Voittamaton kostaja (1982)

Tuskinpa John Milius Conan Barbaaria ohjatessaan osasi edes aavistaa minkälaisen lampunhengen mies tuli elokuvallaan vapauttaneeksi. Tarkoitan tietysti aina niin muodikasta ja ihanaa barbaarielokuvan ratkiriemukasta genreä, tuota paljaan pinnan, rasvattujen lihasten ja kohmeloisen kostotarinan ympärille rakennettua jalointa elokuvan taidetta, joka lienee suhteessa kaikista genreistä antanut campin ystäville eniten laatuviihdettä. Bubba Ho-tepin jaPhantasmin takaa tunnetun Don Coscarellin Beastmaster lienee alkuperäisen Conanin ohella niitä klassisimpia barbaarielämyksiä, onpa elokuvat kuvattukin samoihin aikoihin ja Beastmaster muihin genren teoksiin suhteutettuna vieläpä varsin muikealla yhdeksän miljoonan budjetilla.

Elokuva sijoittuu mystiselle Manowarin levynkansia muistuttavalle pronssikaudelle, jolloin barbaria hallitsi ja yläosattomat karvaiset kuteet olivat muotia. Tarina alkaa kun hassua tekonenää pitävän Rip Tornin esittämä paha velho Maax (lausutaan ”Mejaaks”) saa kuulla kolmelta sulanutta juustoa muistuttavilla kuminaamareilla maskeeratulta ennustavalta noidalta saavansa surmansa kuningas Zedin (Rod Loomis) pojan käden kautta. Paha velho päättää panna ilkiökätyrinsä asialle ja tapattaa syntymättömän poikalapsen alkuunsa, mutta kätyrin tappavat taikatemput menevät poskelleen kun muuan miekkamies saapuu paikalle, surmaa häijyläisen ja ottaa lapsen kasvattaakseen. Epäonnistunut tappotaika on kuitenkin jättänyt lapseen -joka muuten saa nimekseen Dar- jälkensä, hän nimittäin omaa yliluonnollisen kyvyn kommunikoida eläinten kanssa. Darin kotikylän tuhouduttua nuori mies päättää kostaa pahalle velholle sekä tämän kätyriarmeijalle ja kasvaa kostoreissun aikana ruskeatukkaisesta pojasta rasvatuilla lihaksilla varustetuksi blondiksi Marc Singeriksi, myyttiseksi maita ja mantuja veikeiden pikku eläinystäviensä kanssa kiertäväksi, sen välttämättömän naisen pelastavaksi ja pahiksia kurmoottavaksi hyväksi tyypiksi.

Elokuvan käsikirjoitus ei totta vie ole Oscarin tai edes Jussin arvoinen, mutta se sisältää mielestäni kaiken oleellisen mitä tällaiselta elokuvalta vähintäänkin vaaditaan: Sankarin kostomotiiveineen, sidekickin tai useamman, maailmanvalloitusta suunnittelevan pahiksen ja vähäpukeisen naisen hädässä. Kokonaisuutena elokuvan hahmot ja maailma ovat oikeastaan hyvinkin luovia ja kiinnostavia sekä sen useista erilaisista lähteistä ideoita ammentava kevyt sekä sujuvasti kerrottu fantasiatarina jaksaa lineaarisuudesta huolimatta ihastuttaa. Elokuvassa nähdään oikeastaan lajityypille poikkeuksellisen vähän isompia lavastuksia, erikoistehosteita ja maskeerauksia muutamaa hupaisahkoa kohtaa lukuun ottamatta. Todellinen neronleimaus oli ottaa elokuvan sankarille eläinkumppaneja perinteisen typerän koomisen sidekickin sijaan; ihmisen ja eläinten yhteiselo ja kumppaanuus itsessään on edelleen kiinnostava aihe, jota ei fantasiaelokuvissakaan kovin paljoa ole ryöstöviljelty, fantasiakirjallisuudessa mieleen tulee lähinnä Robin Hobbin Näkijän taru -trilogia ja sen kertojahahmon sekä Yönsilmä -suden kumppanuus. Hieno aihe, upea trilogia. Lukekaa.

Kovin huonoja eivät näyttelijätkään rooleissaan ole: Karheaääninen Marc Singer saattaa hyvinkin olla itsensä Ison Arskan jälkeen parhaita ja karismaattisimpia leffabarbaareja vaikka raa'an lihan ja rintakarvojen määrässä monille muille kakkoseksi jääkin. No homo. Tanya Roberts ei oikeastaan hänkään ole ollenkaan huono, puhumattakaan elokuvan eläinnäyttelijöistä. Isoissa rooleissa heiluvista ehkä heikointa jälkeä tekee tympeästi irvistelevä ja vuorosanansa liioitellen lausuva Rip Torn pahana velhona. TIettävästi rooli oli alunperin suunniteltu Klaus Kinskille, mutta tuottajat palkkasivat vähemmän tunnetun Tornin viime tipassa ja kiireinen päätöksenteko näkyy. Vimmainen Klaus Kinski raivokkaana pahiksena barbaarielokuvassa olisi sanalla sanoen ollut vähintäänkin mielenkiintoinen näky.

Beastmaster ei ole koskaan ollut kriitikoiden suosikki eikä se ole ainakaan toistaiseksi saavuttanut kivenkovaa kulttistatusta kummempaa, mutta sen vähän rakkauden mitä se on osakseen saanut, se on omasta sekä monen muun mielestä saanut ansaitusti. Beastmaster on hyvä viihde-elokuva. Se on ennen kaikkea henkisesti teini-ikäisille pojille suunnattua höpsöä mutta sympaattista ja luovaa barbaariviihdettä Highlanderin, ysäri-Herkuleksen, Xenan ja muiden vastaavien viehättävien kulttielokuvien tyyliin. Tiettävästi Beastmasterista pidettiin aikoinaan myös tuottajapuolella siinä määrin, että Don Coscarellille tarjottiin mahdollisuutta ohjata Conan Hävittäjä, mutta mies kieltäytyi kohteliaasti; Tanya Roberts sen sijaan pestattiin roolisuorituksensa perusteella elokuvaan James Bond ja kuoleman katse.

Beastmasterille tehtiin myöhemmin myös jatko-osa, joka onnistui tuhoamaan koko suunnitellun Beastmaster-elokuvasarjan heti alkuunsa. Miten huono, te kysytte? Noh, Birdemic, The Room ja Highlander 2 ovat kaikki saatavilla DVD:llä. Beastmaster 2 ei ole. Niin huono.


Arvio: 4/5

BEASTMASTER, 1982 USA

Tuontanto: Sylvio Tabet, Paul Pepperman, Donald T. Borchers

Ohjaus: Don Coscarelli

Käsikirjoitus: Don Coscarelli, Paul Pepperman, Andre Norton

Näyttelijät: Rip Torn, Tanya Roberts, Marc Singer 

Mr. Vampire (1985)

Kiinalaiset ovat kyllä aika velmua väkeä. Vai pitäisikö tässä tapauksessa puhua hongkongilaisista, samapa tuo; velmuja kai kumpikin. Hongkongin ratkiriemukasta elokuvamaailmaa tuskin tarvitsee tällä sivustolla kauheasti esitellä; on John Woota, räjähtävää toimintaa, kung fu -juttuja ja vaikka mitä hauskaa. Valitettavasti kaikki elokuvajakelu tässä maailmassa tuntuu olevan jenkkiomistuksessa ja kaikenlainen laadukas ei-amerikkalainen tavara jää harmittavan helposti kansoilta näkemättä samalla, kun Hollywoodista kaavitaan pöntön pohjallisetkin tänne levitykseen. Tai näin ainakin itse olen kuullut ja ymmärtänyt. Mitenkään muutoin ei esimerkiksi voi ymmärtää tämän elokuvan täydellistä tuntemattomuutta meillä päin. Jackie Chan -elokuvista tutun pyöreän Sammo Hungin tuottama Mr. Vampire on kiinalaisen kauhu- ja vampyyrielokuvan klassikko, joka käytännössä synnytti kotimaassaan kokonaan oman hassun genrensä kliseineen päivineen. Itse muistan törmänneeni elokuvaan ensimmäisen kerran erään vanhahkon Pelit-lehden arvostelun yhteydessä olleessa tietoiskussa, jossa teokselle annettiin muistaakseni viisi tähteä viidestä. Ei paha.

Turhankin hitaan parikymmentäminuuttisen hahmot esittelevän intron jälkeen elokuvan varsinainen tarina alkaa, kun liikemies pyytää taolaispappi Kauta (Shaw-veteraani Lam Ching-ying) järjestämään esi-isänsä hautausta parempaan paikkaan suvun onnen takaamiseksi. Ruumista nostaessa omaiset havahtuvat pahoihin enteisiin ja Kau epäilee ruumiin olevan todellisuudessa epäkuollut vampyyri. Epäilyt osoittautuvat myöhemmin oikeiksi kun liikemies löydetään myöhemmin kotoaan vampyyrin surmaamana. Mestari Kaulla on elokuvassa kaksi oppilasta, komea Man-choi (Ricky Hui) ja kömpelö Chau-sang (Chin Siu-lo), josta ensimmäinen joutuu elokuvan aikana nuoren naisen aaveen viettely-yritysten uhriksi ja jälkimmäinen vampyyrin puremaksi, muuttuen pikkuhiljaa itsekin verenimijäksi. Elokuvan koko pääjuonen rungon muodostaa Mestari Kaun ja hänen oppilaidensa mittelö päävampyyria ja tämän epäkuolleita kätyreitä vastaan.

Kiinalainen vampyyri on itsessään melkoisen erilainen ilmestys kuin länsimaiset vastineensa: Sokea, yli-inhimillisen voimakas ja tasajalkaa hyppien kulkeva veitikka, jolla ei oikeastaan aina ole edes niitä kuuluisia hampaita vaan pitkät kynnet. Jos on kiinalainen verenimijä erilainen, niin sitä on myös vampyyrinmetsästäjä; kungfu-liikkeet ja miekkailumuuvit hallitseva loitsulapuilla, taikamusteella ja riisillä varustautunut vanha mestari. Juuri tämän etäämmäksi ei länsimaisista kliseistä juurikaan enää pääse ja sekös elokuvassa vasta viehättääki.

Mistään haudanvakavasta kauhuelokuvasta ei parhaita honkkariperinteitä kunnioittaen tietenkään ole kyse, vaan sinne tänne on menty panemaan tunnelmaa keventävää Jackie Chan -leffoista tuttua pöljää törmäilyhuumoria, lyhyehköjä tappelukohtauksia sekä akrobatiaa. Hammerin hillityn tyylikäs kauhutunnelmointi on kaukana kun vampyyri nyrkkitappelun tuoksinassa romuttaa kokonaisen talon ja kipinää lentää ilmaan ties mistä syystä.

Selvästi pienellä budjetilla tehdyksi elokuvaksi Mr. Vampiren kerronta on poikkeuksellisen hyvää työtä tarjoten pakoin yllättävänkin oivaltavia kuvaus- ja leikkauskikkoja. Samaa voinee sanoa riemastuttavan vanhanaikaisista halvoista erikoistehosteista, joita on mielestäni ymmärretty käyttää juuri sopivan vähän ja vasta lopussa, etteivät ne oikeastaan menoa häiritse ollenkaan, päinvastoin. Näyttelijöistä ainut varsinaisesti ei-niin-hyvä oli Billy Laun reippaasti ylinäyttelemä sähläripoliisi, joka vei mielestäni liikaa huomiota olennaisista hahmoista, vaikka hahmosta parissa kohtaa hyvät naurut saikin.

Henkilökohtaisesti sain Mr.Vampiresta enemmän kuin vain vastinetta rahoilleni. Se on mielestäni poikkeuksellisen viihdyttävä ja personaallinen kauhukomedia, jollaisia ei enää osata tehdä. En oikeastaan menisi sille kuitenkaan ihan viittä tähteä antamaan ihan jo hitaan alun vuoksi. Olkoon siis tähtiä neljä ja puoli.

Arvio: 4.5/5

殭屍先生, 1985 Hongkong

Tuotanto: Sammo Hung

Ohjaus: Ricky Lau

Käsikirjoitus: Barry Wong, Ricky Lau, Szeto Cheuk-Hon, Wong Ying

Näyttelijät: Anthony Chan, Billy Lau, Chin Siu-hou, Lam Ching-ying, Meen Lee, Pauline Wong, Ricky Hui, Wah Yuen, Wu Ma

Ginger Snaps (2009)

Niinhän sitä sanotaan, että jokainen pikkupoika haluaa jossain vaiheessa tulla lihaksia tursuavaksi yli-inhimillisen voimakkaaksi supersankariksi tai muuksi mahtiotukseksi. Itse halusin olla vampyyri tai ihmissusi. Tai Venom. Pahikset rulettaa. Niin tai näin, klassinen kauhu ja klassiset hahmot ovat aina olleet allekirjoittaneen sydäntä lähellä. Kuten jo Suckin arvostelussa totesin, on ylen harmittavaa miten huonossa hapessa vanhat klassikot nykyaikana ovat; enää ei käytännössä tehdä ollenkaan -yksittäisiä positiivisia yllättäjiä lukuun ottamatta- kunnollisia ihmissusi- ja vampyyrielokuvia, koska typerryttävät cgi-örkit ja turruttava adhd-räminä vetää puoleensa enemmän maksavaa kansaa kuin tylsät kauhusadut. Ginger Snaps ei ainakaan nimensä tai tekijöidensä puolesta sano allekirjoittaneelle yhtään mitään, mutta ihmissusielokuva tämä kaiketi on ja joku tätäkin on kai jossain mennyt joskus kehaisemaan. Ennakko-odotukseni elokuvan suhteen eivät nykyelokuvan tason tuntien luonnollisesti ole kovin kaksiset. Nykyaika haisee.

Kuten arvata saattaa, elokuvan tarina sijoittuu 2000-luvun alun tai 90-luvun lopun Kanadaan. Tarinan päähenkilöt ovat teini-ikäistä synkistelevän goottihenkistä sisarusta, Ginger ja Brigitte, jotka vannovat elokuvan alussa ikuista ystävyyttä toisilleen. Ennen pitkää ihmissusi puree Gingeriä ja tytöstä alkaa pikkuhiljaa kuoriutua verenhimoinen peto. Brigitte päättää lyödä hynttyyt yhteen paikallisen pilvipään Samin kanssa saadakseen siskonsa aisoihin.

Sanoisin, että jo elokuvan alkutekstien perusteella pystyy sanomaan pitääkö tästä elokuvasta vai tuleeko sitä vihaamaan. Heti alussa nimittäin katsojan eteen tuodaan tyttöjen lavastamia kuolema-aiheisia kuvia, joissa selvästi paistaa tekijöiden rakkaus käytännön erikoistehosteita kohtaan. Itse asiassa koko elokuvassa ei nähdä ollenkaan cgi-tehosteita vaan ihmissusi ja vähittäinen muodonmuutos on toteutettu ihastuttavasti perinteisin konstein. Lopullisesta jäljestä joko pitää tai sitten ei, itse ainakin kuulun ensimmäiseen joukkoon.

Tarina itsessään ei ole mikään kovin erikoinen vaan lähinnä suora kopio David Cronenbergin hienosta Kärpäsestä murrosikäteemalla. Tavallaan hienointa elokuvassa olikin vähän liiankin ilmeisestä metaforasta huolimatta mielestäni juuri onnistunut teinivuosien tunnelmien ja erityisesti oman aikansa nuorisomuodin ehkä tahatonkin kuvaus; elokuvan tekoaikaan omia teinivuosiani eläneenä koin elokuvan parhaimmillaan jopa nostalgisena sekä hämärällä tavalla hauskana.

Omaan makuuni likimain kaikki elokuvan keskeiset hahmot olivat oikein sympaattisia ja kiinnostavia tyttöjen vanhempia lukuun ottamatta. Koko elokuvan aikuisten käyttäytyminen on vedetty tarkoituksella överiksi, mutta ainoastaan tyttöjen vanhempien suhteen homma on lähtenyt omasta mielestäni turhankin lapasesta. Muiden näyttelijöiden kohdalla en oikeastaan kaksista moitteen sijaa oikeastaan edes keksi; erityisesti siskoksia esittävät Emily Perkins ja Katharine Isabelle ovat rooleissaan erinomaisia, mainittakoon vielä mainio Kris Lemche pajua polttelevana Samina. Ehkäpä ainoat varsinaisesti elokuvassa häirinneet detaljit olivat parissa kohdassa hämmentävä tärisevä käsikamera, yhdessä kohdassa sekavahko leikkaus sekä klassisen muodonmuutoskohtauksen puuttuminen, mutta muutoin en tästä varsinaista isompaa vikaa löydä.

Kokonaisuutena Ginger Snaps on oikein oivallinen teineilyä ja ihmissusia yhdistelevä kauhukomedia; ei mikään uusi Wolf Man tai Ihmissusi Lontoossa, mutta itsenäisenä teoksena hyvinkin nautittava pläjäys. Kaikenlaista kuonaa ja törinää on maailmassa nykyään enemmän kuin tarpeeksi, mutta hyvät perintelle kumartavat ihmissusielokuvat ovat harmittavan harvassa, tässä harvalukuisessa joukossa Ginger Snaps on positiivinen poikkeus. Nykyaika haisee.

Arvio: 4/5

GINGER SNAPS, 2000 Kanada

Tuotanto: Karen Lee Hall, Steve Hoban

 Ohjaus: John Fawcett

Käsikirjoitus: John Fawcett, Karen Walton

Näyttelijät: Emily Perkins, Katharine Isabelle, Kris Lemche, Mimi Rogers

Suck (2009)

Vampyyreillä, ihmissusilla ja muilla vekkuleilla ei totta tosiaan ole pitkiin aikoihin mennyt kovin kehuttavasti. Sen paremmin maksavaa yleisöä kuin tuottavaa porrastakaan ei ole enää pitkiin aikoihin jaksanut kiinnostaa vanhojen klassikkoaiheiden lämmittely entiseen tapaan; viimeisestä kiinnostavasta vampyyrileffastakin taitaa olla aikaa enemmän kuin parikymmentä vuotta ja vanhoista klassikoistakin on aikaa myöden tullut yhä harvempien ja harvempien harrastajien juttu. Ja sitten on tällainen alelaarista käteen osunut elokuva nimeltä Suck. Kyseessä on suhteellisen tuore pienellä budjetilla toteutettu humoristinen vampyyrielokuva, jolla nimestään huolimatta ole mitään tekemistä sen samannimisen kohmeloisen Twilight-parodian kanssa, luojan kiitos. Vampyyrihömpän nykyisen alennustilan tuntien en ainakaan ensialkuun voinut välttyä ajatukselta, että nimi olisi enne. Miten hyvä voi oikeasti olla elokuva nimeltä Suck?

Elokuvan tarinan keskiössä on piskuinen kanadalainen rock-yhtye nimeltä "The Winners", joka suosionsa puolesta on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen menestys. Kaikki muuttuu, kun yhtyeen basisti Jennifer (Jessica Paré) erään salaperäisen kikkarapäisen kaverin kanssa käymänsä imuttelusession jälkeen tuntee itsensä varsin erikoiseksi ja voimaantuneeksi, ihmisliha ja verikin alkavat nuorelle naiselle maittaa. Yhtye lähtee etelään Yhdysvaltoihin pienelle kiertueelle, jonka taitteissa pumppu jättää jälkeensä vanan paloiteltuja ruumiita ja gorea. Tämä on siis komedia. Yhtyeen vanavedessä ympäri maata kiertää vampyyrinmetsästäjä Eddie van Helsing (Malcolm McDowell), joka elokuvan ajan yrittää jäljittää mahtavaa vampyyria, joka surmasi hänen rakastajattarensa vuosia sitten. Rock-henkisen elokuvan aikana sivuosissa vilahtaa mm. Alice Cooper, Iggy Pop, Alex Lifeson ja Henry Rollins.

Suckin tarina on varsin perinteinen kertomus erään ryhmittymän noususta, uhosta ja tuhosta sekä hinnasta, joka menestyäkseen on kunkin maksettava. Siihen haudanvakava aines jääkin, sillä koko homma on oikeastaan rempseästi pilke silmäkulmassa toteutettu satiiri typerryttävän showbisneksen kiemuroista. Kuten todellisessa elämässäkään, tässäkään tapauksessa ei yleisöä tai manageria jaksa kiinnostaa rocktähtien sekoilut olipa kyseessä sitten perinteinen hotellihuoneen tuhoaminen tai paloittelumurha eikä levytyssopimuksia tai kriitikoiden suosiota ansaita musiikillisilla ansioilla vaan ihan muin keinoin. Hauskimmista kohtauksista mainittakoon ainakin Henry Rollinsin tulkitsema hykerryttävän hauska päätään aukova radiojuontaja sekä hassu montaasi, jonka aikana yhtyä mm. murhaa Jonas Brothersin. Huonompaa äärilaitaa edustaa elokuvan yksi ja onneksi ainut pissavitsi, jonka olisi mielestäni saanut jättää tekemättä.

Elokuvan varsinaisesta soundtrackista sanottakoon, ettei se edusta varsinaisesti rockin rankinta ja epäkaupallisinta äärilaitaa vaan lähinnä perussäväkkää vaihtoehtogoottia, mikä tässä tapauksessa lienee osa koko jutun vitsiä. Todella isona positiivisena puolena koko elokuvassa ei nähdä kertaakaan cgi-tehosteita, vaan kaikki tarvittava on tehty perinteisin konstein. Komeaa jälkeä on niin ikään meikkaus sekä puvustus, etenkin Alice Cooperin kohdalla. Tiettävästi vanha showmies käytti omia vetimiään yhtä kohtausta lukuun ottamatta.

Näyttelijöistä päänelikko tekee mielestäni varsin mukiinmenevän suorituksen rock-bändinä, joka on valmis menemään äärimmäisyyksiin menestystä saavuttaakseen. Todellisuudessa shown varastaa täydellisesti Malcolm McDowellin lisäksi elokuvassa hauskat cameoroolit vetävä rock-tähtien kirjo, erityisesti Alice Cooper baarimikkona ja Iggy Pop viisaana wanhan liiton tosirokkarina, puhumattakaan pienemmissä rooleissa nähtäviä tuntemattomampia rock-miehiä ja -naisia. Näyttelijöiden suhteen yksi harmittavan iso missattu mahdollisuus olisi ollut elokuvan kuvausaikaan elossa olleen gootti-ikoni Peter Steelin pestaaminen vampyyrin rooliin.

Suck ei ole missään nimessä täydellinen tai virheetön elokuva, mutta se on kaikessa persoonallisuudessaan viihdyttävä ja hauska teos, paljon fiksumpi ja hupaisampi kuin useimmat näkemäni sadan miljoonan jenkkipierut, joilla hädin tuskin muuta tarkoitusta onkaan kuin yleisön veren imeminen. Tällaisia lisää, kiitos!

Arvio: 4/5

SUCK, 2009 Kanada

Tuotanto: Rob Stefaniuk

Ohjaus: Rob Stefaniuk

Käsikirjoitus: Rob Stefaniuk

Näyttelijät: Rob Stefaniuk, Alice Cooper, Iggy Pop, Henry Rollins, Malcolm McDowell, Jessica Parè

Chocolat (2016)

Chocolat ei ole elokuva suklaasta vaikka nimen puolesta niin voisikin helposti luulla. Raphael ”Chocolat” Padilla oli viime vuosisadan alkuvuosina suosittu värillinen sirkustaiteilija ja klovni, ensimmäinen laatuaan Ranskassa ja ehkä juuri siksi niinkin muistettu, että herra lopulta sai oman elämänkertaelokuvansa. Sikäli kun olen ohjaajan haastatteluja lukenut ja kuunnellut, on Chocolat hänen mielestään kärsinyt rasismista ja ennakkoluuloista, ja elokuvan perimmäinen tarkoitus on antaa miehelle kunniaa, jota hänelle ilmeisesti kuuluisi. Ajatus on mielestäni oikein sievä, vaikka ranskalainen sirkusmaailma ei ainakaan itselleni ole sen tutumpi kuin kenelle tahansa muulle keskivertosuomalaiskatsojalle. Niin tai näin, itselleni pääasia on, ettei siinä ole tappelevia cgi-örkkejä tai lyhyitä kalsareita pitkien päällä pitäviä supersankareita.

Elokuva alkaa, kun klovni George Foottit (James Thiérrée, Charles Chaplinin tyttärenpoika!) ottaa mustan Rafael Padillan (Omar Sy) aisaparikseen, värillinen aisapari saa lempinimekseen Chocolat. Ennen pitkää kaksikko menestyy ja muuttaa esiintymään isomman yleisön pariin kaupunkiin. Kaksikon välille alkaa pikkuhiljaa syntyä kitkaa, duo päättää jatkaa erillään ja Chocolatin tähti alkaa ennen pitkää laskea, eikä miehen ahdinkoa oikeastaan auta oman aikansa rasistiset asenteet ja monien ihmisten vihamielisyys afrikkalaisia kohtaan.

Miten virkistävää on katsoa pitkästä aikaa jälleen elokuvaa, jossa on selkeä ja johdonmukaisesti etenevä juoni kaikenlaisen räminän ja örinän sijasta. Sääli vain, että Chocolatjää niin kauhean pinnalliseksi, epäkiinnostavaksi ja keskinkertaiseksi teokseksi. Kuten jo mainitsin, henkilökohtaisesti en tunne ollenkaan ranskalaista sirkusmaailmaa tai Chocolatia, eikä kyseessä mielestäni ole niin kovin merkittävä henkilö tyyliin Idi Amin, Mabutu Seseseko, Nelson Mandela tai Martin Luther King, että hänestä olisi saanut todella kiinnostavaa elämänkertaelokuvaa edes tehtyä. Pahin ongelma mielestäni Chocolatissa on, ettei elokuva oikeastaan missään kohtaa pääse hahmoihinsa tai kuvaamaansa maailmaan kunnolla sisään, jotta kaikesta jaksaisi sen enempää välittää. Padillan taustojakaan ei oikeastaan kunnolla avata; ilmeisesti elokuvan tekijät ajattelivat katsojien kuitenkin lukevan faktat vaikka Wikipediasta. Pienenä kauneusvirheenä mielestäni elokuva, joka ohjaajansa mukaan yrittää kiillottaa päähenkilönsä julkisuuskuvaa, keskittyy sankarinsa positiivisten puolien sijasta korostamaan lähinnä hänen uhristatustaan. En tiedä muista, mutta itseäni säälin kerjääminen ja uhriutuminen kyllästyttää suunnattomasti.

Positiivisena puolena elokuva näyttää ja kuulostaa oikein hyvältä; puvustukseen ja lavastukseen on nähty todella paljon vaivaa ja näyttelijät -etenkin pääkaksikko- ovat rooleissaan hyviä, eivät erinomaisia mutta hyviä. Sirkusesityksetkin ovat hyvin toteutettuja ja melodraama on mukiinmenevästi toteutettu. Kuitenkaan elokuva ei oikeastaan tunnu missään vaiheessa erottuvan harmaasta keskinkertaisuudesta suuntaan taikka toiseen. Käytännössä aivan kaikki mahdollinen on oikeastaan nähty ja tehty moneen kertaan ennenkin eikä koko elokuvassa ole minkäänlaista yllätyksen tai luovuuden poikastakaan, mikä on tavallaan sääli. Ranskalaisilta elokuvantekijöiltä on perinteisesti ollut lupa odottaa kumpaakin.

Kokonaisuutena Chocolat ei ole sen enempää huono kuin hyväkään elokuva. Sanoisin ennemminkin, että kyseessä on mitä harmain ja keskinkertaisin tuotos, jota olen nähnyt pitkiin aikoihin. Ehkä pienoisena kysymysmerkkinä itselläni on, miksi tällainen yleisön enemmistölle ventovieraasta henkilöstä tehty elokuva päätettiin ylipäänsä tuoda teatterilevitykseen pohjoiseen, jossa sillä ei kaiken järjen mukaan katsojia löydy ainuttakaan, siis meidän yksittäisten uteliaiden lisäksi ainakaan. Jos ei mitään muuta niin on tämä parempi kuin Ghostbusters ja Suicide Squad ainakin. On sekin jotain.


Arvio: 3/5

CHOCOLAT, 2016 Ranska

Tuotanto: Eric Altman, Nicholas Altman

Ohjaus: Roschdy Zem

Käsikirjoitus: Cyril Gely, Gérard Noiriel, Olivier Gorce, Roschdy Zem

Näyttelijät: Olivier Gourmet, Omar Sy, James Thiérrèe

Batman: Year One (2011)

Vanha kunnon lepakkoveijari lienee hahmona tuttu vähintäänkin jokaiselle eristäytyneimpien takametsien ulkopuolella asuvalle länsimaiselle populäärikulttuurille altistuneelle jästille.Batmanhän on se lyhyitä kalsareita pitkien päällä pitävä kaveri, joka keikkuu kaupungin katoilla toisinaan pahiksia pataan nuijien. Frank Millerin Batman: Ensimmäinen vuosi on sarjakuvan klassikko ja yksi tunnetuimmista Nahkhiirmees-tarinoista koskaan Yön ritarin, Killing Joken, Pöllöjen hovin ja Pitkän Halloweenin kera; eräänlainen hahmon aikoinaan uudelleen määritellyt perusteos, jolle löytyy enemmän tai vähemmän virallisia jatko-osiakin vaikka kuinka. Voisi melkein sanoa, että Batman-huuman loputtomasti jatkuessa vuosikymmenestä toiseen, on pieni ihme että Ensimmäisen vuoden filmatisointia saatiin odottaa näinkin kauan. Noh, ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Nimensä mukaisesti Ensimmäisen vuoden tarina kuvaa lepakkoveijarin ensimmäistä vuotta poliittisen korruption ja järjestäytyneen rikollisuuden riivaaman Gothamin synkeänä suojelijana. Tehtävä ei miehellä ole helppo, sillä vielä alkupään hommissa ei kaikki ota onnistuakseen, osumaa tulee eikä sivullisilta vahingoilta voi aina välttyä. Myöskään Gothamin korruptoitunut poliisi ei vielä tässä vaiheessa hyvällä katso viittaveijarin omankädenoikeutta vaan panee kovan kovaa vastaan järjestyksen palauttamiseksi. Samoihin aikoihin Batmanin kanssa Gothamin katuja partioimaan on saapunut myös komisario Gordon, hyvä poliisi pahojen poliisien kaupungissa. Järkähtämätön sekä oikeudentuntoinen mies onnistuu haalimaan itselleen vihamiehiä lain molemmin puolin ja lopulta sen paremmin Gordon kuin hänen perheensäkään eivät ole turvassa Gothamin alamaailman kostolta.

Positiivisena asiana sanottakoon näin aluksi, ettei Ensimmäinen vuosi eroa oikeastaan mitenkään merkittävästi alkuperäissarjakuvasta eikä siihen ole menty turhaan lisäilemään mitään joutavia lisäepisodeja Killing Joken tapaan, vaan kasassa on juuri passelin pituinen filleritön Batman-tarina. Negatiivisena puolena mielestäni alkuperäissarjakuvankaan tarina ei ole oikeastaan niin kovin kiinnostava kuin vaikkapa erinomainen Killing Joke. Näissä alkuperätarinoissa ikävintä mielestäni on, etteivät ne oikeastaan tarjoa mitään kovin yllättävää tai jännittävää, koska lopputulos on joka tapauksessa jo tiedossa kaikista maailman muistaBatman-tarinoista. Killing Jokessa homma toimi omasta mielestäni erinomaisesti, koska se kuvasi Jokerin syntyä takaumina, mutta samalla kertoi oikean jännittävän tarinan nykymuodossa. Mikään erityisen huono Ensimmäisen vuoden tarina tai hahmot eivät mielestäni kuitenkaan ole, lähinnä keskivertoa parempaa Lepakkomiestä. Jonkinlaisena verrokkina suosittelen lukemaan vaikka Frank Millerin Yön ritari iskee jälleen -sarjakuvaa, joka onkin sitten suunnilleen surkeinta Batmania koskaan.

Jos Ensimmäinen vuosi jossain kalpenee muille Batman-animaatioille, niin ääninäyttelyn tasossa sittenkin. Sen paremmin Mark Hamillia tai Kevin Conroyta ei tällä kertaa kuulla ollenkaan. Heidän sijastaan kuullaan lähinnä mitäänsanomattoman keskinkertaisia ääninäyttelijöitä, joista mieleeni ei hyvässä tai pahassa jäänyt yksikään. Animaation taso on jälleen sekin kovin halvannäköistä ja paikoin vähän tökeröhköäkin, muttei missään kohtaa erityisen häiritsevästi. Äänisuunnittelu sen sijaan on laadukasta jälkeä ja erilaiset tarkkaan harkitut taustaäänet tuovat kohtaukseen kuin kohtaukseen elävyyden tuntua, jonka pökkelö animaatio niiltä toisinaan onnistuu pois syömään. Musiikkia elokuvassa ei oikeastaan kuulla kovinkaan paljoa.

Ensimmäinen vuosi ei ole mikään maailmaa mullistava mestariteos sen paremmin kuin planeetat radoiltaan suistavaa kakkaakaan. Ensimmäinen vuosi on lähinnä kelpo tuotos, sataprosenttisen ok ja hyväksyttävän hyvä suoritus. Ehkä animaatiota viilaamalla ja paremmilla näyttelijöillä tämä olisi voinut iskeä lujempaakin, mutta viiteen tähteen tuskin niilläkään yltäisi, niin tajunnanräjäyttävä tämä tarina ei sentään ole. Mutta onpahan kelpo elokuva nyt kuitenkin.

Arvio: 3/5

BATMAN: YEAR ONE, 2011 USA

Tuotanto: Bruce Timm, Alan Burnett, Lauren Montgomery, Sam Register

Ohjaus: Sam Liu, Lauren Montgomery

Käsikirjoitus: Tab Murphy Frank Millerin sarjakuvan pohjalta

Näyttelijät: Alex Rocco, Benjamin McKenzie,Bryan Cranston, Eliza Dushku, Fred Tatasciore, Jon Polito, Katee Sackhoff

Suicide Squad (2016)

On kai niitä henkilökohtaisesti mielekkäämpiäkin elokuvia arvostella kuin Suicide Squad. Ei siksi, että kyseessä olisi mitään kovin ihmellinen taideteos, vaan koska en ole katsonut ainuttakaan supersankarielokuvaa sitten X-Men 2:sen enkä siksi ole ollenkaan kartalla tarinan universumin suhteen, vaikka siis sarjakuvia -myös DC:n ja Vertigon- ahkerasti luenkin. Hollywoodilla on vain paha tapa suoraviivaistaa ja silotella lennokkaampiakin tarinoita omaan makuuni turhan pliisuksi ja mitäänsanomattomaksi valtavirtamoskaksi. En tiedä mikä sai minut katsomaan tämänkin tekeleen; ehkä raivokas mainonta teki temppunsa, ehkä yleinen hype vain vei mukanaan. Teatterista lähtiessä mieleeni tuli lähinnä vanha sanonta uteliaisuudesta ja kissasta. Kerran kai tämäkin kirpaisee.

Tarina alkaa, kun tiedustelu-upseeri Amanda Waller (Viola Davis) väläyttää superpahiksista koostuvan iskuryhmän perustamista mahdollista teräsmiehen voimilla varustettua pahista vastaan. Vanha kunnon teräsroikale itse on kai siis kuollut, oletan. Niinpä siis alun esittelyjen jälkeen näemme DC:n superkonnista, kuten Jokerin tyttöystävänä tunnetusta Harley Quinista (Margot Robbie), tytärtään kaipaavasta palkkamurhaaja Deadshotista (Will Smith) ja muutamasta muusta hahmosta kootun ryhmän rymistelyä puolentoista tunnin ajan. Aina välillä tarina leikkaa kuvaamaan lyhyesti kunkin hahmon menneisyyttä. Eniten flashbackeja nähdään Harley Quinista ja Jokerista (Jared Leto), jota esitetään elokuvan aikana kaikkeen ennakkohypeen nähden yllättävänkin vähän: Korkeintaan kymmenisen minuuttia. Ryhmä rämän päämäärättömästi rymistellessä ilkimysmäinen pahisduo on valmistellut maailmanlopun taikatouhujaan ja muuttanut ihmisiä kasvottomiksi limaukkeleiksi. Team itsetuhon on siis pelastettava maailma ja vedettävä siinä sivussa pahiksia pataan.

Ihmetellä sopii, mitä käsikirjoittajien päässä mahtoi liikkua kun tätä kirjoittivat. Tarinassa nimittäin on aukkoja ja kummallisuuksia kuin Highlander 2:ssa konsanaan, mikä on kyllä melkoinen saavutus keneltä tahansa. Jos esimerkiksi hallitus päättää koota iskuryhmän mahdollista superroistoa tai yliluonnollista uhkaa vastaan, miksei se vain hyödynnä muita DC:n ja Vertigon supersankareita epäluotettaviksi tunnettujen roistojen sijaan; John Constantine, anyone? Entä jos pahiksista koottu iskulauma on ainut joka mahtaa yhdellekään superpahikselle yhtään mitään, mitä hallitus ajatteli tehdä jos tämä iskuryhmä päättäisikin joskus nousta isäntäänsä vastaan? Entä miksi maailman sormia napsauttamalla tuhoamaan pystyvä pahis lopussa päättääkin tapella rymyryhmää vastaan miekoin ja nyrkein? Miksi tiedustelu-upseeri yhdessä kohtauksessa näyttää hukkuvan, mutta tupsahtaakin myöhemmin taas kameran eteen kuivana ja vahingoittumattomana? Miksi loputon sarjatuli ja räjähdykset eivät tehoa limaukkeleihin, mutta nyrkit ja puukot repivät ne suunnilleen kappaleiksi? Miksi pahiksen sydän leikataan oikealta eikä vasemmalta puolelta? Koko touhussa on hädin tuskin päätä ja häntää.

Elokuvan kerronta itsessään oli parhaimmillaan täysin kaoottista ja henkilöhahmoja oli mielestäni aivan liikaa. Ensimmäiset puolitoista tuntia ovat joitain rauhallisempia jaksoja lukuun ottamatta lähinnä tympeitä flashbackeja, täysin jännityksetöntä tyhjää toimintaa ja eestaas poukkoilua. Vasta viimeisen kahdenkymmenen minuutin osuessa kelloon Will Smithin esittämä Deadshot kysäisee, että mistäs tässä nyt taas olikaan kyse ja sitten päästäänkin suoraan asiaan eli pahisten nuijimiseen. En yllä olevassa referaatissa edes maininnut kaikkia iskuryhmän jäseniä, joita elokuvan aikana tuntui tupsahtavan lisää kuin tyhjästä ilman että kaikille on edes keksitty mitään järkevää tekemistä tai taustatarinaa persoonallisuutta syventämään. On japanilaista ninjanaista ja pyssymiestä ja puukkomiestä ja tulimiestä joista katsojalle selviää hädin tuskin mitään nimeä enempää. Toimintakohtaukset -etenkin viimeinen- olivat pahimmillaan täydellistä puuroa ja sekasotkua josta hädin tuskin sai mitään selkoa. Lopun ratkaisua en edes yritä spoilata, sillä en itsekään täysin pysynyt kärryillä siitä kuka oikeastaan haluaa, mitä ja miksi, saati sitten lopun "twistiä" joka tuli niin puskista, ettei sitä hädin tuskin edes huomannut.

Erityisesti elokuvassa kiinnitti huomiota sen soundtrack; Suicide Squadissa kuullaan poikkeuksellisen paljon vanhaa listamusiikkia Eminemistä Black Sabbathiin, mielestäni monessa kohtaa täysin turhaan ja häiritsevästi. Näyttelijöistä ainoina loistavat mielestäni Harley Quinia esittävä Margot Robbie sekä Deadshotina heiluva Will Smith. Muiden näyttelijöiden roolisuoritukset olivat melko keskinkertaista katseltavaa. Jokerina hähättävä Jared Leto oli ainakin itselleni melkoinen pettymys vaikka miehen lyhyestä ruutuajasta vaikeata lopullista tuomiota onkin antaa. Leton Jokeri tuo itselleni mieleen ennemmin jonkun heroinistipunkkarin kuin Batmanin klassisen arkkivihollisen.

Pari päivää sitten ajattelin uutta Ghostbustersia katsoessani kyseessä olevan huonoin näkemäni uusi elokuva tänä vuonna, mutta Suicide Squad saattaakin olla vielä ripauksen huonompi. Ghostbusters oli täysin steriili ja tyhjä elokuva surkeilla erikoistehosteilla, mutta sen tarina kuitenkin eteni johdonmukaisesti ja selkeästi antiklimaattiseen loppuunsa. Suicide Squad sen sijaan on paitsi täysin jännityksetön ja tyhjä räpellys, myös tarpeettoman sekavaa seurattavaa. Ehkä turhia hahmoja ja juonen turhia koukeroita leikkaamalla tästä olisi voinut saada ainakin keskinkertaisen viihdepläjäyksen. Ehkä tästä vielä joskus tulevaisuudessa julkaistaan uusiksi leikelty ja paranneltu versio Blade Runner-tyyliin edes katselukelpoiseksi kursittuna. Ehkä. En pidättele sen suhteen hengitystäni.


Arvio: 1/5

SUICIDE SQUAD, 2016 USA

Tuotanto: Charles Roven, Richard Suckle

Ohjaus: David Ayer

Käsikirjoitus: David Ayer

Näyttelijät: Will Smith, Jared Leto, Margot Robbie, Joel Kinnaman, Viola Davis

Van Helsing (2004)

Henkilökohtaisesti olen jo poikasesta asti rakastanut klassista kauhuromantiikkaa ihmissusista vampyyreihin ja aaveista muumion kiroukseen, kaikki kelpaa. Ja sitten on Hammerin iki-ihana kauhukatalogi, joka omasta mielestäni edustaa ylivoimaisesti parasta goottikauhua valkokankaalla suunnilleen koskaan, erityisesti The Brides of Dracula, jonka arvostelussa jo muinoin manasin, ettei superkarismaattisen Peter Cushingin esittämää vampyyrinmetsästäjä Van Helsingin todellista potentiaalia ole oikeastaan koskaan osattu kunnolla hyödyntää. Hahmohan on itsessään mitä kiehtovin: tweediin pukeutuva sherlockholmesmainen logiikan ja järjen lähettiläs, sivistynyt herrasmies, vaarnoin ja krusifiksein varustettu vampyyrien kauhu seikkailemassa viktoriaanisen ajan Euroopassa kohdaten kaikki asiaankuuluvat hirviöt vampyyreistä ihmissusiin ja aaveista vaikka arvoituksia kyselevään sfinksiin tai muumion kiroukseen. Huomaattekos, kokonainen elokuvasarja suorastaan kirjoittaa itse itsensä! Niinpä siis tämä vuonna 2004 julkaistu Van Helsing oli eräälle koululaiselle valtaisa unelmien täyttymys, siis ainakin paperilla. Miten tällaisen idean muka voi edes teoriassa kukaan mennä ryssimään?

Elokuva alkaa, kun tohtori Frankenstein rakentaa hirviönsä, tässä elokuvassa häiritsevän kimeä-äänisen sellaisen. Kuvaan astuu kammottavalla feikkiaksentilla höpäjävä poninhäntäpäinen Dracula, joka haluaa hirviön itselleen ja siinä sivussa hoitelee tohtori Frankensteinin. Samaan aikaan väkijoukko rynnii Frankensteinin linnaan ja hirviö juoksee luojansa mukanaan tuulimyllyyn, joka samoin tein poltetaankin maan tasalle. Ylipitkää mustavalkointroa seuraa Van Helsing tappelemassa tohtori Jekylliä vastaan. Ylipitkän ja päättömän toimintakohtauksen jälkeen muistinmenetyksistä ja omituisista painajaisista kärsivä hirviöidenmetsästäjä komennetaan koomisen sidekickinsa kanssa Vatikaanin toimesta Transilvaniaan poninhäntäpäistä pimeyden ruhtinasta hoitelemaan. Matkan varrella remmiin astuu vieläpä romaniprinsessa Anna, joka yrittää puhdistaa Draculan kirousta sukunsa yltä. Loppuelokuva koostuukin käytännöstä toinen toistaan päättömämmistä cgi-tehosteilla kuorrutetuista tappelukohtauksista milloin mitäkin örkkiä vastaan. Lopussa homma viimeistään lähtee täysin lapasesta ja erilaisia paljastuksia ja twistejä ammutaan toisensa perään solkenaan kuin elokuva yrittäisi parodioida itse itseään.

Verrattuna Hammerin klassisiin tuotoksiin Van Helsing näyttää täysin valjulta ja värittömältä, suorastaan kulahtaneelta, ja varsinkaan erikoistehosteet eivät ole kestäneet aikaa alkuunkaan vaikka näyttävätkin paremmilta kuin uudessa Ghostbustersissa. Luonnollisesti kaikenlainen satumaisuus, hienovarainen vihjaileva erotiikka, kolkko tunnelma ja yleensä tyylitaju loistavat niinikään täydellisesti poissaolollaan. Niiden sijasta saadaan kahmalokaupalla tyhjänpäiväistä ryminää ja räjähdyksiä turruttavuuteen asti. Tarinaa ei käytännössä ole ollenkaan tai sitten siitä ei vain saa kaiken paukkeen ja toiminnan alta mitään selkoa. Kuka oikeastaan haluaa mitä ja miksi, miten tai miksi jotain tapahtuu selviää vain harvoin. Elokuvaa katsellessa tulin väkisin miettineeksi, osaako ohjaaja Stephen Sommers oikeastaan edes leikata yhteen toisiinsa liittyviä kohtauksia tai pitää kameraa suorassa kahta sekuntia kauempaa, niin sekavahkolta meno toisinaan tuntui.

Elokuvan keskeisillä näyttelijöillä on karismaa kuin kuorituilla perunoilla, alkaen vaikka Hugh Jackmanista, joka vetää roolinsa pahvilaatikkovaihteella ilman sen kummempaa annettavaa.Richard Roxburgh poninhäntäpäisenä Draculana on vieläkin laimeampi tapaus, ilmeisesti tämän huomasi ohjaajakin ja suurin osa hänen hahmostaan nähdään lähinnä tylsissä cgi-tappeluissa. Kate Beckinsale on elokuvan kuuma tiukkoihin vaatteisiin pukeutuva itsekäs vahva nainen... ja siihen se sitten jääkin. Lähestulkoon kaikki elokuvan hahmot puhuvat englantia karmealla ja väkisin väännetyllä itäeurooppalaisella aksentilla mikä tekee katsomiskokemuksesta vieläkin kivuliaamman.

Tuntuu ikävältä todeta tämä, mutta kaikesta asiaan kuuluvasta ihmissusi- ja vampyyritoiminnastaan huolimatta tämä vuoden 2004 Van Helsing onnistuu jotenkin ihmeellisesti suhmuroimaan täydellisesti niinkin upean ja idioottivarman idean kuin vampyyrinmetsästäjä Van Helsingin taistelemassa hirviöitä vastaan. Pienillä muutoksilla ja ylipitkää kestoa suitsimalla tästä olisi voinut saada aikaan ainakin mukiinmenevän ja hauskan viihdetöräyksen, mutta minkäs teet. Hyvin kuvaavaa, ettei tätäkään elokuvaa enää kukaan muu muista kuin minä. Aika ei anna armoa edes Van Helsingille.



Arvio: 1/5

VAN HELSING, 2004 USA, Tsekki

Tuotanto: Stephen Sommers

Ohjaus: Stephen Sommers

Käsikirjoitus: Stephen Sommers

Näyttelijät: Hugh Jackman, Kater Beckinsale, Richard Roxburgh, 

Ghostbusters (2016)

Ei ole elämä helppoa. Harvoin on tullut todistetuksi yhtä epäonnistunutta mainoskampanjaa kuin uudella Ghostbustersilla. Viralliseen traileriin tuntui valikoituneen vain elokuvan huonoimmat palat ja siitä tuli nopeasti Youtuben vihatuin elokuvatraileri koskaan, mihin tekijät vastasivat aukomalla päätään ja haukkumalla yleisöään luusereiksi ja mammanpojiksi, mikä yllättäen johti ennennäkemättömään vihaan koko tekelettä ja sen tekijöitä kohtaan. En muista koskaan minkään elokuvan herättäneen ihmisissä niin voimakkaita tunteita puolesta tai vastaan. Varmaa on kuitenkin tässä vaiheessa, että uusi Ghostbusters tulee joka tapauksessa floppaamaan pahasti, eikä ihan syyttä sittenkään.

Henkilökohtaisesti en muista nähneeni ensimmäisiä Ghostbusterseja ennen aikuisikää, joten minulla ei niistä varsinaisesti ole mitään nostalgisia muistoja. Itselleni rakkain sarjan tuotos on 90-luvun puolivälissä televisiossa pyörinyt Extreme Ghostbusters eli Tosi Viilee Haamujengi, joka hylkäsi elokuvien huumorin ja keskittyi sen sijaan kertomaan hyvin kirjoitettuja, klassisille b-elokuville kumartavia hienoja kauhukertomuksia, joista melkein jokaisesta olisi saanut pohjan hyvälle elokuvalle. Jotain tämänsuuntaista oikeastaan jossain vaiheessa suunniteltiinkinGhostbusters 3:n suhteen, mutta elokuvaa ei koskaan tehty. Tässä olisikin ensimmäinen moitteeni myös tämän elokuvan kohdalla: Valmiita huippuhyviä tarinoita olisi ollut tarjolla vaikka kuinka, mutta niitä ei ole ymmärretty ollenkaan hyödyntää. Itse asiassa uusi elokuva ei millään tavoin edes huomioi kahta loistavaa ja koko homman perusideaa eteenpäin kehittänyttä piirrossarjaa. Entä miksi elokuvan nimi on vain Ghostbusters, eikä esimerkiksi "Ghostbusters 2016" tai "Ghostbusters: New Generation", jos ei muuten niin edes selkeyden vuoksi erotukseksi alkuperäisestä klassikosta.

Mistä koko hommassa siis on kyse? Ghostbusters on tuholaistorjujafirma, joka syöpäläisten sijaan torjuu ja kaappaa aaveita. Elokuva alkaa lyhyellä kummitustalointrolla, minkä jälkeen leikataan Abby Yatesin (keskinkertainen Melissa McCarthy) pitämälle fysiikanluennolle. Abby on mennyt kirjoittamaan kirjan paranormaaleista ilmiöistä toisen huuhaatieteilijän (keskinkertainen Kirsten Wiig) kanssa ja saa siksi monoa kliseisestä äksyjen ja ymmärtämättömien vanhojen miesten johtamasta yliopistosta kummitusjuttujensa takia. Elokuvan aikana kaksikko yksinkertaisesti perustaa kahden muun hahmon ja sihteeriksi valikoituvan Kylen (edelleen keskinkertainen Chris Hemsworth) kanssa uuden Ghostbusters-ryhmän. Loppuelokuva tapellaankin sitten jotain punaista t-paitaa käyttävää, täysin paperista pulisonkipahista ja sekalaista joukkoa erilaisia Scooby Doo -elokuvista karanneita viime vuosituhannella leikkaavaa terää edustaneita cgi-aaveita vastaan.

Jos elokuvan mainonta herätti kansassa ennennäkemättömän voimakkaita tunteita, niin itse elokuva onkin tunteiden ja tuoksujen suhteen täysin steriili, enkä nyt tarkoita pelkästään tylsää vaan oikeasti täydellistä blancoa ja tyhjyyttä. Koko elokuvassa on hädin tuskin mitään jännitystä tai toimivaa huumoria, hahmot eivät ole missään kohtaa kiinnostavia eikä yksikään heistä kasva, muutu tai opi mitään uutta koko rainan aikana. Ensimmäiset puolitoista tuntia olivat käytännössä pelkkää päämäärätöntä puppudialogia ilman mitään varsinaista substanssia. Tarina itse on niin pliisu ja loogisesti niin aukkoinen, että siitä voisi melkein työntää päänsä läpi. Miksi Ghostbustersit esimerkiksi tappavat aaveita lopussa, kun juuri edellisissä kohtauksissa esiteltiin haamuansaa, johon niitä vangitaan. Voiko aaveita edes tappaa? Jos aaveet ovat kuolleiden sieluja, niin mitä ihmettä ovat ne siivekkäät hirviöt, jättiläiset ja muut hirviöt joita elokuvassa esitellään? Kenen idea oli lisätä Ghostbusters-elokuvaan pierujuttuja? Tämä elokuva on tehty tyhmästä.

Perimmäisin ongelma mielestäni uudessa Ghostbustersissa on sen täydellisen sisällöttömyyden, huonojen erikoistehosteiden sekä kaiken muun kuonan lisäksi on sen tarkoituksettomuus. Tällä elokuvalla ei tunnu olevan yhtään mitään järkevää syytä olla olemassa; sen lisäksi ettei se herätä yhtään mitään tunteita tai ajatuksia, se ei edes tuo alkuperäisiin elokuviin yhtään mitään uutta tai paranna mitään osa-aluetta, eikä se edes yritä sanoa yhtään mitään. Jopa Angry Birds -elokuvalla on mielestäni enemmän annettavaa ja parempaa huumoria kuin uudella Ghostbustersilla. Ja Angry Birds -elokuva mainosti pelkkää aivotonta kännykkäpeliä. Edes jatkuvat cameot ja viittaukset alkuperäiseen elokuvaan eivät tätä tekelettä pelasta, päinvastoin. Ne vain tuovat mieleen, miten paljon parempi elokuva ensimmäinen Ghostbusters aikoinaan oli ja miten paljon mieluummin katsoisi tai kuuntelisi jotain aivan muuta kuin tätä audiovisuaalista ripulia, ei päinvastoin.

Muistan jokunen kuukausi sitten kun Cinemassacren James Rolfe kertoi, ettei aio edes katsoa koko roskaa, koska tietää, ettei kuitenkaan tule siitä pitämään ja siitäkös myrsky nousi. James Rolfe on sovinisti ja rasisti ja ties mitä kun kieltäytyy katsomasta feminiiniä versiota Ghostbustersista, mikä pyhäinhäväistys! Elokuvan ilmestymisen jälkeen kaikki innokkaimmatkin puolustajat ovat kadonneet kuin ihmeen kaupalla. Kukaan ei varmaan pysty enää puolustelemaan tätä tekelettä millään vähänkään järjellisin argumentein, niin huono tämä on. Jotkut ovat koettaneet vähätellä tämän huonoutta kutsumalla tätä lähinnä keskinkertaiseksi tekeleeksi. Keskinkertainen verrattuna mihin? Scooby Doo -elokuviin vai? Vuoden 2016 Ghostbusters on äärimmäisen onneton tekele, satojen miljoonien tyhjyyttään kumiseva kupla, joka tullaan varmuudella muistamaan lähinnä muistamaan kammottavasta markkinoinnistaan. Ei tullut hyvä kakku, tuli paha kakku.

Arvio: 1/5

GHOSTBUSTERS, 2016 USA

Tuotanto: Amy Pascal, Ivan Reitman

Ohjaus: Paul Feig

Käsikirjoitus: Paul Feig, Katie Dippold, 

Näyttelijät: Melissa McCarthy, Kirsten Wig, Chris Hemsworth, Leslie Jones