Laulu tulipunaisesta kukasta (1919)

”Maailman kosket jalkojani huuhtoo, niihin suruni hukutan.”

Niin, suomalaisen miehen, tuon maailman romanttisimman ja samalla melankolisimman otuksen ristiriitojen repimää mielenmaisemaa vain harva on kyennyt yhtä osuvasti kuvaamaan kuin Johannes Linnankoski legendaarisessa Laulu tulipunaisesta kukasta -romaanissaan. Vaikka itsehän olen paraskin puhumaan, sillä en ole kyseistä hengentuotosta toistaiseksi oikein missään muodossa nähnyt tai kokenut, ellei tietysti oteta lukuun tätä Mauritz Stillerin varhaista läpimurtoelokuvaa, joka sekundaaristen lähteiden mukaan kuuluisi olevan klassiselle alkuperäistekstille muutamia tiivistyksiä lukuun ottamatta hyvinkin uskollinen niin sanassa kuin hengessäkin. Stillerin klassikko on kuitenkin kirjoitushetkellä myös hetkellisesti jokaisen kiinnostuneen kotimaisen katsojan saatavilla, kiitos erään julkisrahoitteisen mediatalon ansiokkaan työn ja tarjonnan.

Suomen vanhalle väki- ja tapahtumarikkaalle köyhälle maaseudulle sijoittuva tarina kertoo Koskelan talon elämäniloisesta ja vapautta rakastavasta Olavista, joka huolettomassa nuoruudenhuumassaan tulee kaataneeksi piian toisensa jälkeen vain päätyäkseen myöhemmin toisen naisen syliin. Lopulta nuorukainen rikkookin välinsä vanhempiensa kanssa ja karkaa pohjoisen vauhdikkaille tukkivesille miehisten miesten joukkoon kauas entisen elämän turhista huolista ja murheista. Lopulta menneisyyden synnit kuitenkin yhyttävät Olavinkin.

Laulua tulipunaisesta kukasta on vaikea useimmille nykypäivän katselijoille lähteä suin päin suosittelemaan alkupaloiksi edes vanhempiin klassikoihin mieltyneille, sillä tässä tapauksessa kyseessä on jo niin teknisesti vanhahtava teos, ettei tästä löydä edes kaikkein perustavanlaatuisimpia suuren maailman tekniikoita tahi temppuja, vaan kokonaisuus on juuri niin yksinkertainen ja ”kuivan lineaarinen” kuin sopii satavuotiaalta leffalta odottaa. Toisaalta yksinkertaisuus tekee tällaisen teoksen katsomisesta ja ymmärtämisestä hyvinkin vaivattoman tehtävän, eikä Stillerin silmää kuvankauniille ruotsalaiselle luonnolle ja sen hienoisille yksityiskohdille sovi laisinkaan vähätellä. Omasta mielestäni elävässä ympäristössä kuvatuissa elokuvissa on koska tahansa enemmän henkeä ja sielua kuin useimmissa keinotekoisemmissa studiotekeleissä; aitoa luontoa ajattomampaa ja universaalimpaa miljöötä tuskin maailmasta hevin löytyykään.

Edellisen tarkoitus ei kuitenkaan ole suotta käydä vähättelemään Stillerin teoksen muuta teknistä toteutusta, joka noin yleensä edustaa oman aikansa parasta osaamista ihan kansainvälisestikin. Vaikka elokuva onkin kuvattu nimellisesti Ruotsissa, kävisi tarkkaan harkittu ja sommiteltu romanttinen kokonaisuus helposti suomenkielisin välitekstein varustettuna kotimaisesta näkemyksestä koska tahansa. Pääosan nuori Lars Hansonkin tekee helposti yhden uransa komeimmista rooleista, omaan makuuni jopa monia nimekkäämpiä Hollywood-tuotoksiaankin onnistuneemman, heitellen tunnetiloissaan sujuvasti laidasta laitaan sortumatta kertaakaan monen aikalaisensa tavoin häiritsevään ylinäyttelyyn.

Hansenin pussiin on luettava myös koko Stillerin filmatisoinnin kuuluisin yksittäinen kohtaus, jossa tämä laskettelee koskea tukilla tasapainoillen. Männävuosina ei elokuvain tekijöillä ollut käytössään minkäänlaisia erikoistehosteita, vaan tällaiset kohtaukset näyteltiin ihan oikeasti stunttinäyttelijöillä tai ilman. Jo tästä syystä on Stillerin komean teoksen vähäinenkin isovanhempain varhaislapsuuden aikainen toiminta kaikessa aitoudessaan monia nykypäivän teoksiakin kiinnostavampaa katseltavaa. Tähän toki päälle vielä kyseisen kohtauksen kaikin puolin ensisijainen toteutus, komeat kuvausolosuhteet sekä näppärä leikkaus, ja kasassa on helposti oman aikansa pieni tyylinäyte, josta kelpaisi ottaa mallia monien uudempienkin yrittäjien.

Mikäli en siis kirjoitelmassani ollut tarpeeksi selkeä, niin toivottavasti tästä lyhyestä yhteenvedosta on apua asian suhteen. Mauritz Stiller oli aikansa johtavia ohjaajia, visionääri ja pohjoismaisen elokuvan suuri runoilija. Laulu tulipunaisesta kukasta lukeutuu vähän vanhanaikaisena ja 2000-luvun katsojan makuun lopussa turhankin moralisoivanakin ohjaajansa harmillisen niukahkoksi jääneen filmografian sekä kotimaansa mykän kinematografisen näytelmän ehdottomaan kärkikastiin. Näin arvokkaasti ikääntyneestä katselmuksesta nauttiminen kuitenkin vaatinee oikeanlaista makua ja asennetta, joten mitään meidän aikamme adrenaliinijytkyä viihdepaukkua tältä ei tietenkään pidä lähteä odottamaan sen enempää kuin miltään muultakaan mykän ajan teokselta.


Arvio: 4.5/5


SÅNGEN OM DEN ELDRÖDA BLOMMAN, 1919 Ruotsi
Ohjaus: Mauritz Stiller
Käsikirjoitus: Gustaf Molander, Johannes Linnankoski, Mauritz Stiller
Näyttelijät: Axel Hultman, Edith Erastoff, Greta Almroth, Lars Hanson, Lillebil Ibsen, Louise Fahlman