Maasta se pienikin ponnistaa (1925)

Unohdetaanpa kuitenkin mestari Charles Chaplin vaikka ihan vaan näin hetkellisesti ja palataan suosiolla vuosikymmen ajassa taaksepäin Buster Keatonin teosten pariin. Kaikista Keatonin suurista töistä lähteestä riippuen Maasta se pienikin ponnistaa tai vain Lähde länteen! oli viime hetkeen asti ainut, jota en vielä ollut raaskinut katsoa. Muistan sen nimittäin taannoin esitetyn televisiosta ja saaneen tuolloin luotetun kantakriitikkoni myrkyllisen täystyrmäyksen, joten uskoin sen näihin päiviin asti kuuluvan tekijänsä elokuvain väliinputoajien vähäisempään joukkoon…

Yllätyksekseni koinkin jälleen vanhan kunnon ahaa-elämyksen ja totesin itselleni ennakkoluulojen oikeasti vihdoin joutavan kaikenlaisten ilon ihmisiltä pilaavien möyhöttäjien ja ammattikriitikoina esiintyvien tollojen kera jonnekin, missä päivä ei paista eikä tuuli tuiverra. Käsillä oleva elämys on nimittäin näillä näppäimillä omissa kirjoissani tekijänsä ikimuistoisimpia ja hauskimpia yksittäisiä naurutykityksiä heti Kenraalin ja Kovaa kyytiä ja kaunokaisia ohella. Itse menisin niinkin pitkälle, että luonnehtisin sitä Keatonin uran aliarvostetuimmaksi komediaksi – jos ei muuten, niin ainakin miehen kultakauden osalta.

Tällä kertaa Buster Keatonin esittämä jokamies astuu itsensä kulkurin viitoittamalle tielle työttömänä ja kodittomana laitapuolen kulkijana, joka päättää koettaa onneaan kaukaisen villin lännen suurtilallisten palkollisena ja lehmipoikana, lähimpänä ja luotetuimpana toverinaan ”Ruskeasilmänä” tunnettu sympaattinen lehmä, yksi elokuvahistorian hellyttävimmistä otuksista. Tiettävästi Keaton koulutti eläimen itse, ja huvittavana detaljina sille maksettiin roolistaan muodollista palkkaakin.

Keatonin länkkäriparodia lienee jäänyt monen muun tekijänsä repäisyn varjoon silkan maltillisuutensa puolesta, sillä vaikka aihe varmasti aihetta antaisikin, ei stunttimestari Keatonin fyysinen komedia suinkaan ylly missään kohtaa samanlaiselle riehakkuuden ja lennokkuuden tasolle, jota tältä on tyypillisesti parhaimmillaan tapana odottaa. Oikeastaan ensimmäinen puolikas tästä elokuvasta onkin lähempänä jonkinasteista kevyttä draamakomediaa kuin puhdasta farssia, mutta perinteistä keskiluokkaista kaupunkilaiskomediaa huomattavasti näyttävämmässä ja mielenkiintoisemmassa villin lännen miljöössä, jossa pelkät maisemat ja äärettömyyteen jatkuva horisontti imevät katsojan silmämunat itseään kohti aivan omanlaisellaan tenholla ja vetovoimalla.

Tyypilliseen Keaton-tyyliin tämäkin teos rakentuu huikeaa ja tyydyttävää finaaliaan varten. Mitään olennaista spoilaamatta loppu on tietenkin onnellinen ja omalla sympaattisella tavallaan myös absurdi: kokonaisen monituhatpäisen karjalauman vilistäminen valtoimenaan suurkaupungin kaduilla päätähden itsensä ratsastaessa seassa lehmällään hännälliseen paholaishaalariin pukeutuneena lienee yksi surrealistisimmista ja hilpeimmistä yksittäisistä spektaakkeleista, joita olen koskaan eläessäni nähnyt edes Keatonin itsensä komedioissa. Sanoisin jopa, että kyseessä on miehen uran hauskimpia yksittäisiä kliimakseja ja jo yksistään erinomainen syy uida harmaata valtavirtaa vastaan ja haistattaa piut paut kaiken maailman narisijoille nauttimalla tämä elokuva vaikka heti paikalla yksin tai hyvässä seurassa.


Arvio: 4.5/5


GO WEST, 1925 USA
Ohjaus: Buster Keaton
Käsikirjoitus: Buster Keaton, Lex Neal
Näyttelijät: Babe London, Brown Eyes, Buster Keaton, Gus Leonard, Howard Truesdale, Joe Keaton, Kathleen Myers, Ray Thompson, Roscoe 'Fatty' Arbuckle