Runoilijan veri (1930)

Jostain kovalevyn uumenista löysin tällaisen vuosikaupalla limbossa lojuneen irtotekstin, jolle en ole oikein koskaan löytänyt oikeaa aikaa tai paikkaa julkaista. Nyt kun tuntuisi tälläkin alustalla julkaisujen tahdin taas mukavasti kiristyneen näiden arvostelujen suhteen, voinen kai tarjota tämän yöuniani menettämättä eräänlaisena ylimääräisenä surrealistisena kylkiäisenä kaiken tylsemmän rutiinikaman ohella vaikka sitten ihan vaan vaihtelun vuoksi. Vaihtelun ja huvin.

Taiteilijan veren neljän episodin mittainen ”tarina” alkaa, kun pääosan puolialastoman peruukkipäisen taiteilijan piirros herää henkiin ja komea könsikäs löytää kämmenestään kuvansa puhuvan suun. Toisessa episodissa kädessä oleva suu on vihdoin hävinnyt ja taiteilija on jäänyt vangiksi omaan studioonsa, mutta pääsee lopulta pakenemaan sukeltamalla peiliin. Toisen episodin peili ja enigmaattinen puhuva patsas on toisinaan nähty viittauksena taiteilijan narsistisiin taipumuksiin, mitä ronski yläosattomuus ja alun koreileva peruukki vielä entisestään korostivat.

Peilin sisällä taiteilija päätyy ”dramaattisten tyhmyyksien ” hotelliin, jossa mies kurkistaa sisään neljästä avainreiästä ja näkee jos jonkinlaista visiota perversioista ja hulluudesta. Lopulta taiteilijaa vastaan tulee järki, joka ojentaa tälle ladatun aseen ja ohjeistaa taiteilijaa ampumaan itseään päähän. Taiteilija ei kuole, mutta päätyy takaisin oikeaan maailmaan tuhoamaan patsaan ja peilin lekalla. Narsismi ja hulluus on voitettu.

Kolmas ja neljäs episodi jatkavat kahden edellisen linjalla hapokkaana allegoriana kauneudesta ja kuolemasta. Sen enempää yksityiskohtia en haluakaan paljastaa vaan jätän lopun elokuvan suosiolla lukijan itsensä katsottavaksi ja pähkäiltäväksi.

En edes tiedä mitä tästä voisi vielä sanoa tai miten tällaista surrealistista elokuvaa pitäisi lähteä arvostelemaan. Varsinainen juoni oli lievästä mielipuolisuudestaan huolimatta erittäin viihdyttävää seurattavaa; jos tätä nyt ei varsinaisesti juonielokuvana voi katsoa, niin ainakin Jean Cocteaun mielikuvitukselliset ja yllättävät näkemykset, trikkikuvat ja erikoistehosteet itsessään jaksavat viihdyttää vajaan tunnin keston edestä vaivattomasti.

Visioista puheen ollen: tuntuu uskomattomalta ajatella, ettei Jean Cocteaulla ollut ennen tätä trikkikuvauksen ja kerronnallisen kikkailun pientä mestariteosta käytännössä minkäänlaista kokemusta elokuvanteosta vuosikymmen aiemmin kokoon kursimaansa lyhyttä kokeilufilmiä lukuun ottamatta. Jos Runoilijan verta voi missään mielessä kutsua debyyttiohjaukseksi, sen on pakko olla yksi lajinsa parhaita ja kypsimpiä yksilöitä, joita vain on ikipäivänä tehty.


Arvio: 4.5/5


LE SAND D'UN POETE, 1930 Ranska
Tuotanto: Charles de Noailles
Ohjaus: Jean Cocteau
Käsikirjoitus: Jean Cocteau
Näyttelijät: Barbette, Elizabeth Lee Miller, Enrique Rivero, Féral Benga, Fernand Dichamps, Jean Desbordes, Lucien Jager, Odette Talazac, Pauline Carton