jaksossa ja vuosikausia ennen elokuvan tapahtumia, miksi sen nimi edelleen komeilee itse elokuvan nimessä?
Mutta vartokaas vain, nimi sattuu olemaan vielä pienin tämän elokuvan virheistä. Heti alussa katsojan eteen esimerkiksi läväytetään puolituntinen flashback, joka koostuu ainoastaan sarjasta leikatusta materiaalista! Ilmeisesti tällä oli tarkoitus avata homman juonta vähemmän sarjaa seuranneille, mutta lopputulos on sekavuudessa sellaista hallitsematonta kaaosta, etteivät sarjan fanitkaan todennäköisesti saa siitä mitään selkoa. Itse luulin pelkästään alun perusteella, että koko elokuva olisi ollut yhtä sarjan tiivistelmää, mutta valitettavasti tässä on ihan juonikin.
Alkuper....zzzzzzz

Ja se juoni… täysin hanurista! Mikään tämän elokuvan tarinassa ei toimi niinkuin pitäisi. Ensinnäkin, sarja sitoi kaikki juonenpätkät lopussa niin täydellisesti, ettei tällaiselle ylimääräiselle jatko-osalle jäänyt mitään sopivaa aukkoa jatkaa mihinkään suuntaan. Sen sijaan tässä on selvästi lähdetty kiipeämään perse edellä puuhun ryssimällä kovalla kädellä kaikenlaisia jatkuvuusjuttuja ja hahmojen persoonallisuuksia pelkästään rahastusmielessä. Näistä turhista muutoksista ja tarinan aukoista voisi yksistään jo koota kokoisen erillisen arvostelun.
Sarjassa Nadialla oli esimerkiksi koko sarjan keston ajan ja vuosien päähän sijoittuvassa loppuepilogissa rakas lemmikkileijona King. Toisin kuin elokuvan trailerissa, leijonaa ei tässä nähdä eikä kukaan pidä tämän yllättävää katoamista mitenkään omituisena. Sarjassa Nadia ja Jean lisäksi asuivat lopussa jälkimmäisen sedän luona Le Havressa, mutta ukko on Kingin tavoin hävinnyt elokuvan maailmasta kuin tuhka tuuleen. Samoin on hävinnyt Marie, yksi sarjan keskeisistä hahmoista, kreivi Ayerton sekä koko muu Nautiluksen miehistö. Sarjan lopussa viitattiin Jeanin ja Nadian vielä perustaneen perheenkin. Missä perhe? Entä miksi luontoa rakastanut Nadia työskenteleekin yhtäkkiä keskellä harmaata suurkaupunkia?
...........

Sitten on lady Grandisin johtama konnakolmikko, joka sarjassa tavoitteli alunperin Blue Wateria, mutta jotka Laputan piraattien tavoin jo aivan alussa ystävystyivät ja lähtivät Nadian ja Jeanin mukana yhteiseen seikkailuun, jonka aikana Grandisista kasvoikin Nadialle eräänlainen äitihahmo. Sarjan lopussa trio lopetti rosvouksen ja lähti kukin omille teilleen: Hanson perusti autotehtaan, Grandis jatkoi unelmiensa miehen etsintää ja Sanson nai Marien sekä perusti tämän kanssa perheen. Onnellinen loppu. Elokuvassa kaikki edellinen on kätevästi unohdettu ja nämä kolme ovatkin jälleen rikollisilla teillä ja pääparin vihollisia aina loppuun asti, jolloin nämä yhtäkkiä muistavatkin olevansa ystäviä!
Sitten on vielä koko joukko kaikenlaisia ihmeellisiä tarinan sisäisiä järjettömyyksiä, joissa ei parhaimmillaan ole mitään päätä eikä häntää. Tässä on esimerkiksi paljon kohtauksia, joissa hahmo on tyyliin ensin sukellusveneessä meren pohjassa ja seuraavassa leikkauksessa tupsahtaakin selittämättömästi esim. moottoriveneeseen tai rannalle. Yhdessä kohtaa hullun tiedemiehen apuri selittää haluavansa kostaa maailmalle vaimonsa ja tyttärensä kuoleman ja vihaavansa tytärtään muistuttavaa robottia – vain välittääkseen täysin selittämättömästi kyseisestä robotista ja halutakseen syystä tai toisesta yhtäkkiä estää hullun tiedemiehen maailmanvalloitussuunnitelmat heti seuraavassa kohtauksessa.
Alkuperäisestä.

Täysin järjettömän ja epämääräisen tarinantapaisen päättää sopivasti vanha ystävämme deus ex machina: kun hullun tiedemiehen päämaja tuhoutuu, pahiksen maailmalle kylvämät robotitkin katoavat kuin taikaiskusta savuna taivaan tuuliin. Sitä ennen elokuvan kliseinen hullu tiedemies on ehtinyt tappaa omia kätyreitäänkin ihan vaan ilkeyttään. Pahiksen päämajakin tuhoutuu klassisen itsemurhanapin painalluksella!
Yleensä televisiosarjojen animaatio on ison budjetin elokuvia halvempaa ja huonompaa, mutta Nadia: The Secret of the Blue Water tekee tässäkin poikkeuksen. Elokuva nimittäin on kauttaaltaan rumempi ja halvemman oloinen kuin alkuperäinen televisiosarja huonoimmillaankaan. Kaikki tähän erikseen kehitetyt hahmot voisivat yhtä hyvin olla jonkun satunnaisen harrastelijan suunnittelemia sieluttomia ja persoonattomia animen stereotyyppejä. Toisinaan homma on vedetty niin läskiksi, etteivät hahmojen suutkaan liiku puhuessa. Tämä ei ehkä olisi häirinnyt niinkään paljon, ellei elokuvan ensimmäinen kolmannes olisi ollut koostunut valovuosia näyttävämmän televisiosarjan materiaalista!
Alkuperäisestä.

Rehellisesti sanottuna en odottanutkaan tältä elokuvalta kovin paljoa. Itselleni suurin syy katsoa tämä oli Bubblegum Crisisistä ja Matchless Raijin-Ohsta tutun Kinuko Oomorin laulama lopputekstien päällä soiva tunnari. Harmi vain, ettei siitäkään ollut tämän pelastajaksi. Ei siksi, että sekin olisi muun elokuvan tavoin ollut kauhean huono, mutta se oli artistin muuhun tuotantoon verrattuna kauhean tylsä ja unohdettava.
Nadia: The Secret of the Blue Sea on elokuvana aivan luokatonta kusta, supisurkea esitys aivan millä tahansa mittarilla. Tässä ei yksinkertaisesti toimi yhtään mitään. Luulisi, että hyvän elokuvan olisi saanut helposti vaikka sitten pelkästään alkuperäisen sarjan paremmasta materiaalista kokoamalla, mutta tämän tekijät onnistuivat ryssimään senkin täydellisesti. Harmittavasti se alun puolituntinen epämääräinen sillisalaatti taitaa olla ainut edes etäisesti hyvältä kalskahtava osuus koko jutussa. Kaikki muu… plääh!


Arvio: 1/5


FUSHIGI NO UMI NO NADIA GEKIJOU YOU ORIGINAL HAN, 1991 Japani
Tuotanto:
Ohjaus:
Masa Aono
Käsikirjoitus: 
Shigeru Morikawa, Yasuo Tanami
Käsikirjoitus: 
Chikao Ohtsuka, Ken'yû Horiuchi, Kumiko Takizawa, Noriko Hidaka, Shûichi Ikeda, Tamio Ôki, Toshiharu Sakurai, Tsukasa Itô, Yoshino Takamori

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Nine Lives (2016)


On jälleen sunnuntai ja viikon neljännen arvostelun vuoro – ja tehän taatusti tiedätte mitä se tarkoittaa: suuntäydeltä kakkaa! Nine Lives on suunnilleen jokaisessa rankkauksessa valittu viime vuoden surkeimmaksi elokuvaksi - kädettömyydessä jopa itsensä Norm of the Northinkin edelle! Jopa tämän tekijät selvästi tiesivät koko homman menneen reisille, sillä trailerissa on tuskin ainuttakaan katkelmaa itse elokuvasta ja kaikki siinä esiintyvät positiiviset sitaatitkin ovat johdonmukaisesti täysin feikkejä. Jopa tämän elokuvan alkutekstit koostuvat pelkästään Youtuben kissavideoista, koska tekijät ilmeisesti halusivat tähän väkisin edes jotain hyvää ja viihdyttävää. Tästä eteenpäin kaikki onkin pelkkää alamäkeä.
Nine Livesin huippuoriginaali juoni kertoo Kevin Spaceyn esittämästä liikemiehestä, joka haluaa rakentaa Amerikan korkeimman tornin. Ikävä vain, että joku toinen on rakentamassa vieläkin pitempää teräsbetonista fallossymbolia Chicagoon ja sekös pistää vihaksi. Kevin on myös kovin kiireinen eikä miehellä ole aikaa perheelleen. Onnettomuuden seurauksena Kevin sitten vaipuu koomaan ja tämän tietoisuus siirtyy tämän tyttärelle hankittuun kissaan. Christopher Walkenin esittämä kissakuiskaaja tietää informoida tyhmää katsojaa, että Kevinin on opittava olemaan perheensä kanssa muuttuakseen takaisin ihmiseksi.
"I did not touch that cat."

Kaikki, toistan, aivan kaikki tässä tarinassa on miljoonaan kertaan nähtyä ja niin valmiiksi pureksittua, että ihan oksettaa. Todennäköisesti jo ihmisapinat luolissaan ja risumajoissaan kertoivat toisilleen tarinoita eläimiksi muuttuvista opetusta kaipaavista kiireisistä isistä ja nauroivat koko homman kliseisyydelle. Jopa Adam Sandler on jo tehnyt tämän saman paremmin Klik!ssä, ja siinä kakkamaestro sentään pöräytteli kunnon jöötituhnut David Hasselhoffia naamalle! Nine Livesin juoni onkin kuin suoraan South Parkin Rob Schneider -parodiasta 2000-luvun alkuvuosilta. Ja tällä sentään oli kokonaiset VIISI käsikirjoittajaa.
Mutta kliseinen juoni on vasta alkua tämän syöpäisyydelle. On nimittäin olemassa ihan pätevä syy, miksi maailmassa on enemmän koira- kuin kissaelokuvia ja se on tämä: koiria voidaan kouluttaa ja panna tekemään kaikenlaista hauskaa kun taas kissaa ei voisi vähempää temput kiinnostaa. Tämän perustavanlaatuisen virheen vuoksi Nine Livesissa joudutaan seuraamaan pitkät tovit lähinnä kömpelöä Kevin Spaceyn äänellä puhuvaa cgi-kissaa, joka saa kökköydessään sen taannoisen cgi-Karvisenkin näyttämään ihan hyvältä.
Tältä se näyttää.
Ei siinäkään vielä kaikki, meno nimittäin pahenee vieläkin entisestään. Nine Lives on ilmeisesti suunnattu kevyeksi viihteeksi kissoista pitäville ja vähän lapsenmielisille aikuisille, mutta suurin osa tämän elokuvan dialogista on pelkkää tylsää bisneslätinää ja numeroiden latelemista itse tarinan seisoessa lähes koko puolentoista tunnin ajan täysin paikallaan. Vähissä käänteissäkään ei tunnu olevan hippustakaan järkeä ja kaikki näyttelijätkin ovat Jennifer ”Elektra” Garnerin johdolla lähinnä myötähäpeää herättävän karmeita. Ainoat valopilkut näyttelymielessä ovat Kevin Spacey ja Christpher Walken, joita ei alun kymmenminuuttisen jälkeen käytännössä nähdäkään enää ollenkaan.
Aivan omanlaisensa märkä tuhnu katsojan naamalle on tämän viimeiset kymmenen minuuttia, jotka ovat jo huonoudessan melkein ihan hyvää settiä. Yksi hahmoista yrittää tehdä itsemurhan hyppäämällä pilvenpiirtäjän katolta, mutta tekijät ilmeisesti muistivatkin tekevänsä kevyttä viihde-elokuvaa, joten kesken kohtauksen tämän hahmon selkään ilmestyykin leikkausten välissä tyhjästä laskuvarjo! Kuin kirsikkana kakun päällä Kevin Spaceyn esittämä kiireinen isä ei lopussa edes OPI YHTÄÄN MITÄÄN vaan elokuva vain loppuu ja se oli siinä. Jopa tarinan keskeinen pointti unohtui tekijöiltä jonnekin matkan varrelle!
" I hid this uncomfortable hunk of metal up my ass two years and... wait, wrong film."

Nine Lives on puolitoista tuntia pelkkää ilmaa vailla minkäänlaista henkevää sanottavaa tai järkevää annettavaa. Tämä elokuva epäonnistuu täydellisesti kaikilla mahdollisilla tavoilla aivan kaikessa mitä tekijät ikinä yrittivätkään tässä tehdä. Loukkaavampia ja törkeämpiä elokuvia on taatusi tehty vaikka kuinka paljon pelkästään vuoden 2016 aikana, mutta puhtaassa tylsyydessä tämä vetää kyllä helposti voiton kotiin melkein mistä tahansa toisesta kalkkunasta vuosikausiin. En tiedä montako elämää teillä on, mutta tämän katsomiseen ei niistä kannata tuhlata ainuttakaan.


Arvio: 0.5/5


NINE LIVES, 2016 Ranska
Tuottaja: Lisa Ellzey
Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Käsikirjoitus: 
Ben Shiffrin, Caleb Wilson, Dan Antoniazzi, Gwyn Lurie , Matt Allen
Näyttelijät:
Kevin Spacey, Christopher Walken, Jennifer Garner,

lauantai 18. marraskuuta 2017

Gunsmith Cats: Bulletproof (1995)


Olen odottanut tämän arvostelemista varmaan kuukausikaupalla. Bubblegum Crisis -mies Kenichi SonodaGunsmith Cats on yksi omista ja monen muun ikiaikaisista sarjakuvasuosikeista suunnilleen koskaan. Sonoda itse on vakaumuksellinen ase- ja autonörtti sekä vanhojen jenkkitoimintaleffojen ystävä. Koko jutussa onkin yksinkertaisesti kyse huolella ja rakkaudella tehdystä tribuutista kaikille edellisille ylenpalttisella fanservicellä kuorrutettuna.
Pääosassa sarjassa on Gunsmith Cats -parivaljakko, palkkionmetsästyksellä ja asesepäntyöllä elävä naisparivaljakko Irene ”Rally” Vincent ja Minnie May Hopkins. Rally on parivaljakon ase-ekspertti ja eräänlainen Sonodan omakuva. Elämässään Rallyllä on elämässään kaksi suurta rakkautta ylitse muiden: alkuperäinen CZ-75 puisella kahvalla sekä vuosimallia 1967 oleva sininen Ford Shelby Mustang Cobra GT-500. Minnie May on kaksikon pommiekspertti ja alaikäinen prostituoitu, joka yleensä hoitaa sarjan koomisemman puolen. Sitten on tietysti superkuski Bean Bandit, jota valitettavasti tässä ei nähdä ollenkaan. Ikäraja sarjakuvassa on siis K-18.

Gunnareiden animeversion tarinassa Illinoisin osavaltion senaattori on päättänyt aloittaa kampanjan laittomia aseita ja huumeita vastaan. Gunsmith Cats -palkkionmetsästäjäparivaljakko pannaan tutkimaan vähäpätöiseltä tuntuvaa salakuljetusjuttua. Vanhojen rikosleffojen perinteitä kunnioittaen alun pikku juttu paljastuu luultua monimutkaisemmaksi ja rikollissyndikaatin jäljet johtavat aina poliisin ja poliittisen johdon korruptiokiemuroihin asti. Oma osansa koko jutussa on poliisin avaintekijöiden ja palkkionmetsästäjien perään usutetulla venäläisellä palkkamurhaajalla.
Vähän ehkä yllättävää tällaiselta animelta, mutta kaikenlaiseen realistisuuteen ja pieniin yksityiskohtiin on panostettu tässä tosissaan. Tiettävästi Sonoda kävikin työryhmineen sarjakuvaa ja tätä animea varten erillisellä tutkimusmatkalla Amerikan kaupungeissa ja aseliikkeissä pelkästään saadakseen sarjakuvan ja animen maailmasta mahdollisimman katu-uskottavan. Samalla reissulla kehitystiimi äänitti kaikki tarvittavat autojen ja aseiden äänet pilkuntarkasti oikeista malleista. Jopa taustalla kuuluva suurkaupungin hälinä on sellaisenaan äänitetty Chicagossa, johon tämänkin tapahtumat sijoittuvat.

Kaikenlainen realistisuus sekä aseisiin ja autoihin panostettu pikkutarkka piirrosjälki tekevät tästä jo yksinään todella pahuksen kiinnostavan katsottavan, mutta kun itse toimintapuolikin on pahuksen tyylillä tehty! Gunsmith Cats jakautuu kolmeen sarjakuvasta riippumattomaan episodiin ja jokaisessa nähdään vähintään kerran kunnon jenkkityylinen toimintakliimaksi. Oma suosikkini kolmesta on keskimmäinen, jossa nähdään yksi animehistorian hienoimmista takaa-ajokohtauksista. Tekijät ovat selvästi katsoneet Bullittinsa, Blues Brothersinsa ja Charles Bronsoninsa tarkkaan.
Aivan oma pieni lukunsa tässä leffassa on Weather Reportin rumpalin bändinsä kanssa esittämä rento funkahta jazz-soundtrack, josta en ainakaan näin kertakatselulla tai -kuuntelulla löytänyt ainuttakaan heikkoa lenkkiä. Ilmeisesti tähänkin saadiin idea Väkivallan vihollisistaGunsmith Catsin jazzin ja rennon toimintamätön yhdistelmää hyödynsi Cowboy Bebopmyöhemmin vieläkin suuremmalla menestyksellä – jopa tämän makean tyylitellystä alkuvideosta on ammennettu suoraan ideoita siihen sarjaan. Molempi parempi.

Gunsmith Cats on höpsöä ja harmitonta viihdettä isolla veellä. Ehkä vähän halvahkosta animaatiosta voisi nipistää pisteitä enemmänkin, mutta kun tämä onkin oikeasti elokuvaa halvemmalla tuotettu kolmiosainen minisarja, ei asiasta viitsi oikeastaan edes valittaa. Ehkä isoin ja ainut ongelma Gunsmith Cats: Bulletproofissa on, että räiskyvämpi ja rankempi sarjakuva jättää kaikessa majestettisuudessaan tämänkin varjoonsa.
Grab the pussy!


Arvio: 4.5/5


GANSUMISU KYATTSY, 1995 Japani
Tuotanto: -
Ohjaus: Takeshi Mori
Käsikirjoitus: Kenichi Sonoda, Atsuji Kaneno
Näyttelijät: 
Aya Hisakawa, Daisuke Gôri, Hôchû Ôtsuka, Kae Araki, Michihiro Ikemizu, Michiko Neya

perjantai 17. marraskuuta 2017

Talo Trubnaja-kadun varrella (1928)


Talo Trubnajalla perustuu löyhästi vanhaan venäläiseen tarinaan kaupunkiin saapuvasta maalaistytöstä, joka monen onnettomuuden jälkeen palaa takaisin maaseudulle. Elokuvan tarinassa nuori maalaisnainen päätyy nimessäkin esiintyvän Trubnajakadun varrella sijaitsevaan perin omituisten ihmisten asuttamaan kerrostaloon ja aristokraattistaustaisen Golikovin pariskunnan sorron alaiseksi. Pienenä twistinä alkuperäiseen nähden tässä versiossa eletäänkin NEP-kauden Neuvostoliitossa ja kaupungin pimeiden porvarillisten voimien rippeiden sorrolle löytyykin vastavoima: liitot.
Eipä sitä kai ihan joka päivä pääsekään sanomasta nähneensä todella hauskaa ja oivaltavaa neuvostoliittolaista komediaa, mutta nytpä kävikin kuulkaas juuri niin. Talo Trubnajalla imi ainakin itseni täysin mukaansa jo aivan ensimmäisistä kuvista lähtien: Boris Barnetilla oli jo tähän aikaan mieletön estetiikantaju ja mies viljelee katsojan eteen suorastaan hekumallisen hienoa kuvastoa jo ensisekunneista lähtien. Kymmenisen minuuttia elokuvan alun jälkeen, vauhdikkaan kaupunkimontaasin jälkeen kuva pysähtyy ankkaan ja kertoja toteaa unohtaneensa kertoa katsojalle miten ankka päätyi kaupunkiin. Lopulta koko juttu kelataan takaperin nopeutettuna ja aloitetaan alusta!

Alku tiivistää koko elokuvan leikkimielisen hengen ja lennokkaan tyylin täydellisesti . Barnet on selvästi osannut käyttää hyväkseen kaikkia mahdollisia oman aikansa elokuvan kikkoja ja tekniikoita; tämä onkin vähän kuin Aleksandr Dovzenkon iskevä kuvaus yhdistettynä Dziga Vertovin kikkailuun ja Sergei Eisensteinin vauhdikkaisiin montaasiseikkailuihin, mutta komedian hengessä. Tällaista teknisempää menoa näkee jenkkielokuvissakin parhaimmillaan jossain Buster Keatonin parhaissa töissä. Tähän päälle paljon älytöntä dialogia ja hauskuus on taattu.
Täydellinen elokuva Talo Trubnajalla ei valitettavasti kuitenkaan ole. Hauskasta ja vauhdikkaasta alusta huolimatta tämän parhaat höyryt alkavat loppua kohden pikku hiljaa hyytyä. Jälkimmäisessä puolikkaassa nuori nainen ei oikeastaan ole enää edes tarinan varsinainen päähenkilö vaan pääpaino on liitossa ja katsojan eteen vyörytetyssä propagandassa. Henkilökohtaisesti löysin tästä tosin vähän tahatontakin huumoria kohdasta, jossa korostetaan äänestämisen merkitystä… yksipuoluejärjestelmän vallitsemassa sosialistisessa proletariaatin diktatuurissa. Ironista, no?

Talo Trubnaja-kadun varrella on hauska ja mielikuvituksellinen komedia. Verrattuna vaikkapa jokin aika sitten arvostelemaani Suukko Mary Pickfordilta eli tarina siitä kuinka Douglas Fairbanks ja Igor Iljinski riitelivät tämä tuntuu valovuosia kiinnostavammalta ja hauskemmalta elämykseltä. Pelkästään Barnetin teknisen ilotulituksen seuraaminen yksinään viihdyttää silkalla luovuudellaan, mutta tähän päälle monipuolisen toimiva kuvaus, reipas kieli poskessa -asenne ja muuten vain riemukas leikkimielinen sekoilu yhdistettynä perinteiseen kommaripropagandaan ja kasassa on vähintäänkin veikeä ja oikeaoppinen kommarikomedia kaikilla herkuilla.


Arvio: 4.5/5


DOM NA TRUBNOY, 1928 Neuvostoliitto
Ohjaus: Boris Barnet
Käsikirjoitus: 
Anatoli Marienhof, Bella Zoritš, Nikolai Erdman, Vadim Šeršenevitš, Viktor Šklovski
Näyttelijät: 
Ada Voitsik, Anel Sudakevitš, Jelena Tjapkina, Pjotr Bakšejev, Sergei Komarov, Vera Maretskaja, Vladimir Batalov, Vladimir Fogel

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Sänky ja sohva (1927)


Tässäpä onkin sellainen elokuva, jollaista ei kaiken inhimillisen järjen mukaan pitäisi olla laisinkaan olemassa: neuvostoliittolainen, naturalistinen intiimi draamakomedia ja kolmiodraama – vieläpä ilman katsojalle joka välissä tuputettavaa kommaripropagandaa! Sänky ja sohva vieläpä luetaan nykyisin yhdeksi aikansa parhaista ja merkittävimmistä neukkulaisista, joten mikään ihan turha tekele tämä ei sitten olekaan. Länsimaissa tämä oli pitkään kielletty parissa kohtauksessa näkyvän vihjailevan eroottisuuden vuoksi.
Tarinahan perustuu löyhästi 20-luvun NEP-kaudella Vladimir Majakovskille sattuneeseen tosielämän kuvioon, jossa runoilija oli asuntopulan aikaan majoittuneena erään pariskunnan huoneistoon ja kehitti romanttisen suhteen talouden emäntään. Majakovskin tilalla tässä nähdään lehtipainossa työskentelevä Volodja, joka jakaa olohuoneen sohvan talon kissan kanssa. Talouden isäntä, Kolja on ammatiltaan rakennustyöläinen ja on työnsä puolesta paljon poissa kotoaan. Ljuda, miehen vaimo vastaavasti on jatkuvasti sidottu kotitaloutensa ylläpitoon ns. ”nyrkin ja hellan välissä”.

Kuten juonireferaatista varmaan huomaa, tässä ei paljoa poistuta tapahtumapaikkana olevasta pienestä huoneistosta tai nähdä vaudikkaita vallankumouksjaksoja. Harvat kaupungilla ja lehtipainossa kuvatut kohtaukset tosin ovat hengästyttävän hienoa katseltavaa, teknisinä kikka-ajeluina vähän kuin suoraan jostain Dziga Vertovin vuosikymmenen lopun elokuvista. Parissa kohtaa lavasteiden taustalle trikkimielessä heijastetusta kaupunkikuvasta pystyy hassusti bongaamaan selvää nykimistä.
Sisätiloihin sijoittuvat kohtaukset ovat luonnollisesti kaikkein kiinnostavimpia. Tässä kannattaa erityisesti tarkkailla henkilöhahmojen välistä hienovaraista peliä ja kommunikointia; tarinan lievästä epäuskottavuudesta huolimatta henkilöt tuntuvatkin erittäin vilipittömiltä ja aidoilta, näyttelijöiden sujuvaa yhteenpuhaltamista ja kemiaa on mielekästä katsoa. Jostain Lev Kuleshovin leffoista poiketen tässä ei ainakaan näyttelyä ole vedetty ärsyttävällä tavalla yli vaan homma pysyy hienosti hanskassa ja kustakin hahmosta kasvaa elokuvan mittaan varsin luonteikas ja yksilöllinen persoonallisuus.

Ehkä itselleni ainut isompi ryppy Sängyssä ja sohvassa on sen tyyli. Tällainen simppeli kolmiodraama on ihan mielekästä katsottavaa, mutta itse kaipaan elokuviltani vähän enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita – jotain jota neuvostoliittolaiset elokuvat parhaimmillaan montaasien ja nopeiden kikkaleikkausten muodossa yllin kyllin tarjoavatkin. Ehkä allekirjoittaneella oli vain verensokeri turhan alhaalla tai tunnelma muuten vain väärä tätä katsoessa, mutta itse en Sängystä ja sohvasta saanut aivan sellaisia viiden tähden pöhinöitä, joita kaiken hehkutuksen jäljiltä olisi sopinut odottaa.
Tyhmä minä. Ehkä tämä pitääkin katsoa joskus vielä toistamiseen oikein ajatuksen kanssa ja lisäillä tähtiä miten parhaaksi näkee. Siihen asti olkoon neljä.


Arvio: 4/5


TRETYA MESCHCHANSKAJA, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus:
Abram Room
Käsikirjoitus: Abram Room, Viktor Sklovski
Näyttelijät: 
Jelena Sokolova, Leonid Jurenev, Ljudmila Semjonova, Marija Jarotskaja, Nikolai Batalov, Vladimir Fogel

maanantai 13. marraskuuta 2017

Samurai Pizza Cats (1990)


En yleensä arvostele mielelläni televisiosarjoja, koska itsellä harvoin riittää aikaa kokonaisten kymmeniä tunteja kestävien tuotantokausien katsomiseen. Kun joskus erehdyn jonkin katsomaan ja jopa arvostelemaankin, on kyseessä oltava todella poikkeuksellinen sarja. Veikeästi nimetty Samurai Pizza Cats on juuri sitä. Hauskan nimen takaa paljastuu jälleen kerran taatun japanilainen luova hullu nerous, mutta tällä kertaa hybridisoituna Megamanin robotteihin, Power Rangersin vauhtimeininkiin ja TMNT:n rentoon kieli poskessa -asenteeseen. Samurai Pizza Cats on vähän kuin kaikkien edellisten parodiaa ja enemmän.
Sarjan tapahtumat sijoittuvat antropomorfisten robottieläinten asuttamaan Shogunin hallitsemaa feodaaliajan Japania muistuttavaan maailmaan. Päähenkilöitä sarjassa ovat vallanhimoisen pääministeriketun johtamia pahoja ninjoja vastaan taistelevat samuraipizzakissat, jotka pyörittävät supersankarimeiningin ulkopuolella kissapitseriaa. Jaksoja tässä on kaikkiaan 52-54 ja meno parhaimmillaan niin mielikuvituksellista, ettei tämän käänteitä pysty normaalisti ollenkaan etukäteen ennustamaan. Järkeä koko ninjatouhussa on mukana vain harvoin – ja hyvä niin.

Samurai Pizza Catsin tyylilajia pohtiessa ensiksi mieleen tulee lähinnä puhdas farssi; tässä sarjassa mikään ei lähtökohtaisesti ole pyhää vaan läppää jauhetaan likimain joka tilanteessa ja aivan kaikesta. Yksi perinteinen jaksosta toiseen toistuva läppä on pahiksen ristiinpukeutuminen ja lievästi sanottuna ”homohtava” olemus. Tyypillisesti tämän huumori kuitenkin pyörii tavalla tai toisella perinteisen lapsekkaan slapstickin ympärillä, mutta kyseessä onkin lähtökohtaisesti lapsille suunnattu sarja, joten siitä tuskin viitsii hernettä nenään vetäistäkään. Ainakin se on viatonta ja hauskaa.
Koko homman yleiseen perusvitsiin kuuluu, että hahmot itse tietävät olevansa olevansa piirrossarjaa ja neljättä seinää rikotaan tarkoituksella vähintään kerran jokaisessa episodissa, jos nyt ei varsinaisesti päähenkilöiden itsensä toimesta, niin kertojana toimivan vanhan vuohen ainakin. Vanhan liiton toiminta-animeiden perinteitä kunnioittaen tässäkin nähdään joka jaksossa kunnon valoshown ja Kenji Kawain tajuttoman tarttuvan kasarijumputuksen säestämä muodonmuutosmontaasi, jossa samuraipizzakissoista tulee samuraipizzakissoja. Samuraipizzakissat ovat siis naamioituneet siviilissäkin vain samuraipizzakissoiksi eikä kukaan luonnollisesti huomaa eroa.

Yhdessä omista suosikkijaksoistani sarjan pahikset itse katsovat televisiosta Samurai Pizza Catsia, jossa roolit on vain käännetty toisinpäin ja samuraipizzakissojen tilalla sankareina nähdäänkin paha ninjaklaani. Tällaisten älyttömien oivallusten parissa Samurai Pizza Catsonkin parhaimmillaan.
Tätä katsoessa tai tietoa etsiessä varmaan tulee nopeasti huomanneeksi eron länsimaissa julkaistun ja alkuperäisen japanilaisen version välillä. Tarinan mukaan japanilaisen käsikirjoituksen käännös oli aikoinaan niin kädetöntä kamaa, että lännessä homma jouduttiin käytännössä improvisoimaan kokonaan uusiksi. Lopputulos on enkkukäännöksen suhteen vähän samassa maineessa kuin joku Prätkähiiret meillä, eli käytännössä dialogi pyörii pääsääntöisesti erilaisten puujalkajuttujen, populäärikulttuuriviittausten ja sanaleikkien ympärillä. Persoonallinen käännös jo yksinään on kuuleman mukaan tehnyt tästä harvinaislaatuisen lännessä kotimaataan suositumman animen. Kaikesta hehkutuksesta huolimatta olen kuitenkin itse alkuperäisen dubbauksen kannalla, sillä vaikka teksti hauskaa ja oivaltavaa onkin, englanninkieliset ääninäyttelijät ja vaihdetut musiikit häviävät alkuperäiselle helposti.

Oikeasti hyvää kummassakin versiossa upean perusidean lisäksi ovat vauhdikas ja joka suhteessa hyvältä näyttävä animaatio sekä ainakin japanilaisen version loistavat ääninäyttelijät. Ainut isompi harmi tässä on, että toisinaan sarjan tekijät ovat vain laiskasti kierrättäneet vanhaa materiaalia vanhoista jaksoista. Pelkästään ensimmäisessä jaksossa sama pagodi sortuu varmaan viisi kertaa, koko sarjan aikana varmaan toistakymmentä. Näihin tiettyihin loputtomasti kierrätettyihin juttuihin kyllästyy todella nopeasti.
Omasta mielestäni Samurai Pizza Cats on kaikessa älyvapaudessaan mielettömän viihdyttävää ja persoonallista seurattavaa. Vai miten monessa muussa animessa olette esimerkiksi nähneet mechaa tekemässä ihmisistä sushia tai lonkerohirviöksi muuttuvaa jättimäistä Buddha-patsasta? Nämäkin ovat vain muutaman ensimmäisen jakson ideoita, mutta meno on jo niissä parhaimmillaan aivan posketonta. Pieni ihme ja kumma ettei tästä tullut koskaan isompaa hittiä. Mieluummin Samurai Pizza Catsia olisi kakarana katsonut kuin tusinaa muuta keskinkertaisempaa länsihömpötystä.
Japanilaiset taitavat aivottoman viihteen jalon taidon.


Arvio: 4/5

KYATTO-NINDEN TEYANDEE, 1990 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: 
Katsumi Kosuga, Kunitoshi Okajima, Mineo Fuji, Shingo Kaneko, Shinji Takagi
Käsikirjoitus: 
Hiroyuki Kawasaki, Mayori Sekijima, Naruhisa Arakawa, Nobuaki Kishima, Satoru Akahori, Seiko Watanabe, Yumi Kageyama
Näyttelijät: 
Ai Orikasa, Chieko Honda, Hiromi Tsuru, Ikuya Sawaki, Kappei Yamaguchi, Kenichi Ogata, Kouichi Yamadera, Maria Kawamura, Naoki Tatsuta, Yuko Mizutani

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Bucky Larson: Born to Be a Star (2011)


Olen tainnut viime vuosina kehittää jonkinlaisen ihme addiktion näihin tosi huonoihin elokuviin.Tarkistelin vähän tämän taustatietoja ja pelkästään tekijätiedoisto löytyi sellainen combo ettei mitään rajaa: käsikirjoittanut ja tuottanut Adam Sandler, ohjannut Rob Schneiderin leffoista tuttu Tom Brady ja pääosassa heiluu kaveri nimeltä Nick Swardson, joka taitaa tämän elokuvan lisäksi olla tunnettu lähinnä kakkamestari Sandlerin kuppaisimpien leffojen sivuosarooleista! Planeetat saavat toisin sanoen olla harvinaisen hyvässä asennossa, jotta tästä löytää mitään hyvää. Pakko katsoa.
Yksi ensimmäisistä kuvista koko elokuvassa esittää vuohia ottamassa random punaniskalta poskeen. Mmmmmmm…
Seuraavassa kohtauksessa kuvaan astuu nimikkopäähenkilömme, majavahampainen föföföfö-englannilla föfföttävä supisurkea Little Nicky -imitaatio, jota jo ensimmäisen kohtauksen perusteella tekisi mieli vetäistä turpaan. Seuraavaksi Bucky Larson keskustelee minuuttikaupalla hikisten läskikaveriensa kanssa tumputtamisesta ja katsoo näiden kanssa junttipornoelokuvan, jonka päätähdet Bucky tunnistaa omiksi vanhemmikseen. Ensimmäinen vartti on näin takana eikä ensimmäistäkään kunnollista vitsiä ole tullut vastaan. Buckya sen sijaan tekisi tässä vaiheessa mieli vetäistä lekalla jakaukseen.

Seuraavaksi sössöttävä sankarimme päättää lähteä Hollywoodiin tullakseen itse pornotähdeksi. Tästä eteenpäin lähes jokainen vitsi ja juonenkäänne hamaan loppuun asti pyörii käytännössä seuraavan neljän perusidean ympärillä: Bucky sössöttää, Buckyllä on majavahampaat, Buckyllä on pieni pippeli ja Bucky heittää mällit aina kun näkee alastomia naisia. Tämä ei nyt ole mikään vitsi. Koko elokuva on pelkästään joukko toisiinsa leikattuja irtokohtauksia täynnä yhtä ainutta mälli-, pippeli- ja sössötysläppää ilman sen kummempaa ideaa tai konfliktia tai henkeä! Isoin vitsi tässä taitaakin olla, että joku oli valmis maksamaan 20 miljoonaa dollaria tämän tuottamisesta.
Voi kristuksen sijaisen pallit, ei hyvää päivää sentään! En ole vielä edes päässyt juonireferaatin loppuun kun jo ottaa aivoon niin ettei sanotuksi saa. Seuraavaksi Bucky siis päätyy heiluttelemaan mikroskooppista mällitykkiään Hollywoodiin, nousee kuin ihmeen kaupalla pornotähdeksi ja tapaa Christina Riccin esittämän Kathyn ja rakastuu. Christina Ricci on omasta mielestäni näyttelijänä kohtalaisen lahjakas ja todennäköisesti ainut tämän parissa työskennellyt, joka edes yritti tehdä työnsä jotakuinkin tosisaan. Ricci on helposti parasta tai ainakin siedettävintä koko elokuvassa vaikkei sitä luonnollisesti yksin kykenekään miksikään pelastamaan. Kuka tai mikä sai näinkin tasokkaan näyttelijän lähtemään mukaan tällaiseen roskaan, jää ainakin itselleni ikuiseksi mysteeriksi.
"This film gave me brain cancer."
Tiedättekö muuten mitä? Koko elokuva oli ihan kirjaimellisesti tässä. Bucky Larsonilla on pieni pippeli, Bucky Larson menee Hollywoodiin, Bucky Larson rakastuu – siinä koko elokuva pähkinänkuoressa! Tässä koko puolitoistatuntisessa leffassa ei periaatteessa ole mitään muuta merkitsevää ideaa kuin nämä. Bucky Larson: Born to Be a Star saa täydellisessä kädettömyydessän Barneyn suuren seikkailunkin näyttämään joltain shakespearelta. Barneysta varmaan sentään kykenee kaikessa ärsyttävyydessäänkin vielä löytämän jotain etäisesti huvittavaa ilman lobotomialeikkausta kun taas tämä rikkoo huonoudessaan varmaan jo jotain ihmisoikeuksiakin!
Omasta mielestäni Bucky Larsonin pitäisi ehdottomasti olla Superbabies: Baby Geniuses 2n ja Happy Madisonin muiden leffojen kanssa pakollista oppimateriaalia siitä miten komediaa ei ikipäivänä kuuluisi tehdä. Ainut syy miksi tämä ei ole kökköydessään yhtään tunnetumpi ja pahamaineisempi taitaa johtua siitä, että tämä julkaistiin samoihin aikoihin pierumaestro Adam Sandlerin vähintään yhtä huonon Jack and Jillin kanssa, joka pokkasikin kaikki Razziet tämän nokan edestä. Kahden kaikkien aikojen huonoimpiin lukeutuvan ja kymmenien miljoonien budjetilla varustetun elokuvan tuottaminen yhden ainoan vuoden aikana on temppu, joka vaatii jo aivan erityistä lahjakkuutta.
Ei tähän eläin pysty!


Arvio: 0/5



BUCKY LARSON: BORN TO BE A STAR, 2011 USA
Tuotanto: Adam Sandler, Jack Giarraputo, Nick Swardson, Allen Covert, David Dorfman
Ohjaus: Tom Brady
Käsikirjoitus: Adam Sandler, Nick Swardson, Allen Covert, Stephen Dorf,
Näyttelijät: Nick Swardson, Don Johnson, Christina Ricci,