Jouluaatto (1913)

Muistan vielä kun Peter Jacksonin näkemys Taru sormusten herrasta -trilogiasta, eli kansankielellä ”se perkuleen maahistrilogia missä ne kaksi taukkia plärää kymmenen tuntia jonkun sormuksen kanssa” oli uusi juttu. Trilogia itsessään oli erinomaista jälkeä siinä missä lähdemateriaalikin, mutta sen vuosikausia häiritsevän kaikille henkilökohtaisen elämän alueillekin tunkeutuvan massamarkkinoinnin jälkeen päätin, etten halua nähdä tai kuullakaan Tolkienista tai niistä hobiteista tai sormuksista enää ikinä eläissäni, enkä varmasti ole ainoa. Henkilökohtainen kiinnostukseni fantasiaa ja mielikuvitusta kohtaan ei tosin kuollut siihen, se vain suuntautui erilaisten kansantarinoiden, kauhun ja tieteishöpsöttelyn kaltaisten harmittomien juttujen ympärille.

Wladyslaw Starewiczin, tuon animaattorina paremmin tunnetun varhaisen venäläisen elokuvan suvereenin mestarin pienimuotoinen näkemys Nikolai Gogolin klassisesta fantasiakertomuksesta on aina osunut itseäni juuri oikeaan paikkaan; muista tämän olleen ensimmäisiä koskaan katsomiani mykkiä leffoja yleensä, nykyään se lienee myös kaikkein katsotuin muutamien Chaples Chaplinin ja Buster Keatonin leffojen ohella. Ukrainalaisesta kansanperinteestä ammentanut humoristi Gogol itse on niin ikään aina kuulunut omiin suosikkikirjailijoihin, samoin kuin Starewicz suosikkianimaattoreihini, joten tiettyä lämmintä henkilökohtaista suhdetta tähän tiettyyn yksilöön tuskin tarvitsee erikseen ihmetellä.

Jo Jouluaaton alussa pienenä hauskana prologina savupiipusta esiin kömpivä noita lentää veijarimaisen pirun kanssa luudalla noutamaan kuun taivaalta. Joukko kasakoita eksyy pimeässä ja päätyy noidan taloon, jossa nämä tietenkin piilotetaan yhdessä pirun kanssa erikokoisiin kangassäkkeihin. Samaan aikaan talonpoika Vakula päättää pyytää kauniin Oksanan kättä – vain kuullakseen tämän haluavan vastalahjaksi itsensä tsaarittaren kauniita kenkiä. Lopussa Vakula lentää noidan säkistä loikanneen taskupaholaisen selässä Pietariin korkea-arvoisen rouvan kenkiä hakemaan.

Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen ajan primitiiviseksi veijarikomediaksi Jouluaatto on ainakin omasta näkövinkkelistäni valovuosia parempi kuin mitä sen varmaan pitäisi olla. Suurin ansio tästä kuulunee ohjaajan lähdeuskollisuudelle paitsi adaptaation itsensä, myös sen vekkulimaisen hengen ja huumorin suhteen. Ivan Mozzuhinin tulkitsema taskupiru on ehkä nykysilmään erittäin kömpelösti maskeerattu, mutta fyysisen näyttelyn mestarin humoristisessa elehtimisessä on tietynlaista ajatonta persoonallisuutta, joka iskee edelleen. Starewiczkin väläyttää erikoistehosteosaamistaan muutamissa fantastisemmissa jaksoissa, kuten omassa suosikkikohtauksessani, jossa piru kutistuu peukalon korkuiseksi ja loikkaa talonpojan taskuun pienen tanssin saattelemana.

Jouluaatto on hyvin, hyvin alkeellinen ja yksinkertainen leffa eikä siksi välttämättä täysin aukene kenelle tahansa ilman jonkinlaista historiallisen kontekstin tai lähdemateriaalin tuntemusta. Henkilökohtaisesti tyydyn vain toteamaan, että nyt kun Andrzej Sapkowski onnistui popularisoimaan puolalaisen fantasian, olisi vain ajan henkeen sopivaa, että myös tällaisia lentäviä venäläisiä taskupaholaisia, kotipiruja ja muita klassisia paikallisia hahmoja alettaisiin viljellä populaarikulttuurissa huomattavasti nykyistä enemmän.


Arvio: 4/5


NOCH PERED ROZHDESTVOM, 1913 Venäjä
Ohjaus: Wladyslaw Starewicz
Käsikirjoitus: Nikolai Gogol, Wladyslaw Starewicz
Näyttelijät: Aleksandr Kheruvimov, Ivan Mozžuhin, Lidia Tridenskaja, Olga Obolenskaja, Pavel Knorr, P. Laphukin