Alita: Battle Angel (2019)

Voi veljet ja siskot, miten kauan olenkaan odottanut päästäkseni sanomaan painavan sanottavani tästä tekeleestä. James Cameronin ja Robert Rodriguezin pienen ihmisiän tuotantohelvetissä lojunutta filmatisointia Yukito Kishiron taannoin suomeksikin julkaistusta Gunnm-sarjakuvasta, tuosta painetun japanilaisen kyberpunk-viihteen pienestä kulttiklassikosta sekä siihen pohjautuvasta lyhyestä animeviritelmästä. Alun perinhän tämän piti tulla ulos jo reilu kymmenen vuotta sitten, mutta ensi-iltaa on siitä lähtien siirretty tasaisesti aina vuodella tai kahdella hamaan tulevaisuuteen – vielä joitain kuukausia ennen tämänkään ihmeen lopullista näkemistä!

Nyt se on kuitenkin sitten nähty – ja lopputulos maistuu vahvasti pettymykseltä. Monet tahot ovat tätä jo ehtineet hehkuttaa kautta aikain parhaaksi mangasarjakuvan Hollywood-filmatisoinniksi, mutta keskimääräinen taso sillä saralla ei varsinaisesti ole tunnetusti kovin kummoinen alkujaankaan. Kai sekin vähä kuitenkin jotain on.

Hyvää iltaa, olisiko teillä aikaa puhua vähän Dawson's Creekistä?

Mennäänpä siis enemmittä puheitta itse asiaan, eli Alita: Battle Angelin varsinaiseen juonelliseen antiin. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat villiä länttä muistuttavaan dystooppiseen kyberpunk-tulevaisuuteen, Salem-nimisen leijuvan teknologisen utopian juurella nököttävään slummiin nimeltä Rautakaupunki, jossa romukasaa tonkiva kyberneetikko Dyson Ido löytää tarinan alussa elävän kyborginaisen pään, rakentaa tälle kehon ja alkaa hoitaa tätä kuin omaa perheenjäsentään. Luonnollisesti Rautakaupungista löytyy myös pahoja kyborgeja, joita sitten pitäisi leipoa vähän turpaan sekä kehittää siinä sivussa romanttisia tunteita jostain Dawson’s Creekin kuvauksista karannutta höpönassua kohtaan.

En nyt valehtele yhtään, mutta tätä katsoessa alkoi nupissa keittää jo aivan ensimmäisten kohtausten jälkeen, sillä tarina tuntui jatkuvasti juoksevan täyttä munaravia kohtauksesta toiseen esitellen koko ajan uusia ja turhia hahmoja, joista suurta osaa ei alkuperäissarjakuvassa esiinny ollenkaan ja jolle ei varsinaisessa kokonaisuudessa olekaan minkäänlaista kiinnostavaa sijaa tai roolia. Kishiron alkuperäisteoksen persoonallisuus ja synkkä huumori loistavat kuitenkin täysin poissaolollaan, jopa roistot ovat Cameronin ja Rodriguezin käsissä vain tylsistyneet täysin paperisen unohdettavaksi tusinatavaraksi vailla uhkaavuuden häivääkään. Synkkä ja masentava Rautakaupunki itse on menty tässä muuttamaan huippumallien ja Disneyland-hipstereiden asuttamaksi Beverly Hillsiksi, jossa tofua ja joogaopettajia löytyy joka kadunkulmasta, sateenkaarimuoti on in, kaikki ovat ystäviä keskenään ja kumbajaa raikaa kaduilla yötä päivää, vaikka dialogissa liikutaan edelleen alkuperäisen likaisen ja vaarallisen dystooppisen slummin tunnelmissa!

Periaatteessa pitäisi kai antaa tekijöille pisteet kotiin yrityksestä tiivistää tiiliskivimäinen kokonaisuus näinkin koherentiksi paketiksi, mutta toisaalta tiettyjen tiivistysten ja leikkausten lomassa tuntuu lentäneen monessa kohtaa pesuveden mukana myös kokonaisuuden kannalta hyvinkin oleellisia yksityiskohtia. Alita/Gally esimerkiksi sai alun perin nimensä Idon kissalta, Idokin on todellisuudessa syntyjään salemilainen, ja tällä pitäisi siksi olla monen muun kyberneetikon ja tiedemiehen tavoin Salemin merkki otsassaan, mutta kumpikin on rollerball-jaksosta napsaistujen Jasugunin ja Shumiran kaltaisten hahmojen tavoin heivattu syystä tai toisesta sikseen tästä näkemyksestä, vaikka niillä on jatkon kannalta jopa suoranaista merkitystä.

Itseltäni pääsi aivan erityisen hallitsematon naurunpärskähdys kohtauksessa, jossa nähdään ensimmäistä kertaa oma suosikkihahmoni Desty Nova, josta ilmeisesti on tässä yritetty rakentaa jonkinlaista mystistä pulloposkista superpahista ja hullua tiedemiestä, mutta joka saa lähinnä hieraisemaan silmiään ja pyörittelemään päätään epäuskosta. Alkuperäissarjakuvassa Desty Nova on Idon tavoin Salemista karkotettu tiedemies, josta tulee myöhemmin Alitan ja Idon liittolainen salemilaisia vastaan. Eräässä koko sarjakuvan dramaattisimmista kohtauksista Alita ja tämän kumppanit oppivat Novalta salemilaisten otsassa olevan merkin ja koko salaperäisen lentävän kaupungin todellisen merkityksen sekä syyn Idon ja Novan karkottamiselle. Kaikki edellinen on siis tässä tehty käytännössä mahdottomaksi kaikkien turhien muutosten vuoksi.

Alita: Battle Angelia katsoessa kävikin useammin kuin kerran mielessä, ettei tätä selvästi oltu alun perin tarkoitettu kokonaisen franchisen ja elokuvasarjan avaukseksi, eikä Rodriguezin teos tällaisenaan jätäkään jatkolle minkäänlaisia mahdollisuuksia seurata alkuperäisen tarinaa tästä eteenpäin edes teoriatasolla muuttamatta kupletin juonta radikaalisti suuntaan tai toiseen. Suurin ja typerin muutos tässä vaiheessa on luonnollisesti tehty itse tarinan ytimeen, joka ei enää olekaan Alitan vähittäinen itsensä löytäminen ja maailman historian sekä mysteerien aukeaminen, vaan tyypillinen teineille suunnattu liukuhihnamainen veretön ja riskitön cgi-reuhaaminen, jossa päähenkilön coolia soturimenneisyyttä hierotaan katsojan naamalle sellaista tahtia, ettei tämän persoonallisuuden kehitys sen enempää kuin itse tarinakaan tunnu enää etenevän oikein yhtään minnekään.

Kyllä kansa tietää. Alita on omaan sekoiluunsa kompastuva joutavanpäiväinen cgi-räpellys oivallisesta sarjakuvasta, josta olisi oikeissa hyppysissä voinut syntyä jotain todella upeaa ja kaunista, mutta joka lässähtää jopa nimekkäiden tekijöidensä toimesta perinteiseksi sieluttomaksi Hollywood-limaksi. Jos haluatte nähdä oikeasti ajatuksia herättävää laadukasta kyberpunk-viihdettä viime vuosilta, suosittelen lämpimästi vaikka Blade Runner 2049:ia. Tämä ohittakaa.


Arvio: 2/5


ALITA: BATTLE ANGEL, 2019 USA, Kanada, Argentiina
Ohjaus: Robert Rodriguez
Käsikirjoitus: James Cameron, Laeta Kalogridis, Robert Rodriguez, Yukito Kishiro
Näyttelijät: Christoph Waltz, Ed Skrein, Eiza González, Jackie Earle Haley, Jennifer Connelly, Mahershala Ali, Michelle Rodriguez, Rosa Salazar