sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Palava pelto (1922)


Siinä vuosien 1921-24 taitteessa F.W. Murnau tuli koettaneeksi siipiään vähän kaikenlaisten genrejen parissa vaihtelevalla menestyksellä: siinä missä Nosferatu muistetaan yhtenä miehen parhaista, osuu samalle ajanjaksolle myös sellaiset elokuvat kuin Suurherttuan raha-asiat ja Vogelödin linna, jotka taitavat kuulua vastaavasti niihin heikoimpiin.
Palava pelto on jo paljon lähempänä sitä Murnauta ja perivakavaa saksalaista synkistelyä, jota minäkin haluan nähdä! Tällä kertaa ohjaaja meni vielä lyömään hynttyyt yhteet Fritz Langin aisaparin ja tulevan vaimon Thea von Harboun kanssa. Kuvauksesta vastaa jälleen Murnaun luottomies Karl Freund, aikansa huippunimi hänkin.
Palavan pellon tarina kertoo kahdesta maalaistalon pojasta, joista toinen on asunut ikänsä maalla ja säilyttänyt puhtoisen mielenlaatunsa kun taas toinen on muuttanut kaupunkiin ja kasvannut pahansisuiseksi pyrkyriksi ja niljakkeeksi. Kun talon vanha isäntä kuolee ja tiluksilla paljastuu maanalainen aarre, alkaa veljeksistä kieroutuneempi liehitellä paikallisen kreivin leskeä ja havitella pellossa lymyävää omaisuutta itselleen.

Kerrankin todella lohdutonta ja kieroutunutta menoa ilman turhaa hempeilyä tai pakotettua komediaa. Itse asiassa kieroutuneemman veljen hahmon kuvaus saattaa olla lajissaan sekä erityisesti aikansa teoksissa kylmäkiskoisimpia ja kovimpia heti jonkun Erich von Stroheimin raadollisempien leffojen jälkeen. Tähän päälle Vladimir Gajdarovin tyylikkään kiero roolisuoritus ja kunnon elokuvaroisto on valmis.
En enää tässä vaiheessa tiedä mitä uutta näistä Murnaun elokuvista voi enää sanoa mitä en olisi jo muutamaan otteeseen jo hehkuttanut tylsistymiseen asti. Murnau tiimeineen on aina ollut visuaalisen tarinankerronnan kärkikastia ja tämä ei ole missään mielessä kauhean poikkeuksellinen teos. Itse asiassa tässä taitaa olla tekstiä huomattavan paljon enemmän kuin Murnaun leffoissa keskimäärin ja tarinakin pitkälti melkoista saippuaoopperaa, mutta päällisin puolin kaikki olennainen tuntuisi olevan jälleen hienosti kuosissaan.
Tai no... kyllä tässä parissa kohtaa muutaman näyttelijän ylimeikkaus selvästi paistoi läpi. Saksalaiseen eksperssionismiin vähän niinkuin kuuluikin olennaisena osana meikkien kanssa pelaaminen, mutta yleensä näyttelijät ovat enemmän tai vähemmän kaikki överiksi vedettyjä eikä asia juuri iske silmään. Tässä sen sijaan nähdään myös niitä vähemmän täpättyjä ja homma osui siksi kipeästi näköhermoon. Pieni juttu, mutta onpahan jotakin.

Viimeinen tuomio ainakin omalta osaltani on ehdottomasti positiivinen. Murnau oli juuri vahvimmillaan tällaisten vähän vakavahkojen draamojen parissa ja kun kaikki muukin edustaa tässä vaiheessa joka suhteessa aikansa parempaa osaamista, ei tästä kyllä hirveästi ilkeä valittaakaan.
Tätä leffaa muuten pidettiin pitkään iäksi menetettynä, mutta 70-luvulla tämän ainut säilynyt kopio löydettiin italialaisesta luostarista. Tarinan mukaan jollain sikäläisellä kirkonmiehellä oli vanhaan aikaan tapana järjestää elokuvanäytöksiä mielisairaaloissa ja löytynyt kopio lienee juuri tällaisten yksityisten näytösten perua.


Arvio: 4/5


DER BRENNENDE ACKER, 1922 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus: F.W. Murnau
Käsikirjoitus: 
Arthur Rosen, Thea von Harbou, Willy Haas
Näyttelijät: 
Alfred Abel, Eduard von Winterstein, Eugen Klöpfer, Lya De Putti, Stella Arbenina, Vladimir Gajdarov, Werner Krauss

Kuningatar Kelly (1929)


Taloudelliseksi fiaskoksi osoittautuneen ja keskeneräiseksi jääneen Häämarssin jälkeen Erich von Stroheim ajautui sopimustekniseen umpikujaan, josta hänet pelasti Gloria Swanson taustajoukkoineen ostamalla oikukkaan neron irti sopimuksestaan ja kiinnittämällä tämän elokuvansa Kuningatar Kellyn ohjaajanpallille.
Tarina sijoittuu kuvitteelliseen kuningaskuntaan, jota hallitsee hullu kuningatar Regina V (Owen), joka tuntee sairaalloista mustasukkaisuutta kihlattuaan, prinssi Wolframia (Byron) kohtaan, joka tapaa karata huvittelemaan aina kun siihen saa tilaisuuden. Eräänä päivänä prinssi tapaa luostarissa asuvan orpotytön (Swanson) ja rakastuu tähän palavasti, mikä tuottaakin ongelmia kuningattaren kanssa.
Tarina on taattua Stroheimia, Häämarssistakin tuttu köyhä tyttö kohtaa unelmien prinssin -kuvio, joka toimii tälläkin kertaa erinomaisesti Stroheimin vimmaisen nerokkaiden visioiden punaisena lankana.

Lupaavasta alusta huolimatta Kuningatar Kelly koki Häämarssin kohtalon. Alunperin viisituntiseksi suunnitellun spektaakkelin kuvaukset keskeytettiin käsistä karanneen budjetin takia vasta alle kolmasosan ollessa kuvattuna. Levityskuntoon viimeistelty elokuvanraakile ei kerännyt esitysaikanaan kovinkaan mairittelevia arvioita saati lipputuloja. Loppujen lopuksi oikeastaan kukaan ei ollut tyytyväinen saavutettuun lopputulokseen.
Nykypäivänä Kuningatar Kellyn saama nuiva kohtelu tuntuu lähinnä käsittämättömältä, muttei ikävä kyllä ainutkertaiselta; teknisestihän elokuva on raakileenakin loistotyötä, näyttelijät hoitavat työnsä erinomaisesti ja ohjaajanero von Stroheimin yksityiskohdille aina niin tarkka silmä on onnistunut loihtimaan poikkeuksellisen maagisen kuvaston, jonka veroista saakin kauneudessaan hakea kissoilla ja koirilla. Henkilökohtaisesti arvotan elokuvan Stroheimin huippulaadukkaan, mutta harmittavan suppeaksi jääneen tuotannon parhaimmistoon Ahneuden ja Häämarssin tasolle.
Lopullinen tuomio? Viisi tähteä ja aplodit.


Arvio: 5/5


QUEEN KELLY, 1929 USA
Tuotanto: Erich von Stroheim, Gloria Swanson, Joseph P. Kennedy
Ohjaus: Erich von Stroheim
Käsikirjoitus: Erich von Stroheim
Näyttelijät: 
Gloria Swanson, Madge Hunt, Seena Owen, Walter Byron, Wilhem von Brincken

Häämarssi (1928)


(Huom! Kyseessä on ikivanha arvostelu kauan aikaa ennen nykyisen arvosteluputken aloitusta ja siksi vähän erilainen.)

Monien mutkien ja vastoinkäymisten jälkeen ohjaajasuuruus Erich von Stroheimin onnistui palauttaa voittoa tavoittelevien elokuvapomojen uskon mahdollisuuksiinsa kaupalliseksi menestykseksi muodostuneen Iloisen lesken myötä. MGM -studioiden kanssa käymiensä kiistojen myötä Stroheim kuitenkin vaihtoi leiriä, siirtyi yksityisen elokuvatuottaja Pat Powersin leipiin, ja alkoi avokätiseksi osoittautuneen rahoituksen turvin työstämään kaksi- tai kolmiosaikseksi suunnittelemaansa elämää suurempaa rakkauselokuvaa, nykyisin ohjaajansa pääelokuvanakin pidettyä Häämarssia.
Elokuva tapahtumat sijoittuvat Wieniin vuonna 1914. Valtakunta juhlii Corpus Christi -juhlaa näyttävine rituaaleineen ja sotilasparaateineen. Von Stroheimin esittämän köyhtyneen aatellissuvun vesa ja ratsuväenkomentaja Nicki flirttailee elokuvan alussa sotilasparaatin aikana väkijoukossa seisovalle, Fay Wrayn esittämälle Mitzille. Myöhemmin pari tapaa toisensa ja rakastuu, mutta ajautuu törmäyskurssille Nickin perheen suunnitelmien sekä Mitzin aiemman, roistomaisen sulhon kanssa.

Erich von Stroheim tunnetaan paitsi laadukkaista elokuvistaan sekä vaikeasta taiteilijaluonteestaan, myös erittäin pikkutarkasta ja kalliista tyylistään, joka Häämarssin kohdalla pääsee paremmin, näyttävämmin ja kauniimmin oikeuksiinsa kuin missään aiemmin tai kovinkaan monessa myöhemmin tehdyssä elokuvassa. Häämarssi on kuitenkin enemmän kuin sarja toisiaan komeampia kiiltokuvia. Kyseessä on -ei enempää eikä vähempää, kuin täydellinen elokuva. Häämarssissa kaikki palaset yksinkertaisesti loksahtavat kohdalleen näyttelystä leikkaukseen, puvustukseen sekä ohjaajalleen tyypillisiin, Häämarssin kohdalla kristallisoituneisiin kerronnallisiin keinoihin ja elementteihin. Maagisen vetovoimaisen ja voimakkaan tunteellisen elokuvan kuluessa sekä erityisesti sen loputtua olo on raukea, tyhjä ja emotionaalisesti tyydyttynyt; totisesti eivät ole syyttä kutsuneet Häämarssia ohjaajansa sekä mykän kauden parhaaksi elokuvaksi.
Useampiosaiseksi suunnitellun Häämarssin kohdalla astetta ikävämmäksi käänteeksi muodostui ensimmäisen osan eli tämän elokuvan kehno menestys, joka osaltaan vaikutti toisen osan, Honeymoonin, kuvausten keskeytymiseen. Toisen osan raakiletta näytettiin aikoinaan ainakin Euroopassa ja Etelä-Amerikassa ja sen viimeinen tunnettu kopio tuhoutui tulipalossa vuonna 1957, vain viisi päivää ohjaajansa poismenon jälkeen.


Arvio: 5/5


THE WEDDING MARCH, 1928 USA
Tuotanto: Pat Powers
Ohjaus: Erich von Stroheim
Käsikirjoitus: Erich von Stroheim, Henry Carr
Näyttelijät: 
Erich von Stroheim, Fay Wray, George Fawcett, Matthew Betz, Maude George, Zasu Pitts

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Muistelmia kuolleesta talosta (1932)


Muistan kun joskus yläastevuosina alkoi kiinnostamaan yleissivistyksen kartuttaminen ja aloin lukemaan järjestelmällisesti läpi kaikkia käsiini saamia kaunokirjallisuuden klassikoita, joista ensimmäinen lukemani oli DostojevskiRikos ja rangaistus. Vuosien varrella on tullut luettua lähes koko Dostojevskin tuotanto, mutta omaksi kestosuosikiksi miehen töistä on valikoitunut kirja nimeltä Muistelmia kuolleesta talosta, jossa kirjailija kuvaa pakkotyövangin elämää siperialaisessa rangaistussiirtolassa. Kun huomasin että tästä samaisesta opuksesta on olemassa neuvostoliittolaisen elokuvan kulta-ajalta ihan filmatisointikin, päätin sovinnolla jättää kaiken käsillä olevan ja tarkastaa tämän ensitilassa.
Tämähän on sentään 30-lukulainen neuvostoelokuva ja suoraan Mestarin kynästä. Mikä voisi mennä pieleen?

No mikäköhän voisi mennä pieleen! Ensinnäkin tällä elokuvalla ei ole yhtään mitään tekemistä sen alkuperäisromaanin kanssa vaan kyseessä on propagandamielessä tehty analyysi Dostojevskin aikaisesta yhteiskunnasta. Tai ei, ”analyysi” on väärä sana sillä se viittaa johonkin oikeasti johdonmukaiseen sisältöön. Todellisuudessa kyse on lähinnä päämäärättömästä kollaasista toisiinsa liittymättömiä kohtauksia, joissa ihmiset julistavat sosialismin ja vallankumouksen ilosanomaa. Koko elokuvassa ei taida oikeasti olla ainuttakaan dialoginpätkää jossa ei kuultaisi poliittista puppua.
Miten valtava pettymys!
Ihmeellisintä tässä kaikessa on, että Dostojevskin vankileirikuvauksesta olisi luullut voivan saada helposti kokoon ajan poliittiseen oloon sopivan tarinan järjestelmän sorrosta ja pienen ihmisen ahdingosta, mutta jostain käsittämättömästä syystä tilaisuuteen ei osattu tai välitettykään tarttua. Ainut edes etäisesti Dostojevskiin viittaava asia tässä elokuvassa taitaa olla joihinkin kohtauksiin pakotetun päälle liimattu Dostojevskin itsensä hahmo, jolla ei oikeastaan ole tässä muuta virkaa kuin oikeuttaa Mestarin nimen käyttö pahaa aavistamattomien ihmisten harhauttamiseksi.

Muistelmia kuolleesta talosta on pahimpia ja yllättävimpiä kohdalle osuneita pettymyksiä pitkiin aikoihin. Kyseessä ei ole vain kädetön elokuva, mutta myös täysin epäonnistunut propagandatuotos joka ei edes yritä näyttää kovin vakuuttavalta ja onnistuu ryssimään siksi jo lähtökohtaisesti täysin sen ainoassa varsinaisessa tarkoituksessa eli yleisön kalastelemisessa kommunismin haaviin.
Visuaalisuudesta voin antaa puolitoista tähteä, kaikki muu on pyöreän nollan luokkaa. Pysykää tästä kaukana.


Arvio: 1.5/5


MYORTVYY DOM, 1932 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vasili Fjodorov
Käsikirjoitus: Fjodor Dostojevski, Vasili Fjodorov, 
Viktor Shklovsky
Näyttelijät: 
Nikolai Radin, Nikolai Vitovtov, Nikolay Khmelyov, Nikolay Podgorny, Vladimir Belokurov, Vladimir Uralskiy

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Tag (2015)


Sion Sono teki pari vuotta sitten pahan kerran mamoruoshiit ja hylkäsi ilmeisesti täydellisesti kaikenlaisten rasittavien kunnianhimoisempien elokuvien parissa puurtamisen. Nykyään miekkonen pukkaa tavaraa ennennäkemättömällä tahdilla, mutta laadun kustannuksella. Viimeisten puolen tusinan Sonon katsominen ja arvosteleminen onkin jo alkanut tuntua ihan oikealta työtä - mutta ilman palkkaa.
Tag vaikuttaisi ainakin trailerinsa perusteella vihdoin kaivatulta piristysruiskeelta muuten niin kovin stagnatoituneen Sonon uudempaan tuotantoon. Mikä voisi olla hauskempaa kuin teinityttöjen lahtaaminen konekiväärillä ja liekinheittimellä? Kuollut vauva pellepuvussa?
Sonon Tag alkaa lupaavasti Suicide Clubin tunnelmissa kun teinejä lahtaava mystinen voima panee bussilastillisen koulutyttöjä komeasti lihoiksi. Ainut selviytyjä pakenee metsään ja päätyy lopulta takaisin koulun penkille kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tästä eteenpäin tapahtumia on vähän vaikea selittää auki, mutta mikäli esimerkiksi saman ohjaajan Strange Circus on tuttu niin tämä on vähintään yhtä randomia tavaraa.

...mutta valitettavasti kaiken mahdollisen sattumanvaraisuus yksinään ei riitä tekemään Tagista kovinkaan ikimuistoista klassikkoa. Oikeasti tämä oli kerronnaltaan jo niin poukkoileva ja yllätyksellinen ettei itse tarinasta ja hahmoista meinannut saada kaksista otetta missään kohtaa. Onneksi lopussa kaikki oleellinen saa kuitenkin selityksensä, mutta ikävä kyllä lopun suuren käänteen pystyy arvaamaan jo hyvän aikaa ennen viimeistä parikymmenminuuttista mikäli vähänkään tuntee vuosituhannen alun muotitwistejä.
Toisaalta Tag on kuitenkin yllätyksellisyydessään suhteellisen viihdyttävä ja vuoristoratamaisesti heittelevä tunnelmakin on ihan menevää. Sonomaiseen tyyliin tässä on paljon hienoja otoksiakin kaikesta feikistä cgi-hötöstä huolimatta ja näyttelijät ovat jälleen kerran loistavia. En tiedä mitä Sion Sono oikeasti tekee kameran takana, mutta miehen leffoissa tämä puoli on aina hiottu viimeisen päälle.
Lopullinen tuomio olkoon siis varovaisen hyväksyvä. Ei tästä kyllä ole taaskaan Sonon viime vuosien alamäen loiventajaksi, mutta onhan Tag sentään miljoona kertaa parempi kuin esimerkiksi Tokyo Tribe tai The Virgin Psychics, joille en lämmennyt itse ollenkaan. Mihinkään Antipornon ja The Whispering Starin tasolle tämä ei kyllä kuitenkaan yllä sitten millään.


Arvio: 3/5


TAG, 2015 Japani
Tuotanto:
Ohjaus:
Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono, Yusuke Yamada
Näyttelijät: 
Aki Hiraoka, Ami Tomite, Erina Mano, Mao Asou, Mariko Shinoda, Mika Akizuki, Nanami Hidaka, Reina Triendl, Urara Aryû, Yuki Sakurai

tiistai 24. huhtikuuta 2018

8-pallo (2013)


Kappas vain, sanoi kappa vain ja kappas hain. Päivän toinen ja Louhimiesgate-maratonin toistaiseksi viimeinen Louhimies. Olen elänyt näiden kotimaisten elokuvien suhteen viime vuodet niin täydellisessä tunnelissa etten oikeastaan ollut kuullutkaan tästä ennen kuin hain koko räiskäleen kirjastosta ja aloin lukemaan arvosteluja Leffatykistä. Ilmeisesti tämä on nyt sitten se ainut oikea definitiininen Louhimies-elämys ennen Tuntematonta sotilasta.
Katsotaan niin nähdään.
Kusi... ei kun Kasipallo on paluu kohuohjaajan likaisempien ja synkempien kertomusten pariin - siis niiden parempien Louhimiesten. Tällä kertaa tarina kertoo vankilasta vapautuvasta entisestä narkkarista, joka yrittää jälleen saada otetta normaalista arjesta, vankilassa ollessa mukaan kuvioon on siunaantunut myös vauva. Homma ei kuitenkaan ota oikein onnistuakseen vaan suomalaisen arjen nurjempi puolisko viettelee ex-käyttäjää takaisin Voiman pimeälle puolelle ikävän poikaystävän muodossa. Siinä sitten taas angstaillaan ja ahdistutaan.

Tiedättekö mitä? Taidan pitää tästä leffasta. Siis ihan oikeasti, Aku Louhimies on aina parhaimmillaan kuvatessaan elämän nuhjuisempaa puolta ja tällä kertaa mukaan on vielä eksynyt vähän Good Timen menoa muistuttava suttuisempi audiovisuaalinen toteutus. Rosoinen ja hyvin suunniteltu äänimaailma tuovatkin tähän aivan erityisellä tavalla tunnelmaa, mitenkään hienoa kuvausta ja erinomaisia näyttelijäsuorituksia vähättelemättä.
Tässä onkin ehdottomasti tiukimpia ja limaisimpia kotimaisia leffoja vuosikausiin: huumeita, seksiä, väkivaltaa, kaikkea. Kunnon masentava ja visvainen meininki jälleen kerran - niin kuin pitääkin.
Muttta... On 8-pallossa valitettavasti omat negatiivisetkin ansionsa, jotka ainakin omalla kohdallani söivät tämän tehoa jonkin verran. Toisen nimi on Mikko Leppilampi ja toisen Pirkka-Pekka Petelius. En ole henkilökohtaisesti koskaan pitänyt kummastakaan, sillä kyseessä on niin tunnistettava parivaljakko ettei kaksikon esittäminä monimutkaisempiakaan elokuvahahmoja ajattele kuin Mikko Leppilampena ja Pirkka-Pekka Peteliuksena näyttelemässä. Syö pahasti illuusiota.

Se oli kai sitten siinä: sekä 8-pallon arvostelu että Louhimiesgate-maratoni tällä erää. Omasta mielestäni elokuva itse edustaa Louhimiehen parasta osaamista heti Pahan maan jälkeen vaikka edellisestä tuttu julkkisongelma vaivaa pahasti tätäkin. En ole vielä nähnyt saman ohjaajan Tuntematonta sotilasta, mutta voin jo tässä vaiheessa ennustaa saman koskevan todennäköisesti myös sitä. Toivottavasti kuitenkin olen väärässä.
Mutta se nähdään sitten joskus...


Arvio: 4/5


8-PALLO, 2013 Suomi
Tuotanto: Aku Louhimies, Ykä Nieminen, Tero Kaukomaa, Marko Antila
Ohjaus: Aku Louhimies
Käsikirjoitus: 
Jari Rantala, Marko Kilpi
Näyttelijät: 
Eero Aho, Jessica Grabowsky, Mikko Kouki, Mikko Leppilampi, Pirkka-Pekka Petelius

Käsky (2008)


Alkujaan kiinnosti katsoa nämä Aku Louhimiehen pahamaineiset ja kohutut teokset lähinnä sen muutaman viikon takaisen "Louhimiesgaten" vuoksi. Katsastin tässä kuitenkin äskettäin kalenteriini ja totesin koko maratonin vievän turhan paljon aikaa kaikesta oleellisemmasta, joten pyrin päättämään tämän toistaiseksi tähän. Tällä viikolla toisin sanoen tulee kaksi Louhimiestä yhden sijaan, minkä jälkeen jatketaan taas siitä mihin homma joskus aikoinaan jäi.
Käsky on tarina pienistä ihmisistä sisällissodan keskellä. Samuli Vauramon esittämä idealistinen valkoinen jääkäri todistaa punaisten joukkolahtausta ja päättää hyvänä tyyppinä viedä ainoan henkiinjääneen protokollan mukaisesti kenttäoikeuteen. Matkan varrella veneellä kulkeva kaksikko kuitenkin haaksirikkoutuu ja alkaa tutustua toisiinsa vähän lähemmin...
Täytyy sanoa, että Käsky on periaatteessa ainakin paperilla juuri omaan makuuni tehty kotimainen elokuva: kaikenlainen turha dialogi ja selittäminen on tässä mukavan vähissä tarinan soljuessa ainakin alkupäässä eteenpäin lähinnä visuaalisin avuin - joka muuten on vielä kotimaiseksi elokuvaksi melko hyvin toteutettu. Rohkea ripaus symboliikkaa siellä täällä jo yksinään riitti yllättämään allekirjoittaneen positiivisesti.

Käsky on vähän sellainen elokuva, jota haluaisi kovasti pitää ja jossa oikeasti olisikin potentiaali, mutta kokonaisuus vain jättää niin kauhean kylmäksi. Tässä esimerkiksi ensimmäistä kertaa yhdessäkään Louhimiehen elokuvista pääsi ylinäyttely ihan oikeasti toisinaan häiritsemään, erityisesti sen yhden alkupuolen viiksekkään kaverin osalta, jonka näyttelijää en osaa tässä kauhean tarkkaan eritellä. "Hevoisia!"
Miten paljon olisi toivonut tämän tyylikkään visuaalisemman kerronnankin kestävän pitkin koko elokuvan, mutta harmittavasti loppua kohti tekstiä alkaa tulla jo ihan ärsyttävyyteen asti kun Hallenberg aloittaa papattaa loputtomia turhauttavia litanioitaan. Turhan papatuksen sijaan olisikin ollut vähintäänkin kiinnostavaa nähdä kerrankin kotimaiselta elokuvantekijältä pelkkään kuvalliseen kerrontaan painottuva teos joidenkin mykkäkauden klassikoiden tapaan. Tietenkään näin ei voi kaupallisen elokuvan tapauksessa enää nykyään tehdä, mutta kuitenkin.

Niinpä niin, niin juu, juppijuu. Niin siinä sitten kävi ettei Käsky oikein tehnyt itseeni odotettua vaikutusta. Onhan tässä toki omat hyvät puolensa, mutta toisinaan tönkön ja ylivedetyn välillä heittelevä näytteljätyöskentely yhdistettynä lopun joutavaan saarnaamiseen söivät tätä ainakin omalla kohdallani pahasti. Ehkä Louhimiehen 8-pallo korjaa tilanteen ja tykittää meikäläistä sitten lättyyn kuin viimeistä päivää? Se nähdään pian.


Arvio: 3/5


KÄSKY, 2008 Suomi
Tuotanto: Aleksi Bardy
Ohjaus: Aku Louhimies
Käsikirjoitus: 
Jari Olavi Rantala, Leena Lander
Näyttelijät: 
Eemeli Louhimies, Eero Aho, Janne Virtanen, Miina Maasola, Mikko Kouki, Pihla Viitala, Riina Maidre, Samuli Vauramo, Sulevi Peltola

Hiljaa virtaa Don (1930)


Vaikka neuvostoliittolainen kaunokirjallisuus ei kauhean tuttu juttu olisikaan, kilisyttänee Mihail Solohovin Hiljaa virtaa Don todennäköisesti kelloja useammassa kuin yhdessä kellotapulissa. Kyseessä on yksi harvoja kansainvälisen luokan neuvostoliittolaisia klassikoita, joka yhdessä parin muun merkkiteoksen kanssa toi Solohoville vuoden 1965 kirjallisuuden Nobelinkin.
Muistan lukeneeni aikoinaan lukiovuosinani koko Solohovin suomeksi käännetyn tuotannon, mutta itsekään en varsinaisesti muistanut Donin kasakoista kertovan tiiliskivijärkäleen olevan ainakin osittain julkaistu jo 20-luvulla. Tämä elokuva sattuu vielä olemaan ensimmäinen koskaan tehty filmatisointi kyseisestä opuksesta, joten nyt ollaan todella jännän äärellä.
Alkuperäiskirja kertoo pähkinänkuoressa Donin kasakoiden vaiheista ja sisäisestä draamasta Venäjän sisällissodassa, jossa nämä siis taistelevat valkoisten puolella bolshevikkejä vastaan. Elokuvaan on varsinaisesti valikoitunut vain tarinan kolmiodraamaa käsittelevä osuus sekä lopun lyhyt sotakohtaus.

Täytyy nyt jo näin alkajaisiksi murjaista, että vaikka kyseessä onkin neuvostoliittolainen mykkäelokuva sekä tunnetun kirjallisen klassikon filmatisointi, kyseessä ei todellakaan ole mikään kauhean ihmeellinen elokuvataiteellinen saavutus. Homma on nimittäin niin, että niinkin massiivista teosta kuin Hiljaa virtaa Don ei missään vaiheessa edes ajateltu filmatisoida kokonaisuudessaan ja tähän valikoitiin siksi vain pieni osa itse tarinaa. Ilmeisesti koko massiivisen eepoksen julkaisu oli tässä vaiheessa vielä jotakuinkin kesken, joten täydellistä versiota ei tähän aikaan vielä ollutkaan mahdollista tehdä.
Periaatteessa tässä onkin juuri kyse mitättömän pienestä ja irrallisesta osasta jotain paljon suurempaa, jota ei koskaan tehty ainakaan elokuvamuodossa loppuun asti. Hahmot ja näiden asuttama maailma jäävät tässä tyngässä pahasti hengettömiksi ja tarina kontekstittomaksi, joten tässä ei ole missään vaiheessa kunnollista tarttumapintaa nykyajan katsojille.

Mitä tulee tekniseen toteutukseen, kyseessä on pitkälti niitä sotakohtauksia ja muutamia nättejä luontokuvia lukuun ottamatta varsin keskinkertainen ilmestys, joka tuskin herättää kenessäkään sen suurempia tunteita suuntaan tai toiseen.
Oikeastaan edellinen tiivistääkin pitkälti koko elokuvan perimmäisen olemuksen: muutama hienon kohtauksen siloittelema unohdettava keskinkertaisuus, pelkkä hyvän tarinan raakile vailla sen suurempaa sielua. Onneksi neuvostoliitossakin ymmärrettiin yskä ja seuraavassa filmtaisoinnissa homma vietiin alusta loppuun asti ilman turhaa leikkelyä ja valikoimista. Vuoden 1957 Hiljaa virtaa Don taitaakin olla kaikista filmatisoinneista se definitiivisin.


Arvio: 2.5/5


TIKHII DON, 1930 Neuvostoliitto
Ohjaus: 
Ivan Pravov, Mikhail Provor, Olga Preobrazhenskaya
Käsikirjoitus: 
Ivan Pravov, Mikhail Provor, Mikhail Sholokhov, Olga Preobrazhenskaya
Näyttelijät: 
Aleksandr Gromov, Andrei Abrikosov, Emma Tsesarskaya, Georgi Kovrov, Nikolay Podgorny, Raisa Puzhnaya, Yelena Maksimova

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Suurherttuan raha-asiat (1924)


Oman käsitykseni mukaan F.W. Murnau taisi elää Nosferatun aikaan ja vielä vähän sen jälkeen jonkinlaista kokeellisempaa periodia ja suuntaa haettiin ilmeisesti vähän joka genrestä ennen kuin Viimeisellä miehellä kaikki pärähti lopullisesti uomiinsa. Suurherttuan raha-asiat on koko Murnaun tuotannon eriskummallisimpia kokeiluja ja ainut komedia, jonka mies tuli urallaan tehneeksi.
Elokuvan tarina sijoittuu kuvitteelliseen välimerelliseen valtioon, jota hallitseva suurkreivi keikkuu konkurssin ja velkavankeuden rajamailla. Samaan aikaan miehen velkojat ja kierot liikemiehet suunnittelevat kuitenkin maan kaappaamista ja sen osien muuttamista jättimäiseksi kaivoskompleksiksi. Kuvioon mukaan astuu jossain vaiheessa myös suurkeivin puolisoksi kaavailtu venäläinen prinsessa sekä paikalle osuva maankiertäjä ja salapoliisi.
Suurherttuan raha-asioita seuratessa kävi nopeasti selväksi ettei Murnau muuten niin tasokkaasta ohjauksesta huolimatta ole mikään uusi Ernst Lubitsch. Koko elokuvassa nimittäin ei tainnut olla kuin korkeintaan muutama edes etäisesti toimiva vitsi, joista keskivaiheilla tuleva visuaalinen koiragagi oli paitsi lystikäs myös helposti vuosikausia edellä aikaansa.

Oikeastaan tarina ei muutoinkaan juuri hetkauttanut suuntaan tai toiseen, välillä tämän katsominen tuntui toivottoman tasapaksulta tai vain sekavalta ja toisinaan teki mieli kaivaa jo kirjaakin avuksi. Seuraamista entisestään vaikeutti, että kaikki hahmot muistuttavat kauheasti toisiaan ja sikäli kun tässä nähdään välitekstejä, ne ovat monesti pitkiä ja niitä visuaalisena tarinankertojana tunnetun ohjaajan elokuvaksi vähän liiankin paljon.
Mutta kaikesta edellisestä napinasta huolimatta tämä on silti Murnaun ohjaustyö ja kaikin puolin hienosti kuvattu tiukka elokuva kaikenlaisesta tasapaksuudestakin huolimatta. Etenkin ulkosalle sijoittuvat kohtaukset ovat erittäin tyylikästä tavaraa ja näyttelijöistä etenkin Alfred Abelsalapoliisivarkaana jäi mieleen pelkästään positiivisella tavalla.
Ei tämä kyllä Murnaun parasta osaamista edusta millään, mutta huonompaakin on nähty ja tehty.


Arvio: 3/5


DIE FINANZEN DES GROSSHERZOGS, 1924 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus:
F.W. Murmau
Käsikirjoitus: Thea von Harbou, Frank Heller
Näyttelijät: 
Alfred Abel, Georg August Koch, Guido Herzfeld, Harry Liedtke, Hugo Block, Ilka Grüning, Julius Falkenstein, Mady Christians, Walter Rilla

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Laitakaupunki (1933)


Eletään tsaarin ja kapitalismin sorron ajan viimeisiä vuosia tarkemmin nimeämättömässä venäläisessä kylässä. Kenkätehtaan työläiset käyvät turhaan taisteluaan ylimielisiä johtajiaan vastaan vain saadakseen kasakat kimppuunsa ja joutuakseen alistumaan takaisin ankeisiin työoloihinsa. Ennenpitkää huhut kertovat Euroopassa puhjenneesta suursodasta ja kylän miehen päätyvät rintamalle taistelemaan toisia työläisiä vastaan isänmaan ja pääoman puolesta.
Ennen Laitakaupungin näkemistä en suoranaisesti osannut odottaa yhtään mitään. Jätin tarkoituksella kaikki juonireferaatitkin lukematta, koska halusin nauttia elokuvani mahdollisimman neitseellisenä. Ainut asia, jota tästä taatusti vähänkään sivistynyt elokuvaharrastaja todennäköisesti tietää jo ennestään, on tämän status jonkinlaisena neuvostoelokuvan suurena mestariteoksena ja yhtenä Boris Barnetin parhaimmista ja kuuluisimmista teoksista. Muuan muassa Peter von Baghkin kirjoitti elokuvan historiassan pitkät pätkät Laitakaupunkia ylistävää settiä, joten ei tämä kai mikään huonokaan voi olla.
Laitakaupunki ei ole mitenkään varsinaisesti huono elokuva, mutta pahuksen outo. Periaatteessa tämä on jälleen yksi kommariaatetta estottomasti ylistävä neukkuleffa, mutta tällä kertaa omituisella absurdilla huumorilla kyllästettynä. Heti elokuvan alussa esimerkiksi kuullaan hevosen valittavan työtaakkaansa ja muutoin komeissa sotakohtauksissa pommien ja tykistön pauke on korvattu kaikenlaisilla koomisilla ääniefekteillä. Samaan aikaan tämä yrittää toisaalta olla vakavampikin sotadraama, joten pelkkä homman tunnelma ja henki heittelee rajusti kohtauksesta toiseen.


Varsinaista tarinaa voisi näin äkkiseltään lähteä kuvaamaan lähinnä päähenkilöttömäksi ja kerronnaltaan hyvinkin episodimaiseksi. Varsinainen juonen punainen lanka on hyvin ohut, tarinan keskeisimpiäkin henkilöitä opitaan tuntemaan lähinnä ulkonäöltä ja pääpaino on vanhojen neukkuleffojen perinteitä jatkaen enemmän massoissa kuin yksittäisissä henkilöhahmoissa. Jos tykkää tällaisesta kerronnasta, tykkää kaiketi siis tästäkin.
Enpä tiedä mitä tästäkin pitäisi oikein ajatella. Ehkä Laitakaupunki vain on niitä sellaisia elokuvia, jotka pitää katsoa moneen kertaan, jotta sen omituinen tyyli lähtisi todella aukeamaan. Tällä haavaa ”kaikkien aikojen mestariteoksesta” jäi positiivisessa mielessä takaraivoon lähinnä toisinaan todella loistava kameratyöskentely ja hienot sotakohtaukset, kuvaus rintamalinjat ylittävästä veljeydestä, toisinaan ihan näppärä äänieditointi sekä ihan menevä musiikki. Tämän nauttimaa mestariteoksen mainetta en osaa selittää muuten kuin että kyseessä taitaa olla lähinnä ilmestymisaikansa kontekstissa tajunnanräjäyttävän innovatiivinen ja edistyksellinen teos, jonka vallankumouksellisuus ei nykyelokuvaan tottuneelle enää avaudu ollenkaan samalla tavalla. Tai sitten allekirjoittaneelta vain meni koko jutun pointti täysin ohi.


Myöhäinen lisäys: Katsoin jonkun aikaa tämän kirjoittamisen jälkeen vähän samoihin aikoihin tehdyn ja samoja tunnelmia kutkuttelevan Tshapajevin ja mieleen tuli muutama ajatus. Tiettävästi näihin aikoihin valtio alkoi ottaa näkyvämpää roolia elokuvien tuotannossa ja vanhan ajan yletöntä kikkailua pantiin toden teolla aisoihin. Yksi mahdollisuus on, että samaan tapaan sotaa lähdettiin kuvaamaan vähän humoristisemmalla ja hauskemmalla otteella pelkästään suurempien massojen saavuttamiseksi; neuvostojen maa oli muutenkin vielä tähän aikaan pasifismin kannalla ainakin periaatteen tasolla. Tässä onkin ehkä koko jutun varsinainen ydin.
Pienen sulattelun ja parin uudemman katselukerran jälkeen taidan sittenkin pitää Laitakaupungista.


Arvio: 4.5/5


OKRAINA, 1933 Neuvostoliitto
Ohjaus: Boris Barnet
Käsikirjoitus: Boris Barnet, Konstantin Finn
Näyttelijät: 
Aleksandr Tšistjakov, Jelena Kuzmina, Nikolai Bogoljubov, Nikolai Krjutškov, Robert Erdman, Sergei Komarov

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Ledolom (1931)


Siihen nähden, miten paljon tähän mennessä on tullut katsottua neuvostoliittolaisia leffoja ja suoranaista propagandaa, on ollut pieni ihme ettei ennen tätä ole tullut vastaan oikeasti montaakaan jossa demonisoitaisiin varakkaita talonpoikia eli kulakkeja, noita pahamaineisia köyhän kansan ikiaikaisia vihollisia joita Stalin hyvässä hyvyydessään ryöväsi ja tapatti miljoonittain sosialismia rakentaessaan.
Boris Barnetin Ledolom on juurikin sitä ehtaa itseään: aitoa ja tyylipuhdasta stalinistista kulakkipropagandaa. Yksinkertainen tarina kertoo tässä köyhästä maalaiskylästä, jota pahat kulakit saapuvat sortamaan ja korruptoimaan. Lopussa köyhä kansa kuitenkin nousee vastustamaan sortajaansa ja onnellinen loppu seuraa. Vihoviimeisissä kuvissa tarjotaan vielä valtion virallista kommunismin ilosanomaa kansalle.


Jos nyt ihan totta puhutaan, niin ei tätä juonen vuoksi taida kukaan katsoakaan sen enempää kuin jotain keskiverto pornoelokuvaakaan. Tässä kaikkein kiinnostavinta on Barnetin visuaalinen tyyli, joka on selvästi saanut valtavasti vaikutteita Aleksandr Dovzenkon teoksista, erityisesti Arsenalista ja Maasta. Tässäkin luonnollisesti onanoidaan oikein kunnolla maaseudun kauneudella ja eri vuodenaikojen kuvaus on parhaimmillaan silmiä hivelevää tavaraa.
Parasta tässä suhteessa on kuitenkin lopun kliimaksi, joka perinteiseen neuvostotyyliin on viimeisen päälle makeaa montaasia täynnä; tässä tapauksessa nähdään myös paljon omalaatuisia varjotekniikoita, joita näissä neukkulaisissa harvemmin näkee käytetyn, kuten sortajiaan vastaan siluettina ja kasvottomina varjoina marssivat kasvottomat työn raskaan raatajat, montaasiräjähdyksiä ja paljon muuta.


Ledolom on kokonaisuutena yllättävänkin onnistunut pieni tuntematon neuvostohelmi ja Boris Barnetin visuaalisesti kiinnostavimpia elokuvia. Mikäli räikeästä propagandasta ja vähän kömpelöhköstä tarinasta pääsee yli, tämän katsoo kyllä ihan mielellään.


Arvio: 4/5


LEDOLOM, 1931 Neuvostoliitto
Ohjaus: Boris Barnet
Käsikirjoitus: 
K. Grobunov, O. Meleg, S. Yevlakhov
Näyttelijät: 
Aleksandr Zhukov, Andrey Martynov, S. Pryanishnikov, Vera Marinich

Tokyo Tribe (2014)


Heureka! Taisin viimeinkin löytää Sion Sonon uran eniten yleisöä jakavan elokuva.
Tokyo Tribe on jotain niin uutta ja erilaista ettei mitään tällaista varmaan ole koskaan ennen ymmärretty koettaakaan - etenkään Japanissa. Kyseessä on samannimiseen mangaan perustuva räp-musikaali, jossa suurin osa vuorosanoista räpätään ja gangstaillaan pussihousut puoliksi nilkoissa lähes koko leffan läpi soivan biitin tahtiin. Jos ajatus kaksituntisesta räppi-oopperasta oksettaa, tätä ei varmaan kannata sitten katsoa.
Varsinainen tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa keskenään elintilasta, hoodeista, kokkelista ja bitcheistä kilpailevat japanilaiset ganstajengit hallitsevat. Luonnollisesti homma räjähtää karvaisiin käsiin, mistä seuraa suuri jengisota.


Ainakin Tokyo Tribesta voi sanoa, että elokuva näyttää kaikessa värikylläisyydessään ja bling blingissään ihan kivalta. Oikeastaan tästä jopa nautti toisinaan ainakin visuaalisessa mielessä. Luin jostain että moni tässä nähtävä ghettokin on oikeasti olemassa - mitä ei ehkä ihan todeksi uskoisi ainakaan elokuvan menon perusteella. Himizusta tuttu Shota Sometanikin heiluu jälleen näkyvässä roolissa oikein muikeasti.
Mutta, mutta...
En tätä nyt mielelläni sanoisi kun tuntuu että kansa nostaa kohua aina kun lausuu mielipiteensä jostain musiikista. En vain ole räpin tai hiphopin faneja alkuunkaan ja tämän koko elokuvan katsominen tuntui pitemmän päälle kauhealta tervanjuonnilta. Tai no, onhan räp-musikaali toki ideana ihan luova, mutta hommaan kyllästyy todella nopeasti ja loppujen lopuksi koko räppigangstajoujoumeininki alkaa tuntua vain halvata huomionhakuiselta tempulta, joka ei oikeasti tuo mitään kiinnostavaa sisältöä yhtään mihinkään.


Siinä kai lyhykäisyydessään tyly tuomio. Tokyo Tribe ei ainakaan itseeni tehnyt missään kohtaa kunnollista vaikutusta. Varmaan tällaisellekin kamalle yleisönsä löytyy, mutta näköjään en itse ainakaan kuulu siihen sakkiin.
Case closed. Kaksi tähteä.


Arvio: 2/5


TOKYO TRIBE, 2014 Japani
Tuotanto: Yoshinori Chiba, Nobuhiro Iizuka, Naoko Komuro, Shinichiro Masuda, Ayako Oguchi, Kinya Oguchi, Tadashi Tanaka, Keizo Yuri
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono, Santa Inoue
Näyttelijät: 
Akihiro Kitamura, Riki Takeuchi, Ryôhei Suzuki, Shôta Sometani, Tomoko Karina

Valkoinen kaupunki (2006)


Janne Virtasen tulkitsema Veli-Matti työskentelee päivisin taksikuskina elättääkseen kaksi lastaan näiden äidin huidellessa milloin missäkin vieraiden miesten kanssa. Ennen pitkää seuraa kysymys Veli-Matin huoltajuudesta, työpaikka menee virheen vuoksi alta ja emäntäkin lähtee lopullisesti matkoihinsa. Seksuaalinen turhautuminen, työttömyys, ahdistus ja alkoholi painavat Veli-Matin arkea aina vain raskaammin. Kun ärsyttävä naapuri vielä avaa sopivassa tilanteessa päätään, on katastrofi valmis...
Muistan Valkoisen kaupungin ilmestymisen aikaan Aku Louhimiehellä olleen vielä Pahan maan peruilta hurja hypejuna päällä ja Valkoista kaupunkia ylistettiin sen vanavedessä suunnilleen parhaaksi elokuvaksi koskaan. Nykyään kaikki ylistys tuntuu vähän yliammutulta vaikkei tämä varsinaisesti huono olekaan. Kuvaus ja leikkaus ovat selvästi saaneet vaikutteita ranskalaisesta uudesta aallosta ja Martin ScorseseTaksikuskiinkin viitataan jatkuvasti; kunnianhimoa Louhimiehellä on toisin sanoen ainakin selvästi riittänyt tässäkin.

Kuten jo Louhimiehen leffoissa on tavaksi muodostunut, tässäkin nähdään koko joukko äärimmäisen tyylikkäitä näyttelijäsuorituksia. Janne Virtanen on vähintään uskottava ahdistuneena ja nurkkaan ajettuna isänä, mutta shown varastaa tällä kertaa todenteolla Susanna Anteroinen kevytkenkäisenä ja häijynä äitinä, jolta ei ukolle sääliä heru sitten alkuunkaan. Tällä kertaa nimekkäät näyttelijätkään eivät Juha Veijosta lukuun ottamatta muutenkaan hypänneet silmille samalla tavoin kuin Pahassa maassa.
Oikeastaan Valkoisen kaupungin tyylikästä näyttelijätyöskentelyä katsoessa tuli pakosti miettineeksi sitä parin viikon takaista Louhimiehen metodien ympärillä vellonutta kohua. Aku Louhimies on erikoistunut tekemään elokuvia ahdistuneista ihmisistä ja ilmeisesti myös psyykkaa näyttelijänsä suuren maailman tyyliin mahdollisimman lähelle oikeaa tunnetilaa ja lopputuloksena miehen elokuvissa esiintyvät näyttelijät pokkaavat Jusseja kuin viimeistä päivää. Koko jupakka alkaa päivä päivältä näyttää aina vain entistä koomisemmalta ja väkisin väännetyltä sensaatiojutulta.

Olen joskus jostain lukenut Valkoisen kaupungin koostuvan oikeasti Louhimiehen Irtiottoja-sarjan elokuvaksi leikatusta juonikokonaisuudesta, joka kuvattiinkin valmiiksi jo kauan ennen Pahan maan julkaisua. En ole nähnyt kyseistä sarjaa enkä tiedä missä määrin kyse on samasta materiaalista, mutta tietynlainen puutteellisuus tästä kyllä selvästi huokuu. Tätä on kauhean vaikea selittää auki, mutta tästä näkee selvästi, että kyseessä on ollut osa jotain suurempaa kokonaisuutta joka on tästä jätetty pois.
Valkoinen kaupunki on taatusti masentavimpia ja ahdistavimpia leffoja joita meilläpäin on kuuna päivänä tehty - Pahan maan lisäksi, totta kai. Joku voisi kutsu tällaista kurjuuden maksimointia jo jonkinlaiseksi Louhimiehen uudeksi tavaramerkiksi, josta joko pitää paljon tai sitten ei ollenkaan. En tiedä nauttiiko sisäinen masokistini ahdistavien ja masentavien elokuvien katselusta vai onko surumielisissä tarinoissa vain jotain itseeni erityisen vetoavaa, mutta Valkoinen kaupunki jätti itselleni jälleen hyvän maun suuhun.
Aku Louhimies osaa hommansa.


Arvio: 4/5


VALKOINEN KAUPUNKI, 2006 Suomi
Tuotanto: Markus Selin
Ohjaus: Aku Louhimies
Käsikirjoitus: Aku Louhimies, Mikko Kouki, Paavo Westerberg
Näyttelijät: 
Aada Hämes, Hannele Lauri, Janne Virtanen, Santeri Nuutinen, Susanna Anteroinen

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Vogelödin linna (1921)


Toinen arvostelu arkistojen kätköistä.
F. W. MurnauVogelödin linnaan saattaa internetin syövereissä törmätä myös nimellä "The Haunted Castle", mutta enkkukäännöksen ei kannata antaa hämätä itseään. Ilmeisesti kyseessä on myöhempien aikojen julkaisujen Nosferatun maineella ratsastava titteli, jolla ei oikeasti ole varsinaisen sisällön kanssa mitään tekemistä. Perinteistä maksavan yleisön harhaanjohtamista siis.
Vogelödin linna on varsin arkkityyppinen murhamysteeri ja jännäri, jossa joukko aristokraatteja on kokoontunut maaseudulle vanhaan ja syrjäiseen kartanoon ja yksi henkilöistä on epäilty murhaaja...

Mitäköhän tästä voisi vielä sanoa, mitä ei ole jossain muualla tullut jo moneen kertaan tokaistua? Vogelödin linna näyttää ja tuntuu jälleen kerran hyvältä, Murnaun ohjaus on taas kerran ihailtavan pikkutarkkaa jälkeä ja tässä jopa nähdään muutamia todella komeita otoksia, jotka jo tuovat positiivisella tavalla mieleen mestarin tulevat merkkiteokset.
Tällä kertaa näyttelijätkään eivät tekoajalle poikkeuksellisesti heilu ja huido kiusallisen teatraalisesti vaan hoitavat hommansa ehkä vähän liiankin vähäeleisesti. "Liian" sikäli ettei näyttelijäjoukosta nouse esille Conrad Veidtin kaltaisia poikkeuksellisia tai muuten erityisen muistettavia yksilöitä vaan taso on tällä kertaa unohdettavampaa, joskin nykysilmään mielekkäämpää laatua.

Katsastamani versio oli vielä virallinen isomman luokan julkaisu, joten tähän oli eksynyt jälleen harvinaisen laadukas musiikkiraita säestämään tarinan tapahtumia. Matka yöstä -elokuvasta poiketen kyseessä taisi vielä olla vartavasten elokuvaa varten sävelletty kipale, joten sitä suuremmalla syyllä tästä pystyi nauttimaan kaikilla aisteilla.
Harmittavasti kyseessä vain taitaa olla koko Murnaun säilyneen tuotannon heikoimpia yksilöitä, ellei jopa se kaikkein heikoin. Audiovisuaaliselta kantilta Vogelödin linna on kaikin puolin hyvä elokuva, mutta tarinassa oli ainakin omaan makuuni vielä turhan paljon löysää ja elokuvalla itsellään hitusen liikaa pituutta varsinaiseen sisältöön nähden.
Ei huono, mutta Murnaun kaltaiselta ohjaajalta on lupa odottaa enemmän.


Arvio: 2.5/5


SCHLOSS VOGELÖD, 1921 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus:  F.W. Murnau
Käsikirjoitus: 
Carl Mayer, Rudolf Stratz
Näyttelijät: 
Arnold Korff, Georg Zawatzky, Hermann Vallentin, Julius Falkenstein, Lothar Mehnert, Lulu Kyser-Korff, Olga Tschechowa, Paul Bildt, Paul Hartmann, Robert Leffler

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Matka yöhön (1921)


Tässä äskettäin läppärin kovalevyä siivotessa törmäsin kokonaiseen läjään ikivanhoja elokuva-arvosteluja, joita ei syystä tai toisesta ole tullut ainakaan toistaiseksi koskaan julkaistua. Tähän satapäiseen läjään hukkunutta materiaalia lukeutuu myös F. W. Murnaun koko säilyneen tuotannon katsaukset, jotka jäivät selittämättömästi uupumaan viimekertaisesta parin vuoden takaisesta saksalaismaratonista. Menneen ajan synnit taitaa olla parasta korjata hyvän sään aikana kun konekaan ei ole vielä sanonut itseään lopullisesti irti.
Der Gang in die Nacht eli Matka yöhön ei ole Murnaun ensimmäinen ohjaustyö, mutta se on meidän päiviimme asti säilyneistä kaikkein vanhin ja antaa ehkä vähän vihiä myös niiden kadonneiden teosten tyylistä ja tasosta. Kyse on tällä kertaa romanttisesta melodraamasta ja eräänlaisesta Auringonnousun epätäydellisestä prototyypistä, jossa lääkäri hylkää vaimonsa sensuellin kabareetanssijattaren vuoksi.

Tässä onkin taas sellainen teos, jota katsoessa kiinnittää pakosti jo ensimmäisistä kuvista lähtien huomiota tyylikkään pikkutarkkaan kuvaukseen, joka kykenee kertomaan tarinaa poikkeuksellisen tehokkaasti ilman turhia välitekstejä. Murnaun visuaalista tyyliä huomaa arvostavansa viimeistään puolivälin jälkeen kun kerrontaan otetaan luonnonvoimatkin mukaan erilaisissa henkilöhahmojen mielentilaa kuvaavissa luonto-otoksissa, kiihtyvässä aallokossa, nousevassa myrskyssä ym. Hienoa visuaalista kerronta kertakaikkiaan.
Näyttelijätyöskentely vaihtelee ylidramaattisen heilumisen ja hillitymmän välillä. Yksikään pääosanesittäjistä ei varsinaisesti ole huono, mutta sivuosassa synkistelevä Conrad Veidtonnistuu varastamaan kaiken huomion sokeana maalarina, joka saapuu leikkauttamaan silmänsä Olaf Fønssin esittämän tohtorin vastaanotolle. Tätä katsoessa kannattaa aivan erityisesti kiinnittää huomiota Veidtin poikkeuksellisen ilmaisuvoimaisiin käsiin, jotka eivät tunnu ainoassakaan kohtauksessa pysyvän aloillaan tai jäävän taustalle toimettomiksi.

Viime aikoina tarkastamilleni mykkäleffoille poikkeuksellisesti tässä oli myös erittäin tomiva musiikkiraita - joka siis todellisuudessa oli vain päälle lyöty sattumanvarainen pianolla soitettu klassinen sävellys 20-luvun alkupuolelta. Mieluummin tällaista kuuntelee elokuvansa taustalla kuin jotain viuhuna-, surina- ja pörinä-äänistä koottua kokeellista ujellusta, jota tunnutaan tunkevan nykyaikana joka pahuksen mykkäelokuvan taustalle.
Jos tässä nyt mielipiteensä lyhyesti lähtisi tiivistämään, niin kyseessä on erinomaisen hyvä, mutta vielä vähän turhan epätasainen varhaisteos tulevalta huippuohjaajalta. Käsikirjoituksen puolesta tässä on vielä vähän löysää, tunnelma poikkoilee parissa kohtaa vähän laidasta laitaan ja kaikki näyttelijät eivät joka käänteessä vakuuta, mutta ohjaajan nerous on selvästi havaittavissa jo tässä vaiheessa.
Murnaun elokuvia katsellessa ei tarvitse koskaan pettyä.


Arvio: 3.5/5


DER GANG IN DIE NACHT, 1921 Saksa
Tuotanto: Sascha Goron
Ohjaus: F.W. Murnau
Käsikirjoitus: Carl Mayer, Harriet Bloch
Näyttelijät: 
Clementine Plessner, Conrad Veidt, Erna Morena, Gudrun Bruun Stephensen, Olaf Fønss