Double Suicide (1969)

Tämän elokuvan arvosteleminen tuntui ensi alkuun niin haastavalta, että olin jo yhdessä vaiheessa jättämässä mokoman vaivan suosiolla myöhemmälle, mutta koska olen vähän ahne ja aikatauluni on muutenkin täynnä, jouduinkin käymään tavallista syvempää itsetutkiskelua löytääkseni alitajunnastani tahdonvoimaa kirjoittaakseni jotain näin yön hiljaisina tunteina. Voin jo tässä vaiheessa kuitenkin paljastaa, ettei luomisen vaikeus tällä kertaa suinkaan liity Masahiro Shinodan kykyihin ohjaajana saati sitten tämän teoksen varsinaiseen laatuun, ainoastaan sen ainutlaatuiseen tyyliin, jota on niin kauhean vaikea selittää ymmärrettävästi suomalaisittain.

Sangen vaikeahko tehtävä lienee helpointa aloittaa pienellä vertauksella toiseen hyvin samanlaiseen teokseen, tässä tapauksessa Takeshi Kitanon Dollsiin, jossa yhdisteltiin kauniilla tavalla japanilaista nukketeatteria ja uuden ajan art housea tekijänsä näköisellä ja kuuloisella kosketuksella. Kyseinen leffa on selvästi saanut innoituksensa tästä Shinodan täsmälleen samaa ideaa hyödyntävästä bunraku-nukketeatterin perinteistä sekä mustavalkoisesta noir-estetiikasta ammentavasta taide-elokuvasta, mutta edellisen romanttisen kaunistelun sijaan tässä liikutaankin pimeyden ytimessä.

Varsinainen tarina on sekin peräisin klassisen nukketeatterin maailmasta ja Monzaemon Chikamatsun, Japanin Shakespearena tunnetun mestarin kynästä. Nimensä mukaisesti kyseessä kertomus vauraan perheellisen miehen ja alhaisen ilotytön kielletystä rakkaudesta, jonka kohtalona on lopulta päättyä traagisesti rakastavaisten yhteiseen kaksoisitsemurhaan. Matka päätepisteeseen on kuitenkin täynnä toinen toistaan kiehtovimpia tyyliteltyjä synkkiä käänteitä ja ratkaisuja, kuten hautausmaalla nähtävää erotiikkaa. Aito ja rehellinen pikimusta synkistely tuntuisikin selvästi olevan Shinodalla verissä - ja sehän onkin vain hyvä juttu se!

Mikäli edellinen kuulosti vähääkään hämmentävältä, en yhtään ihmettele. Kyseessä on kuitenkin hyvin uniikki kokonaisuus, jonka kaltaisia teoksia lienee tähän maailmaan syntynyt vain suuren taiteilijan itsensä käsistä. Koko jutun jujuhan piilee siinä, ettei Shinoda ole yrittänytkään esittää kertomustaan minään teatteria kummempana, vaan heti elokuvan alussa nähdään nukkemestari valmistelemassa näytöstään ja elävien näyttelijöiden ottaen nukkejen paikan teatterimaisten, vanhan ajan ekspressionististä henkeä huokuvien käsinmaalattujen lavasteiden keskellä. Nukkemestari ja kertoja on kuitenkin vielä tämänkin jälkeen osa tarinaa, lavasteita liikutellaan ja käännetään, välillä todellisuuden sekä teatterin rajoja rikotaan siirtämällä tapahtumia aitoon ympäristöön ja takaisin. Double Suicide onkin pahuksen kiehtova elämys jo silkan pitkälle viedyn tyylitajunsa puolesta.

Täytyykin tähän loppuun todeta, että taisinkin itse avautua Shinodan näkemykselle aivan uudella tavalla vasta tätä arvostelua kirjoittaessani. Tällaisen äärimmäistäkin äärimmäisen teoksen nauttiminen noin ylipäänsä vaatinee täsmälleen tietynlaista erityistä mielentilaa, joka itselleni taisi tällä kertaa siunaantua vasta nyt paria päivää katsomistilaisuuden jälkeen maanantaisen aamuyön hämyssä. En ehkä ennen osannut täysin arvostaa Shinodan visiota Toru Takemitsun upeaa soundtrackiä lukuun ottamatta, mutta näin jälkikäteen arvostukseni miehen teosta kohtaan nousi aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin, jopa ohi aiemmin arvostelemani loistavan Pale Flowerin.


Arvio: 4/5


SHINJU: TEN NO AMIJIMA, 1969 Japani
Ohjaus: Masahiro Shinoda
Käsikirjoitus: Masahiro Shinoda, Monzaemon Chikamatsu, Taeko Tomioka, Tôru Takemitsu
Näyttelijät: Hosei Komatsu, Kamatari Fujiwara, Kichiemon Nakamura, Shima Iwashita, Yusuke Takita