Ben-Hur (1925)

William Wylerin peräti 11 Oscaria aikoinaan pokannut Ben Hur vuodelta 1959 taitaa olla nyky-yleisölle se ainut ja oikea filmatisointi Lew Wallacen klassisesta romaanista. Mutta mitenkäs moni tiesi, että kyseessä on jälleen parhaita Hollywoodin perinteitä kunnioittaen remake tästä alkuperäisestä vuoden 1925 klassikosta, joka myös sattuu vieläpä olemaan yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä ja parhaista mykistä elokuvista? Olen pallotellut jo kauan ajatuksella tämän arvostelemisesta, mutta päätin säästää elokuvan raamatullisen teeman vuoksi näin pääsiäiseen, jonka keskeisiä tapahtumia tässä sivutaan.

Tarinan päähenkilö on juutalaisprinssi Judah Ben Hur, joka tarinan alussa pudottaa vahingossa tiilen kaupungin läpi marssivan roomalaiskenraalin niskaan ja joutuu orjaksi roomalaisten kaleereille. Hurin suvun omaisuus takavarikoidaan ja perhe hajoaa, lopulta myös unohtuu. Judah Ben Hurin veriviholliseksi tarinassa nousee Messala, Hurin suvun entinen, mutta tarinan tapahtumahetkellä roomalaistunut ystävä. Tärkeä asema Ben Hurin tarinassa on uuden testamentin tapahtumilla ja Jeesuksella, jonka tie risteää monessa kohtaa Messalan ja Judah Ben Hurin kanssa.

Sanoisin, että mikäli Wylerin remake on tuttu, niin tarina tässä on luonnollisesti lähestulkoon sama pieniä muutoksia lukuun ottamatta. Tässä versiossa esimerkiksi on mielestäni paljon enemmän Jeesusta kuin Wylerin näkemyksessä. Ennen vanhaan elokuvia ei erikseen kaavailtu mihinkään kansainväliseen levitykseen, joten elokuvissakin oli normaalisti enemmän nimenomaan länsimaiselle yleisölle suunnattua hengellistä sisältöä. Vanhana elokuvana tämä on luonnollisesti myös enimmäkseen mustavalkoinen lukuun ottamatta komeasti väritettyjä Jeesus-kohtauksia, joissa William Wyler muuten työskenteli ohjaajan avustajana. Massiivisista tuhansien tai jopa kymmenien tuhansien avustajien joukkokohtauksista ja pienistä sivuosista voi lisäksi bongata ainakin King Kongissa kiljuneen Fay Wrayn, Tuulen viemää -elokuvan Rhet Butlerin eli Clark Gablen, länkkäritähti Gary Cooperin, Harold Lloydin, Douglas Fairbanksin sekä läjäpäin isoja studiopomoja ja muita julkkiksia.

Aivan oma lukunsa versioiden eroissa onkin sitten se kuuluisia kilpa-ajokohtaus. Mitä olen lukenut, mykän elokuvan teossa käytettiin kaikki mahdolliset kikat ja trikkikuvat hyödyksi, jotta tästä kohtauksesta saatiin tehtyä niin eeppinen ja vauhdikas kuin vain koskaan mahdollista. Tätä kohtausta varten rakennettiin erikseen hippodromen pienoismalli ja isolle hiekkakentälle sen parimetrinen kivijalka. Elämää suuremmat lavasteet saatiin ottamalla valokuvia pienoismallista ja leikkaamalla kuvista kivijalka pois. Sitten kuvat sovitettiin kameran eteen siten, että oikea kivijalka ja pienoismallin yläosa näyttivät yhdeltä eeppiseltä kokonaisuudelta, jota ei oikeastaan edes huomaa feikiksi. Uudessa versiossa tätä kikkaa ei tietääkseni ole käytetty ja kaikki vanhan version suuruudenhullu eepisyys puuttuu.

Katsoin vanhan ja uuden kilpa-ajon moneen kertaan perätysten saadakseni eroista kaiken mahdollisen irti tätä arvostelua varten. Uskotteko jos sanon, että tässä mykkäversiossa sekin on valovuosia vauhdikkaampi, dramaattisempi ja eeppisempi? Uudessa versiossa koko kilpa-ajo on kuvattu tylsästi muutamalla kameralla liikkuvasta autosta turvallisen välimatkan päästä edesta, takaa ja sivuilta. Mykässä Ben Hurissa mennään vielä vähän pitemmälle ja näyttävämmin; kameramiehiä tässä taitaa olla kymmenkunta liikkuvissa autoissa ja moottoripyörissä - jälkimmäiset vieläpä puikkelehtivat uhkarohkeasti hevosvaljakoiden välissä. Pelkästään tätä kohtausta kuvatessa kuoli useampikin ihminen ja eläin, filmiä tähän taidettiin tuhlata enemmän kuin mihinkään yksittäiseen kohtaukseen koskaan ennen tai jälkeen. Vauhdin ja vaaran tunne on tässä versiossa saatu mielestäni paljon paremmin esille kuin missään muussa aiheen filmatisoinnissa. Sanoisin jopa, että tässä saattaa olla parhaita yksittäisiä elokuvakohtauksia, joita ihmiskunta on koskaan kyennyt luomaan, on tämä niin mielettömän hyvää tekoa.

Yksi hassu ero versioiden välillä on Messalan ja Judah Ben Hurin näyttelijöiden ruumiinrakenteet: remakessa Charlton Hestonin Ben Hur on ajan mittapuulla melkoinen muskelikorsto ja Messalan näyttelijä pelkkä kynäniskä, kun taas mykässä Ramon Novarron Ben Hur on pelkkä hiirulainen ja parimetriseltä bodarilta näyttävä Messala dominoi jokaista kohtaustaan luoden tarinaan samalla klassisen altavastaaja-asetelman, joka remakesta puuttuu tyystin. Bodattu Charlton Heston voisi periaatteessa liiskata surkean pikkupahiksen helposti jo ensimmäisessä kohtauksessa, mutta elokuvan pitäisi kestää sen rapiat kolme tuntia ja kaksikon elää ainakin siihen kuuluisaan kilpa-ajokohtaukseen asti.

Isoin ero versioiden välillä taitaa olla eepoksen lopetus, joka tässä on paljon dramaattisempi kuin remakessa. Mykän version tekijät ilmeisesti totesivat kirjan alkuperäisen lopun olevan turhan lälly ja päättivät lisätä tähän tukun erikoistehostetykitystä, massiivisia joukkokohtauksia ja parasta hallittua kaaosta mitä rahalla saa, kun taas remake on lähempänä tylsähköä alkuperäismateriaalia. Sanomattakin selvää, että omasta mielestäni loppu on tässä paljon parempi ja eeppisempi kuin Wylerin näkemyksessä.

Isoimmat kehut elokuvasta on pakko antaa sen henkeäsalpaavalle soundtrackille. Carl Davis on tällaisten mykkäspektaakkeleiden erikoismies. Taisin kehua miehen työtä jo Napoleonin arvostelussani, mutta mielestäni Ben Hurin soundtrack on vielä sitäkin parempi, ehkä jopa yksi omista suosikkisoundtrackeistäni koskaan. Oopperamaisesti rakennettu ja kokonaisella sinfoniaorkesterilla soitettu mannermaisella tavalla pateettinen musiikkielämys koettelee eeppisyydessään ja murskaavuudessaan sitkeämpienkin kattorappauksien kestävyyttä. Kuuntelen sitä tälläkin hetkellä; sukat pyörii jaloissa ja seinät kaatuu päälle kuin viimeistä päivää. Tunnelma sävellyksissä vaihtelee hektisimmillään sykähdyttävän yltiödramaattisen vyörytyksen ja herkän melankolisen kauniin urku-viulu -yhdistelmän välillä eikä musiikkinautinnon tuomalta tunteiden vuoristoradalta välty sitkeinkään sissi. Totisesti, tämän on pakko olla parhaita elokuvasoundtrackejä, joita on koskaan tehty. Tässä on laki ja profeetat.

Fred Niblon Ben Hur on jo kauan sitten kadonnutta jaloa ja korvaamatonta kansanperinnettä: maailmanluokan Hollywood-elokuvaa, jossa ei ole lyhyitä kalsareita pitkien päällä pitäviä supersankareita, cgi-törinää, buddy-elokuvan kliseitä tai pahoja korporaatioita vaan ihan oikea ajattoman hieno tarina huikealla ja yhä edelleen vertaistaan hakevalla spektaakkelimaisella toteutuksella. Tässä on jopa oikein kaunis ja raamatullinen loppukaneetti, jollaista missään nykyelokuvassa ei voisi ikipäivänä kuvitellakaan. Ben Hur vuosimallia 1925 on alansa sekä genrensä ajaton mestariteos ja klassikko vailla vertaa. Katsokaa ja ihastukaa.

Vielä loppuun hassua triviaa: Mykkä Ben Hur on George Lucasin Star Wars Episodi I - Pimeä uhkan tärkeimpiä esikuvia. Miettikääpä tätä: Anakin on Lähi-itää muistuttavallla aavikkoplaneetalla syntynyt orja, joka voittaa kilpa-ajossa verivihollisensa. Anakinin tiet risteävät tarinan aikana kahden hengellisen gurun kanssa, joista toinen kuolee tarinan lopussa. Anakin on lisäksi johtamassa lopussa taistelua tai kapinaa imperiumia vastaan melkein kuin mykässä Ben Hurissa. Prequelien tasavaltapolitikoinnin esikuvana on vielä toiminut Rooman tasavallan historia. Sanokaa George Lucasista mitä haluatte, mutta ainakin mies osaa arvostaa hyviä elokuvia.



Arvio: 5/5


BEN-HUR: A TALE OF THE CHRIST, 1925 USA
Tuotanto: Irving Thalberg
Ohjaus: Fred Niblo
Käsikirjoitus: June Mathis Lew Wallacen alkuperäisteoksen pohjalta.
Näyttelijät: Betty Bronson, Carmel Myers, Charles Belcher, Dale Fuller, Francis X. Bushman, Frank Currier, Kathleen Key, Leo White, May McAvoy, Mitchell Lewis, Nigel De Brulier, Ramon Novarro, Winter Hall