Iloton katu (1925)

Eletään sodanjälkeisessä 20-luvun Wienissä. Loiston ja kunnian päivät ovat jo mennyttä aikaa, kaikkialla vallitsee moraalinen, taloudellinen ja henkinen rappio. Leipäjonot ovat arkipäivää rikkaiden porvarien juhliessa yötä päivää kapakoissa ja kuppiloissa.

Varsinaisen tarinan tapahtumat lähtevät liikkeelle kun ahneet liikemiehet päättävät manipuloida pörssejä helpon rahan toivossa. Taloudellinen ketunhännänveto onnistuu vaikuttamaan useampaankin ihmiselämään ja ajamaan köyhää kansaa yhä enenevissä määrin ahdinkoon ja kurimuksen. Lopulta tarinan keskeiset naisetkin ajautuvat myymään itseään elättääkseen perheitään.

Tästä elokuvasta voi vain sanoa, että se on pahuksen synkkä ja raskas katsoa. Yllättäen näin massiivinen, valtavan määrän erilaisia henkilöhahmoja sekä erilaisia sivujuonia sisältävä monimutkainen teos myös toimii poikkeuksellisen hyvin alusta loppuun - ainakin oikeassa mielentilassa, kiitos G.W. Pabstin mainion, omana aikanaan varsin modernin otteen. Ainoat isommat ongelmat itselläni tämän suhteen liittyvät lähinnä katsomani version kolhoon soundtrackiin, mutta niinhän se asian laita näiden kanssa aina on.

Eipä tätä elokuvaa voisi kommentoida mainitsematta vielä erikseen sen kahta keskeisintä naisnäyttelijää Asta Nielseniä ja Greta Garboa - jälkimmäinen tuoreeltaan Mauritz Stillerin Gösta Berlingin tarusta. Nielsenin kansainvälinen huippu-ura oli tässä vaiheessa jo laskusuunnassa kun taas Garbo lähti vain kuukausia tämän elokuvan jälkeen luomaan uraa Amerikkaan. Garbo sanoikin myöhemmin oppineensa kaiken oleellisen näyttelemisestä juuri Nielseniltä.

Ilotonta katua on toisinaan eri lähteissä ollut tapana luonnehtia Pabstin muiden töiden tapaan aikansa ekspressionistiseksi peruselokuvaksi, mutta luonnehdinta ei periaatteessa voisi olla yhtään enempää väärässä. Tällä tai millään muullakaan Pabstin elokuvalla ei nimittäin ole mitään tekemistä edellisen tyyliteltyjen visioiden sun muiden kanssa vaan Pabst pyrki elokuvissaa kuvaamaan karua todellisuutta sellaisenaan jopa irvokkuuteen ja rumuuteen asti, ks. uusasiallisuus.

Mutta palatekseni vielä lyhyesti takaisin itse elokuvaan, Iloton katu on ehdottomasti 20-luvun parempia saksalaisia mykkäelokuvia ja ehdottomasti niitä teoksia jotka kannattaa tarkistaa jos maa ja aikakausi elokuvallisessa mielessä kiinnostaa.

Näin rankasta ja lohduttomasta leffasta on vuosien varrella luonnollisesti pyörinyt jos jonkinlaista eripituista sensuroitua ja uudelleenleikattua versiota, joissa kaikenlaista rappiota on karsittu ja henkilöiden suhteita muutettu radikaalistikin, eikä alkuperäistä kolmetuntista versiota ole taidettu sellaisenaan missään koskaan näyttääkään - jos sellaisesta voi näin leikellyn elokuvan tapauksessa ylipäänsä enää puhuakaan. 

Lähimmäksi ohjaajan originaalia näkemystä päästään todennäköisimmin toistaiseksi viimeisimmässä yli kahden tunnin mammuttimaisessa restauroidussa versiossa, jota voinee ehkä kaikkein lämpimimmin suositella mikäli kiinnostus elokuvaan syystä tai toisesta joskus pääsee heräämään. 

Arvio: 4/5


DIE FREUDLOSE GASE, 1925
Ohjaus: G.W. Pabst
Käsikirjoitus: F.H. Lyon, Hugo Bettauer
Näyttelijät: Agnes Esterhazy, Asta Nielsen, Einar Hanson, Greta Garbo, Henry Stuart, Robert Garrison