Angel's egg (1985)

Mamoru Oshii taitaa olla suurimmalle osalle tuttu nimi lähinnä ikivihreän Ghost in the Shellin takaa, mutta oikeasti miehen uraan mahtuu paljon muutakin. Tiesittekös esimerkiksi, että 80-luvun puolivälissä miestä kosiskeltiin mukaan Hayao Miyazakin ja Isao Takahatan perustaman Studio Ghiblin kolmanneksi isoksi ohjaajanimeksi, mutta Oshiin tyyli osoittautui lopulta turhankin erilaiseksi ja suunnitelmat jäivät sikseen. Kyseisen projektin kaaduttua mies liittyi Headgearin scifi-tiimiin ja löi itsensä lopullisesti läpi Mobile Police Patlabor: The Early Daysilla. Tämä tarina on tosi.

Angel’s Egg on Oshiin ohjauksista kolmas ja alkupään teoksista ehkä aliarvostetuin. Alkuaan elokuva sai Japanissa erittäin nuivan vastaanoton ja Oshii kommentoi sen käytännössä haitanneen työnsaantia vielä vuosikausia elokuvan Japanin ensi-illan jälkeen; lännessä tätä ei virallisesti nähty ennen 2015 ilmestynyttä rajoitettua julkaisua. Aiemmin Mamoru Oshii ansaitsi kannuksensa Rumiko Takahashin Urusei Yatsuran televisiosarjan ja siihen perustuvan kahden elokuvan Urusei Yatsura: Only Youn ja Beautiful Dreamer - Vastustamattomat olennotin parissa. Vaikka kaksi edellistä meneviä elokuvia ovatkin, on sanottu, että lopullisen tunnistettavan tyylinsä Oshii löysi nimenomaan tässä elokuvassa, jonka mies muuten teki yhdessä Final Fantasyjen visuaalisena suunnittelijana tunnetun Yoshitaka Amanon kanssa.

Tässä elokuvassa ei oikeastaan ole mitään varsinaista juonta, draamaa tai syvällisiä hahmojakaan vaan kyse on ohjaajansa mukaan ensisijaisesti visuaalisesta tajunannanvirrasta, jonka merkityksellinen sisältö perustuu kunkin katsojan omaan tulkintaan. Elokuvan ”tarina” kuitenkin sijoittuu post-apokalyptiseen maailmaan ja sen kaksi päähenkilöä ovat omituista asetta kantava nuori mies ja salaperäistä munaa mukanaan kantava pikkutyttö, joka uskoo mukanaan kantaman munan olevan todellisuudessa enkelin muna. Kummallakin hahmolla kerrotaan olevan hämäriä ja epämääräisiä muistoja, joiden alkuperää ei varsinaisesti selitetä. Oleellisia yksityiskohtia elokuvassa ovat myös varjoina kaduilla sekä talojen seinillä liikkuvat kalat ja niitä metsästävät salaperäiset kalastajat. Tämän ihmeellisempää juonta on turha etsiä. Parhaimmillaankin kyseessä on pelkkää hämärää symboliikalla leikittelyä.

Tämän elokuvan varsinaisesta sisällöstä on vaikka miten paljon erilaisia tulkintoja, mutta oman suosikkiteoriani mukaan kyseessä on raamatullinen tarina uskosta ja seksuaalisuudesta. Mamoru Oshii on tunnettu teologiaharrastuksestaan ja tavastaan hyödyntää elokuvissaan paljon raamatullista symboliikkaa, eikä Angel’s Egg oikeastaan siinä suhteessa eroa miehen muista töistä juurikaan. Tässä elokuvassa nähdään lukuisia viittauksia Nooan arkin tarinaan, vihjataanpa maailman tuhoutuneenkin suuressa vedenpaisumuksessa vanhan testamentin tyyliin. Tässä tapauksessa pelastusta ei vain koskaan tullut ja maailma pysyi kuolleena. Nuori mies on niin ikään nähty jonkinlaisena omaa ristiään kantavana Jeesus-hahmona, jolla on hämäriä muistoja elämän puusta ja vanhoista profetioista. Nuoren miehen kantama risti voidaan toisaalta nähdän myös jonkinlaisena falloksen ja tytön kantama muna puhtauden ja viattomuuden symbolina. Vesi itsessään symboloi idässä feminiinisyyttä. Ehkä tämä elokuva kertookin nuoren tytön uskosta ja kasvusta naiseksi, lopussa myös pyhimykseksi? Ehkä tämä onkin tarina kuolemasta ja uudestisyntymisestä? Kysymyksiä ja teorioita on yhtä paljon kuin katsojiakin, mutta lopullista vastausta tuskin on olemassakaan.

Audiovisuaaliselta anniltaan Angel’s Egg on huikean uniikki elämys, jota on oikeastaan todella vaikea verrata yhtään mihinkään. Suurin osa koko elokuvasta koostuu lähes täysin mustavalkoisista käsin piirretyistä ja maalatuista kuvista, jotka perinteiseen Yoshitaka Amano -tyyliin ovat äärimmäisen tyylikästä ja nättiä jälkeä. Jos miehen Final Fantasy -luonnokset tai Sandman-tarinat sattuvat olemaan tuttuja niin tietää mitä tuleman pitää. Mitään varsinaista toimintaahan tässä ei ole, vaan meno on vauhdikkaimmillaan hyvin vähäeleistä ja hidasta. Dialogiakaan tässä ei ole likimain ollenkaan vaan kaikki oleellinen on pyritty kertomaan pelkästään visuaalisesti. Suurin osa elokuvan äänimaailmasta on täydellistä hiljaisuutta tai valikoituja klassisen musiikin säveliä. Angel’s Eggin tiheää tunnelmaa on vaikeaa kuvata sanoin, mutta se on todella voimakas läpi elokuvan.

Ensimmäinen kosketukseni Angel’s Eggiin koskaan oli täällä Leffatykissä. Sen saaman nuivan vastaanoton vuoksi minulla oli henkilökohtaisesti alkuaan valtavasti epäluuloja tämän elokuvan suhteen, mutta oikeastaan tämähän on vallan mieletön taide-elämys, jos sattuu ylipäänsä tällaisista hämärämmistä ja vaikeaselkoisemmista teoksista vain tykkäämään. Jos sen sijaan kaipaa elokuviltaan selkeää juonta, kevyttä viihdettä, minkäänlaista toimintaa ja helposti samaistuttavia hahmoja, tämä saattaa olla vihoviimeinen tekele, jota kannattaa lähteä katsastamaan. Voisi helposti kuvitella, että jos joku Fando and Lisin ja The Holy Mountainin aikainen Alejandro Jodorowsky tekisi animea, niin jälki olisi varmasti jotain tämäntapaista.



Arvio: 5/5

TENSHI NO TAMAGO 1985, Japani
Tuotanto: Hiroshi Hasegawa, Masao Kobayashi, Mitsunori Miura, Yutaka Wada
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii, Yoshitaka Amano
Näyttelijät: Makoto Hyodo, Jinpachi Nezu, Kei'ichi Noda

Dream Deceivers (1992)

Nykypäivän hevi on vähän kuin taannoinen anime- ja mangavillitys 2000-luvun alussa. Yhdessä vaiheessa siitä kuuli jatkuvasti telkkarista ja radiosta, sitä tungettiin postiluukusta ja kaikki lehdet oli sitä täynnä. Yhteen aikaan Suomessa ei tainnut olla ketään, joka ei olisi kuunnellut jonkinlaista heavy- tai hardrockia eikä varmaan ole vieläkään. Hevillä on voitettu jo Euroviisutkin, vaikka taannoin sinne ei suostuttu lähettämään edes Nightwishiä. Joku voisi sanoa, että raskaammasta rockista on kaikissa muodoissaan tullut erittäin mainstreamia ja hyväksyttävää.

Näin siis nykyään. Vielä joskus 80- ja 90-luvulla oli vähän erinäköinen meininki. Ennen vanhaan kohistiin metallibändien kieroutuneista sanoituksista ja lavashowsta; moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja nuorten pahoinvointiin löydettiin syntipukeiksi bändien takaperin soitetuista kappaleista löydetyt salaperäiset saatanalliset viestit, joita vastaan pahoja piirrettyjäkin vastustaneet hihhulit ja huolestuneet vanhemmat lähtivät käymään omaa ristiretkeään. Näistä voisi laukoa vaikka kuinka paljon, mutta joku raja pitää tähänkin tarinointiin vetää. Jos haluatte kuulla kotimaisen alan klassikon, etsikää käsiinne taannoin kouluissa ja rippileireillä paljon kuultu Jyrki Isohellan Rocken rollin maailma -kasetti vuodelta 1986, se on tosi hilpeää settiä.

Dream Deceivers kertoo ehkä yhden tämän hihhuleiden ristiretken kuuluisimmista ja absurdeimmista sivujuonteista, joka sai alkunsa kun vuonna 1985 kaksi hevimusiikkia fanittavaa nuorta päätti tehdä itsemurhan haulikolla; nuorista toinen jäi henkiin, mutta kaverin kasvot käytännössä räjähtivät taivaan tuuliin. Epäonnistuneen itsemurhayrityksensä jälkeen tämä kaveri kertoi tekonsa syyksi suosikkiyhtyeensä Judas Priestin kappaleen Better By You, Better Than Me:n, joka kaverin mukaan sai nuoret ajattelemaan itsensä tappamista. Yksi asia johti toiseen ja pian yhtyettä syytettiin kahden nuoren ajamisesta itsemurhaan kappaleesta takaperin löytyvän ”Do it -viestin” avulla. Tämä kyseinen takaperin löytyvä viesti vedettiin kuvioihin sen jälkeen, kun oikeus totesi oikeinpäin löytyvien lyriikoiden nauttivan perustuslain sananvapauspykälien suojaa.

Tämä dokumentti kuvaa oikeudenkäyntiä ja koostuu lähinnä kummankin osapuolen haastatteluista; erillistä kertojaa ei ole välissä ollenkaan vaan asiat esitetään sellaisina kuin ne ovat, vieläpä hyvin tiiviisti tuntiin puristettuna. Dokkarin edetessä tulee väkisin ajatelleeksi miten naurettava ja älytön koko juttu oikeasti on. Mitään todisteita takaperin soitettujen viestien alitajuisesta vaikutuksesta ei luonnollisesti ole olemassakaan sen enempää kuin tarkoituksellisista viesteistäkään yleensä. Yhtye tiettävästi ihmetteli koko ”Do it” -viestiä jo oikeudenkäynnin aikaan; kyseinen tahaton ”viesti” ei edes tarkalleen kerro mitä pitäisi tehdä saati sitten kehota tappamaan ketään. Rob Halford on yhdessä haastattelussa todennut, että vaikka tällaisilla viesteillä voisikin vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, ei yhdelläkään artistilla olisi todennäköisesti mitään syytä ajaa fanejaan tappamaan toisiaan vaan lähinnä kehottaa ostamaan lisää levyjä ja käymään näiden keikoilla.

Vähitellen katsojalle alkaa muodostua kuva todellisuutta vastaan itsepintaisesti taistelua käyvistä vanhemmista ja yhteiskunnasta, jotka yrittävät vierittää omaa vastuutaan elämässään epäonnistuneiden nuorten kohtalosta täysin sivullisen metallibändin niskaan. Kummallakin nuorella oli jo varhain ongelmia sopeutua yhteiskuntaan; koulussa ja kotona väkivalta sekä päihteet vallitsivat. Apu näköalattomaan elämään ja ahdistukseen löytyi musiikista ja päihteistä. Lopullisen pelastuksen toivottomuuteen ja ankeuteen toi ajatus itsemurhasta kaverin kanssa.

Dream Deceivers ei todellakaan ole mikään maailman paras dokumentti, mutta se on erittäin kiinnostava katsaus 80- ja 90-lukujen taitteen harhaiseen mielenmaisemaan sekä ihmisten perimmäiseen kyvyttömyyteen nähdä omia vikojaan tai kantaa vastuutaan. Välillä tuntuu, että tätä olisi voinut tiivistää helposti leikkaamalla muutamia turhia tylsemiä rönsyjä pois ja keskittyä enemmän älyttömään oikeustaisteluun, mutta aihe itsessään on sen verran kiinnostava, että se yksinään riittää kannattelemaan tätä dokkaria pitkälle. Sanoisin, että jos tapaus kiinnostaa niin kyllä tämän mielellään katsoo. Tällaiset absurdit tosielämän tapaukset ovat toimineet huomattavana inspiraationa South Parkin ja Simpsonien kaltaisille satiirin klassikoille – ja syystä.

Jos järkyttyy helposti niin varoitus: tässä on sen haulikolla naamansa räjäyttäneen kaverin haastatteluja jonkin verran ja ne voivat olla todella järkyttävää ja graafista katseltavaa.

DREAM DECEIVERS: THE STORY BEHIND JUDAS PRIEST VS JAMES VANCE, 1992 USA
Tuotanto:-
Ohjaus: David van Taylor
Näyttelijät: James Vance, Judas Priest

Aavepoika (2015)

Jokunen kuukausi ja arvostelu takaisin manasin kovaan ääneen ranskalaisten animaatioiden huonoa saatavuutta näillä kulmilla. Ilmeisesti joku isokenkäisempi lukee Tykkiä tai sitten kyse lienee jostain korkeamman johdatuksesta, mutta tässä tätä nyt vihdoin olisi. Aavepoika on A Cat in Parisin tekijöiden tuorein elokuva, joka sai alunperin Ranskan ensi-iltansa jo 2015, mutta saapui tänne vasta nyt. Ihmetellä täytyy, miksi juuri näin vanha elokuva piti teattereihin asti tuoda, koska tämän uskoisi jokaiselta aiheesta erityisesti kiinnostuneelta jo löytyvän hyllystä ihan tallenteenakin. No, ajatus kai tärkein.

Aavepojan juoni yhdistää trendikkäästi Alfred Hitchcockin Takaikkunaa, sarjakuvamaisia hahmoja ja simppeliä supersankariteemaa. Tarinan päähenkilö on 11-vuotias New Yorkissa asuva Leo, joka on joutunut sairauden vuoksi hoidettavaksi sairaalaan. Leolla on salainen erikoiskyky, jonka avulla hän pääsee irtautumaan ruumiistaan ja lentelemään aineettomana aaveena ympäri kaupunkia. Samoihin aikoihin Isoa Omenaa terrorisoi salaperäinen kubistiselta maalaukselta näyttävä superroisto, jonka suurena suunnitelmana on vallata suurkaupunki hallintaansa. Leo lyöttäytyy yhteen murtuneen jalkansa vuoksi sairaalassa olevan poliisin kanssa pysäyttääkseen superroiston.

Jos tarinasta voi jotain sanoa, niin ainakaan se ei kierrätä ollenkaan perinteisiä Disney-kliseitä, siinä ei lauleta eikä siinä ole tylsistyneitä prinsessoja tai puhuvia huonekaluja. Tämä jo pelkästään nostaa elokuvan pisteitä omissa silmissäni, samoin tekee seitsemänvuotiaan lapsen piirtämältä näyttävä design ja animaatio, joka toi hyvällä tavalla mieleeni Night on the Galactic Railroadin vastaavan. Ranskalaiset ääninäyttelijätkään eivät ole mitenkään huonoja, enintään keskinkertaisia ja hyviä.

Jos tätä elokuvaa jokin toden teolla syö, niin paikoin todella löysä tarinankerronta sittenkin. Aavepojalla on mittaa ainoastaan vajaa puolitoista tuntia, mutta ainakin kolmannes siitä on todella löyhää ja epämääräistä ilmaa, jonka aikana tarina ei oikeastaan etene ollenkaan, hahmot eivät tee mitään mielenkiintoista eikä juonen punaisesta langasta ole kuin hämärä aavistus. Elokuvan edetessä kerronta tiivistyy huomattavasti ja välillä kolkutellaan jopa voimakkaampiakin tunteita, mutta lopulta homma lässähtää siihen tosiasiaan, ettei koko elokuvan aikana tehdä mitään henkilöhahmojen persoonallisuuksien syventämiseksi. Edes pahiksen taustoista ei kerrota yhtään mitään tarinan aikana, mutta katsojaa kiusataan toteamalla sen olevan jotain todella kiinnostavaa. Tekijät ilmeisesti kaavailivat tähän vielä haikeaa traagisempaa loppuratkaisua, mutta lopulta sitä päätettiin muuttaa iloisemmaksi. Tämän huomaa selvästi.

En nyt ilkeä mennä haukkumaan tätä elokuvaa mitenkään erityisen huonoksi, mutta kyllä Aavepoika vain valitettavan keskinkertainen esitys on. Tämä ei varsinaisesti räjäytä tajuntaa millään osa-alueella tai erotu varsinaisesti edukseen muista saman lajin teoksista, mutta sen katsoo kyllä paremman puutteessa. Ranskasta tulee kyllä parempaakin. Jos aihe kiinnostaa, katsokaa alkajaisiksi vaikka Persepolis, Ernest & Celestine ja Le Roman de Renard.

PHANTOM BOY, 2015 Ranska, Belgia
Tuotanto: Jacques-Rémy Girerd
Ohjaus: Alain Gagnol, Jean-Loup Felicioli
Käsikirjoitus: Alain Gagnol
Näyttelijät: Audrey Tautou, Edouard Baer, Gaspard Gagnol, Jackie Berroyer, Jean-Pierre Marielle, Noa Bernaoui-Savreux

Amy Schumer: The Leather Special (2017)

Olipa kerran elokuvakriitikkona esiintyvä hyypiö nimeltä Brutus. Eräänä kauniina keväisenä ehtoona Brutus kieriskeli levottomana sängyssään hiestä märkänä. Brutuksella oli tosi tylsää. ”Olisi nyt edes joku huono elokuva, että pääsisi kirjoittamaan”, hän huokaili. Avattuaan aikansa kuluksi facebookin hän huomasi yllätyksekseen kansan manaavan kovaan ääneen naiskoomikko Amy Schumerin uunituoretta Netflixin stand up -spesiaalia. Tämä kyseinen spesiaali on saanut kaikista mahdollisista lähteistä pelkkää miinusta, IMDB:ssä sillä on pisteitä peräti 3.4 ja Rotten Tomatoesissa prosentteja vain 9% ja kumpikin laskee edelleen.

”Jessss!”, kiljaisi Brutus tyytyväisenä ja kirjoitti koneellaan valmiiksi seuraavan arvostelunsa johdantokappaleen: ”Olipa kerran...”

Sanotaanpa suoraan, etten ole ikinä pitänyt Amy Schumerista, mutta kaikesta päätellen hänelläkin oma yleisönsä löytyy. Kyseinen naikkonen on ymmärtääkseni omissa piireissään jonkinlainen feministi-ikoni ja elävä todiste, että naisetkin voivat olla hauskoja. En epäile naisten huumorintajua noin yleensä, mutta mikäli tästä showsta voi vetää Amy Schumerin itsensä suhteen minkäänlaisia johtopäätöksiä, niin hän osaa ainakin olla vähintään yhtä tyhmä, ällöttävä ja lapsellinen kuin kuka tahansa mies koska tahansa. Jos on herkkä vatsa niin ei ehkä kannata lukea seuraavaa kappaletta, jossa vähän perataan tämän naisen sanomisia.

Kuten mikä tahansa stand up -esitys, myös The Leather Special on tunnin pituinen pläjäys pelkkää maestro Amy Schumerin pälätystä ja ääntelyä. Yhdessä kohtaa Amy Schumer kehuu heränneensä ukon jorma hanurista. Tämä oli se vitsi. Sitten Amy Schumer kehuu sperman makua suussa ja poikakaverin mällien heittoa. Tämäkin on siis se vitsi. Sitten Amy Schumer kehuu vaginansa haisevan joltain elukan karsinalta. Välissä Amy kertoo miltä tuntuu olla naitavana. Sitten mestarillinen naiskoomikkomme puhuu sormien tunkemisesta peräreikään, sitten ripulista. Haha?

Älkää toki erehtykö luulemaan, että tässä puhuttaisiin jostain muustakin kuin anaalijutuista, ehei. Koko 57 minuuttia on pelkästään tätä samaa sikailua. Kun Amy Schumer ei päästä suustaan saastaa, hän pitää joko epämääräistä ääntelyä tai muistaa kesken tolkulliselta kuulostavan lauseen alkaa hokea pissakakkapippelijuttujaan. Koko showssa ei taida olla kuin enintään 0.5 sekuntia väliä, ettei Amy muistaisi puhua omasta sukupuolielimestään - eikä tämä ole edes vitsi. Olen täysin vakavissani. Tätä on länsimainen komedia 2010-luvulla.

Kaikkein omituisinta tässä showssa mielestäni on, että liveyleisö tuntuu rakastavan sitä ja repeilevän jatkuvasti. En pysty millään uskomaan, että tällä väellä oli oikeasti hauskaa tuota seuratessa. Yksikään tunnettu tai tuntematon eläinlaji ei taatusti kykene oikeasti nauramaan näin luokattomalle örveltämiselle; edes ulkoavaruuden mutanteista tämä ei varmasti ole hauskaa. Kyseessä on pakko olla maksettu studioyleisö tai nauhalta soiva äänitenauru. Tai ehkä Amy Schumerin huumorin huonous sai ihmisit nauramaan tuskasta? Ehkä yleisö on tullut hulluksi? Kumpikin todennäköisempää kuin oikea spontaani nauru. Tämä sopisi paremmin vaikka kidutusvälineeksi Isikselle kuin Netflixiin.

En olisi vielä kuukausi sitten uskonut, että keväällä löytyisi Fifty Shades Darkerille haastajaa vuoden huonoimman elokuvan tittelistä, mutta nyt vain kävi näin. Amy Schumerin Leather Specialin on pakko olla huonointa, mitä komediana on koskaan markkinoitu. Tämä saa minkä tahansa Rob Schneiderin ja Adam Sandlerin kuppaisimmatkin tuotokset näyttämään vähintäänkin siedettäviltä, ja tämä on tosi paljon sanottu. Adam Sandler ja Rob Schneider ovat pelkästään ohimenevän ärsyttäviä, mutta Amy Schumerin show riittää yksinään viemään uskon koko länsimaisen sivistyksen ja ihmiskunnan tulevaisuudelta. Milloinkaan en ole yhtä palavasti halunnut tehdä harakiriä tai räjäyttää itseäni kuin tuon emännän vaginajuttuja kuunnellessa. Omalta osaltani Leather Specialin katsominen oli lopetettava jo hyvin aikaa ennen puoltaväliä. Olen katsonut Norm of the Northin, Hillary's America: The Secret History of the Democratic Partyn ja Theodore Rexin yhdeltä istumalta, mutta tähän ei pystynyt edes pienissä pätkissä.

Älkää ajatelko tätä lyhyttä esseetäni pelkkänä arvosteluna vaan ennen kaikkea varoituksena. Tämä hirvitys vain syö korvaamattomat 57 minuuttia teidän elämästänne, ettekä te saa niitä enää ikinä takaisin. Te ette tule tätä katsoessanne nauramaan kertaakaan mistään viihtymisestä nyt puhumattakaan. Käyttäkää aikanne johonkin parempaan; katsokaa vaikka George Carlinin ikivihreitä stand up -esityksiä. Se mies oli oikeasti nero.

Päivän hyvä työ tehty. Nyt nukkumaan.

Hyvää yötä.


Arvio: 0.5/5

Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (2017)

Täytyy heti alkuun tunnustaa, että kirjoittaessani alkuvuodesta arvostelua Disneyn Kaunottaresta ja Hirviöstä ja Jean Cocteaun ranskalaisesta originaalista, en todellakaan tiennyt, että tällainenkin uusversio oli vielä tekeillä. Tämä tuli itselleni vähintäänkin täydellisenä yllätyksenä. Mutta koska avasin sanaisen arkkuni jo niistä kahdesta muusta, täytyy kai sitten kirjoittaa tästäkin. Ajatelkaa näitä vaikka jonkinlaisena tahattomana arvostelutrilogiana ja tätä sen eeppisenä klimaattisena päätösosana.

Mikäli Kaunottaren ja Hirviön tarina ei vieläkään ole tuttu, niin täältä pesee: Kauan sitten kaukaisessa Ranskassa kaunis Belle asuu isänsä Mauricen kanssa pienessä Mentos-mainoksen näyttelijöiden ja huippumallien asuttamassa gallialaisessa kyläsessä, jonka sankarina häärää tässä versiossa karvarinnaton riukukeppi-Gaston. Kerran matkallaan Maurice eksyy salaperäiseen pahan hirviön ja puhuvien huonekalujen asuttamaan lepakkolinnaan ja erehtyy poimimaan sen puutarhasta ruusun. Raivostunut hirviö heittää ukon selliin, mutta heltyy lopulta vaihtamaan Mauricen tämän tyttäreen Belleen. Kyseessä on siis pohjimmiltaan romanttinen satu.

Tämä uusversio on käytännössä sanasta sanaan ja kohtauksesta toiseen 90% sama kuin alkuperäinen animaatiokin, joten alkuperäisen arvion pointeistakin suurin osa on validia tässäkin tapauksessa. Muutamia muutoksia tähän on kyllä tehty, pieniä yksityiskohtia lisätty ja kohtauksien järjestystä muutettu. Ensinnäkin animaation kaunis lasimaalausintro on vaihdettu tympeään näyteltyyn kuvaukseen hirviön hovista. Alkuperäisessa mitään ei näytetty ja katsoja sai vaikutelman, että hirviön lisäksi kaikki muu saattoi olla pelkkää sivullista vahinkoa, mutta tässä versiossa linnanväkikin on inhottavaa ja pinnallista. Viimeistään tässä vaiheessa huomaa joko rakastavansa tai vihaavansa tätä elokuvaa. Itse huomasin lähinnä inhoavani kaikkia linnan asukkaita tämän pikku kohtauksen jäljiltä.

Mutta tämä olikin vasta alkuintro. Seuraavaksi mennään metsään Bellen kotikylän kanssa. Ensinnäkin, alkuperäisessä Belle ja Hirviö oli erotettu muista hahmoista sinisillä vaatteilla, mutta tässä versiossa Belle lähinnä hukkuu koko kylän värikylläiseen oksennukseen. Alkuperäisessä Gaston esitellään ovelasti heti alussa ampumassa lintuja ja hahmo nähdään astuvan esiin pahaenteisesti varjoista. Tässä versiossa Pepsodent-mainoksesta karannut Gaston vain tulee jostain ja se siitä. Luonnollisesti Gaston itse ei tässä ole mikään lihaskimppu ja muhkealla baritonilla varustettu sonni vaan geneerinen valkaistuilla hampailla varustettu huippumalli peruukki päässä. Muutoin alku seuraa melko tarkkaan alkuperäistä animaatiota.

This is what Gaston should look like. Not some sissy Mentos-model.

Pääosassa Bellenä naamaansa vääntelee Hermione Granger eli Emma Watson. En jaksa ymmärtää miten ja miksi juuri taikatyttö Hermioneksi leimaantunut Emma Watson piti valita taikaprinsessä Bellen rooliin. Watson ei edes ole kovin hyvä näyttelijä, saati että osaisi vielä laulaa. Parhaimmillaankin hänen laulunsa kuulostaa heikolta ja autotunella korjatulta joikaukselta. Emma Watsonin Bellellä ei vieläpä tunnu olevan mitään kemiaa yhdekään tarinan hahmon kanssa, lähimmäksi jotain sen tapaista Emma pääse Kevin Klinen menevästi esittämän Mauricen kanssa, mutta siihen se jää. Voi vain kuvitella minkälaista Watsonilla on ollut näytellä puhuvansa huonekalujen kanssa yksin loputtomana monologina. Suurin osa koko elokuvan hahmoista ja dialogistahan on lisätty jälkikäteen tietokoneilla.

En ole ennen kuin tämän elokuvan arvosteluja lukiessa huomannut kenenkään muun häiriintyvän niistä puhuvista huonekaluista. Ehkä syy on siinä, että piirrettyä katsoessa ei odota elokuvalta yhtä paljon realismia kuin näytellyltä. Ehkä syy on myös siinä, että tämän elokuvan huonekalujen design on sanalla sanoen aivan liian monimutkainen ja ruma verrattuna animaation simppeleihin suurisilmäisiin hahmoihin. Muutamien hahmojen ulkonäöstä tuli jo suorastaan inhonpuistatuksia. Katsokaa esimerkiksi sitä puhuvaa vaatekaappia. Onko sillä silmiä enää ollenkaan? Yhhyi.

The main cast of the film. I am not even kidding.

Tämän elokuvan Hirviö näyttää joltain Chewbaccan ja vuohen risteytykseltä. Itse en nähnyt hahmossa edes mitään kovin hirviömäistä tai uhkaavaa, pelkän cgi-muokatun ja silotellun mallinaaman sarvilla. Ehkä vuohensarvilla yritettiin tässä jotenkin viitata hahmon paholaismaisuuteen? Mene ja tiedä. Itselleni se toi lähinnä mieleen jonkun Goat Simulatorin ja Goatsen. Miten paljon kiinnostavampaa olisi ollut, jos jonkun vuohen sijaan Hirviöstä olisikin tehty hirviömäisen ruma huonekalu tai jostain John Carpenterin kasarileffasta karannut susiruma ufo. Hyvältä haltijalta olisi ollut aikamoinen käytännön pila muuttaa prinssi vaikka vessanpöntöksi. Rakastapa siinä sitten vesiklosettia. Mitäköhän vessanpötöt syövät? Entäs ne muut huonekalut?

Yksi muutos, jota erityisen paljon inhosin tässä versiossa on sen ”hyvän” haltijan roolin kasvattaminen. Tässä versiossa se pahus on mukana lähes koko tarinan ajan ilman sen järkevämpää syytä kuin millään muillakaan lisäyksillä. Ensin haltijahahmo muuttaa kokonaisen linnanväen huvikseen rumiksi cgi-huonekaluiksi ja vuoheksi, asettaa vielä aikarajan, jonka päättyessä koko konkkaronkka heittää veivinsä ja sitten pyyhkii vielä muistot linnasta ja sen palvelusväestä kokonaiselta kansakunnalta, ettei kukaan vahingossakaan sinne eksy. Noitanainen antaa hirviölle vielä joukon taikakaluja, joista uutuus tässä elokuvassa on kirja, jota lukemalla pystyy teleporttaamaan minne hyvänsä. Tämä kirja esitellään perusteellisesti yhdessä kohtauksessa, mutta siihen ei enää jatkossa viitata mitenkään eikä Bellekään ymmärrä käyttää sitä kiirehtiessään takaisin kotikyläänsä. Hups.

Muutama lyhyt kaunis sana elokuvan erikoistehosteista ja leikkauksesta. Erikoistehosteet ovat pelkkää cgi-mössöä kohtauksesta toiseen ja paikoin hyvä editointi on toisinaan päin seiniä. Yhdessä kohtauksessa esimerkiksi kaksi henkilöä pelkästään puhuu keskenään minuutin tai parin ajan ja erilaisia leikkauksia on vähintään sekunnin välein. Tämäkin tietty keskustelu näytetään varmuuden vuoksi päräyttävästi kaikista mahdollisista kuvakulmista ilman mitään selkeää syytä tai järkeä. Lopun lyhyt tappelukohtauskin on pelkkää geneeristä cgi-kaaosta, josta on vaikeaa saada mitään selvää. Musikaalikohtaukset ovat vähintään yhtä ärsyttäviä kuin alkuperäisessäkin ja tässä on niitäkin vielä muutama enemmän. Nuff’ said.

Säästin tarkoituksella parhaan viimeiseksi. Olette varmaan kuulleet tämän leffan aiheuttamasta suuresta homokohusta. Jotkut konservatiivisemmat teatteriketjut ja kommarimaat ovat nimittäin kieltäytyneet näyttämästä tätä irstasta ja moraalitonta homostelupropagandaa herkkähipiäisille kansalaisille. Valitettavasti joudun pettämään teidänkin kaikki odotukset ja spoilaamaan tän jutun. Mitään puhtoisuussormuksia ei tarvita taaskaan. Tässä elokuvassa on tasan yhtä vähän homo-orgioita ja peppuseksiä kuin suihinottoa Pinokkiossa. Koko homokohu on pelkästään osa markkinointia ja sillä pyrittiin lähinnä vähän herättämään jästien huomiota. Oliko peräti yllätys? Ihan sama kuvio kuin Fifty Shades of Greyn tapauksessa. Seksi ja sensaatiojutut myy. Tätä on Disney 2000-luvulla. Totu siihen.

Täytyy nyt kerrankin yhtyä monen muun kanssakatsojan mielipiteeseen ja todeta, että tämä jos mikä lisää niitä kahta klassista filmatisointia kohtaan tuntemaani arvostusta. Cocteaun vuoden 1946 näkemys oli pelkästään runollinen, älykäs ja kaunis; siinä versiossa oli mielikuvitusta ja symboliikkaa vaikka kuinka ilman niitä pahuksen huonekaluja. Disneyn animaatio oli erinomaisesti kerrottu kaunis ja höpsöimmilläänkin erittäin viehättävä elokuva, ja siinä oli vielä mahtibaritoni Esa Ruuttunen Gastonina. Tämä versio yrittää olla vähän kumpaakin, muttei onnistu tavoittamaan mitään niiden positiivisista puolista. Ei jaksa ymmärtää miksi tällainenkin elokuva on täytynyt mennä edes vääntämään. Selvästikään Disneyllä ei ole ollut minkäänlaista aikomustakaan tehdä kovin merkitseviä muutoksia siihen alkuperäiseen vaan rahastaa pelkällä nostalgialla. Kaunotar ja Hirviö vuosimallia 2017 on pelkkää tyylipuhdasta isolla rahalla väännettyä sielutonta ja hengetöntä kitschiä ja tusinatavaraa, josta tuskin innostuu kukaan muu kuin kiihkeimmät Disney-fanaatikot ja Emma Watson -fanit. Ei hyvä.

Siitä on varmaan yli 25 vuotta aikaa kun näin alkuperäisen Kaunottaren ja Hirviön ensimmäistä kertaa. Sittemmin olen nähnyt molemmat klassiset versiot useita kertoja ja oppinyt tykkäämään kummastakin enemmän ja enemmän. Vasta tätä katsoessa tulin ajatelleeksi sitä pahuksen ruusua, joka tuntuu löytyvän jokaisesta tämän tarinan variaatiosta. Ruusu on kaunis kukka, jossa on lisäksi ne pahuksen piikit. Beauty and the Beast. Ruusu on sekä kaunotar että hirviö. Siinä on koko jutun ydin. Jawohl!

Sen pituinen se.


Arvio: 1.5/5

BEAUTY AND THE BEAST, 2017 USA
Tuotanto: Todd Lieberman, David Hoberman
Ohjaus: Bill Condon
Käsikirjoitus: Stephen Chbosky, Evan Spiliotopoulos Jeanne-Marie Leprince de la Beaumontin tarinan pohjalta.
Näyttelijät: Emma Watson, Kevin Kline, Dan Stevens, Luke Evans

Tamala 2010: A Punk Cat in Space (2002)

Täytyy myöntää, että vaikka olin suunnitellut tälle illalle jotain aivan muuta, en malttanut olla katsomatta tällaista hassusti nimettyä elokuvaa, joka loikkasi silmieni eteen etsiessäni tietoa Cat Soupista edellistä arvosteluani varten. Tamala 2010: A Punk Cat in Space. Punkkia? Kissoja? Avaruudessa? En ole hetkeen nähnyt elokuvalla yhtä viekoittelevaa nimeä. Tämä on vieläpä Japanissa tehty, määritelty animeksi ja vielä taide-elokuvaksi, joten sen on pakko olla tosi hyvä. Elokuvan on alusta loppuun tehnyt kahden hengen taiteilijaduo, joka käyttää nimeä t.o.L. eli trees of Life.

Jos on elokuvan nimi upea, niin sitä on sisällön kuvauskin. Tässä on nimittäin kyseessä sekoitus Hello Kittyä, vanhoja tieteistarinoita ja Fritz Langin elokuvista tuttua scifi-estetiikkaa. Elokuvan juoni ja tarina ovat vielä saaneet valtavasti vaikutteita Thomas Pynchonin tuotannosta. Kyllä te Thomas Pynchonin tiedätte. Se on se avantgardistisen postdmodernismin isoin kirjailijanimi, jonka teoksia ei ole paljoa muille kielille pystytty edes kääntämään. Elokuvia niiden pohjalta on taidettu tehdä vain yksi ja se on nimeltään Inherent Vice. Hyvä leffa sekin.

Tamala 2010: A Punk Cat in Spacen tarina sijoittuu kissojen asuttamaan Catty-konglomeraatin hallitsemaan galaksiin. Elokuvan päähenkilö on Catty-korporaation maskottina toimiva kissa nimeltä Tamala, joka on geneettisesti muokattu pysymään ikuisesti nuorena ja kauniina. Elokuvan alussa Tamala päättää lähteä synnyinmailleen Orioniin, mutta päätyykin erinäisistä syistä koirien hallitsemaan planeetta Q:hun. Planeetta Q:ssa Tamala lyöttäytyy yhteen Michelangelo-nimisen koiran kanssa; Tamala kutsuu Michelangeloa meikäläisittäin hassusti Moimoiksi (vrt. Moanan Heihei). Omituisessa antikapitalistisessa tarinassa sekaan mahtuu vielä psykedeelejä visioita, muinaisia jumalattaria ja uskonnollisia kultteja.

Vinksahtaneen elokuvan juoni on etenkin ensimmäisen puolikkaan ajan kauniisti sanottuna aika fragmentoitunutta kamaa ilman kovinkaan kaksista punaista lankaa, mutta loppua kohden sekalaisia juonenpätkiä aletaan vetää nätisti yhteen ja kokonaiskuva rupeaa pikkuhiljaa hahmottumaan. Fragmentoituneella tarkoitan, että kerronta hyppii jatkuvasti ja todella sattumanvaraisesti ajasta, paikasta ja hahmosta toiseen näennäisesti ilman mitään selkeää syytä, minkä uskon ärsyttävän useimpia. Lopullinen tarina on hämärä, mutta toimii omalla omituisella tavallaan hienosti. Olen kuullut monen vertaavan tätä johonkin happotrippiin, mutta omasta mielestäni ilmaisu on tässä yhteydessä ehkä vähän yliampuva. Tämähän on kuitenkin saanut vaikutteita avantgardistisesta kirjallisuudesta, joten kerronnan kummallisuus ei pitäisi olla mikään yllätys.

Tässä elokuvassa oli kaksi asiaa, joista pidin aivan erityisen paljon. Ensimmäinen on sen visuaalinen puoli ja animaatio. Tamala 2010: A Punk Cat in Space on halvalla tehty omakustanneanimaatio ja se myös näyttää siltä - siis hyvällä tavalla. Visuaalisesti tähän on selvästi haettu vaikutteita Hello Kittyn lisäksi jostain Astro Boysta ja elokuvasta Metropolis. Animaatio itsessään on pelkkää halpaa flash-animaatiota juurikin jonkun Sanrion tuotosten ja vaikka Aggressive Retsukon tyyliin. Söpöjen eläinhahmojen suusta lauotut solvaukset ja kirosanat, ajoittaiset seksi- ja homoviittaukset sekä tarinan syötävän söpön päähenkilön huulesta jatkuvasti törröttävä kessu naurattivat ainakin itseäni toisinaan ääneen. Pitkin elokuvaa heitellään vielä paljon viittauksia Stanley Kubrickin elokuviin ja klassisten rock-levyjen kansikuviin.

Toinen juttu, josta tässä elokuvassa tykkäsin oli soundtrack. Luin jostain, että Tamala 2010: A Punk Cat in Spacen tekijät ovat nimenomaan enemmän muusikoita kuin animaattoreita ja sen kyllä huomaa. Elokuvan aikana taustalla raikaava musiikki vaihtelee simppelistä goottirockista mariachi-musiikkiin ja avaruusrockiin, välillä kullaan pelkästään muikeaa syntikkafiilistelyä. Monessa kohtaa koko raina tuntuu enemmän joltain musiikkivideolta kuin miltään muulta, mikä ei tosin ole välttämättä kovin huono juttu. Suosikkikohtaukseni koko elokuvasta oli yksi välähdys, jossa nähdään ilmeisesti hengellistä kuvastoa, jossa ihmisten tilalle on vaihdettu kissoja ja taustalla soivassa kuoron esittämässä kappaleessa lauletaan pelkästään "miaumiaumiaumiau!". Tällaista neroutta voi tulla vain Japanista.

Tamala 2010: A Punk Cat in Space ei ole huono elokuva ollenkaan, mutta se on niin pahuksen persoonallinen ja uniikki, etten usko sen sopivan oikeastaan muille kuin kaikkein kovimmille kulttielokuvien ja japanilaisten taidepläjäysten ystäville. Tämä voi olla ainutlaatuisin anime, jota on itse tullut pitkiin aikoihin nähtyä; samaa sarjaa Cat Soupin ja Serial Experiments: Lainin kanssa. Jos kaksi yllä mainittua saa sukat pyörimään jalassa, niin kipin kapin vain katsomaan tämäkin.

Arvio: 4/5


TAMALA 2010: A PUNK CAT IN SPACE, 2002 Japani
Tuotanto: t.o.L.
Ohjaus: t.o.L.
Käsikirjoitus: t.o.L.
Näyttelijät: Béatrice Dalle, Takeshi Katô, Hisayo Mochizuki

Cat Soup (2001)

Aina välillä tulee vastaan aivot nyrjäyttävän mieletöntä ja originaalia animen taidetta, joka vääntää kaikilta kliseiseen hömppään tottuneilta markettianimen ystäviltä ajatuslihakset solmuun mennen tullen. Cat Soup on juurikin tällainen ihastuttavan vinksahtanut pieni taideteos. Ymmärtääkseni tämä lyhytelokuva perustuu löyhästi yhteen japanilaiseen kissa-aiheiseen sarjakuvaan ja siitä tehtyyn televisiosarjaan, joista harva meikäläinen on tuskin koskaan kuullut, joten se siitä.

Cat Soup on pohjimmiltaan surrealistinen elokuva, jossa ei ole oikeastaan ollenkaan dialogia eikä siinä turhaan selitellä tapahtumia missään kohtaa auki. Tekijät ilmeisesti olettavat katsojan tuntevan hahmot entuudestaan, joten senkään vertaa ei ole apuja tulossa. Vähä dialogi, jota tässä käydään nähdään lähinnä puhekuplina, kuvina ja elkeinä. Väitänkin, että tämän lyhärin katsomiseksi jonkinlaisen juonilyhennelmän lukeminen on täysin välttämätöntä.

Elokuvan tarina sijoittuu kuvitteelliseen kissojen asuttamaan Japaniin. Cat Soupin päähenkilö on poikakissa nimeltä Nyatta, jonka pikkusisko kuolee elokuvan alussa. Nyatta yrittää saada siskonsa sielun takaisin tuonpuoleiseen matkaavalta hengeltä ja onnistuu repimään sen kahtia. Pikkusisko palaa siten elävien kirjoihin, mutta aivokuolleena. Sisarukset päättävät lähteä kohti kuolleiden maata ja etsiä käsiinsä mystisen kukan, jolla pikkusiskon sielu jälleen korjaantuisi.

Pohjimmiltaan Cat Soup on kuin sekoitus jotain Andalusialaista koiraa, Lewis Carrollia ja jotain söpöä kissa-animea sillä erotuksella, että tässä suurin osa koko jutun tarinasta on puhdasta psykedeliaa ja pahuksenmoista symboliikkatykitykstä; varsinainen tarina on oikeasti melko toissijaisessa asemassa. En jaksa uskoa että tällaisessa elokuvassa on oikeasti yhtä ja oikeaa tulkintaa, mutta itse ymmärsin näkemäni jonkinlaisena salamyhkäisenä kertomuksena syntymästä, kuolemasta, seksuaalisuudesta ja syömisestä. Erilaisilla ruumiinnesteillä on perinteiseen tapaan tärkeä rooli, samoin vedellä, joka symboloi idässä yleensä feminiinisyyttä.

Suosikkiosuuteni koko elokuvasta oli sen jälkimmäinen puolikas, jossa kaikki eeppinen hulluttelu pääsee oikein kunnolla vauhtiin. Yhdessä vaiheessa Nyakoa jahtaa hiireksi pukeutunut ukkeli saksien kanssa, mikä toi mieleeni lähinnä kissojen steriloinnin. Erityisesti itseäni riemastutti lopun kuolleiden maailma, joka on kirjaimellisesti mekaanisten sieluttomien koneiden asuttama.

Cat Soup on riemastuttavan hämmentävä trippi, joka sopii kokea, jos tällaisista vähän hapokkaammista teoksista vain sattuu tykkäämään. Ei tämä nyt mikään Alejandro Jodorowskyn tai David Lynchin parhaiden tasolle yltävä teos ole, mutta ajaa kuitenkin nätisti asiansa. Pituuttahan tällä on vielä passelit puoli tuntia, joten mistään uuvuttavan pitkästä elokuvastakaan ei ole kyse.

Mutta mitä ihmettä on kissakeitto?


Arvio: 4/5

NEKOJIRU-SO, 2001 Japani
Tuotanto: Yuji Matsukura
Ohjaus: Tatsuo Sato
Käsikirjoitus: Tatsuo Sato, Masaaki Yuasa

Bamse ja Rosvokaupunki (2014)

Olen tällä vajavaisella maallisella taivalluksellani tullut siihen tulokseen, että ruotsalaisten juomavesissä on pakko olla jotain lisäaineita, joita Suomen maaperästä puuttuu tyystin. Miten muuten voi selittää, että siitä maasta tulee samaan aikaan sekä maailman paras death metal että maailman söpöimmät ja viattomimmat satujen ja sarjakuvien eläinhahmot Pekka Töpöhännästä lähtien. Mikä kumma niitä ruotsalaisia oikein vaivaa?

Bamse on ehtaa ruotsalaista laatua. Jos hahmo tai franchise ei satu olemaan tuttu, niin kyseessä on siis meilläkin jo vuosikymmenien ajan julkaistu Rune Andréassonin piirtämä sarjakuva, jossa jymyhunajasta supervoimat saava nalle seikkailee eläinystäviensä kanssa ja parantaa maailmaa. En ole tästä aivan varma, mutta vanhan tarinan mukaan Andréasson oli täydellinen kommunisti ja mies ei kuulemma kaihtanut maailmankuvansa julkituomista tarinoissaan. En ole sarjakuvaa liiemmin lukenut, mutta sen yhtenä pahiksena häärää ainakin ahne pankkiiri Kroisos, eli jotain perää väitteessä kai piilee.

Bamse ja Rosvokaupunki kertoo Bamsen ja muiden kivojen pikku eläinystävien asuttamasta paratiisimaisesta kyläsestä. Kaikilla on kivaa, entisistä pahiksistakin on tullut Bamsen ystäviä ja rehellisiä tyyppejä. Pankkiiri Kroisosta ei elokuvassa nähdä. Ilmeisesti kapitalismin väärä tietoisuus oli rappeuttanut pankkiirin ns. beyond repair. Toinen parantumattomasti ilkeä hahmo on Kasimir tai alkukielellä Reinard-kettu, joka elokuvassa agitoi vanhat konnat jälleen pahoille teille ja kidnappaa Bamsen isoäidin, jottei Bamse voi enää saada jymyhunajaansa.

En osaa sanoa, miten uskollinen Bamse ja Rosvokaupunki on alkuperäiselle sarjakuvalle, mutten ainakaan toistaiseksi ole kuullut aiheesta mitään moitettakaan. Yksi asia, jonka voin jo heti paikalla sanoa on, että tämä on tehty tosi pieniä lapsia silmällä pitäen ja tästä on käytännössä karsittu kaikki liian jännittävä kama pois. Bamsen maailmassa aivan kaikki pyörii ystävyyden, karkkien ja synttäreiden ympärillä. Siinä kaikki olennainen.

Mitään kaksista hahmonkehitystä tai juonikuvioita ei tästä löydä hakemallakaan. Yleensä näissä piirretyissä pyritään kuvaamaan hyvikset lapsekkaampina ja pahikset monimutkaisempina hahmoina. Kyseessä on vanha psykologinen kikka: yksinkertaisiin hahmoihin on helpompi samaistua ja monimutkaiset vaikeampia lähestyä ja jäävät siksi etäämmiksi. Bamsessa tämä on jo vedetty sen verran överiksi, ettei päähyviksillä ole enää oikeastaan mitään persoonallisuutta pelkän hyvyyden lisäksi, mutta pahiksilla on menneisyyttä ja persoonaa sitten senkin edestä; hyvin kuvaavaa on, että ilkeyden maailmanmestarilla on varmasti kaikkein perusteellisin ja kiinnostavin tarina sekä sisäinen konflikti koko elokuvassa.

Yksi hassu juttu tässä kuitenkin jäi takaraivoon kytemään: tarina siis kertoo paratiisimaisesta (ruotsalaisesta) kylästä, jossa roistot ja naiivit suvaitsevaiset hyvikset elävät rinta rinnan, mutta vihasaarnaajan tultua homma hajoaa täydelliseksi kaaokseksi ja ryöstelyksi eikä yhteiselosta tule enää mitään. Voisiko tämä olla ehkä kommentaari ruotsalaisen yhteiskunnan nykytilasta? En usko, mutta haluan uskoa.

Oma henkilökohtainen suosikkihahmoni koko franchisessa on Kasimir-kettu. Olen jo aiemmissa arvosteluissani julistanut rakkauttani Le Roman de Renardiin ja furryihin (esim. Sing). Ilmeisesti joku muukin tykkää, sillä Kasimirin eli Reinardin hahmo on otettu suoraan tuosta opuksesta! Parasta tietysti on, etteivät tekijät lähteneet turhaan muuttamaan hahmon persoonallisuutta hyvistelymielessä vaan pitivät Reinardin likimain täysin samanlaisena roistona kuin alkuperäistarinoissa. Kasimir on loistava roisto, voisin katsella hahmon mellastusta vaikka monta tuntia ihan huvikseni. Paperiset hyvikset menköön itseensä, kyllä pahuus voittaa. Bwahahaa!

Katsoin elokuvani englanninkielisellä dubilla ja täytyy sanoa, etten ole aikoihin kuullut mitään niin nolostuttavan huonoa. Jostain kumman syystä tähän ei varmaan saatu natiivipuhujia ja kaiken englanninkielisen ääninäyttelyn hoitaa paksulla korostuksella puhuvat ruotsalaiset, jotka sopivat rooleihinsa vain hädin tuskin. En tiedä mitä tasoa suomalainen dubbaus tässä on, mutta tuskin ainakaan tämän huonompaa. Jotain hyvää voi siis vaihteeksi sanoa siitäkin.

En menisi kutsumaan Bamse ja Rosvokaupunkia varsinaisesti kovinkaan huonoksi elokuvaksi, mutta laimea se joka tapauksessa on. Mielestäni tällaisille elokuville pitäisi kehittää täysin omanlaisensa käänteinen ikärajajärjestelmä, jolla kiellettäisiin aikuisia katsomasta pienille lapsille suunnattuja elokuvia. Sen verran täytyy vielä kommentoida, etten välitä ollenkaan vaikka elokuvassa olisikin poliittista sisältöä. Pääasia, että elokuvassa on ylipäänsä sisältöä ja jotain sanottavaa, olipa se sitten mitä tahansa.

Sen pituinen se.

BAMSE OCH TJUVSTADEN, 2014 Ruotsi
Tuotanto: -
Ohjaus: Christian Ryltenius
Käsikirjoitus: Johan Kindblom, Rune Andréasson, Tomas Tivemark
Näyttelijät: Magnus Härenstam, Maria Langhammer, Morgan Alling, Peter Haber, Shebly Niavarani, Steve Kratz, Tea Stjärne

Beyond the Black Rainbow (2010)

Tämä taitaakin olla ensimmäinen arvostelu, jonka kirjoitan yleisön pyynnöstä. Joku ilmeisesti huomasi, että tykkään kaikenlaisesta hämärästä ja antoi tällaisen suosituksen. Beyond the Black Rainbow on hapokas kanadalainen tieteiskauhuelokuva, jonka tyylistä käytettiin internetin ihmeellisessä maailmassa nimitystä ”trance-elokuva”. En ole eläessäni tällaisestä käsitteestä kuullut, mutta oman tulkintani mukaan kyse on jonkinlainen himmeä yleistermi kaikenlaisille hitaasti rytmitetyille ja hypnoottiseksi tarkoitetuille taide-elokuville tyyliin The Neon Demon. Tämä elokuvahan sai ensi-iltansa alunperin jossain elokuvafestivaaleilla ja ohjaaja kuulemma murjaisi saatesanoiksi lupaavasti: ”I hope you’re as messed up in the head as I was when I made this film.”

If you only knew…

Wikipedian mukaan elokuvan tarina kertoo New age -tohtorin perustamasta tutkimuslaitoksesta, jonka alkuperäinen tarkoitus oli selvittää tieteen ja hengen yhteyttä inhimillisen onnellisuuden nimissä. Myöhemmin projektin otti haltuunsa psykopaattinen tohtori Nyle, joka pitää laitoksessa vankinaan telekineettisia voimia omaavaa Elenaa. Olen lukenut, että tarinan pitäisi kertoa jotain identiteetistä, sodanjälkeisten ikäluokkien henkisestä tilasta ja ihmisten halusta kontrolloida muita, mutta itse en saanut siitä oikeastaan mitään irti ja siksi viittasinkin Wikipediaan. Beyond the Black Rainbowin tarinaosuus on niin himmeä ja lähes olematon, että se pistää jo epäilemään Wikipediankin luotettavuutta. Olenkohan varmasti katsonut saman Beyond the Black Rainbowin kuin mistä artikkeli on kirjoitettu?

Tarina sikseen. Visuaalisella puolella tämä elokuva vetää kotiin päin oikein kunnolla. Sanoisin näin tappituntumalta, että tässä on tärkeinä vaikutteina toiminut kaikki maailman gialloelokuvat ja erityisesti Mario Bava sekä Dario Argento, Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu ja John Carpenterin elokuvat. Olin näkevinäni tässä jopa viittauksen Carpenterin elokuvaan Pimeä tähti.

Parhaimmillaan Beyond the Black Rainbow on herkullisen hienoa ja psykedeelistä katseltavaa; ohjaaja on monessa kohtaa osannut käyttää leikkausta ja värejä äärimmäisen mielikuvituksellisesti hyödykseen. Etenkin keskikohdan korkeakontrastisella kameralla kuvattu trippi on hengästyttävän tykkiä kamaa – kohtaus tuokin vähän mieleen Ken Russellin Muutostiloja, josta niin ikään pidän paljon. Jos koko elokuva olisi pelkkää tällaista tykitystä, ei juonta tarvittaisikaan, mutta harmittavasti tässä on ne rauhallisemmat ja selväpäisemmät kohtaukset, joissa yritetään viritellä vähän jotain dialogiakin. Dialogi paha, happoinen psykedelia hyvä.

Jos visuaalinen puoli on hanskassa, niin sitä on myös musiikkipuoli. Kunnon happotrippikuvastoa säestää kivasti kunnon vanhan liiton syntikkamusa avaruustunnelmoinnilla. Elokuvaa katsellessa oli kivaa bongata tuttuja syntikkamerkkejä ja -malleja korvakuulolla. Itse tunnistin ainakin Oberheimin ja Moogin syntikat ja Mellotronin. Nettilähteiden mukaan siellä sulosointujaan ujelsi näiden päälle vielä Prophet-5. Hyvää settiä.

Vaikeaa näin visuaalisesta elokuvasta kirjoittaa kauhean pitkää tarinaa. Jos kaipaatte jotain diipimpää draamaa, katsokaa vaikka Manchester by the Sea, se on hyvä elokuva. Jos taas haluatte puhdasta visuaalista happoilua ja syntikkafiilistelyä, katsokaa tämä. En lupaa tästä mitään elämää suurempia ahaa-elämyksiä enkä edes psykedeliamielessä mitään varsinaisesti tajuntaa räjäyttävää mielipuolista neroutta, mutta paljon huonompaakin on tehty. Tässä ei sentään ole Disney-prinsessoja, ärsyttäviä musikaalinumeroita, Jar Jar Binksiä, Mikki Hiirtä, mainstream pop-hittejä, Rob Schneideria tai lyhyitä kalsareita pitkien päällä pitäviä supersankareita.

Eli toisin sanoen: Yes sir, I like it.


Arvio: 3/5

BEYOND THE BLACK RAINBOW, 2010 Kanada
Tuotanto: Oliver Linsley, Christya Nordstokke
Ohjaus: Panos Cosmatos
Käsikirjoitus: Panos Cosmatos
Näyttelijät: Eva Allan, Marilyn Norry, Michael Rogers, Rondel Reynoldson, Scott Hylands

Verta, hikeä ja filminauhaa (1999)

Verta, hikeä ja filminauhaa on niitä dokumentteja, joiden alkuperäistä inspiraation lähdettä voi vain arvailla. Tämä dokumentti ei nimittäin kerro kenestäkään erityisen merkittävästä, tärkeästä tai ylipäänsä mistään sensaatiomaisesta, jonka luulisi kiinnostavan useimpia keskivertokatsojia. Verta, hikeä ja filminauhaa kertoo persoonallisen tarinan omakustanne-elokuvan teosta pienessä amerikkalaisessa syrjäkylässä sekä koomisista tilanteista, erikoisista vastoinkäymisistä ja omituisista ihmisistä, joita kolmivuotisen projektin aikana kohdattiin.

Chris Smithin ohjaaman dokumentin päähenkilö on Mark Borchardt, vanhoja kauhuelokuvia ja hevimusiikkia fanittava paranteleva entinen alkoholisti ja sinikaulustyöläinen, joka asuu vielä kolmekymppisenä vanhempiensa luona. Dokumentti seuraa Markin ja tämän parhaan kaverin Mike Schankin sekä muutaman muun tragikoomisia vaiheita. Yksi omista suosikkihenkilöistä tässä tarinassa on saita ja kyyninen Bill-setä, joka muiden tavoin pitää Markia pelkkänä lusmuna ja jatkuvasti epäilee ääneen tämän puuhia. Bill on tämän dokumentin päällikkö numero uno; aina kun ukko on kuvioissa on viihde taattu.

Mike on vanha hippi ja Markin tavoin päideongelmat selättänyt kaveri, joka yhdessä Markin kanssa muodostaa lyömättömän duon jonkun Abbottin ja Costellon tyyliin. Mike on yleensä hiljainen ja puhuu monotonisella äänellä ja Mark taas on täysi turbohuuli. Markin höpinät ovat parhaimmillaan täydellistä tajunnanvirtaa, jossa ei tunnu aina olevan päätä eikä häntää, mutta jota on vain jostain syystä kiinnostavaa kuunnella. Mark on luonnostaan harvinaisen hyvä puhuja. Miken ja Markin väliset keskustelut ovat muutenkin ehkä elokuvan parasta antia, sen verran hyvää läppää ja muistettavia turinoita näiltä kavereilta tulee kuin sarjatulena.

Koska tämä ei ehkä ole se kaikkein tunnetuin tarina, on ehkä parempi lopettaa juonellisen sisällön kuvaus tähän. Kuitenkin täytyy sanoa, tämän dokumentin kuvaama maailma ja ihmiset ovat katu-uskottavuudessaan jotain ihan muuta kuin jotkut muoviset julkkikset ja Hollywood-mallit. Väitän, että jokainen omaa elokuvaa tehnyt tunnistaa tässä dokumentissa kuvatut jutut. Näihin tilanteisiin on naurettavan helppo asettua kenen tahansa ja siksi meno onkin niin pahuksen kiinnostavaa kuin se onkin.

Kaksi hauskaa kohtausta nousevat elokuvasta ylitse muiden. Ensimmäinen on juttu, jossa Markin on tarkoitus lyödä kaverin pää keittiön kaapin ovesta läpi, mutta kaapin ovi ei petäkään ja kaveri saa kunnolla päihinsä. Toinen aivan erityisen hilpeä juttu on lopun jälkiäänityskohtaus, jossa Mark vinkkaa Mikea huutamaan vähän nokan edessä olevaan mikkiin. Normaalisti hiljainen Mike sitten repäisee ja kiljuu sekuntikaupalla kuin kuoleva eläin. Seuraa hetken hiljaisuus ja taustalta kuuluu ääntä kun porukka meinaa tukehtua nauruunsa. Sitten Mark tokaisee Mikelle silminnähden huvittuneena: ”Th-that was wicked, man!”. Aivan jäätävä!

Verta, hikeä ja filminauhaa ei ole mikään kauhean moniulotteinen dokumentti eikä siitä siksi saa kovin pitkää ja syvällistä arvostelua aikaiseksi ellei sitten ala kauhean yksityiskohtaisesti avaamaan kaikkia sen käänteitä, mitä en tietenkään tee. Henkilökohtaisesti kyseessä on yksi sympaattisimmista ja hauskimmista näkemistäni dokumenteista ja ylipäänsä omasta mielestäni paras elokuvanteosta tehty dokkari.

Jos mietitte mitä tarinan keskeisille henkilöille nykyään kuuluu, niin Mark Borchardt ainakin on indie-puolella jonkinlainen kulttihahmo, joka aina silloin tällöin vilahtaa satunnaisissa pienemmissä rooleissa amerikkalaisissa omakustanne-elokuvissa. Bill-setä kuoli vähän tämän dokumentin kuvauksen jälkeen. Epäileväinen ukko sai Markin elokuvaan sijoittamansa rahat korkoineen takaisin. Mark ja Mike tekivät myöhemmin myös pienet cameot Family Guyssa. Ehkä isoin rooli, jossa Mark on tämän dokkarin jälkeen näytellyt, on Cabin Fever 2:ssa. Tässä mainittu Markin unelmaprojekti Northwestern ei ole vieläkään valmis, ilmeisesti rahoitusvaikeuksien vuoksi. Dokkarissa kuvattu Coven sen sijaan valmistui ja se löytyy myös Tykistä.

Arvio: 5/5

AMERICAN MOVIE, 1999 USA
Tuotanto: Chris Smith, Sarah Price
Ohjaus: Chris Smith
Näyttelijät: Mark Borchardt, Mike Schank Bill Borchardt, Alex Borchardt, Tom Schimmels

Batman v Superman: Dawn of Justice (2016)

Pöö. Täytyy myöntää, että normaalisti en välitä supersankarielokuvista tuon taivaallista, mutta Batman v Superman oli tarkastettava pelkästään kaiken porun vuoksi. Tämä elokuvahan voittikin pari viikkoa sitten kaikkiaan neljä Razzieta jakaen tämän vuoden kärkipaikan Hillary's America: The Secret History of the Democratic Partyn kanssa ja tämä yleensä keikkuu sen ja Norm of the Northin tavoin kriitikoiden vuoden huonoimpien elokuvien listoilla korkeilla sijoilla. Vähemmästäkin tässä kostuu. Ei kun leffa pyörimään. Spank me, baby!

Tässä elokuvassa on kyllä näkyvissä katastrofin merkit jo aivan DVD-julkaisun kannesta lähtien. Olen kuullut, että alun perin elokuvan nimen piti olla "Batman vs Superman", mutta siihen tuli jossain kohtaa typo. Itseäni näin alkuun mietityttää, miksi ainakin näennäisesti lain samalla puolella hääräävät Teräsmies ja Nahkhiirmees ylipäänsä haluaisivat tapella? Muistan joskus nähneeni sen yhden piirretyn elokuvan, missä nämä kaksi liittoutuvat yhteisiä vihollisia vastaan ja se oli vieläpä erittäin hyvää tekoa. Näkemättä Batman v Supermania täytyy sanoa, että vaatii melkoista luovuuttaa saada nämä kaksi hahmoa jotenkin uskottavasti toisiaan vastaan.

Hetkinen. Luovuus? Hollywood 2000-luvulla? Hahahaha!

Asiaan.

Batman v Superman sijoittuu (Wikipedian mukaan) joitakin kuukausia Man of Steelin jälkeiseen aikaan. Elokuva alkaa, kun Lois Lane (Amy Adams) on nimeämättömän terroristijärjestön tukikohdassa tekemässä juttua ja homma päättyy verilöylyyn. Lois Lane alkaa epäillä, että joku haluaa mustamaalata ja tuhota Teräsmiehen (Henry Cavill), mutta kuka ja miksi? Samaan aikaan omassa vaatimattomassa tukikohdassaan kikattava pitkätukkainen Lex Luthor (Jesse Eisenberg) havittelee käsiinsä valtavaa kryptoniittikokkaretta ja säilöttyä Man of Steelin pahiksen ruumista suunnitelmanaan tuhota teräspoitsu. Samaan aikaan Lepakkoveikko (Ben Affleck) tuumailee señor Teräksen olevan ikävä, koska aiheuttaa aina sivullista vahinkoa. Sitten Bätmän näkee unta, jossa Teräs-Tero on paha ja päättää herättyään antaa mokomalle viittaveijarille nekkuun. Peräsmies vastaavasti inhoaa Lepakkovekkulia, koska leppis on niin… ikävä? Toimii lain ulkopuolella?

Nyt ihan oikeasti. Batman v Supermanin juoni on sellaista sillisalaattia, ettei siitä oikeasti ota selvää Erkkikään. Näiden muutaman keskeisen hahmon lisäksi elokuvassa seurataan vielä ainakin tusinaa muuta merkityksettömämpää sivuhahmoa, joiden nimiä tai motiivejä ei oikeastaan edes avata ollenkaan. Koko hommaa hämmentää entisestään kammottava leikkaus, joka tuntuu loikkivan paikasta, ajasta ja henkilöstä toiseen täysin holtittomasti. Ensimmäiseen kahteen tuntiin ei oikeastaan mahdu ollenkaan toimintaa tai kiinnostavia tapahtumia; välillä saarnataan demokratiasta ja välillä horistaan mitä sattuu kuin jossain Star Wars -prequelissa, mutta mikään ei lopulta etene yhtään mihinkään. Ensimmäisen tunnin jälkeen olin jo niin pitkästynyt, että keskityin lähinnä erilaisten tuotesijoittelujen etsimiseen.

Hahmoista puheen ollen. Itse vihasin eniten juurikin tapaa, jolla tämän tekijät ovat käpälöineet näitä klassisia hahmoja. Batman ei esimerkiksi tässä ole mikään kylmänviileä ja harkitseva supersalapoliisi, jona hahmo yleensä on yleensä kuvattu, vaan Lepakkomiehestä on tehty tässä täysin tunteen varassa toimiva höntti, joka päättää tappaa miehen suunnilleen pahan unen vuoksi ja sitten muuttaakin yhtäkkiä mielensä kun Teräs… tai no en spoilaa. Olisiko Batman ehkä päästänyt Jokerin menemään, jos jälkimmäinen olisi tehnyt saman, mitä Teräsmies tässä? Vanhan kirjoittamattoman säännön mukaan Batmanin ei yleensä edes kuuluisi tappaa ketään; ehkä hahmo vain on ritarillinen ja reilu tai sitten hahmo Batman-animaation kertoman mukaisesti pelkää tappamista. Tämä on väärin. Ben Affleck tosin oli roolissaan erinomainen. Harmi ettei miehellä oikeasti ollut kunnollista käsistä.

Teräsmies ja Lois Lane ovat ylivoimaisesti tämän elokuvan tylsimmät ja joutavimmat hahmot. Ei riitä, että Henry Cavill ja Amy Adams ovat kumpikin aivan jäässä ja ensimmäinen muutenkin pahvilaatikon karismalla varustettu, mutta kummankaan hahmo ei oikeastaan edes tee koko elokuvan aikana mitään järin kiinnostavaa. Louis ja Clark eivät käy ulkona, puhu tai tee mitään kiinnostavaa yhdessä eikä kummankaan persoonaa avata katsojalle ollenkaan. Kuvio menee jotakuinkin siten, että Lois Lane tekee jotain merkityksetöntä ja ajautuu aina kiipeliin, josta Teräsmies sitten pelastaa. Tässä koko hahmo pähkinänkuoressa. Clark Kentillä on varmaan jotkin taikalasit, jotka päähän laittamalla kukaan ei tunnista niiden takaa mulkoilevaa ilmiselvää Teräsmiestä. Mainitsinko muuten jo, että tämän elokuvan ihmiset ovat tyhmiä kuin mikä? No nyt mainitsin. Joku pahis yrittää tosissaan lavastaa Teräsmiestä pommi-iskuista ja joukkoampumisista vaikka Teräsmiehellä ei ole mitään syytä käyttää aseita tai pommeja. Ja tämä juoni toimii!

Säästin tarkoituksella pahimman viimeiseksi. Jesse Eisenbergin Lex Luthor on kyllä täydellinen rimanalitus. Se Lex Luthor, jonka itse muista televisiosta ja sarjakuvista on Highlanderin Kurganin äänellä puhuva elämää suurempi rikollinen nero, jota ei mikään vankila pysty pidättelemään ja jolla on aina henkinen yliote fyysisesti ylivertaisesta Teräsmiehestä. Batman v Supermanin Lex Luthor on täydellinen vitsi. Käytännössä kaikki hahmon dialogi on aivan jäätävää jöötiä, joka voisi yhtä hyvin jonkun simpanssin kirjoittamaa. Jesse Eisenbergin näyttely ei oikeastaan ole yhtään sen parempaa. Katsokaa elokuva, jos haluatte nähdä miten huonoa se on. Jos tässä olisi ollut tarkoitus rakentaa tästä hahmosta jotain vastenmielistä hippiä, jota sitten leivotaan kunnolla lopussa naamariin, ei ongelmaa periaatteessa olisi. Mutta kun näin ei tehdä. Jesse Eisenberg voitti työstään Razzienkin, mielestäni ihan ansaitusti. Luin jostain, että tässä Lexin motiivi tuhota Teräsmies oli symbolinen kosto ankaralle isälle. Isän samaistaminen jumalaan tai tässä tapauksessa Teräsmieheen on varsin uskottava ja normaali kuvio, mutta tähänkin motiiviin viitataan vain epäsuorasti yhdessä lauseessa. Käytännössä missään Lexin puuhassa ei ole mitään järkeä. Miksi mies esimerkiksi vaivautuu kehittelemään jotain monimutkaista juonta Teräsmiestä vastaan, kun hallussa edelleen on kryptoniitinpala, jolla pystyisi helposti tappamaan Teräspatun yhdellä iskulla. Jos Doomsday lisäksi oikeasti tappaisi Teräsmiehen, Lexillä olisi vain entistä isompi ongelma käsissään. 

Yksi juttu, jota tässä elokuvassa aivan erityisen paljon inhoan, on Wonder Womanin ilmaantuminen kuvioihin. Leikitäänpä ajatuksella, ettet ole koskaan lukenut näitä sarjakuvia vaan olet vähän noviisi koko supersankarigenrelle. Elokuvaan keskelle viimeistä taistoa mukaan ilmestyy yhtäkkiä joku random superhahmo, jota ei nimetä ja jonka taustoja ei avata ollenkaan ja joka ei oikeastaan edes tee loppupeleissä mitään merkittävää. Aika hämmentävää, eikö? Koko Wonder Woman -episodi olisi yhtä hyvin voinut jäädä leikkauspöydälle. Hahmoa tulkitseva Gal Gadot ei mielestäni ole kovin kaksinen näyttelijäkään.

Koska kyseessä on toimintaelokuva, tärkein kysymys tässä kohtaa on, miten hyvää toimintaa rainassa on. Noh, likimain samaa sarjaa kaiken muun kanssa, eli kuraa. Tai siis, toimintaahan tässä on loppujen lopuksi äärimmäisen vähän ja sekin vähä on joko täydellistä cgi-mössöä ja kaaosta tai sitten niin hutiloidusti leikattu, ettei menosta meinaa saada ollenkaan selkoa. Yhdessä kohtaa Batman tappelee pahisjoukon kanssa ja ulkoisesti touhu näyttää hyvältä, mutta juosten kustu ja tyhjyyttään kumiseva äänieditointi pilaa koko kohtauksen. Batmanin ja Teräsmiehen tappelua on tässä vähemmän kuin seksiä Fifty Shades Darkerissa, mikä asettaa koko elokuvan markkinoinnin varsin kyseenalaiseen valoon. Tässä pölistään enemmän jostain Wonder Womanin valokuvasta kuin Batmanin ja Teräsmiehen tappelusta vaikka elokuvan nimi on Batman v Superman!

Batman v Superman: Dawn of Just-ass on kyllä kivuliaimpia katselukokemuksia pitkiin aikoihin. Ei riitä, että tämä käytännössä ryssii kaikki hahmonsa, juoni on täyttä kaaosta ja editoija maistissa, mutta tällä on vielä kaiken lisäksi pituuttakin sellaiset mukavat kolme tuntia, joista ensimmäisen kahden aikana ei tapahdu mitään. Suicide Squad oli hirvittävä elokuva, mutta se sentään oli vaatimattomasti melkein puolet tätä lyhyempi. Olin hyvin lähellä jättää Batman v Supermanin kesken jo ennen puolta väliä, mutta onnistuin jotenkin pinnistämään loppuun asti hampaat irvessä. Ei voi ymmärtää miksi tästäkin piti julkaista vielä joku pidennetty ohjaajan versio. Jos jotain niin tästä pitäisi nimenomaan karsia turhaa höttöä tuntikaupalla että tästä saisi edes kohtuullisen katsottavan. Ei tämä vuoden huonoin elokuva ole, mutta kuuluu omissa kirjoissani huonoimpiin.

Haluatteko nähdä oikeasti hauskan ja tyhmän toimintaleffan? Katsokaa Hardcore.


Arvio: 0.5/5

BATMAN V SUPERMAN: DAWN OF JUSTICE, 2016 USA
Tuotanto: Charles Roven, Deborah Snyder
Ohjaus: Zack Snyder
Käsikirjoitus: Chris Terrio, David S. Goyer
Näyttelijät: Ben Affleck, Amy Adams, Jesse Eisenberg, Henry Cavill, Jeremy Irons