The Hour-Glass Sanatorium (1973)

Ihmismielen sisäisten maailmojen ja todellisuuksien kuvaamista voisi jo silkan historiallisen suosionsa perusteella lähestyä jonkinlaisena modernina elokuvakliseenä tai suoranaisena omana alagenrenäänkin. Wojciech Hasin The Hour-Glass Sanatorium eli ”tiimalasiparantola” ei varsinaisesti lukeudu lajissaan suurten pioneerien ja tienraivaajien joukkoon. Kyseessä onkin taatusti paitsi päräyttävimpiä ja mielikuvituksellisimpia taidonnäytteitä aiheesta, mutta myös mestarillisen unenomainen näkemys surrealistisesta tarinankerronnasta itsestäänkin. Voinkin jo tässä vaiheessa suositella Hasin teosta jokaiselle happotrippien ystävälle, vaikka varsinaiset asiaperustelut esitänkin vasta alla.

Tiimalasiparantolan tarina kertoo… niin mistä? Alussa mies matkaa salaperäiseen hämähäkinseittien peittämään mielisairaalaan tapaamaan vanhaa isäänsä. Vanhasta henkiparantolasta avautuukin kaninkolo kokonaiseen uuteen maailmaan, jossa tulevaisuus, nykyisyys ja menneisyys ovat sekoittuneet epämääräiseksi limittäiseksi ja kerrostuneeksi epäsikiöksi: matkalainen kohtaakin vanhempansa sekä joukon muita hahmoja, kuten vanhoja rakastajattariaan sekä laulavia ja tanssivia juutalaisia useissa eri ”rooleissa” ja aikatasoissa. Tätä on vähän vaikea selittää, mutta kyseessä on kuitenkin unilogiikalla etenevä mystinen surrealistinen kauhu- ja fantasialeffa, jossa mitään ei pidä ottaa kirjaimellisesti.

Sikäli, kun Hasin teos sisältää symboliikkaa (eli varmasti), meni tuosta todennäköisesti ainakin itseltäni suurin osa täysin ohi. Hasin näkemyshän on tunnetusti filmatisointi Bruno Schulzin klassisesta suomeksikin julkaistusta Kuolinilmoituksen sanatoriosta, jossa tämä käsitteli mytologista matkaa manalaan sekä myyttien alkulähteille viljellen siinä sivussa valtavat määrät viittauksia juutalaisten historiaan ja kulttuuriin, kabbalaan, babylonialaisiin ja sen semmoiseen, joten pelkästään kulttuurierojen vuoksi Hasin ja Schulzin varsinainen punainen lanka todennäköisesti hämärtyy keskivertokatsojalta sukkelaan.

Vaikkei teoksen sanoma aivan nappaisikaan, pystyy The Hour-Glass Sanatoriumista helposti nauttimaan silkkana Terry Gilliamin sumuisempia luomuksia etäisesti muistuttavana mystisenä seikkailuna harhojen ja mielen kauhujen maassa. Hasin tekijätiimin puvustus- ja lavastusosaaminen esimerkiksi edustaa jo itsessään aikansa maailman huippuosaamista, ja käytännössä jokainen kuva koko elokuvasta riittäisi yksinään loksauttamaan leuat lattialle, mutta parhaimmillaan uskomattoman tiheä tunnelma yhdistettynä kiinnostavaan ja täydellisen ennalta arvaamattomaan meininkiin otti ainakin itseäni tukevasti munaskuista ja pakotti katsomaan koko rainan herkeämättä alusta loppuun asti.

Vuorokausi itse elokuvan katsomisen jälkeen muutamat sen kiehtovimmista yksityiskohdista jaksavat edelleen pyöriä mielessäni ajattelua stimuloiden. Tarinan alussa nähdään esimerkiksi päähenkilön isä keräämässä munia ja saarnaamassa linnuista, myöhemmin sama miekkonen nähdään elävien lintujen ja vastakuoriutuneiden tipujen keskellä, ja lopussa nähdään vain kuolleita ja mätäneviä lintuja. Niiden välissä nähdään joukko elävien näyttelijöiden esittämiä jähmettyneitä vahanukkeja heräämässä henkiin, siellä täällä lojuvia kuolleita perhosia ja armeija marssimassa taisteluun, jota ei koskaan tule. En ymmärrä alkuunkaan, mitä tämä kaikki tarkoittaa, mutta onpahan mielenkiintoista katsoa ja pohdiskella. Juutalaisuus ja juutalainen identiteetti ovat kuitenkin kuvastossa vahvasti läsnä.

Joten kyllä: Jos kuulut siihen harvalukuiseen joukkoon, joka jaksaa istua läpi useita tunteja pitkiä selittämättömältä tuntuvia taiteellisia näkemyksiä ja surrealistisia unikuvia, tämä teos on kuin tehty sinua varten. Kyytipojiksi sopii vielä lukea alkuperäisteoskin.


Arvio: 4.5/5


SANATORIUM POD KLEPSYDRA, 1973 Puola
Ohjaus: Wojciech Has
Käsikirjoitus: Bruno Schulz, Wojciech Has
Näyttelijät: Gustaw Holoubek, Irena Orska, Jan Nowicki, Tadeusz Kondrat