Yölepakkomysteerio (1926)

Oli synkkä ja myrskyinen yö! Mykkäelokuvain ohjaajien kärpässarjaan lukeutuva Roland West sai viimein haltuunsa Mary Roberts Rinehartin mysteeriromaaniin perustuvan näytelmän kuvausoikeudet pitkien neuvottelujen jälkeen. West oli jo vuosikausia aiemmin nähnyt kyseisen produktion, ja vakuuttui sen potentiaalista filmatisoinnin suhteen. Rinehartin  kiemurtelu aiheen tiimoilta on jo eräänlaista alan suurta legendaa: madame halusi taloudellisista ja tekijänoikeudellisista syistä etäännyttää romaaninsa itse teatteriproduktiosta julkaisemalla jälkimmäisestä erikseen haamukirjoittajalla tuotetun novelisaation, mutta tämän tietämättä kustantaja olikin jo ehtinyt itse rahastusmielessä julkaisemaan myös Rinehartin alkuperäisteoksen samaisen suositun teatteriversion nimikkeen alla. Pitkällisen sähellyksen jälkeen sopimus kuvausoikeuksista kuitenkin syntyi, ja lopputulos oli esikuvansa tavoin jättimäinen menestys.

Yölepakkomysteerio on ihan kirjaimellisesti pimeä elokuva: se tiettävästi kuvattiinkin keskellä pimeintä yötä tyhjässä studiossa ja synkkätunnelmaista musiikkia soittaneen orkesterin säestämänä. Tapahtumat sijoittuvat pääosin yhteen ainoaan maalaiskartanoon, jonne tällaiseen pikkuiseen leffaan aivan liian suuri joukko ihmisiä on pakkautunut yöksi seurustelemaan. Kuis ollakkaan samaan tupaan iskee myös ”Lepakkona” tunnettu nahkhiireksi naamioitunut mestarivaras, jolla on oma trendikäs lepakkologonsa ja valonheittimensäkin vain osoittamaan tämän uhkaavan läsnäolon. Lopussa mystisen lepakkomiehen todellinen henkilöllisyys paljastetaan, mutta se selviää vain katsomalla.

Westin magnum opus on täsmälleen tekijänsä näköinen niin muodoltaan kuin hengeltäänkin: klassista Scooby-Doo -kaavaa armotta kierrättävästä mysteerikomediasta suuri osa – käytännössä kaikki hahmoihin ja juoneen keskittyvä – on nykysilmin melkoista puuroa, mutta tietty mystinen pimeän talon tunnelma on Kummitustalon salaisuuden tavoin parhaimmillaan huikeaa jälkeä, jokainen The Old Dark Housen nähnyt tunnistaa tyylin. Tylsän seisoskelun, epämääräisen käsikirjoituksen ja tympeän komedian välistä voi tarkkasilmäisempi bongata jopa tyylikkäiden uhkaavien lepakkovarjojen sekä saksalaisvaikutteisten vinksahtaneiden surrealististen lavasteiden kaltaisia yksityiskohtia, jotka kuitenkin jäävät harmillisen harvalukuisiksi valonpilkahduksiksi muuten melkoisen kökköisessä kokonaisuudessa.

Yölepakkomysteeriota luultiin monen muun aikalaisensa tavoin pitkään iäksi kadonneeksi ennen kuin sen ainut säilynyt kopio löydettiin 80-luvulla; koko komeuden katsominen lieneekin nykyisin digitalisoitumisen kultaisella aikakaudella jokamiehelle helpompaa kuin koskaan ennen. Westin teosta ei kuitenkaan kannatakaan lähteä katsomaan minkään laadun takia, lähinnä sen historiallisen arvon vuoksi: The Batin lepakkovaras toimi tiettävästi suorana inspiraationa Bob Kanen Batmanille. Vähän toistaitoinen West tuli näin siis antaneeksi tietämättään oman luovan panoksensa kaikkien aikojen suosituimman sarjakuvasankarin synnylle.

Itse asiassa ei olekaan kovin vaikea nähdä, miksi Kane sai innoituksensa juuri Westin elokuvasta. Yölepakkomysteerio on selvästi tarkoitettu sinne tänne ripotellulla huumorilla ja kauhutunnelmoinnilla kuorrutetuksi sikamaisen hölmöksi viihteeksi, eikä yhtään sen kummemmaksi taiteiluksi. Ehkä Kane koki vastaavan rempseän asenteen sopivan täydellisesti omaan sarjakuvamaailmaansa, joka kieltämättä on ainakin alkuperäisessä muodossaan melkoisen kornia settiä jo ihan lähtökohtaisestikin. Westin puolivillaisten hupsuttelujen keskeinen perintö jälkimaailmalle lieneekin nimenomaan havainnossa, ettei tietyn läppäasenteen tarvitse välttämättä olla pois makeasta tyylittelystä ja kauhistelusta edes silloin kun lopputuloksen jälki on kaikkea muuta kuin kelvollista tasoa.


Arvio: 1.5/5


THE BAT, 1926 USA
Ohjaus: Roland West
Käsikirjoitus: Julien Josephson, Roland West
Näyttelijät: Arthur Houseman, Charles Herzinger, Emily Fitzroy, Jewel Carmen, Louise Fazenda, Robert McKim, Tullio Carminatti