Pandoran lipas (1929)

20-luvun lopun lähestyessä oli saksalaisen elokuvan kultainen vuosikymmen, ekspressionismi sekä mykkäelokuvan lajityyppi jo käymässä kohti auringonlaskuaan ja suuret nimet poistuneet luomaan uraa Hollywoodin sylttytehtaaseen. Aiemmin lähinnä synkistä yhteiskunnallisista elokuvistaan tunnetun G.W. Pabstin ohjaama Pandoran lipas oli ilmestyessään eräänlainen hienon ajanjakson haikea joutsenlaulu ennen äänielokuvaa ja pyörän uudelleen keksimistä. Sikäli elokuva on erittäin mielenkiintoinen, että se perustuu Frank Wedekindin kahteen ekspressionistiseen ajan löyhää seksuaalimoraalia kuvaavaan näytelmään joihin perustuu myös Metallican sekä Lou Reedin Lulu, minkä lisäksi ohjaaja itse oli asemoitunut ekspressionistista elokuvaa vastustavan uusasiallisen liikkeen kannattajaksi. Sen paremmin elokuva kuin näytelmätkään saati sitten se Metallican levy eivät ilmestyessään saaneet kovin kummoista vastaanottoa, mutta Pabstin teos on sittemmin nostettu suurten mestariteosten joukkoon.

Louise Brooks on hemaisevan kaunis Lulu, vapaamielinen ja löyhämoraalinen polkkatukkainen viettelijätär, joka pyörittää miehiä mielensä mukaan aiheuttaen rakastajilleen lähinnä vahinkoa ja onnettomuutta. Elokuvan aikana Lulu mm. murhaa miehen, pakenee poliisia ja ajautuu prostituoiduksi. Tarinassa pandoran lippaalla viitataan Lulun avoimeen ja kursailemattomaan hekumallisuuteen, joka tuntuu olevan kaiken pahan alku ja juuri paitsi elokuvan miehille, myös Lululle itselleen. Onnellista loppua ei Pandoran lippaassa nähdä laisinkaan.

Pandoran lipas todennäköisesti pettää siinä suhteessa katsojan odotukset, ettei kyseessä oikeastaan ole vuosikymmenen alkupään tyyliteltyjen elokuvien näköinen vaan visuaaliselta anniltaan hyvinkin realistinen. Pabstin ohjatessa elokuvaansa alan kuvallinen kerronta oli jo hiotunut täydellisyyteensä, kauas vain muutamien vuosien takaisesta pökkelöstä pönöttämisestä ja teatraalisesta elehtimisestä kohti modernimpaa ilmaisua. Pandoran lipasonkin kerronnaltaan erittäin nykyaikainen elokuva, joka yhdistää sujuvasti lähes kaikkia kuvauksen ja leikkauksen perustekniikoita ilman, että niiden käyttöön kiinnittää enää erityistä huomiota. Pabst ei kikkaile eikä temppuile vaan keskittyy sulavaan tarinankerrontaan.

Elokuvan näyttelijät ovat kaikki erinomaisia ja luontevia roolissaan, mutta shown varastaa täydellisesti tyttömäisen kaunis ja nykyään jo ikoninen flapper-tyttö Louise Brooks polkkatukkineen. Tiettävästi Lulun rooliin kaavailtiin alunperin Marlene Dietrichiä, mutta ohjaajan saatua Brooksin Dietrich siirtyi tekemään Sinistä enkeliä, josta tuli hänen läpimurtoelokuvansa. Tiettävästi Pandoran lippaassa nähdään myös elokuvahistorian ensimmäinen lesbohahmo, Alice Robertsin esittämä kreivitär Geschwitz. Näyttelijä sai kuulla roolinsa yksityiskohdista vasta kuvauspaikalla, mikä tiettävästi johti melkoiseen suukopuun ohjaajan kanssa. Ainoana pienenä miinuksena elokuvassa näkisin sen läpikotaisen synkkyyden, joka sai ainakin oman katsomiskokemukseni tuntumaan melkoisen raskaalta. Isona plussana sensijaan sanottakoon, ettei leffa aiheestaan huolimatta sorru saarnaamiseen tai moralisointiin.

Kokonaisuutena Pandoran lipas on mielestäni erittäin toimiva ja eheä teos, jolle ei vain ilkeä antaa viittä tähteä vähempää. Omasta mielestäni se ei ehkä ole kaikkein paras tai edes parhaimpia mykkäelokuvia, mutta tasohan on sillä saralla tunnetusti muutenkin parhaimmillaan edelleen ylittämätöntä. Mielestäni Pandoran lipas ja Louise Brooks kuuluvat kuitenkin elokuvan pakolliseen yleissivistykseen siinä missä Citizen Kane ja Kummisetäkin. Ehkä joskus vuosikymmenien päästä näin voidaan sanoa myös siitä Metallican levystä, mene ja tiedä.

Arvio: 5/5

DIE BÜCHSE DER PANDORA, 1929 Saksa

Tuotanto: Seymour Demenzal

Ohjaus: G.W. Pabst

Käsikirjoitus: Ladislaus Vajda Frank Wedekindin näytelmien pohjalta

Näyttelijät: Louise Brooks, Francis Lederer, Fritz Kortner