Eräänä kauniina kesäyönä lontoolaisen Darlingin perheen väki on vaipumassa uneen kun salaperäinen poika lentää keijukaisen kanssa talon lastenhuoneen ikkunasta sisään etsimään karannutta varjoaan. Mystinen lentävä hahmo on tietysti Peter Pan, ikuisesti leikki-ikäisenä poikana elävä hahmo suoraan Mikä-Mikä-Maasta, ja tänä yönä kikkarapäinen vesseli on päättänyt viedä mukaan Wendyn ja tämän veljet suureen seikkailuun tuohon myyttiseen satujen maahan, jossa lasten leikit ovat todellisuutta, seireenien laulun voi kuulla aamun valjetessa ja jonka meriä kyntää pahamaineinen kapteeni Koukku miehineen tarumaisia aarteita etsien.
J.M. Barrien samanniminen lastenromaani ja sen pohjalta tehty legendaarinen näyttämösovitus lienevät nykyisin jo pala jokaisen lapsuutensa elokuvia katsoneen yleissivistystä ihan jo varsin lähdeuskollisen Disney-versionkin pohjalta, mutta silti monelle saattaa tulla yllätyksenä, että aiheesta tehtiin vähintään yhtä paljon alkuperäisteokselle kumartava filmatisointi jo mykän elokuvan vuosina. Enkä yllätyksellisyydellä tarkoita vain itse teoksen saamaa muotoa, vaan myös sen laatua, sillä Herbert Brenonin visio aiheestaan on vähintään yhtä pätevää satuhömppää kuin mikä tahansa muu myöhempi aiheen pohjalta luotu elämys.
Tekoajan populaarikulttuurista suorin vertailukohta Peter Panille lienee sellainen klassikko kuin Sininen lintu, jossa varsin yksinkertaisista aineksista onnistuttiin puristamaan puhtaan mielikuvituksen voimalla irti sellaiset visiot, ettei vastaavaan ole täysin ylletty vieläkään. Peter Pankin on kuuluisa ennen kaikkea näyttävästä erikoistehostetyöskentelystään, joka erityisesti Helinä-keijun kohdalla jaksaa ihastuttaa edelleen siinä missä periaatteessa täysin ajansyömät eläinpukuihin puetut ihmisnäyttelijätkin. Tietty säästeliäisyys trikkikuvien käytössä on helpottanut kummasti niiden harvojenkin kestoa ajan hammasta vastaan.
Jos Brenonin filmatisointi johonkin karahtaa, niin turhaan pituuteen ja tarinan kömpelöön rytmitykseen: suuri osa etenkin alusta ja keskivaiheesta tuntuu menevän turhaan vetkutteluun, eikä Mikä-Mikä-Maahan esimerkiksi päästä ennen puolen tunnin rajapyykkiä eikä varsinaiseen seikkailuunkaan kuin likimain viimeisen kolmanneksen paikkeilla. Disney otti selvästi vaarin Brenonin tekemistä virheistä, sillä vuoden 1953 versiota on tiivistetty ainakin kymmenien minuuttien edestä kajoamatta varsinaisesti itse ydintarinaan mitenkään merkitsevästi. En suoraan sanoen itse ole koskaan ollut tuon elokuvan suurin ihailija, mutta kunnia sille jolle kunnia kuuluu.
Irlantilaissyntyinen Herbert Brenon ei ole jäänyt historiaan kovinkaan pidettynä ohjaajapersoonallisuutena. Aktiiviaikoinaan mies tunnettiin alan piireissä lähinnä alaisiaan turhauttavasta tolkuttomuudestaan, johon yhdistettynä miehen perfektionismi sekä taipumus kuvata yksittäiset kohtaukset kymmeniä tai satoja kertoja uudestaan tekivät pahimmillaan työskentelyn tämän kanssa sietämättömän hankalaksi. Suurten ohjaajien joukkoon miestä ei ole milloinkaan taidettu lukea, eikä tämä tiettävästi enää myöhemmällä urallaan tullutkaan ohjanneeksi Peter Pania innovatiivisempaa tai viihdyttävämpää pätkää muutamasta ihan kohtuullisesta yrityksestä huolimatta.
Arvio: 4/5
PETER PAN, 1924 USA
Ohjaus: Herbert Brenon
Käsikirjoitus: J.M. Barrie, Willis Goldbeck
Näyttelijät: Anna May Wong, Betty Bronson, Ernest Torrence, George Ali, Jack Murphy, Mary Brian, Philippe De Lacy, Virginia Brown Faire
Arvio: 4/5
PETER PAN, 1924 USA
Ohjaus: Herbert Brenon
Käsikirjoitus: J.M. Barrie, Willis Goldbeck
Näyttelijät: Anna May Wong, Betty Bronson, Ernest Torrence, George Ali, Jack Murphy, Mary Brian, Philippe De Lacy, Virginia Brown Faire
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.