Tri Caligarin kabinetti (1920)

Ensimmäinen maailmansota. Miljoonia kuolleita. Henkisesti ja fyysisesti raunioitunut kaaoksen sekä epätoivon riivaama maanosa vailla valoisaa tulevaisuutta. Näissä olosuhteissa alkoi kasvaa ja kukoistaa synkän tummanpuhuva ekspressionismi, jonka elokuvalliseksi alkuräjähdykseksi syntyi vuonna 1920 kahden sodan kauhut kokeneen pasifistin, Carl Meyerin sekä Hans Janowitzin kirjoittama kauhuelokuva Tohtori Caligarin kabinetti; teos, joka kerralla ja suoralta kädeltä loi pohjan koko vuosikymmenen saksalaiselle elokuvalle sekä esitteli kokonaisen uuden, myöhemmin Amerikassakin menestyneen tekijäkaartin maailman elokuvayleisölle sekä omalla tavallaan loi tai teki ainakin tunnetuksi koko kauhuelokuvan lajityypin. Kyseessä on joka suhteessa perusteosten perusteos.

Tohtori Caligarin kabinetti sijoittuu Saksan ja Hollannin rajalla sijaitsevaan Hollstenwallin kaupunkiin, jonne saapuu tivoli, jonka eräänä nähtävyytenä on hypnotisoijana toimivan tohtori Caligarin (Werner Krauss) tahdoton orja Cesar (Conrad Veidt, Casablanca), joka kertoo ihmisille heidän tulevaisuutensa. Ennustavan unissakävelijän luo ilmestyvät myös ystävykset Francis (Friedrich Feher) ja Alan (Hans Heinrich von Twardowski), joista toinen kuolee elokuvan aikana. Luonnollisesti Caligarilla sekä hänen unissakävelijällään on tavalla tai toisella näppinsä pelissä. Varsinaista tarinaa en halua spoilata tämän enempää, mutta se on joka tapauksessa alan klassikko legendaarista loppuratkaisua myöden.

Ensimmäinen asia, joka tämän elokuvan kohdalla todennäköisesti pistää silmään lienee sen käsin maalattu, vääristynyt ja teräviä kulmia vilisevä poikkeuksellisen tyylitelty studiolavastus, jonka kaltaista ei oikeastaan ole koskaan täysin tehty, vaikka se onkin antanut valtavasti vaikutteita myöhemmille elokuvantekijöille ympäri maailmaa Universalin kauhuelokuvista ja film noirista lähtien. Nimenomaan tärähtänyt visuaalinen puoli antaa elokuvalle sen omituisen fantasiahenkisen ja painajaismaisen pohjavireen, versiosta riippuen myös välitekstit ovat vääristyneet sekä musiikki parhaimmillaan kryptistä surinaa. Perinjuurin vääristynyttä kauhutunnelmaa lisää entisestään näyttelijöiden transsimainen elehtiminen, erikoinen puvustus sekä liioitellun kalpeahko meikkaus, joka lienee enemmän kuin vähän antanut vaikutteita myöhemmille goottihenkisemmile teoksille.

Tohtori Caligarin kabinetti lienee tyylillisesti elokuvantekoon eniten vaikuttaneista leffoista koskaan, siitäkin huolimatta ettei koko elokuvassakäytännössä nähdä mitään kameratemppuja tai ihmeellisiä leikkauksia. Niiden sijasta luvassa onkin reilun tunnin edestä pelkkiä staattisia otoksia, lineaarista kerrontaa ja yksinkertaisia leikkauksia kohtauksista toiseen. Koko elokuvan suurin vahvuus on sen omituinen tunnelma. Tiettävästi Caligarin kabinetti sisältää yhden ensimmäisistä puukotuskohtauksista sekä tunnetummista elokuvan lopputwisteistä koskaan. Alkuperäistarinassa ei tiettävästi lopun yllättävää käännettä ollut, vaan se oli elokuvan tuottaneen Erich Pommerin keksimä ja se lisättiin kirjoittajien protestoinnista huolimatta, ehkä onneksikin. Yllättävä shokkiloppu nimenomaan on yksi leffan hienoista hetkistä, vaikka alkuperäistä sanomaa vähän erilaiseksi muovaakin.

Kuten sanottua, Tohtori Caligarin kabinetti on elokuvataiteen peruskivijalkaa, yksi suurista alan teoksista ja pala yleissivistystä kaikilla mahdollisilla mittareilla. Käytännössä kaikki leffan sisältö edustaa jonkinlaista myöhemmin vakiintunutta peruskauraa, jota on toistettu erilaisin variaatioin loputtomasti meidän päiviimme saakka kuitenkaan mitään täysin samanlaista elämystä koskaan saavuttamatta ja tämän elokuvan tuoreutta syömättä. Kyllähän Caligarin kabinetti jo pelkästään merkittävyydestään ansaitsisi täydet viisi tähteä, mutta onhan kyseessä muutenkin uniikki, ajan hammasta hämmästyttävän hyvin kestänyt mestarillinen teos. Ei vähempää.


Arvio: 5/5

DAS KABINETT DES DOKTOR CALIGARI, 1920 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: Robert Wiene

Käsikirjoitus: Carl Mayer, Hans Janowitz

Näyttelijät: Conrad Veidt, Werner Krauss, Lil Dagover, Friedrich Feder, Hans Heinrich von Twardowski