Chaplinin poika (1921)

Varmaan jokaisen leffaharrastelijan elämässä tulee joskus se tietty vaihe, jossa yksinkertaisesti huomaa lätisseensä vuosikausia mainitsematta kertaakaan Charles Chaplinin klassista täyspitkää esikoisohjausta, tuota lajinsa kärkiteoksiin edelleen lukeutuvaa klassikkoa edes nimeltä. Chaplinin poika on todellinen klassikkojen klassikko ja niitä perusteosten perusteoksia, jotka pitäisi näyttää koulussa jokaiselle ihan vain yleissivistyksen. Tällä teoksella Chaplin nousi kertaheitolla silkasta suositusta rivikoomikosta suurten mestareiden joukkoon sekä loi oman sentimentaalisen kerrontatyylinsä, jota jälkipolvet ovat yrittäneet toistaa lukemattomia kertoja useimmiten siinä onnistumatta.

Ohjaajansa kunniaksi on erikseen mainittava, ettei tämä kuningasteos suinkaan ole pitkäksi hengentuotokseksi kuin tunnin, eikä ylimääräistä löysää ole lopputuotteeseen jäänyt sekunninkaan vertaa. Piskuinen tarinakin kertoo nimettömästä kulkurista ja tämän löytämästä orvosta poikavauvasta. Alussa kulkuri löytää hylätyn poikalapsen ja päätyy kasvattamaan tämän omanaan. Vuosia myöhemmin viranomaiset päättävät erottaa pojan kasvatti-isästään ja lähettää tämän valtion orpokotiin. Samaan aikaan pojan oikeat vanhemmat jatkavat väsymätöntä etsintäänsä lapsensa löytämiseksi.

Chaplinin poika ei ole yksinomaan aikansa tyypillistä slapstick-komediaa, josta mestari vielä näillä main ensisijaisesti tunnettiin, vaan kunnianhimoisena miehenä maestro luonnollisesti lähti koettamaan siipiään tragedian ja komedian näennäisen vastakohtaisten tyylilajien yhdistelijänä, äärimmäisen voimakasta lopputulosta onkin toisinaan ollut tapana kutsua ”dramadiaksi” tai yleisemmällä tasolla vain draamakomediaksi, jossa sopivassa suhteessa viljelty vakavampi aines yhdistettynä lämpimään huumoriin luo vastakohtien ja niiden kontrastien toisiaan tasapainottavan ja hienovaraisesti eteenpäin kuljettavan kokonaisuuden, vähän samaan tapaan kuin Don Bluthin ja Disneyn klassikoissa.

Itseäni hämmensi vuosikausien jälkeen, miten hyvin Chaplinin klassikko on kestänyt aikaa, sekä toisaalta, miten vähin työkaluin mies on tarinansa onnistunut niin rikkaasti ja moniulotteisesti kertomaan. Chaplin pojassa ei esimerkiksi käytetä juuri joitain aivan perustason tekniikoita monimutkaisempia kuvaus- ja leikkaustemppuja eikä se myöskään sisällä yksinkertaisen perusideansa vaatimia lavasteita kummempia tyylittelyjä, mutta se tuntuu sisältävän äärimmäiset määrät merkitystä ja syvyyttä muutenkin vain lopun allegorisessa unijaksossa. Yasujiro Ozun ja Mikio Narusen kaltaisten japanilaisten aikalaistenkin imemät suorat vaikutteet on helppo näin jälkikäteen huomata.

Voisin oikeasti jatkaa tätä ylistyslaulua vaikka kuinka kauan, mutta rajansa silläkin. Chaplinin poika on suuri teos, yksi kautta aikain huikeimmista draamakomedioista, jonka merkitys koko taiteenalalle on mittaamattoman suuri. Chaplinin itsensä saavutusten lisäksi Jackie Cooganista tuli sen myötä mykän ajan kuumin lapsitähti, jonka ura lähti kuitenkin äänielokuvan tulon jälkeen nopeasti laskuun. Näistä ja muista historiallisista syistä Chaplinin poika pitääkin vain yksinkertaisesti jokaisen nähdä yhteiskuntaluokasta ja siviilisäädystä riippumatta, mieluiten jo tänään.


Arvio: 5/5


THE KID, 1921 USA
Ohjaus: Charles Chaplin
Käsikirjoitus: Charles Chaplin
Näyttelijät: Charles Chaplin, Edna Purviance, Jackie Coogan, Tom Wilson