Rautakylän vanha parooni (1923)

Suomi ei varsinaisesti ole ollut koskaan mikään suuri kauhun suurtuottajamaa, eikä meillä perinteisesti olekaan tullut jonkun b-tason piskuisia produktioita kunnianhimoisempia genren tuotoksia. Ehkä siksi keskustelu kauhuestetiikan vaikutuksesta suomalaiseen elokuvataiteeseen onkin periaatteessa niin kiinnostava aihe, sillä vaikka suoranaisia kokonaisvaltaisia kauhuteoksia ei täällä juuri ole tehtykään, löytyy aina yksittäisiä Rautakylän vanhan paroonin kaltaisia tunnelmallisia erikoisuuksia, jotka juuri ja juuri tasapainoilevat silkan melodraaman ja jonkin aivan muun välimaastossa.

Sakari Topeliuksen klassiseen jatkokertomukseen perustuva Rautakylän vanha parooni on varsin yksinkertainen tarina vanhaan sukukartanoon ilmestyvistä yllätysvieraista ja näiden synkästä historiasta tilusten rikkaan aatelisen omistajan kanssa. Kaukaisina Ruotsin vallan aikoina vanha noita ennusti kauniille immelle tätä kohtaavasta onnettomuudesta, ellei tämä hylkäisi rakastamaansa nuorta paronia. Paroni ja impi naivat lopulta toisensa, mutta paronin suku ei koskaan hyväksy liittoa, ja ruotsalaisten sotaseikkailuissa leskeksi jäänyt impi päätyy lapsineen mieron tielle. Nykyhetkessä vanhat haavat jälleen avataan, lopussa odottaa sovitus ja anteeksianto.

Suomalaiseksi mykkäelokuvaksi Rautakylän vanha parooni on suorastaan hämmästyttävän synkkä ja klaustrofobinen teos, se sisältää lukuisia viittauksia väkivaltaan ja kuolemaan, mutta suoranaista kauhua se ei omasta mielestäni kuitenkaan ole. Ennemmin puhuisin jonkinasteisesta perinteikkäästä historiallisesta draamasta vähän Tartuffen ja Arne-Herran rahatn hengessä, mutta huomattavasti pienimuotoisemmin ja sanotaan nyt vaikka ”suomalaisemmin”. Vähän jäykähkön Rautakylän vanhan paroonin komeus tiivistyykin ennemmin yksittäisiin näyttäviin kuviin ja kohtauksiin, kuten tyylikkäästi lavastettuihin ja puvustettuihin flashbackeihin, Mauritz Stillerin elokuvat mieleen tuoviin ulkokuviin sekä kohtaukseen, jossa katsellaan kynttilänvalossa seinällä riippua kuvia menneisyyden hahmoista.

Rautakylän vanha parooni oli ilmestyessään menestys, mutta ajan mittaan se jäi siinä määrin hunningolle ja unohduksiin, ettei siitä ole enää jäljellä alkuperäistä käsikirjoitusta tai edes välitekstejä, vaan myöhemmät restauroijat ovat joutuneet käyttämään lähdetekstinä Topeliuksen alkuperäisteosta sekä sen pohjalta muokattuja teatteriversioita. Jälki on kiitettävää, ja ansaitsee siksi erityismaininnan.

Carl Fager ei tiettävästi tämän debyyttinsä jälkeen ohjannut enää toistamiseen, vaan keskittyi jatkossa leipätyöhönsä yhtenä Suomen suurista lavastajamestareista. Rautakylän vanha parooni taas on kokenut viime vuosina uuden nousun alan harrastajien tietoisuuteen, mikä näin uhanalaisen yksilön kohdalla on aina vain iloinen asia. Fagerilla olisi mielestäni ollut tämän perusteella maailmalle paljon annettavaa myös ohjaajana.


Arvio: 4/5


RAUTAKYLÄN VANHA PAROONI, 1923 Suomi
Ohjaus: Karl Fager
Käsikirjoitus: Karl Fager, Sakari Topelius
Näyttelijät: Adolf Lindfors, Aili Kari, Axel Slangus, Catherine Will, Einar Rinne, Felix Borg, Ida Brander, Joel Rinne, Naimi Kari