Kadotetun päiväkirja (1929)

Louise Brooksin esittämä Thymian Henning on berliiniläisen farmaseutin viaton tytär, joka tulee elokuvan alussa raiskatuksi. Myöhemmin tyttö synnyttää lapsen, mutta kieltäytyy naimasta raiskaajaansa ja joutuu siksi sukunsa hylkäämäksi nuorille naisille suunnattuun brutaaliin reformikouluun. Myöhemmin Thymian karkaa koulusta ystävänsä kanssa ja päätyy elättämään itsensä luksustason prostituoituna.

Kadotetun päiväkirja ei ole mikään romanttinen rakkauselokuva tai vanhan liiton ekspressionistinen kauhutarina. Kadotetun päiväkirja on elokuva seksistä ja erotiikasta, lopussa mennään jo melodraamankin puolelle. Melkein jokaisessa miehen ja naisen sisältävässä kohtauksessa nähdään himokkaita katseita, lähentelyä ja jumalaisen Louise Brooksin kaunista kehoa nuolevaa kuvausta. Brooks onkin myöhemmin kertonut haastattelussa, ettei näyttelijällä ollutkaan ohjaajan käskystä koko elokuvassa alusvaatteita ohuen hamosensa alla, joten himo on aitoa.

Omassa suosikkikohtauksessani nähdään ukko lypsämässä lehmää. Kameran kulma on asetettu siten, että miehen alla olevasta jakkarasta näkyy vain yksi jalka ja sekin jalkovälin kohdalta. Samoin lehmältä näkyy vain yksi pullistunut utareen nisä ikään kuin penis. Tässä yhteydessä ei kyse voi olla mistään sattumasta vaan nämä tyypit tiesivät mitä tekivät. Seksiä, seksiä ja vielä kerran seksiä!

Hämmentävissä tässä elokuvassa on sen ensimmäisen ja jälkimmäisen puolikkaan välinen jyrkkä sävyero. Kadotetun päiväkirja nimittäin alkaa niin kauhean synkkäsävyisenä, että lopun ilotalokohtaukset ja melodraama tuntuvat siinä rinnalla hämmästyttävän positiiviselta ja iloiselta. En tiedä oliko tämä tekijöiltä tarkoituksellista, mutta itse ainakin tavallaan pidin vähän kevyemmästä meiningistä kuin Pandoran lippaan alusta loppuun jatkuvasta lohduttomasta synkistelyä. Vaikka edellinen on ehkä elokuvana parempi, pidän tästä itse ainakin osin sitäkin enemmän. Vähän paradoksaalista, vai mitä?

Laadukkaita näyttelijätsuorituksia voisi alkaa tässä listailla vaikka kuinka, mutta tyydyn tässä vain lyhyesti kahteen. Ensinnäkin on jumalaisen kaunis ja seksiä tihkuva polkkatukkainen Louise Brooks, jonka voisi panna vain seisomaan paikallaan pariksi tunniksi ja elokuva olisi siinä. Lähes yhtä ikimuistoinen ilmestys on parimetriseltä kaljulta ja kulmakarvattomalta brutaalilta gorillalta näyttävä Andrews Engelmann, joka melkein hyppää elokuvasta ulos katsojankin kimppuun. Todellisuudessa komea Engelmann muistutti ulkoisesti nuorta Orson Wellesiä, mutta tässä miehestä saatiin jotenkin meikattua oikea uhkaavasti irvistelevä rumilusörkki.

Kadotetun päiväkirja on toisen sanoen oikein hyvä elokuva, ei yhtä hyvä kuin Pandoran lipas, mutta hyvä kuitenkin. Tyypilliseen aikansa tapaan tässä kuvaus ja leikkaus edustavat mykän ajan lopun parempaa keskitasoa, mutta mihinkään Asfhaltin tai Ihmisiä sunnuntaina -tasoiseen menoon ei missään tapauksessa päästä. Tätä elokuvaa pitää kasassa ennen kaikkea Louise Brooks ja kuuluukin siki ehdottomasti näyttelijän persoonasta ja elokuvista pitävien pakolliseen yleissivistykseen Pandoran lippaan kanssa.

Seksi on vaarallista, ettäs tiedätte!


Arvio: 4/5


TAGEBUCH EINER VERLORENER, 1929 Saksa
Tuotanto: G.W. Pabst
Ohjaus: G.W. Pabst
Käsikirjoitus: Margarete Böhme, Rudolf Leonhardt
Näyttelijät: André Roanne, Franziska Kinz, Fritz Rasp, Josef Ravensky, Louise Brooks