Rakastakaa toisianne (1922)

Taisin jossain vaiheessa elämääni joskus mennä mehustelemaan, miten Carl Theodor Dreyer ei taatusti mennyt urallaan tekemään ainuttakaan huonoa elokuvaa. Nyt olo on kuin tyhmällä pullistelijalla ja fanipojalla; viime viikolla katsomani Lehtiä paholaisen kirjasta toimi jo yksinään väkevänä todisteena miehen kuolevaisuudesta, mutta Rakastakaa toisianne ei tässä suhteessa paljon jää. Kyseessä saattaa olla paitsi harvoja ohjaajansa oikeasti epäonnistuneita teoksia, mutta myös niistä huonoimmistakin se kaikkein huonoin.

Lievästi yllättäen tämänkertainen tarina sijoittuukin Venäjälle ja vuoden 1905 epäonnistuneen vallankumouksen ja sitä edeltäneelle ajalle. Ilmeisesti ohjaaja säikähti edellens teoksensa räikeää vallankumouksellisten voimien mustamaalausta ja päätti omistaa tämän teoksen aikoinaan muodikkaalle vallankumousteemalle. Joka tapauksessa tällä kertaa tarinan päähenkilö on sorrosta ja ennakkoluuloista kärsivä juutalaistyttö, joka alussa pakotetaan noudattamaan paikallisia tapoja ja joka lopulta erotetaan koulusta huhusta, jonka mukaan tällä olisi suhde etnisesti venäläiseen poikaan.

Myöhemmin samainen aikuinen tyttö on muuttanut kristityksi kääntyneen veljensä luokse Pietariin, jossa tämä päätyy mukaan vallankumouksellisiin ympyröihin ja tapaa samaisen nuoruuden ihastuksensa jonka vuoksi sai aiemmin potkut koulusta. Jännitteet juutalaisten ja kantaväestön välillä kuitenkin kiristyvät kiristymistään, kunnes epäonnistuneen vallankumouksen seurauksena massiiviset vainot ja pogromit pakottavat kynnelle kykenevät pakenemaan maasta.

Naisen orjasta taannoin toisaalle kirjoittaessani lueskelin joidenkin kuvaavan kyseistä elokuvaa Dreyerin ensimmäiseksi todella kypsäksi tuotokseksi, eikä tätä katsoessa oikeastaan jäänyt toteamuksen merkityskään epäselväksi. Rakastakaa toisianne on paitsi hyvin vanhanaikainen, se myös tuntuu poukkoilevan etenkin alussa valtoimenaan epämääräisesti paikasta ja ajasta toiseen. Henkilöhahmoihin - joita esittämään muuten valikoitiin realismin nimissä aitoja juutalaisia ja venäläisiä - ei missään kohtaa tunnu saavan kunnon otetta eivätkä amatöörinäyttelijätkään saa luotua hahmoihinsa minkäänlaista syvempää persoonallisuutta tai tunnetta.

Sitten on ne musiikit. Katsomani kopion taustalla soi jotain epämääräistä jousisoittimilla vingutettua kakofoniaa, joka alkoi jo muutaman ensimmäisen minuutin jälkeen särkeä korvia pahemman kerran. Väitän ettei kukaan tuollaista halua vapaaehtoisesti kuunnella, niin sietämätöntä se oli. Tällä kamalla voisi jo alkaa kiduttaa vaikka epäiltyjä terroristejakin: maksimaalinen määrä tuskaa yhdistettynä koetuksella olevaan mielenterveyteen, ei jätä pysyviä jälkiä.

Joten, valitettavasti tässä taitaa nyt sitten olla se kelvottomin kaikista Dreyereista. Olen hyvin pahoillani. Joudun tästä hyvästä varmaan jonnekin elokuvien helvettiin, saan kaiken maailman rohvessoorien kiroukset niskaani ja tämän kirjoittavat kätenikin varmaan kuivuvat sellaisinaan, mutta tätä elokuvaa ei mikään ihan pieni pintasilauskaan kykenisi pelastamaan. Kunnollinen soundtrack voisi kuitenkin olla ihan hyvä alku.


Arvio: 2/5


DIE GEZEICHNETEN, 1922 Saksa
Tuotanto: Otto Schmidt
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Aage Madelung, Carl Theodor Dreyer
Näyttelijät: Adele Reuter-Eichberg, Hugo Döblin, Johannes Meyer, Polina Piekowskaja, Sylvia Torf, Thorleif Reiss, Vladimir Gajdarov