Kuolleen miehen kirjeet (1986)

Nykyajan nostalgisen kasarifiilistelyn aallonharjalla sitä tulee harvemmin muistaneeksikaan, että 80-luku oli takatukkien ja räiskyvien neonvärien ohella myös suurvaltojen väsymättömän asevarustelun ja ydinsodan loputtoman uhan sävyttämä vuosikymmen. Yhtenä jo nykyisin monelle puolituntemattomana ilmiönä tuohon aikaan julkaistiin puolin ja toisin myös paljon aiheella herkuttelevaa ja varoittavaa elokuvaa, jonka tyyli vaihteli neutraalimmasta dokumentaarisemmasta kerronnasta aina viihteellisempään Mad Max -trilogiaan asti. Aihe on hyvin kiinnostava ja suorastaan huutaa kokonaista maratonia kaiken liikenevän arvostelemiseksi, mutta siitä ehkä joskus myöhemmin lisää joko omin tai jonkun muun pätevöityneen näppäimistä.

Tällä kertaa kuitenkin haluan keskittyä tähän Andrei Tarkovskin oppilaana ja apulaisena pätevöityneen Konstantin Lopušanskin post-apokalyptiseen debyyttiohjaukseen, joka lienee kotopuolessaankin niitä obskuureimpia ja pessimistisimpiä aiheensa kuvauksia. Juontahan tässä ei periaatteessa ole laisinkaan, vaan vähä tarinallinen aines kertoo ihmiskunnan tuhoutumisesta omien lelujensa kautta sekä elinkelpoisten rippeiden pelastautumisesta maanalaisiin tunneleihin ja luolastoihin. Ainut nimellinen päähenkilö on vanha professori, joka kirjoittaa mielessään kirjeitä pojalleen, vain kuollakseen myöhemmin itse radioaktiivisen säteilyn aiheuttamiin sairauksiin.

Mutta ydintuho ei tullutkaan ihmisen tai ihmiskunnan pahuuden tai suuren isänmaallisen sodan seurauksena. Kuten professorikin asian ilmaisee: sivilisaatiot ovat tehneet vuosisatoja hidasta itsemurhaa kuin determinististen luonnonlakien ohjaamana ja tässä on lopputulos. Yksi ainut tekninen vika ja tarkastajan kurkkuun juuttunut kahvi riitti tilanteen karkaamiseksi käsistä ja koko ihmissuvun täydelliseen pyyhkiytymiseen ajasta ikuisuuteen. Lopussa joukko tunneleistaan kaivautuneita ryysyläisiä nähdään vaeltamassa ydintalven pimentämässä sumuisessa ja pimeässä painajaismaailmassa, mutta tarina ei kerro, viekö matkalaisten tie kohti parempaa huomista vaiko vain varmaa tuhoa.

Kuolleen miehen kirjeet todennäköisesti kuulostaa todella tylsältä elämykseltä – mitä se käytännössä siis onkin, onhan kyseessä henkisesti ja tyylillisesti itsensä Tarkovskin ja mahtavan Stalkerin jalanjäljissä jatkava viihteetön ja varoittava kuvaus aikansa kiihtyvän asevarustelun todennäköisistä seurauksista. Koko komeus on kuvattu keltamustissa väreissä kuin karkea dokumenttielokuva ja taustaäänet koostuvat enimmäkseen hälystä ja melusta, mutta myös harvoista tunnistettavista klassisen musiikin sävellyksistä. Itse asiassa Lopušanskin teosta voisikin kuvata puhtaaseen tunnelmaan keskittyväksi tuhon ja kuoleman visioksi, joka pikkutarkan realistisen toteutuksensa puolesta voisikin olla mitä totisinta totta. Ainakin se on uskomattoman komea ja voimakas teos niin katsoa kuin kuunnellakin!

En osaa kuitenkaan tällaista taidetta ihan kenelle tahansa mennä suosittelemaan. Kuolleen miehen kirjeet kun on äärimmäisen raskas, iloton ja pessimistinen maailmanlopun elämys, joka lienee yksinomaan tyylinsä puolesta syystäkin enemmän rajallisemman yleisön makuun kuin massojen huviksi. Mikäli lukija siis itse tietää sydämessään olevansa tällaisten masentavien juttujen suuri fani, Kuolleen miehen kirjeet tuskin tuottaa tässä mielessä pettymystä.


Arvio: 4.5/5


PISMA MYORTVOGO CHELOVEKA, 1986 Neuvostoliitto
Ohjaus: Konstantin Lopušanski
Käsikirjoitus: Boris Strugatski, Konstantin Lopušanski, Vjatšeslav Rybakov
Näyttelijät: Konstantin Lopušanski, Nora Grjakalova, Rolan Bykov, Svetlana Smirnova, Vadim Lobanov, Vatslav Dvoržetski, Vera Maiorova, Viktor Mihailov, Vladimir Bessekernyh