Kaupungin valot (1931)

Ja näin pääsimmekin ehkäpä Charles Chaplinin uran arvostetuimpaan yksittäiseen teokseen ja kruununjalokiveen, jonka jokainen vähänkään kulttuurinsa tunteva immeinen on nähnyt vähintään kertaalleen. Itselleni tuo neitsyys meni joskus poikasena ostettua sen kokoelmaani ja unohdettuani sen ainoan innottoman yritykseni jälkeen. Ehkä olin vain tuolloin vain väsynyt tai tottumaton tämän tason teoksen nyansseihin, mutta nyt katsottuani Chaplinin mestariteoksen uudemman kerran aiempi nirsoiluni tuntuu pelkästään käsittämättömältä. Kaupungin valot on nimittäin maineensa veroinen mestariteos sanan varsinaisessa merkityksessä, jos et ole vielä nähnyt, niin mörökölli sinut vieköön.

Tämänkertaisen katselmuksen tuotantohistoria risteää Chaplin edellisen, moniongelmaisen Sirkuksen käsikirjoitusvaiheen kanssa. Työstäessään sirkuskomediansa tarinaa Chaplin kehitteli yksinkertaisen kertomuksen sokeasta klovnista ja kulkurista, mutta lopulliseen elokuvaan asti idea ei varsinaisesti koskaan kantanut. Sen sijaan mestari päätti muuttaa klovnin tytöksi ja hyödyntää kehittelemänsä romanttisen draaman runkoa Kaupungin valoissa – joka siis paperilla on ihan kirjaimellisesti vain yksinkertainen, tekijänsä näköinen huumoria ja tragediaa mestarillisesti fuusioiva taidonnäyte hyväntahtoisen kulkurin ja sokean tytön kohtaamisesta rahan ja raa’an voiman hallitsemassa julmassa maailmassa.

Todellisuudessa Kaupungin valot on paljon muutakin kuin tyypillinen Chaplin-leffa. Tällä kertaa mies on varsinaisen ydintekniikkansa täydellisyyteen hiomisen ohella selvästi lähtenyt kokeilemaan kynsiään vaarallisemmilla ja monimielisemmillä vesillä. Rohkeampi seksuaalisuuteen viittelöivä lähestymistapa huomataan paitsi jo alussa kohtauksessa, jossa kulkuri jää takamuksestaan kiinni patsaasta törröttävään miekkaan, mutta myös pian tätä seuraavassa gagissa, jossa kulkurin ihastellessa näyteikkunassa koreilevan alastoman naisen patsaan muotoja taustalla olevasta avoimesta viemäriaukosta nousee esiin parimetrinen työläinen.

Tällainen kekseliäs ja vaarallinen huumori on yksinkertaisesti parasta, mutta on tässä toki muutakin: Yksi Chaplinin selvästi ideoimista innovatiivisemmista gageista pyörii yksittäisen esineen tai yksityiskohdan, kuten kulkurin kädessä olevan pistoolin tai setelitukun ympärillä, johon kaikki humoristinen toiminta ja katsojan huomio tavalla tai toisella suuntautuu, kunnes esine poistuu kohtauksesta. Vastaavaa sentimentaalisempaa "johtoaihetta" läpi elokuvan edustaa kulkurin mukanaan kantamana kukka, jonka tämä saa alussa sokealta naiselta. Jo aiemmin mainitussa viemärikohtauksessa hyödynnetään lisäksi Harold Lloydin leffoista tuttua viivytystaktiikkaa, jossa varsin tyypillisen slapstick-gagin varsinainen ”ansa” pidetään tarkoituksella näkyvillä mahdollisimman pitkään vain, jotta ”uhri” pääsisi lopulta tekemään jotain täysin odottamatonta ja onnistuisi kiertämään sen erityisen hauskalla tavalla.

Kaupungin valot on mestariteos, kautta aikain parhaita mykkäelokuvia ja draamoja yleensä, Chaplinin uran timanttisin luomus ja amerikkalaisen elokuvan kulmakivi. Itselleni tuli sitä katsoessa kuitenkin melkoisena yllätyksenä, miten vasemmalle kallellaan sen maailmankuva onkaan, esittäähän se rikkaat porvarit pohjimmiltaan paheellisina ja huikentelevaisina kekkuleina, poliisin ja oikeuslaitoksen pohjimmiltaan rikkaiden etuja ajavana mielivaltaisena väkivaltakoneistona ja köyhät lähtökohtaisesti järjestelmän uhreina. Lopussa puhdas rakkaus kuitenkin menee aineellisen vaurauden edelle, kuten idealistiseen kristillis-platonistiseen maailmankuvaan kuuluukin. Chaplinin taito yhdistää vilpitön ja sanoinkuvaamaton onnellisuus vähintään yhtä karvaaseen pettymykseen jopa yksittäisten kuvien kohdalla melkein jo sellaisenaan riittää tekemään miehen työstä yhden kautta aikain suurista tarinankerronnan merkkiteoksista. 

Kaupungin valoista on mahdotonta kirjoittaa mainitsematta erikseen sen legendaarista lopetusta – yhtä kautta aikain kuuluisimmista. Tarinan kuluessa rakastunut köyhä kulkuri on tekeytynyt rikkaaksi mieheksi tehdäkseen vaikutuksen kukkia kaupittelevaan sokeaan tyttöön. En voi selostaa mitä viimeisessä kohtauksessa varsinaisesti tapahtuu, mutta muotoillaanpa asia seuraavasti: Theorode Roszakin Flicker-romaanissa päähenkilö joutuu ilmailuonnettomuuteen ja haaksirikkoutuu Intian valtamerellä sijaitsevalle pienelle saarelle, jossa kauan kadoksissa ollut elokuvaohjaaja tappaa aikaa katsomalla ja leikkelemällä vanhoja Chaplin-leffoja yhä uudelleen ja uudelleen. Lopussa kaksikko tulee katsoneeksi Kaupungin valojen viimeiset sekunnit, jossa näkönsä takaisin saanut nainen kohtaa kukkaa kädessään pitävän kulkurin hahmon. Päähenkilö toteaa nähneensä neron kätten työtä, puhdasta elokuvan taikaa, mestariteoksen.


Arvio: 5/5


CITY LIGHTS, 1931 USA
Ohjaus: Charles Chaplin
Käsikirjoitus: Charles Chaplin
Näyttelijät: Allan Garcia, Charles Chaplin, Florence Lee, Harry Myers, Virginia Cherrill