Viimeinen mohikaani (1920)

Eletään 1700-luvun puolivälin suurta seitsemänvuotista sotaa Ranskan ja Iso-Britannian sotilasmahtien välillä. Ranskalaiset joukot yhdessä näiden kanssa liittoutuneiden intiaaniheimojen kanssa lähestyvät päivä päivältä pahaa aavistamattomia siirtokuntia suunnitelmanaan hävittää niiden asukkaat ja ottaa näiden maat haltuunsa. Juonesta vihiä saava mohikaanipäällikkö Chingachgook lähettää poikansa Uncasin, viimeisen mohikaanisoturin, varoittamaan eversti Munron johtaman siirtokunnan väestöä lähestyvästä vaarasta.

Saatuaan mohikaanien viestin uhkaavasta vihollisesta siirtokunnan liittolaiset lähettävät tämän avuksi tuhansien miehien vahvuisen apujoukon. Näiden oppaana toimiva juonikas punanahka Magua on kuitenkin iskenyt silmänsä isänsä velvoittamana matkaan lähteneisiin Munron sisaruksiin, jotka jäävät muusta joukosta jälkeen vain ajautuakseen vihollisen tarkoitusperiä ajavan roiston ja tämän tovereiden ansaan keskelle koskematonta erämaata. Uncas veljineen onnistuu vapauttamaan everstin tyttäret, mutta aika on jo loppumaisillaan, ja vain ihme voi pelastaa siirtokunnan väen lähestyvältä katastrofilta.

James F. Cooperin samanniminen jälkiviisaasti sanoen jättimäisiä historiallisia erivapauksia ottanut romanttinen seikkailuromaani on ollut julkaisustaan asti genren yleissivistykseen kuuluvaa viihdettä, eikä siten varmaan olekaan ihme, että elokuvan keksimisen myötä siitä tuli välittömästi jättimäisen suosittu aihe myös seitsemännen taiteen parissa. Kaikista aiheensa filmatisoinneista Maurice Tourneurin näkemys lienee niitä kaikkein kuuluisimpia yhdessä Michael Mannin ohjaaman, lukuisia kertoja meikäläisessäkin televisiossa uusintana näytetyn vuoden 1992 version ohella.

Itse tarinan ajatonta hurmiota ei tarvitsekaan kovin kauaa miettiä, sillä kyseessä on mitä perinteisin kertomus rakkaudesta ja sodasta, mutta myyttiseen Amerikkaan sijoitettuna. Taiteellisen uransa huipulle asti kavunneen kertojamestari Tourneurin käsittelyssä yksinkertaisesta konseptista on vielä kuoriutunut ällistyttävän jännittävä ja tunnetasolla koukuttava seikkailukertomus, joka silkan adrenaliinitykityksen ohella osaa myös viljellä kevyttä huumoria sekä koskettaa runollisella traagisuudellaan samaan tapaan kuin aikakauden parhaat Chaplin-tuotokset konsanaan vähintään yhtä ikimuistoisilla hahmoilla. Loppu ei ole sen enempää surullinen kuin onnellinenkaan, vaan jotain siltä väliltä – ehkä vähän kumpaakin. 

Teknisesti Tournerin työn jälki toi mieleen sotavuosien venäläiset draamat, mutta edelleen kristallisuuteensa jatkokehiteltynä ja hiotumpana. Tourneurhan tunnettiin aikoinaan visuaalisena tyylittelijänä erityisen taidokkaasta siluettien käytöstään, mutta niiden näyttävyyttä vielä erikseen korostaa Charles van Engerin ja Philip R. Duboisin aikansa maailman huippua edustava kuvaus, jossa silkan staattisen yksiulotteisen kuvan sijaan hyödynnetään jo selvästi usealla päällekkäisellä tasolla tapahtuvia kohtauksia, kuten esimerkiksi näyttämällä etualalla henkilöhahmoja käymässä dialogia ym. kun taustalla marssii joukko sotilaita.

Viimeinen mohikaani on jättimäisen herkullinen mykän elokuvan helmi, jossa käsittämättömän moni asia on tehty täsmälleen oikein, eikä aikakauden tekninen yksinkertaisuus pääse häiritsemään puseroon juuri missään vaiheessa. Kun vielä ottaa huomioon, että Tourneurin teoksen pituuskin on vain karvan verran tunnin päälle, ei luulisi tämän namupalan nauttimisesta olevan ainakaan työksi kenellekään. Tästä voi jopa bongata Boris Karloffin n. 50 minuutin kohdalla lapsen ilmaan nostavana intiaanina.


Arvio: 4.5/5


THE LAST OF THE MOHICANS, 1920 USA
Ohjaus: Clarence Brown, Maurice Tourneur
Käsikirjoitus: James Fenimore Cooper, Robert Dillon
Näyttelijät: Alan Roscoe, Barbara Bedford, Boris Karloff, Harry Lorraine, Henry Woodward, James Gordon, Lillian Hall, Theodore Lorch, Wallace Beery