L'inhumaine (1924)

Marcel L’Herbierin L’inhumane on rehellisen erilaisella syntytarinalla siunattu audiovisuaalinen kummajainen. Tiettävästi kyseessä on pohjoisamerikkalaisten rahakkaampien tahojen tilauksesta tuotettu caligarimainen kokoomateos tekoajan ranskalaisesta modernistisesta kuva-, musiikki- ja elokuvataiteesta. Tätä onkin ollut tekemässä koko joukko ajan johtavia taiteilijoita laidasta laitaan: kubismia ja art decoa sekoittavan puvustuksen suunnitteli Paul Poiret,  huonekalut Pierre Chareau sekä avantgardistisen lavastuksen maalari Fernand Legerin, arkkitehti Robert Mallet-Stevensin sekä tulevaisuuden nimiohjaajien Claude Autant-Laran ja Alberto Cavalcantin muodostama työryhmä.

Audiovisuaalisen taidegallerian tarina kertoo kaikkien maailman miesten palvomasta diivamaisesta laulajattarprimadonnasta, jonka kylmä ja ylimielinen suhtautuminen ajaa nuoren miehen itsemurhaan. Yleisön vihamielisen reaktion vuoksi nainen päättää mennä nuorukaisen hautaholviin pyytämään tältä anteeksi vain todetakseen koko itsemurhan olleen huijausta. Lopulta laulajatar itse joutuu mustasukkaisen rakastajansa uhriksi ja emäntää aiemmin höynäyttänyt nuori mies päättää tarttua tilaisuuteen omalla tavallaan…

L'inhumainen taustan ja tarkoituksen tuntien tätä ei paljoa kannata katsoa pelkän juonen vuoksi, se on käytännössä pelkkää perinteistä melodraamaa ilman sen kummempia koukkuja. Elokuvan itsensä kiinnostavin aspekti on luonnollisesti sen visuaalinen puoli, jota on jo vaikeaa sanoin kuvatakaan. Kuvitelkaa Tohtori Caligarin kabinetti Pablo Picasson hurjimmista painajaisista karanneena kubistisena ja erilaisten geometristen muotojen täyttämänä mielipuolisena sillisalaattina. Lähes jokainen kuva koko elokuvasta on juuri tätä - ja enemmän. Silkan villin mielikuvituksellisen lavastuksen ja puvustuksen lisäksi tässä myös roiskitaan suunnilleen kaikkia mahdollisia tekoajan kuvaus- ja leikkaustekniikoita montaaseista ja päällekkäisistä kuvista lähtien.

Huikein trippi on viimeinen parikymmentäminuuttinen hullun tiedemiehen vinksahtaneen nurinpäin vääntyneeseen laboratorioon sijoittuva jakso, joka on kaikkea edellistä, mutta vielä vähän huimemmin ja paremmin. En ole aivan varma, mutta tämä saattaa olla kaikessa taiteellisuudessaankin yksi elokuvahistorian ensimmäisistä lajissaan, kolme vuotta ennen Metropolista ja vuoden ennen vähemmän tunnettua Kummitustalon salaisuutta, joka aikoinaan popularisoi koko kliseen.

Yksikään todellinen taide-elämys ei luonnollisesti olisi oikeasti täydellinen ilman Darius Milhaudin vartavasten tarkoitusta varten säveltämää kokeellista musiikkiraitaa, josta en valitettavasti osaa sanoa juurikaan mitään, sillä omassa versiossani se oli korvattu nykyaikaisella kokeellisella trippimusalla. Mutta pääasia kai, että omaan julkaisuuni lisätty musiikki ainakin sopi kerrankin muun elokuvan tyyliin ja tunnelmaan. Yleensä olen tällaisten kokeellisten kikkabiisien elokuvakäyttöä vastaan, mutta L’inhumaineen ei periaatteessa voisi muuta ajatellakaan.

En rupea tätä elokuvaa suosittelemaan yhtäkkiä ja kenelle tahansa, sillä tätä ei selvästikään ole tarkoitettu samanlaiseksi massaviihteeksi kuin keskiverto bulkkielokuvat yleensä. L’inhumainessa on ensisijaisesti kyse oman aikansa visuaalisen taiteen näyteikkunasta ja tämä on selvästi suunnattukin aiheesta erityisesti kiinnostuneille harrastajille ja näytille maailman taidemuseoihin. Jos siis ajatus parituntisesta sukelluksesta 20-luvun alun ranskalaisen modernismin maailmaan vain saa yhtään kostumaan, tätä parempaa elokuvallista esitelmää aiheesta tuskin rahalla on mahdollista saada.



Arvio: 4.5/5



L'INHUMAINE, 1924 Ranska
Ohjaus: Marcel L'Herbier
Käsikirjoitus: Georgette Leblanc, Marcel L'Herbier, Pierre Dumarchais
Näyttelijät: Fred Kellerman, Georgette Leblanc, Jaque Catelain, Léonid Walter de Malte, Marcelle Pradot, Philippe Hériat, Prince Tokio