Alamaailma (1927)

”And all this got you was another hour!”
” There was something I had to find out… and that hour was worth more to me than my whole life.”

Elokuvahistoria tuntee lukuisia tapauksia, jolloin alkujaan joka ilmansuunnasta sorsittu ja moitittu teos on ajan mittaan kasvanut askel askeleelta niin yleisön kuin kriitikoidenkin suosioon ja lopulta tunnustettuun klassikkoasemaan. Josef von Sternbergin Paramountille ohjaaman Alamaailman kohdalla tilanne oli todellisuudessa vieläkin hullunkurisempi: Sen enempää ohjaaja, käsikirjoittaja kuin studiokaan ei ollut siihen tyytyväinen, vaan suoran hyllytyksen jälkeen leffa päädyttiin julkaisemaan muodollisesti yhdessä ainoassa pienessä teatterissa ilman mainittavaa markkinointia. Kaikkien odotusten vastaisesti siitä tuli välitön jättihitti ja klassikko, joka poiki hämmentyneille tekijöilleen kottikärryllisen erilaisia palkintoja ja keskeisen paikan koko myöhemmässä elokuvahistoriassa.

Alamaailma on klassisen mafia- ja gangsterimelodraaman ehta ja moneen kertaan jäljitelty arkkityyppi, jota monesti on ollut tapana nimittää paitsi ensimmäiseksi koskaan tehdyksi nykyaikaiseksi lajinsa teokseksi, myös ensimmäiseksi koskaan tehdyksi film noir -leffaksi. Riippumatta siitä, onko se varsinaisesti kumpaakaan, ei Sternbergin visioiden selkeää järkälemäistä vaikutusta molempiin voi kieltää hyvällä tahdollakaan.

Jo aivan ensimmäisessä kohtauksessa mennään suoraan asiaan: On keskiyö. Likainen puliukko vaeltelee pimeän suurkaupungin kaduilla. Yhtäkkiä pankissa räjähtää pommi, gangsteri juoksee saaliineen pankin ulkopuolella odottavaan pakoautoon mukaan kaapattu silminnäkijä kainalossaan. Pelkästään näiden muutaman toiminnallisen minuutin kohdalla huomaa selvästi Sternbergin ekspressionistisen rikostyylittelyn ja kuvakielen jälkimaailmalle antaman inspiraation dramaattisine varjoineen, kamera-ajoineen sekä läpikuultavine aikarautoineen.

Seuraavaksi matka vie gangstereiden pyörittämään salakapakkaan – Alamaailma on siis kuvattu kieltolain aikaan – jossa viina virtaa, joka jätkällä on sikarit huulessa ja kaikki naiset ovat vaarallisia. Ulkona on tietenkin aina pimeää, usvaista ja sateista. Jopa tällaisissa kaiken järjen mukaan melko triviaaleissa kohtauksissa viljellään kuin ohi mennen vääristävien linssien ja vinksahtaneiden peilien kaltaisia saksalaisilta mestareilta lainailtuja tehokeinoja. Tarkkasilmäiset pystyvät löytämään kapakkakohtauksista myös koomikko Larry Semonin, jonka tuulenpieksemä olemus sopii gangsterilauman sekaan kuin nyrkki naamaan.

Pääosassa kivikovana gangsterina nähdään tietenkin Erkki Saarelan romuluinen kaksoisolento George Bancroft, myös Yö satamassa -klassikossakin äijäillyt amerikkalaisen sinikaulusduunarin ruumiillistuma. Bancroftin tulkitsema gangsteri on tietenkin kovan kuorensa alla myös kissoista, naisista ja juhlimisesta nauttiva sentimentaalinen äijänjäpikkä, vaikka väkivaltaa toisinaan vähän käyttääkin tavoitteitaan havitellessa. Kun gangsterikuningas päätyy kiven sisään surmattuaan kilpailevan rikollisliigan pomon, tämän vaarallinen heila hakee lohtua Rolls-Roycena tunnetulta varamieheltä. Loput varmaan arvaattekin.

Käsikirjoitus ei toisin sanoen ole mitään kovin kaksista Shakespearea, mutta se toimii – Oscarin arvoisesti. Alamaailman jälkimmäinen puolikas on samalla sen todellista huippua, joka tuntuu vain kasvavan, mitä pidemmälle se etenee. Vankilakohtauksissa esimerkiksi on hyödynnetty muutamia taustamaalausten ja taktisesti aseteltujen valonheittimien kaltaisia yksinkertaisia tehokeinoja, mutta sen ulkopuolellakin viljellään kikkaa kuin jossain Orson Wellesin myöhemmissä hengentuotoksissa. Kliimaksissa esimerkiksi nähdään kuin suoraan 40- ja 50-lukujen rikosleffoista peräisin olevia klassisia mielivaltaisia geometrisia varjoja, joiden ensisijainen tarkoitus lienee henkilöhahmojen sielunmaiseman visualisointi katsojille. Yhdessä kohtaa väkivaltainen gangsteri vielä leikkii kissan kanssa hautoessaan kumppaninsa murhaa vähän samaan tapaan Marlon Brando Kummisedässä.

Voisin oikeasti mennä yksityiskohdissa vaikka kuinka pitkälle pääsemättä koskaan loppuun asti. Oma suosikkini löytyy kohtauksesta, jossa yksi gangstereista on poliisien piirittämänä ja päättää lopulta antautua. Kun tämä avaa oven, siinä törröttää kirves juuri tämän pään kohdalla vaaraa indikoiden. Vastaavasti oikeussalikohtauksessa tuomaria kuvataan hyvin dramaattisesti ja erilaisista voimaa ja vaaraa uhkuvista kuvakulmista, tämän ladellessa tuomiota uhkaava varjokin laskeutuu samalla syytetyn ylle.

Alamaailma on pirullisen tyylikästä rikosgangastailua, se käytännössä loi yksin tein koko seuraavan vuosikymmenen kestäneen gangsterileffojen villityksen ja toimi tyylillisenä esikuvana lukemattomille tekijämiehille ja -naisille ympäri maailmaa vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeenkin. Lienee sanomattakin selvää, että kyseessä on genrensä perustavanlaatuisimpia ja vaikutusvaltaisimpia yksittäisiä teoksia, joka kuuluu yleissivistykseen muutenkin kuin vain klassisesta Hollywoodista ja mykkäleffoista kiinnostuneille.


Arvio: 4/5


UNDERWORLD, 1927 USA
Ohjaus: Arthur Rosson, Josef von Sternberg
Käsikirjoitus: Charles Furthman, Robert N. Lee, Ben Hecht
Näyttelijät: Clive Brook, Evelyn Brent, Fred Kohler, George Bancroft, Larry Semon